Elämän nälkä

Joulun jälkeen...

2011-12-28T05:50:00.006+02:00

Joulu otti ja humpsahti ovesta sisään tuoden tullessaan joulukuusen, hajusintit ja jouluruoan. Pari päivää tehokasta kinkun syömistä, suklaalla herkuttelua ja luvallista sohvalla löhöilyä on takana. Jouluruoka alkaa jo tässä vaiheessa tulla ulos korvista, suklaa naamasta ja sohvaan tulee kohta reikä makuupaikalle. Onneksi arki on alkanut ja voi ajatella muutakin kuin ruokien, lahjojen ja siivouksen riittävyyttä.

Meillä kävi vanha punanuttukin aattoiltana. Lapsi juoksi innoissaan ovelle, pakitti takaisin metrin pukin nähtyään ja totesi sen jälkeen, että tyyppi oli vaaraton. Tämän jälkeen lapsi esitteli kaikki muut joulupukille, kätteli ja lauloi, pelleili ja esiintyi, hyöri, pyöri ja lopulta auttoi lahjojen jaossa. Olihan sitä hauska katsoa, kun paketti toisensa jälkeen oli lapselle ja niitä todellakin oli monta. Ipanan ilme oli näkemisen arvoinen kyllä avausvaiheessakin. Kaksin käsin revittiin lahjapaperia ja etsittiin suosikkilahjaa.

Nyt lahjoilla on leikittu jo pari päivää. Jostain syystä Brion junarata on lapsen mielileluja. Muistan itse tykänneeni sellaisesta päiväkoti-ikäisenä. Ehkä siinä on se, että itse saa rakennella ihan millaisia ratoja vain ja sitten junalla voi ajella niitä pitkin vaikka minne. Toinen suosikki on nyt ollut Muumi-ensitietokone. Tämä läppäri kylläkin käy minun hermoilleni. Se on taas sellainen ärsyttävästi vinkuva muovilelu, joka voisi hyvinkin hajota pudotessaan. Pitää vaan toivoa, että se pysyy ehjänä edes hetken.

No, joululahjat on nyt avattu ja seuraavaksi pitäisi keskittyä taas arkeen. Tämän vuoksi eilen jo kävinkin vaihteeksi "työkkärissä". Piti ilmoittautua, että edelleen tässä olen töitä etsiskelemässä. Vielä en ole kauhean aktiivisesti ollut itseäni joka paikkaan tyrkyttämässä, mutta eilen laitoin - pitkästä aikaa - työhakemuksen. Kovin tahmeaa oli tehdä hakemusta ja ansioluetteloa. Lopulta päädyin hyvin riisuttuihin malleihin, joihin en laittanut ensimmäistäkään vähänkään epäilyttävää työkokemusta. En jaksanut käydä luettelemaan vanhoja kesätöitä jäätelön myynnistä asfaltin tekoon, kun ne eivät liittyneet mitenkään hakemaani paikkaan. No, paikka vaikuttaa jollekulle pedatulta, mutta pakkohan sitä oli hakea, kun erikseen lähettivät kotiin lapun aiheesta. Jäädään siis odottelemaan mahdollista vastausta.

4. adventin jälkimainingeissa...

2011-12-19T05:53:00.005+02:00

Nyt alkaa näyttää ja tuoksua joululta. Suurin siivous on tehty, verhot, pöytäliinat ja matot vaihdettu. Jouluruuat on valmistettu, niiltä osin kuin itse teen ja muuten hankittu. Piparit on tehty odottamaan glögiä ja kynttilöitä. Outoa kyllä, jouluvalmistelut ovat niin hyvässä kuosissa, että ihan odotan jo itse aattoa.

Ahdistus varmaan iskee vielä muutamaan otteeseen aattona, kun takaraivoon kaivautuu joitain sellaisia asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Vähän hermostuttaa aaton jouluateria jo nyt. Ensimmäistä kertaa olen tehnyt itse laatikot ja samalla on ensimmäinen kerta, kun minä istun omaan pöytään jouluaterialle. Tähän asti olen aterioinut aina jonkun toisen pöydässä, yleensä vanhempieni.

Jätin suosiolla joulukorttien lähettämisen väliin tänä vuonna. Aiempina vuosina olen hiki otsalla kaivanut osoitteita ja arponut, kenelle niitä kortteja lähetetään. Tänä vuonna aion kollektiivisesti joulutervehtiä kaikkia sukulaisia, tuttavia ja ystäviä sosiaalisessa mediassa. Ne, jotka eivät sieltä löydy, saavat joulutervehdyksensä tekstiviestinä. Joidenkin mielestä tämä on varmasti ärsyttävää ja persoonatonta, mutta en nyt sanoisi sarjatyönä kirjoitettua korttia sen persoonallisemmaksi ratkaisuksi. Eikö kuitenkin tässä tapauksessa ratkaise itse ajatus, eikä niinkään sen toteuttamistapa. Ainakin minä toivon niin.

Vielä pitäisi hieman viitsiä viimeistellä siivoja. Siis pyyhkiä pinnoilta pölyä ja ennen aattoa ottaa imurilla isoimmat pölypallot pois. Toisaalta, kun joulukuusi tulee, on niitä neulasia kuitenkin lattialla, joten imuroitava se on viimeistään siinä vaiheessa. Lisäksi vielä voisi leipoa pari kuivaakakkua. Sitten olisi kahvipöydässäkin valinnanvaraa. En vaan tiedä, monestiko sitä ehtii oman pöydän kulmalle kahville joulun aikana. Kunhan ehtisi edes yhden kupillisen juoda rauhassa, olisi aika lailla koko joulu hyvissä kantimissa.

Varmaan eniten odotan joululta rauhoittumista. Haluaisin ajatella, että edes päiväksi elämä rauhoittuu ja kiire poistuu. En aio ottaa stressiä jouluateriasta, lahjoista tai muustakaan. Kun aattoaamu koittaa, olen tehnyt kaiken mitä olen ja sillä hyvä. Jos joku haluaa valittaa, hän saa sitten itse pistää paremmaksi. Tärkeintä lienee se, että on jotain syötävää ja yhteistä aikaa perheen kanssa.

Auts!

2011-12-14T08:13:00.003+02:00

Voi ahdistus, ärsytys ja ketutus! Huonot yöunet, liian aikainen herätys ja tehotonta särkylääkettä. No joo, oikeastaan lääkkeessä on tehoa, mutta perusburanat vaan eivät auta hammassärkyyn. Siihen ei auta kuin hammaslääkäri ja sen ihanat instrumentit, kuten katupora, lurpsisletku, poskitampoonit ja vesiruisku. Onneksi sieltä löytyy myös puudutuspiikki, jonka jälkeen voidaan arpoa, mikä osa puutuu. Yleensä puutuu suurin piirtein siitä hampaan seutuvilta sekä nenästä. Kerran puutui korva ja takaraivo.

Viimeksi hammastohtorilla käydessä oli niin rentouttavaa, että meinasi uni tulla kesken poraamisen. Saavutus sekin. Normaalistihan sitä tuolia puristetaan rystyset valkoisina. Toivottavasti tänään on tarjolla yhtä rentouttava käynti kuin viimeksi, olisin sen tarpeessa.

Big Brother 2011

2011-12-12T15:02:00.003+02:00

Vihdoinkin rutistus on ohi ja Isoveljen kisaan löytyi voittaja. Ohjelma sinällään on niin koukuttava, että minun on ollut pakko liimautua tv-vastaanottimen ääreen joka ilta. Varsinaiset päälähetykset olen tallentanut digiboksille ja katsonut seuraavana päivänä. Finaalilähetyksenkin katsoin tänään päivällä, kun lapsi nukkui päiväuniaan. Meillä on päiväunipakko voimassa.

Seurasin koko kauden varsin tiiviisti, millaisia juttuja eri kilpailijoista kerrottiin ja sitä, millä tavalla he toimivat talossa. Jokaisessa kilpailijassa oli piirteitä, jotka ärsyttivät ja jokaisessa oli myös piirteitä, joilla olisi ansainnut voiton. Mitä kauden voittajaan tulee, minun mielestäni palkinto meni oikealle ihmiselle. Viimeistä kilahdusta lukuunottamatta Janica käyttäytyi talon asukkaista miellyttävimmin. Pääsääntöisesti hän oli hiljaa, jos jonkun toisen naama ärsytti. Enkä muista sitäkään tapahtuneen, että hän olisi jatkuvasti raivostunut mupitättömistä asioista. Toki hän puhui toisten selän takana yhtä paljon kuin muutkin ja muistan "taivas ja helvetti"-viikkotehtävän lopulla tilanteen, jossa Janican käytöstä ruodittiin oikein isolla porukalla. Kuulostaa ehkä omituiselta, mutta minä pidin Janican tietynlaisesta korrektiudesta ja suoraselkäisyydestä. Hänelle ei ollut ongelma, että hän toisena työnään strippaa ja sen tiedon perusteella hänet leimataan heti tietynlaiseksi ihmiseksi. Hän kuitenkin seisoi sanojensa ja tekojensa takana. Se on paljon enemmän kuin esimerkiksi Benin touhut ja selitykset haaremiviikon päätteeksi.

Tämän vuoden kilpailijoissa oli kaikenlaisia tyyppejä. Ehkä pahiten minua vastakarvaan hankasi alusta asti Annika. Hänen jatkuva kaakatuksensa, huomion hakeminen ja "hi-hi-hi, en mä tiedä" -vastauksensa kävivät hermoon. Hänen kohdallaan kovin aikaisessa vaiheessa aloin ihmetellä, kun nimeämisperusteissa aina toistuivat sanat: "meillä ei ole mitään yhteistä..." Sama kun jatkui viikosta ja ihmisestä toiseen, alkoi tuntua, että sen vian täytyy nyt olla jossain muualla kuin niissä nimetyissä.

Kausi kuitenkin päättyi ja jopa oikean kilpailijan voittoon. Mitähän telkkarista nyt katselisi?

Kotimaani ompi Suomi...

2011-12-07T08:24:00.006+02:00

Eilinen itsenäisyyspäivä meni varsin epäjuhlallisissa merkeissä. Lasta kiukutti koko päivän, minua väsytti ja Kaima nuokkui milloin missäkin valittaen, että oli saanut nukkua vain 8,5 tuntia. Häneltä oli täysin päässyt unohtumaan, että esimerkiksi minä sain nukkua 6 tuntia, jonka aikana oli kahdesti noustava lapsen huutoon. Itsenäisyyspäiväfiilikset eivät siis olleet alkujaankaan korkealla.

Tunnelmaa ei paljoa parantanut päivän kulku muutenkaan. Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ipana pyöri ympärillä. Linnan juhlista meni maku, kun Kaima aukoi päätään vieressä ja lapsi huusi omassa huoneessaan milloin mitäkin. Kaiken kaikkiaan jokainen itsenäisyyspäivän traditio jäi noudattamatta, koska Kaima ei halunnut osallistua lapsen kaitsemiseen eikä mihinkään muuhunkaan.

Ainoa sellainen traditio, jonka saattoi toteuttaa, tapahtui oman pään sisällä. Jälleen kerran mietin mielessäni niitä ihmisiä, jotka joutuivat taistelemaan vapauden puolesta. Paikallisessa sanomalehdessä oli kysytty ihmisiltä, mikä Suomessa on parasta. Vastauksista muutama järkytti ainakin minua. Järkytystä aiheuttivat vastaukset, joissa sanottiin, että täällä mikään ei ole hyvin. Minä ihmettelen, missä nämä ihmiset haluaisivat asua ja elää, jos Suomessa heidän mielestään kaikki on huonosti. Voin vain epämääräisesti kuvitella, miten pahalta nuo sanat voivat tuntua sellaisesta ihmisestä, joka on kokenut sodan.

En tiedä millaisessa todellisuudessa eri ihmiset elävät. Minun todellisuudessani Suomi on hyvä maa, puutteistaan huolimatta turvallinen. Monia asioita voisi ja pitäisi korjata, ensimmäisenä itsekunkin asenteita - myös omiani. Jostain syystä meistä monilta on unohtunut ihmisyys. Me eksymme virallisten ja hyväksyttyjen selitystemme taakse, jotta emme joutuisi hyväksymään omaa ahneuttamme ja huonoa omatuntoamme. Meillä on tarve pitää yllä kalliita julkisia rakenteita, joilla voimme vierittää vastuun muiden auttamisesta kenelle tahansa muulle.

Yhteiskunnalliset epäkohdat ovat meillä kuitenkin pieniä verrattuna niihin maihin, joissa kaikilla ei ole edes alkeellisimpia oikeuksia. Kaikki ihmiset eivät automaattisesti syntyessään tule kirjatuiksi kansalaisiksi, eivätkä mitkään lait ja oikeudet suojele heitä. Näiden suurten asioiden rinnalla meidän pienet ongelmamme ovat pieniä. Sodissa taistelleet sukupolvet ovat antaneet meille mahdollisuuden elää vapaassa maassa. Moni antaisi tänä päivänäkin elämänsä sen puolesta.

Minä voin sanoa veteraaneille vain yhden sanan; "Kiitos!"

Kiintiöperussuomalainen tässä, hei!

2011-12-04T05:51:00.008+02:00

Aamun varhaisina tunteina tulee pohdittua kaikenlaista. Nyt mietiskelin tasa-arvoa ja valelääkäreitä. Äkkisältään näillä kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä, mutta toisaalta niissä näkyy samoja piirteitä. Asiaa on varmaan avattava hieman, jotta siitä saa tolkkua.

Meillä yhteiskunta pyrkii edistämään tasa-arvoa eri yhteyksissä mm. kiintiöillä. Yksi typerimmistä kiintiöistä on sukupuolikiintiö. Meillä on opiskeluun hakeutuessa kiintiöpaikkoja eri sukupuolille, johtotehtävissä ja kaiken maailman puuhatoimikunnissa samoin. Ihmisiä valitaan siis tehtäviin sukupuolensa perusteella, ei sen mukaan, kuka on pätevin tai ylipäätään sopivin hommaan. Tasa-arvon näkökulmasta tämä ei kuulosta edes etäisesti oikean suuntaiselta. Sama ongelma on kaikissa kiintiöissä, ei pelkästään sukupuoleen sidotussa.

No, mitenkäs nämä valelääkärit saadaan mukaan kuvioon?

Meillähän on lääkäripula tässä maassa, kun monet vastavalmistuneet eivät halua enää tehdä töitä terveyskeskuksissa, joissa töitä on paljon, palkka huonompaa kuin yksityisellä puolella ja työajat vaihtelevat. Vastaavasti monet vanhemmat lääkärit ovat siirtyneet päivätöihin yksityiselle tai osittaiselle eläkkeelle. Näin ollen tarvitaan lisää työntekijöitä, jotka hoitavat meitä vähän köyhempiä. Meitä, joilla ei ole varaa hakeutua suoraan yksityiselle, kun flunssan ensimmäiset oireet iskevät.

Ja sitten ne valelääkärit... Valelääkärihän ei ole pätevä hoitamaan ja määräämään lääkkeitä tms. Mutta tasa-arvon periaatteellahan hänellä on kiintiö, jonka puitteissa toimia. Kun pätevyydellä ja osaamisella ei ole väliä yhteiskunnan muillakaan osa-alueilla, miksi tällainenkaan olisi poikkeus? Eikö se ole taas vääryys, jos tässä ei noudateta kiintiöperiaatetta?

Syrjiväähän se on, jos epäpätevä ei saa tehdä lääkärin töitä.. Yhtä syrjivää kuin laittaa syvästi hengellinen yli 80-vuotias neiti-ihminen päättämään pornomessujen ohjelmatarjonnasta - ihan vaan tasa-arvoon vedoten.

Joulukuu tulla jollotti

2011-12-03T06:52:00.003+02:00

Joulukuu koukkasi taas yllättäen eteen vasemmalta. Vastahan oli elokuu ja koulut alkoivat. Minne kuukaudet tästä väliltä katosivat? Ilmeisesti pikku marakatti vei ne.

Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.

Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.

Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.

Voi väsytys!

2011-11-30T06:58:00.004+02:00

Voi haukotus!

Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.

Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.

Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.

Studiossa...

2011-11-24T06:18:00.005+02:00

Lapsi kävi eilen valokuvaamossa. Tämä sanoo jo sen, että meillä oli varsin täyteen buukattu toimintapäivä. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että lapsi on ikiliikkuja, on kuvaajalla haastetta saada edes se yksi onnistunut ruutu otettua. Ainakaan kotona kuvien ottaminen ei onnistu.

Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.

Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.

Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.

No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.

Kuka määrää?

2011-11-21T06:52:00.010+02:00

Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.

Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.

Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.

Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.

Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.

Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.

Ystävät?

2011-11-16T05:45:00.003+02:00

Muutamien viikkojen ajan olen pohtinut ystävyyttä ja ystäviä. Lähinnä olen miettinyt, olenko huono ystävä vai mistä on kyse. Tämä pohdinta iskeytyi omiin aivoihin sosiaalisen median kautta, kun havaitsin, etten ole kuullutkaan joistakin ystävistäni tai heidän kuulumisistaan vuoteen. Tarkoitan tällä sitä, että ystävillä on tapahtunut isoja asioita, joista en ollut kuullut mitään edes välillisesti.

On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.

En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.

Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.

Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.

Pitkä tauko...

2011-11-09T07:33:00.003+02:00

Blogin kirjoittaminen on ollut pitkällä tauolla. Moni asia tässä todellisessa elämässä on antanut aihetta pysyä tiukemmin kiinni todellisuudessa kuin virtuaalimaailmassa. Kun elämä vie, täytyy vain mennä sen mukana ja yrittää mauttia. Suuria oivalluksia on tullut vastaan matkalla ja samalla yhtä suuria ihmetyksen aiheita. Tämä lyhykäinen ajatelma on nyt toivottavasti alku tiiviimmälle päivittämiselle ja tuntojen purkamiselle.

Auto...

2010-06-06T18:38:00.003+03:00

Viimeisimmät päivitykset ovat olleet varsin pikaisia. Jotenkin elämä on taas alkanut kulkea keskimääräistä nopeammin, kun iltaisin on muutakin tekemistä kuin tietokoneen näytön ihmettely. Kaima on kuvioissa aina vain tiiviimmin.

Tässä reilu viikko sitten alettiin aivan toisenlaiseen projektiin kuin pitkiin aikoihin. Kaima alkoi etsiä isompaa autoa. Hänellä on tällä hetkellä pieni punainen auto, kokoluokkaa nissan micra. Sellaiseen on todella vaikea saada mahtumaan turvaistuinta saati lapsen vaunuja. Toistaiseksi toki sinne on mahdutettu kaikki, mitä on tarvittu, mutta ainahan sitä olisi paljon miellyttävämpää hieman reilummalla tilamäärällä.

Jokunen tovi on nyt kierrelty autokauppoja Kaiman ja lapsen kanssa etsiskelemässä vähän ajettua, uudehkoa farmaria. Kahta käytiin koeajamassakin. Toinen oli alle 100 000 ajettu automaattivaihteinen ja toinen pakasta vedetty manuaali. Kun oltiin koeajettu se automaattivaihteinen, tuli samana iltana Kaimalta vielä viesti perään, että olkaa huomenna valmiina lähtöön, kun hän pääsee töistä. Hän laittoi tilaukseen sen uuden farkun. Saa nähdä, josko jo perjantaina saisi istahtaa uuden auton rattiin.

Vaikka minä en siis itse autoa ole ostamassa, olen ollut mukana valitsemassa väristä lähtien tätä tulevaa farkkua. Ja sen verran fanaattisena autoilijana olen ollut vaikuttamassa, että ajoin itsekin pienen pätkän tätä tulossa olevaa versiota. Samalla ilmoitin kyllä, että minä haluan ajaa sitä vastaisuudessakin tai en suostu istumaan koko autossa..

Tästä auto-episodista voi kuitenkin mielestäni päätellä sen, että Kaima on hyvin tosissaan minun kanssani. Toki lapsen kannalta hyvin onnellista, että hän on tosissaan. En missään nimessä halua enää leikkiä mitään leikkejä ihmissuhteissa. Huomattavasti enemmän minussa herää vastakaikua sellaiselle ihmiselle, joka pelaa avoimin kortein tässä kohtaa.

No, perjantaita ja uutta autoa odotellessa..

Kesäkuu...

2010-06-02T19:51:00.003+03:00

On aivan käsittämätöntä, miten nopeasti aika kuluu. Viime aikoina on ollut koko ajan menoa, kun sää on jossain määrin suosinut ja Kaima on roikkunut nurkissa. Jostain syystä konetta ei ole tullut hetkeen edes avattua, kun live-elämän aikana ei viitsi pitää virtuaalihäiriöitä liikaa päällä. Nyt on pieni hengähdystauko, kun Kaima on taas omassa kodissaan ja minä olen omassani.

Omia tunteita on vaikea eritellä Kaiman kohdalla. Siinä on niin paljon kaikenlaista, mikä pistää miettimään sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikkein parhaiten tässä huomaa sen, että oman luonteen hyvät ja huonot puolet joutuvat jälleen kerran puntariin. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että tämä tilanne etenee aika rivakalla vauhdilla. Enkä minä osaa itse sanoa, onko se hyvä vai huono asia.

Vapun jälkeen...

2010-05-10T19:53:00.003+03:00

Kyllä aika kuluu nopeasti, kun jotain vireillä. En ole vapun jälkeen edes avannut konetta, kun olen keskittynyt elämään ihan live-maailmassa ja jättänyt virtuaalimaailman vähemmälle. Kaima on pyörinyt nurkissa miltei riesaksi asti ja osoittautunut monella tapaa erikoiseksi tyypiksi. Aina vain enemmän pistää ihmisen miettimään, miksi asiat menevät niinkuin menevät. Samalla käy mielessä, miksi itse ei voi sietää toisen ihmisen tapoja tehdä ja ilmaista asioita. Minkä ihmeen takia oma pää jatkuvasti vaatii toiselta ihmiseltä samanlaista ajatuksen juoksua kaikessa?

En tiedä, haenko jotenkin ratkaisua mahdottomaan yhtälöön.

Sen tiedän kyllä, että olen kranttu ja vaativa ja valikoiva, ja aika paljon muutakin. Hankala olen aivan varmasti ja joskus suorastaan mahdoton. Saa nähdä viikon sisään, miten mahdoton, kun hormonikierto osuu taas siihen kohtaan, jossa nollasta sataan kiihdytään nanosekunnin murto-osassa.

Vaputtaa...

2010-04-29T22:00:00.003+03:00

Kohta on vappu. Jos perinteet pitävät paikkansa, sataa räntää taivaan täydeltä ja on niin kylmä, ettei pätkääkään kiinnosta pistää nenäänsä pihalle. Kaima on ilmoittanut halukkuutensa vappuseuraksi, joten eiköhän aika kulu kotosalla, jos ei sää suosi. Jos sää suosii, voisi ulkoiluttaa itseään ja lastenvaunuja jonkun verran. Koko viikkohan tässä on säiden suosiessa ravattukin ympäriinsä.

Kaima on ollut tämän viikon iltavuorossa, joten ei ole nähty. On jäänyt aikaa itselle miettiä ja pohtia. Samalla olen kuulostellut vähän niiden ihmisten mielipiteitä, jotka ovat asiasta kuulleet. Kaikki mielipiteet toistaiseksi ovat tukeneet sitä järjen ääntä, joka sanoo, että tätä tyyppiä kannattaisi katsella ihan vakavissaan. Ja sitten siellä päässä on se toinen pieni ääni, joka pitää huolen siitä, ettei varmasti pääse järjellä mitään päättämään. Se toinen ääni hihkuu kaiken aikaa, että jossain on vikaa. Hitto, omassa päässä se vika on.

Tulossa on pitkä vappuviikonloppu, jonka aikana luulisi ehtivän katsoa vähän enemmän ja miettiä sitten samalla sitä, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Jotenkaan en halua johtaa Kaimaa harhaan, mutten halua tyrmätäkään ellen ole täysin varma itse. Miksei voisi mennä kuin elokuvissa, joissa on aina happy end?

Johan nyt on.. siis markkinat...

2010-04-25T18:51:00.003+03:00

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.

Minä ja mun...

2010-04-22T10:22:00.003+03:00

On vallan kiintoisaa huomata, miten nämä mielialat heittelevät. Joku syyttäisi tästä hormoneja ja joku toinen vuodenaikaa, minä syytän puhtaasti omaa luonnettani, joka tahtoo olla toisinaan ihan hieman hankala. Onneksi elämä on edes vähän hionut niitä äärimmäisiä nurkkia tässä tempperamentissa, ettei elämä ole ihan niin vaikeaa kuin voisi olla.

Elämä on muutenkin jälleen kerran osoittanut omaa kummallisuuttaan. Kun alkaa lakkoon, ei mene aikaakaan, että jotain tapahtuu. Suurin piirtein sama kuin laihdutuskuurin aloittaessa alkaa heti sadella kutsuja kaiken maailman mässäysbileisiin. Nytkin vireillä on ehkä jotain tai sitten ei - en itse asiassa vielä aivan varma ole itsekään. Ajattelin ainakin katsoa tämän kortin, koska näyttäisi, että tällä kertaa voisi olla aivan tavallinen ihminen, eikä mikään ihme hiippari.

Oli kertakaikkisen hienoa nähdä kerrankin vastakkaisen sukupuolen edustajan suhtautuvan luontevasti lapseen. Keskivertoisesti mies-puoliset tuttavat ovat lähinnä hymyilleet vaivautuneesti ja pyrkineet pysymään mahdollisimman irti tilanteesta. Tämä katsottava kaveri istui olohuoneen lattialla lapsen kanssa melkein kaksi tuntia leikkimässä. Ei ollenkaan huono alku, että voittaa lapsen puolelleen ensi tapaamisella, kun lapsi on siinä hienossa vierastusvaiheessa, jossa kuka tahansa ovesta sisään tuleva ihminen on pelottava.

Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä tästä mahdollisesti seuraa tai on seuraamatta. Tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta jätän tähän pienen varauksen. Olen ennenkin huomannut, että alkuun monikin ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sitten se kiinnostus jotenkin latistuu minun osaltani. No, tämä olisi ainakin kunnollinen ja normaali ihminen, jos edes yrittäisi tutustua vähän tarkemmin, voisi yllättyä iloisestikin joskus.

Multihuipentuma...

2010-04-19T11:39:00.004+03:00

Eilen oli sellainen päivä, että olisi tehnyt mieli huutaa. Taas vaihteeksi tuli sellainen tunne, että mitä tässä turhaan mitään yrittää. On niin kauhean turhauttavaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja ne epäonnistumisetkin joutuu jakamaan vain itsensä kanssa.

Okei, myönnän, että en itse ole kovinkaan aktiivinen ylläpitämään yhteyksiä ihmisiin. Se tuskin on kenellekään kovin uusi tieto. Lapsi ei ole suinkaan lisännyt minun aktiivisuuttani siinä asiassa, koska nyt joudun vielä tarkemmin miettimään, milloin soitan tai kutsun ihmisiä kylään. Saati sitten koska itse voin lähteä minnekään. Joskus ennen ainoa rajoittava tekijä oli työ, jonka epäsäännöllisyys aiheutti helpostikin ongelmia vapaa-ajan vietossa. Kissat eivät olleet ongelma, sillä hyvillä järjestelyillä ne pärjäsivät kyllä keskenään viikonlopun. Se tosin tarkoitti ylimääräistä hiekka-astiaa kahden tavallisen lisäksi, paria ylimääräistä vesikuppia ja ruokakuppia. Lasta ei voi kuitenkaan ihan tuollaisillakaan järjestelyillä jättää viikonlopuksi yksin.

Tässä kohtaa on jotenkin ongelmallista, kun ei voi suoraan kirjoittaa, mitä haluaisi sanoa. Joutuu miettimään, mitä sanoo ja miten, ettei vahingossakaan loukkaa ihmisiä, joita ei halua loukata. Sen puoleen olisi paljon helpompaa, jos tämän blogin olemassaolosta eivät tutut ihmiset tietäisi lainkaan. No, nykyaikana se lienee mahdotonta, kun lähes jokainen osaa etsiä tietoa netistä.

Eilen kuitenkin iski tilapäinen vitutuksen multihuipentuma. Tuli sellainen hetki, jolloin tuntui, että on oikeasti täysin yksin tässä elämässä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen tottunut mm. omaan autoon ja siihen, että pääsen kulkemaan silloin, kun itse haluan. Nyt minä olen ollut puolitoista vuotta jumissa yhdessä talossa ja viimeisen vuoden siitä ilman autoa. Jos joskus jonnekin haluaisin lähteäkin, en sinne pääse, koska autoa ei vaan irtoa lainaksi mistään. Ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että ei ole enää mitään paikkaa, minne lähtisikään irtautuakseen arjesta. Hotellilomakin kuulostaisi tässä kohtaa aivan luksukselta. Tosin sielläkin olisi sitten jumissa omassa huoneessaan tai lapsen rytmissä.

Ai jumaliste, että minua voi taas ottaa päähän oma elämä ja sen kulku. Myisin tämän elämän, mutta tästä saa niin huonosti väliä, ettei sillä rahalla saisi kovin kaksista tilallekaan.

Ehkä osan tunnelmista aiheuttaa Zen Cafén kuuntelu. Laiska, tyhmä ja saamaton -levyn raidoista minuun on aina kolahtanut nimiraidan lisäksi seuraava:

Halua et
Sait niin monta kertaa pettyä
Murheen likapyykkiin vettyä
Nyt kuivahdat

Pahoittelet
Suhteen kierrettä ja kulkuja
Rakkaudessa kun ei sulkuja
Harrasteta

refrain:
Pistät avaimen lukkoon
Ja se narahtaa
Aivan kuin suruaan sois
Tunnet viileän tuulen
Kun se kasvoillesi käy
Ja varisee pois

Yritä et
Tahto riitti oman aikansa
Kesti paljon tuplas taikansa

Pahoittelet
Annat illuusion kaatua
Romanttiseen multaan maatua
Ja tallaantua

refrain

Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli kaipaus jäänyt porstuan penkille
Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli haaveiden kaiku kiertynyt lenkille
Niinpä sinä menet
Niinpä sinä tulet
Rakkaus seisoo ikkunalaudalla

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

refrain

Pistät avaimen lukkoon
Pistät avaimen lukkoon
(Zen Café: Pistät avaimen lukkoon)

Tahdon halvan naisen...

2010-04-16T18:28:00.003+03:00

Edelliseen postaukseen laitoin Timo Rautiaisen biisin sanat. Olen sittemmin kuunnellut varsin paljon Rautiaista. Ilmeisesti on menossa se vaihe, että tuo musiikki puree. Samalla levylautasella on pyörinyt välillä Zen Café. Jostain syystä juuri nyt vaan taas iskevät monet kappaleet niin kovasti omaan sielunmaisemaan.

Olen muutenkin huomannut, että kuuntelen musiikkia hyvin kausiluontoisesti. Joskus on niitä kausia, että on aivan sama, mitä musiikkia kuuluu. Joskus taas haluaa kuunnella yhtä tai kahta laulua uudestaan ja uudestaan. Usein tähän ns. "yhden raidan"-kauteen kuuluu sekin, että minulla soi päässä koko ajan joku biisi tai jokin tietty kohta biisistä. Yllättävää kyllä, aika usein se päässä soiva kappale on tuntunut olevan jokin täysin holtiton laulu, joka ei sovi mitenkään mihinkään elämäntilanteeseen. Viimeisin tällainen raita on ollut Zen Cafén Tahdon halvan naisen.

Minusta on ollut koomista, että kyseinen raita on ainakin ollut soittokiellossa radioasemilla. Sitä pidettiin sanoituksensa puolesta liian loukkaavana. Minua se ei ole koskaan loukannut. Jotenkin ymmärrän sen sanoituksen takana olevan ajatuksen. Siis vaikka en olekaan mies, voin jotenkin ymmärtää, että toisinaan mies voi toivoa naisensa olevan sellainen kuin joskus seurustelun alussa. Monestihan alussa on ne viimeisen päälle laitetut ja harkitut naiset ja sitten jossain kohtaa astuvat kuvaan flanellipyjamat ja ryppyvoiteet. Tuskin mies mieluummin niitä flanellipyjamia katselee.

Sinällään on hauskaa, että lähes jokaiseen kuulemaansa kappaleeseen voi jotenkin ujuttaa oman elämänsä hetkiä. Siis melkein kaikessa musiikissa on jotain sellaista, joka riipaisee omia tunteita jollain tasolla. Jotkut kappaleet sitten jäävät pidemmäksi aikaa elämään siinä rinnalla. Toisinaan on ihan hyvä kaivella omia levykokoelmiaan ja kuunnella sieltä löytyviä aarteita. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä tänään kolahtaa. Joskus vastaavasti hakee jotain tiettyä kappaletta. Musiikki on kuitenkin musiikkia ja elämä ilman sitä olisi pirun paljon tylsempää.

Haikeutta?

2010-04-14T11:08:00.003+03:00

Lapsi pitää Timo Rautiaisen musiikista. Kuuntelin pitkästä aikaa Sarvivuori-levyä, kun löysin sen levyjä plärätessäni. Kannet ovat tietenkin jossain susihukassa, mutta onneksi on Lirama. Kävin siis etsimässä laulun sanat esille, kun ne jotenkin tuntuivat osuvan juuri siihen tilanteeseen ja mielentilaan, joka juuri nyt vallitsee. Olen monesti puhunut lapsesta, omasta turhautuneisuudesta ja olosta, kun joutuu yksikseen rämpimään eteenpäin. Nämä sanat sanovat minun mielestäni paljon oleellista. Kaivakaa kappale esille ja kuunnelkaa, niin ehkä tulee sama fiilis kuin minullekin.

On lentänyt lintu ikkunaan
On pudonnut lumi sulaan maahan
Auringonsäde tuijottaa sen katsojaa
Siihen pysähdyn yllättäen
mutta silloin tiesin jo sen
Sitä miten, sitä vieläkään tiedä en

Sinä synnyit ja kaiken sekoitit
Sinä saavuit ja laitoit seinää vasten.
En siitä sinua kuitenkaan syyttää saa
Minä syyttää tahdo en
olenhan vain onnellinen
että minulla on sinut, jota saan rakastaa.
Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa...
En lähde vierestäsi pois

Näen unessa ikkunasi taa:
sieltä sininen valo ulos loistaa
Siellä ymmärrän sinun olevan ja odottavan,
että tulisin turvaamaan
vielä vierellesi valvomaan
Tästä unestani herään ja sen pelkään tapahtuvan

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa
En lähde vierestäsi pois

Jos pyydän, tule minua vastaan
minun kanssani kulkemaan
tätä pitkää, yksinäistä matkaa
Et lähde vierestäni pois
(Timo Rautiainen: Meille niin rakas)

Ei niin kuin elokuvissa...

2010-04-12T21:33:00.005+03:00

Nyt kun lapsikin alkaa vähitellen päästä yli flunssasta, on näköjään ehtinyt käydä niin, että meidän erinomainen unirytmi ja päivärytmi ovat menneet aivan ketuilleen. Siis oikeasti nyt on homma niin reisillään, että tänäänkin sain yli puolitoista tuntia laittaa lasta takaisin sänkyyn, kun ensimmäisen kahden tunnin nukkumisen jälkeen alkoi parku. Tähän asti meillä on pärjätty yksillä noin tunnin mittaisilla päikkäreillä ja sitten käyty yöunille iltakuuden pintaan. Tänään päikkärit otettin 1,5 tuntisina ja jo viideltä oli lapsi silmät ristissä. Sitten heräsikin parkumaan seitsemän jälkeen ja taistelua riitti uudelleen nukkumaan käymisessä.

Pari päivää tässä on itsellä ollut jotain aivan ihme tarmoa, kun olen sijoittanut huonekaluja uudelleen. Samalla on tullut purettua yksi hyllykkö ja kasattua toinen tilalle. Kasatun hyllykön purkaminen oli paljon haastavampaa kuin puretun kasaaminen. Voi toki johtua siitäkin, että halusin saada kubikin purettua sillä tavalla ehjänä, että sen voi kasata vastaisuudessa uudestaan, jos siltä tuntuu. Purkamisen perusteella tosin tuli mieleen, etten taida haluta kasata sitä uudestaan.

Huonekalujen järjesteleminen olisi toki paljon hauskempaa, jos ne kalusteet saisi järjestettyä jotenkin älykkäästi eikä vain sinnepäin. Tällä hetkellä on kuitenkin pakko tehdä myönnytyksiä sekä itse kalusteiden että niiden sijoittelun suhteen. Se, että kalusteissa joutuu tinkimään johtuu tietysti siitä, ettei ole oikeasti varaa ostaa uusia kalusteita, joita haluaisi, vaan on tyydyttävä niihin, mitä on saanut lahjoituksena ja keräilyerinä jostain hankkinut. Sijoittelussa tinkimisen syy on sitten käytännöllisempi. Yritin saada olohuoneesta yhden kulman sillä tavalla eristettyä, että se olisi lapselle vieläkin rauhallisempi makuusoppi. Lapsen sänkyä kun ei pysty tunkemaan minun makuuhuoneeseeni ja yläkertaan en ala vielä tässä vaiheessa lapsen kanssa ravata ollenkaan.

Jos minä jotain huonekalua himoitsen, se on keinutuoli. Ja vielä tarkemmin määriteltynä sellainen keinutuoli, johon mahtuu kunnolla leveämpikin hanuri. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin istua sellaisessa tuolissa, joka on liian kapea. Olen sitä keinutuolia himoinnut jo varmaankin kymmenen vuotta, mutten ole vieläkään ostanut, kun aina on tullut väliin jotain tärkeämpää hankintaa. Yleisimmin sellaiset rahat on menneet joko auton korjaamiseen tai auton korjaamiseen. Tällä kertaa kuitenkaan ei ole autoa, mutta ei sen puoleen ole rahaakaan.

Elämä olisi helpompaa, jos olisi rahaa niin, ettei tarvitsisi koko ajan laskeskella, miten pärjää. Mutta ei kun ei. Yhden ihmisen rahoilla, etenkään kelan tuilla, ei kovin pitkälle pötkitä. Joskus se suorastaan ärsyttää, kun seuraa niitä ihmisiä, joilla elämä tuntuu menevän putkeen. Voi oikeasti sanoa, että olen kateellinen niille ihmisille, joilla kaikki menee niin kuin elokuvissa. Minulla ei mene niin kuin elokuvissa.

Ei mene edes niin kuin Strömsössä. PRKL! Lisää liimaa ja teippiä...

Pipo kireällä...

2010-04-09T19:34:00.005+03:00

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Ylläri...

2010-04-07T19:43:00.002+03:00

Edellinen blogin päivittäminen katkesi vähän kesken osaltani. Minulla oli mielessä kirjoittaa jostain ihan asiastakin, mutta se jotenkin jäi, kun tuli muuta ajateltavaa. Facebook eli ystävällisemmin sanottuna naamakirja oli tietysti auki samaan aikaan ja sitä kauttahan voi jutella kavereiden kanssa samaan tapaan kuin messengerissä. Aika harvoin tulee sitä kautta juteltua ihmisten kanssa, mutta välillä sitä innostuu vastaamaan, kun joku toinen siellä alkaa jotain juttua heittää.

Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?

Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.

Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.

Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.

Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.

Sekalaista löpinää...

2010-04-03T21:15:00.002+03:00

Taitaa olla vaihteeksi angiina. Päätelmä johtuu siitä, että ääni on pääosin hukassa ja kurkku tuntuu siltä kuin olisin nielaissut siilin. Samanlainen olo on ollut joskus ennenkin ja silloin konitohtorin diagnoosi on ollut angiina. Helpostihan se nieluviljelyllä selviää, mutta turha sitä viljelyä on lähteä vinkumaan pyhänä. Täytyy odotella tuonne arkeen ennenkuin kipaisee vaatimaan tikkua kurkkuunsa. Varsin epämiellyttäväähän se näytteen ottaminen on, mutta hyöty on aika suuri, jos sillä saadaan selville, miksi siili on pesiytynyt kurkkuun. Ennemmin lääkekuuri oikeaan aikaan ja ääni takaisin kuin pitkällinen poteminen ja odottelu, jos kuitenkin olisi kyseessä tavan kevätflunssa.

Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.

Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.

Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.

Puh...

2010-04-02T19:39:00.004+03:00

Parin illan urakoinnilla sai kaikkiin vanhoihinkin postauksiin tunnisteet. Nyt on ehkä itsekin helpompi jäsennellä näitä tekstejä ja nähdä, mistä milloinkin on tullut kirjoiteltua. Helpostihan tuosta näkee, että miehet ja työ ovat lähes aika olleet mielessä ja antaneet aihetta kirjoittamiseen. Nyt alkaa varmaankin lapsi vähitellen sitten kiriä siihen rinnalle ja ehkä ohikin.

Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!

Kiirastorstaina...

2010-04-01T19:28:00.003+03:00

Hiljainen viikko tai suuri viikko tai miksi nyt haluaakaan nimetä.. Menossa kuitenkin kohti pääsiäistä kaiken aikaa. Jostain syystä pitkäperjantai tuo minulle mieleen aina yhden laulun, joka ei oikeastaan liity pitkäperjantaihin tai pääsiäiseen mitenkään. Se vaan soi minulla kaiken aikaa päättymättömästi pään sisällä. Pakko siis laittaa se tähän, jotta se ehkä poistuu soimasta.

Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tän ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä saakin kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssii sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Menee toraillessa tiistaipäivä, mykkäkoulussa keskiviikko, torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä
Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen: minne katsonkin, aina punaista nään
Mun pää paisuu
Mä hakkaan sitä seinään - näen mustaa verkalleen
Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan, minä saan sinut luopumaan, leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on
Eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Eikä tässä ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (3x)

(YUP: Rakkaus on pesti hulluuteen)

Kurret ja Jänekset...

2010-03-31T21:44:00.003+03:00

Tänään tupsahti tuo villi luonto taas vallan syliin asti. Olin vaunujen kanssa kauppareissulla, kun ihka oikea sitijänes - eli siis maalainen versio stadin lajitovereistaan - meinasi hypätä kyytiin. Rauhallisesti köpöttelin menemään kärryjä työntäen niin jänis tuli aikamoista haipakkaa jostain puiston siimeksestä ja suunnitteli loikkivansa tien yli siitä vaunujen edestä. Auto tuli kuitenkin juuri samaan aikaan tietä myöten ja pupujussikka kurvasi tiukan oikean, päätyen lopulta naama takaisin tulosuuntaan. Jonnekin puistoon se sitijänes taas katosi ja lapsi tuijotti suu pyöreänä perään. On niitä jäniksiä näkynyt omalla pihallakin, mutta silloin niitä on ihailtu vain ikkunan takaa. Nyt nähtiin ilmielävä pitkäkorva parin metrin päästä.

Samaa villi luonto-teemaa oli nähtävissä vähän myöhemmin päivällä, kun orava pyöri kotipihalla. Se kanniskeli jotain karvatupoilta näyttäviä palleroita alapihan mäntyyn. Kovasti näyttivät koiran alusvillalta, mutta saattoivat olla kyllä oravanpoikasiakin. Ei tahdo aina muistaa, että nyt on jo maaliskuun loppu ja eläimillä hyvinkin on poikaset jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että siellä kurre roudaa pesätarpeita näreen oksalle. Eiköhän se parin viikon sisään nähdä, olivatko ne pallerot poikasia. Kovin vaaleita kyllä olivat poikasiksi, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun arvioi väärin eläinmaailman ihmeitä.

Jos oma pesänrakennus ei tässä mihinkään etenekään, eläimet onneksi pitävät siitä huolen, että jotain tapahtuu. Keväältä tämä vahvasti näyttää, vaikka säästä voisi arvailla syksyksikin.

Voi vitalis...

2010-03-29T22:07:00.005+03:00

Välillä vaan tekisi mieli huutaa.

Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.

Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.

Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.

Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!

Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.

Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.

Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.

On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.

Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.

No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...

Mattoneitsyys...

2010-03-27T18:14:00.003+02:00

Tämä päivä meni kuin siivillä. Lapsi oli muutaman tunnin päivällä kummitädillään, joten minä sain luksusaikaa itselleni. Sen luksusajan käytin siivoamiseen ja musiikin kuunteluun. Lapsen synnyttyä on ollut niin hirvittävän vähän aikaa siihen, että saisi laittaa popit soimaan ja nauttia. Tietenkään pienen lapsen ollessa kotona ei voi soittaa musiikkia niin kovalla, että astiat helisevät kaapeissa. Nyt siihen oli oivallinen tilaisuus, kun lapsi ei ollut kotona.

Siivoaminenkin sujui yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Minua ei tavallisesti nappaa sitten yhtään imurin esiin kaivaminen ja käyttäminen, mutta nyt innosti. Ehkä syynä oli se, että kukaan ei parkunut naama punaisena vieressä ja lisännyt stressiä siitä imuroinnin nopeudesta. Sain jopa pestyä lattiat samalla ja vaihdettua vähän mattoja. Osa matoista kyllä kävi vain pihalla tuulettumassa ja kääntyi sitten toisinpäin lattialle, mutta pari uuttakin mattoa pääsi paikalleen.

Joskus aiemmin olen hyvinkin ärtyneenä ihmetellyt, miksi on pakko pitää mattoja lattialla, kun ne kuitenkin vain likaantuvat, ovat tiellä ja sitten niitä joutuu pesemään kesäisin. Nyt lapsen kanssa ymmärrän kyllä sen, että lattia voi olla aika kylmä talviaikaan, jos siellä pyörii suurimman osan ajastaan. Ostin tämän ahaa-elämyksen seurauksena elämäni ensimmäisen maton. Siis on minulla mattoja ollut aiemminkin, mutta nyt ostin itse ensimmäistä kertaa sellaisen. Onpahan mennyt neitsyys siinäkin asiassa todistettavasti. Itse asiassa olin pimennysverhoja hakemassa, mutta samalla löytyi mattokin. Eivät edes samaan huoneeseen, mutta kauppa oli sentään sama. Nyt saadaan sitten kesälläkin vähän pimeämmäksi tuo nukkumapuoli talosta.

Tällaisia innostuksen päiviä saisi osua kohdalle useamminkin kuin kerran vuodessa. Silloin voisi saada pidettyä talon sisäisen kaaoksen edes jollain tavalla hallinnassa.

Rakkaus on...

2010-03-26T19:20:00.005+02:00

Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.

En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.

Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.

Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.

"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.

refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.

refrain

Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

refrain

En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)

Exät - ja muut...

2010-03-23T21:07:00.001+02:00

Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.

Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.

Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.

Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.

Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.

En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.

Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?

Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.

Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.

Kevät toi...

2010-03-21T21:38:00.003+02:00

Kevät taitaa oikeasti olla kohta täällä. Ei noista metrisistä hangista sitä niinkään arvaisi, mutta tirpat pihapuissa ja puskissa on alkaneet oman konsertointinsa, joka yleensä sijoittuu kevääseen. Samalla tavalla ovat konsertointiaan aloittamassa lähitalojen kollikissat. Pitkästä aikaa ensimmäiset kissan jäljet ilmestyivät pihamaalle pari päivää sitten. Ilmeisesti yksi jos toinenkin omistaja on armeliaasti pitänyt lemmikkinsä sisällä talven pakkasten ajan.

Tänään päivällä huomasi kyllä sen kevään lähestymisen siitäkin, ettei lapsen nukutuslenkki ollut lainkaan iloista ja miellyttävää tallustelua takakujilla, vaan tuskaisaa rämpimistä puolen metrin sohjon läpi. Alkaa sulaa teiltä lumipolanteet, joten vaunuthan uppoavat asfalttiin asti helposti ja siinä niitä sitten saa lykkiä sen sohjon läpi. Joissain paikoissa oli kuitenkin jo päästy niinkin pitkälle, että asfalttia oli näkyvissä. Sen pari metriä sai kävellä ihan normaalisti ja muisti, miksi kesällä on paljon mukavampaa kävellä vaunujen kanssa. Kesällä vaan ongelmaksi tulee se, että vaunuissa lämpötila nousee herkästi, jos aurinko kovin suoraan paistaa. Vähän sama kuin teltassa auringonpaisteella.

Itsessäni olen jo huomannut sen, miten eri tavalla on virtaa, kun valoa on hieman enemmän. Enää unentarve ei ole aivan ympärivuorokautista, vaan rajoittuu lähinnä 16 tuntiin iltakymmenestä eteenpäin. Tekee kuitenkin ihan hyvää tietää, että tämä vaan paranee tästä kesää kohti. Jossain vaiheessa kesää on edessä sekin vaihe, että unta tarvitsee vain 6 tuntia yössä ja on pirteä kuin pieni eläin herätessään. Olen tosin harkinnut pimennysverhojen ostamista makuuhuoneeseen, jotta olisi helpompi nukkua. Jostain syystä valoisalla nukkuminen ei vaan onnistu.

Kevään merkki on sekin, että autokuume on taas iskenyt. Tällä kertaa ei ole mitään, mitä vaihtaisi, mutta ainahan sitä voi katsella myynti-ilmoituksia. Tavoitteena olisi, että jossain vaiheessa taas sen oman auton voisi pistää. Pääsisi vähän helpommin liikkumaan minne haluaa ja vanhempien ei tarvitsisi olla valmiudessa lainaamaan omaansa silloin, kun minun täytyy päästä jonnekin vähän kauemmas lapsen kanssa. Onneksi kesää kohti mennen tämäkin homma helpottuu siinä mielessä, että lyhyet matkat on edelleen helpompi kulkea kävellen vaunujen kanssa.

Saa nähdä, mitä tämä kesä taas sitten paiskaa eteen. Jos ehkä sen kesäauton jossain vaiheessa pistäisi ja sitten voisi päästä käymään tuolla toisella puolella Suomeakin välillä. Olisi niin mukavaa välillä nähdä ystäviä, joita on viimeksi nähnyt yli vuosi sitten. No, ehkä kevät tuo muutakin kuin muurarin, maalarin, rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin...

Pakkotöitä...

2010-03-19T20:34:00.003+02:00

Viime päivinä on tullut mietittyä sitä, että jossain kohtaa pitäisi palata takaisin työelämään tästä kotielon ihanuudesta. Jotenkin hirvittää, kun vaihtoehtona tuskin on paluu takaisin siihen työhön, johon minulla on koulutus tällä hetkellä. Pitäisi varmaan opiskella itselleen pätevyys päivätöihin, mutta toisaalta se kaikkein rakkain osa tätä tämän hetkistä ammattia ovat juuri ne illat, viikonloput ja pitkät leiriviikot. Toki, jos joku maksaisi minulle saman summan kuin ahtaajille, voisin tehdä sitä päivätyötäkin ja jättää väliin sen valittamisen edellisen työni mukavuudesta.

Tässä on tulossa vastaan isoja muutoksia ennenkuin lapsi on niin suuri, että minä taas alan työntekoon. Opiskelussa lähinnä ongelmana tahtoo olla se, ettei niin kauhean paljoa kiinnostaisi enää kirjoitella esseitä arvosteltavaksi ja jonkun pilkunviilaustekniikan mukaan sivuasetelluksi. Aivan tarpeeksi sai taistella aikanaan jo edellistä tutkintoa tehdessään sen kanssa, miten tekstit piti asetella sivuille ja millaisilla fonteilla ja riviväleillä niitä piti sitten olla. Jotenkin tuntuu, että olisi ehkä kannattanut opettajienkin vähän enemmän keskittyä siihen sisältöön ja jättää se rivivälien mittaaminen vähemmälle.

Toisaalta opiskelu voisi olla hauskaakin. Ainakin opiskeluaikaa muistelee suurella lämmöllä. Tosin en usko, että opiskelu enää olisi samanlaista ainakaan itselleni. Viimeksi olin suhteellisen vapaa menemään ja tekemään kaikenlaista ja nyt matkassa on lapsi, jonka vuoksi on tehtävä vähän sinne sun tänne myönnytyksiä. No, onneksi olen aina ollut sen verran iltaihminen, että olen kaikki parhaat kirjalliset tuotokseni väsännyt yön pimeinä tunteina.

Jokin siinä kuitenkin taas pistää miettimään, kun joutuu järjestelemään omaa elämäänsä täysin uudelleen. En toki uskonutkaan, että koskaan tekisin yhtä ja samaa työtä eläkeikään asti. Olisin silti halunnut vähän vähemmän konstikkaassa tilanteessa miettiä sitä mahdollista uutta uravalintaa. Tässä kohtaa päätökseen painostaa jo sekin, että lapsen on kuitenkin saatava ruokaa ja vaatteita, vaikka minä tekisin mitä. Jotain työtä on siis kehiteltävä siihen mennessä, kun lapsi on sen kolme vuotta ja pakkopaluu töihin on edessä.

Siinä maha missä painitaan...

2010-03-17T22:19:00.003+02:00

Siinä paha missä mainitaan ja maha missä painitaan. Pääsin vastikään valittamasta, että Mies-merkkisestä ei kuulu mitään. Taisivat hänellä korvat soida sillä hetkellä, sillä samaisena iltana hän vielä oli yrittänyt soittaa minulle. Minulla on puhelin äänettömänä öisin, ettei tarvitse kuunnella kenenkään kännipäisiä tunnustuksia yhtään mistään. Itse asiassa se puhelin menee äänettömälle juuri sillä sekunnilla, kun laitan lapsen nukkumaan. Eipähän tarvitse sen vuoksi herättää lasta, että joku soittaa jotain enemmän tai vähemmän turhaa asiaa.

Mies-merkkinen mies ei kuitenkaan tästä vastaamattomuudesta ollut lannistunut, vaan oli soittanut minun isälleni. Lapsen mielestä isoisä on Thaa-Thaa. Sellainen oli lausunto tänäänkin, kun isoisänsä näki. Joka tapauksessa isäni oli vastannut puhelimeensa ja ilmeisen yllättävä oli hänellekin kyseinen puhelu ollut. En tiedä, että Mies-merkkinen olisi koskaan aiemmin soittanut minun vanhemmilleni. Enkä erityisemmin sitä hänelle olisi suositellutkaan. Huonommalla tuurilla olisi voinut osua puhelimeen äitini kanssa, enkä usko, että siitä keskustelusta olisi jäänyt paljoakaan kerrottavaa kenellekään.

Mies-merkkinen oli kysellyt kuulemma kuulumisia hyvinkin laveasti ja ilmeisesti yrittänyt urkkia vähän kaikenlaista tietoonsa. Äitini oli sivusta kuunnellut puhelua ja yrittänyt arpoa, kenen kanssa isäni puhuu. Ilmeisesti isäni oli varsin ympäripyöreästi vastaillut kysymyksiin kertomatta liikaa yksityiskohtia. Sinällään se on hyvä asia, ettei Mies-merkkinen saanut liikaa tietoja, ettei sitten hänelle tule suurempaa kiusausta alkaa soitella tuonne vanhemmilleni. Heidän ei kuitenkaan tarvitse minun mielestäni toimia minkäänlaisena välikätenä lapsen asioissa - edes isän suuntaan.

No, tästä voisi tietysti olettaa, että Mies-merkkinen mies olisi sitten seuraavana päivänä yrittänyt vielä soittaa minulle, jotta olisi saanut lapsestaan jotain tietoa. Se oletus on väärä. Mies-merkkisestä ei tuon jälkeen ole kuulunut mitään minun suuntaani. Tuskinpa yllättää ketään - minua ei ainakaan yllättänyt.

Joskus sitä toivoo, että joskus yllättyisikin sen Mies-merkkisen suhteen ja se tekisi jotain sellaista, joka osoittaisi sen kasvaneen siinä määrin aikuiseksi, että sitä kiinnostaisi lapsensa hyvinvointi. Toistaiseksi sellaisia merkkejä ei kuitenkaan ole ollut näkyvissä. Jos oma napa on aina se lähin ja ainoa, sitä kasvamista tuskin tapahtuukaan. Aina sitä voi kuitenkin toivoa, että toinen ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni ja edes yrittäisi olla aikuinen omalle lapselleen. Se on kuitenkin yksi niitä elämän suurimpia haasteita.

Lapsi... ja sen isä...

2010-03-13T19:45:00.004+02:00

Huomasin noita viimeisimpiä postauksia lukiessani, että olen puhunut vain lapsesta enkä ole muistanut mainita sukupuolta. No, lapsi ei ollut Jorma vaan Tuulikki. Tyttö onkin varsin kiitettävästi opetellut asioita tässä vuoden aikana. Paljon varmasti on vielä oppimattakin ja osa aivan varmasti sen takia, että äidin hermo ei kestä aivan kaikkea. Olen havainnut, että sen verran kireälle välillä vetää hermon, ettei ole miellyttävää kenenkään kannalta. Toisinaan on olo kuin sillä oravalla, jonka käpy on kuusen latvassa ja runko jäässä.

Niin paljon kuin lapsesta iloa onkin, siitä on myös huolta ja jatkuvaa tekemistä. Itse ei pääse edes toiseen huoneeseen, etteikö jotain tapahtuisi sillä välillä. Puhumattakaan siitä, että pääsisi yksin vessaan tai saisi keskeytymättä tehdä ruoan tai katsoa jonkin ohjelman. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä, kun sai katsoa elokuvan aivan rauhassa ja äänet täysillä. Nyt saa katsoa ehkä puoli elokuvaa ja sitten lapsi herää vinkumaan maitoa tai haluaa nousta jatkamaan touhuamistaan.

Kun oma aika on täysin nollassa, on huumorintajukin tiukoilla. Sen huomaa noista postauksista. Koko ajan löytyy jotain valitettavaa, kun omat ilonaiheet on niin pienissä ja arkipäiväisissä asioissa. Vastaavasti aika usein löytyy niitä asioita, jotka vastustavat ja menevät niin paljon pieleen, että ärsyttää.

Yksi suurimmista ärsytyksen syistä on lapsen isä. Mies-merkkinen mies on kaikin tavoin osoittanut, että olisi ollut parasta kaikille, jos hän ei olisi edes nimenä paperilla. Jos isä ei pidä lapseensa minkäänlaista yhteyttä, ei hoida elatusmaksuja, eikä ole nähnyt lastaan kuin kerran, ei mene kovinkaan hyvin. Toisaalta, en itse antaisi lasta isänsä käsiin, jos hän on jotain juonut ja sehän kattaa melkein jokaisen päivän. Soisin silti, että hän edes syntymäpäiväkortin lapselleen lähettäisi, jotta lapsi tietäisi isän edes ajattelevan häntä silloin tällöin. Keskiyöllä humalassa soitetut puhelut eivät herätä minussa mitään sellaista tunnetta, että Mies-merkkistä miestä oikeasti kiinnostaisi mikään muu kuin omista ongelmistaan valittaminen. Hän ilmeisesti edelleen elää jossain sellaisessa luulossa, että minua kiinnostaisi. Minun osaltani kiinnostus loppui jo aika kauan sitten.

Lapsen puolesta tuntuu kuitenkin pahalta. Miten sille joskus sitten selittää sen, ettei isä pidä mitään yhteyttä häneen? Tai oikeastaan, miten selittää sen, ettei se ole lapsen syytä millään tavalla...

Toisinaan vaan haluaisi jollain tavalla ravistella sitä ihmistä, että tajuaisi, mitä lapselleen aiheuttaa..

Keskusteluyhteys...

2010-03-10T21:48:00.003+02:00

Jotenkin aika tuntuu pysähtyneen. Näin viikolla erästä vanhaa koulukaveriani, enkä meinannut millään tunnistaa. Sitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana useampaan otteeseen, että vastaantulija on näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta ja lopulta on osoittautunut, että todellakin olisi pitänyt helpostikin tunnistaa toinen ihminen. Osittain ongelma on ehkä siinä, että nykyään menee täysin sekaisin siinä, mistä ihmisten pitäisi olla tuttuja. On vanhoja kaupantätejä, koulukavereita, harrastuskavereita, sukulaisia, tuttuja ja muuten vaan jostain yhteydestä tutuksi tulleita ihmisiä. Pohjoisessa oli helpompaa, kun ihmiset olivat tuttuja lähinnä työn kautta ja aina asiat palautuivat siihen työyhteyteen.

Aika on kuitenkin pysähtynyt minun kohdallani jotakuinkin vuosi sitten. Se ei tarkoita, että naama olisi pysynyt kuosissa tai mitään vastaavaa, vaan minun elämäni etenemistä. Mitään ei tapahdu. Arki on koko ajan samanlaista, enkä oikeastaan pysy mitenkään mukana viikonpäivissä, ellei puhelimen muistutus toimi.

Ne harvat ihmiset, joita pyydän kylään tai jotka kutsuvat itsensä kylään, ovat poikkeuksia rutiineihin. Lapsen kannalta rutiineista poikkeaminen aiheuttaa aina ongelmia ja sen vuoksi sitä yrittää välttää. Jotenkin oma hermo kestää paremmin, kun lapsen saa nukkumaan helposti tavallisella tavalla, eikä tarvitse turhan takia venyttää nukkumaan käymistä. Toki toisinaan voittaa se seuranhalu ja silloin mieluusti juo kahvit jonkun kanssa turisten ja lapsen pyöriessä pitkin tupaa omissa touhuissaan. Tänään oli niitä iltoja, kun oli kahvitteluseuraa.

Teki hyvää miettiä välillä muitakin asioita kuin tavallista arkeaan. Joskus on tarpeellista kuulla toisten puhuvan asioistaan, jotta saa perspektiiviä omiin asioihinsa. Toisinaan omat ongelmat muuttuvat suorastaan olemattomiksi ja toisinaan ne näkee vähän erilaisessa valossa. Erilaiset ihmiset antavat aika mielenkiintoisia näkemyksiä maailmanmenoon, kun näkee itse sen vaivan, että kaivaa niitä näkemyksiä esille keskustelemalla. Toki joissain asioissa tulee sitten vastaan niitä näkemyseroja, joista ei itse välttämättä aio edes neuvotella, mutta eihän sitä tarvitse sille keskustelukumppanille aina mainita. Toisinaan väittely taas on sen keskustelun suola ja joskus on vaan puhtaasti hauskaa inttää jonkun kanssa, vaikka ei olisi edes kovinkaan vankasti sitä mieltä, mitä väittää olevansa.

On varsin kiintoisaa myös huomata, miten erilaisia miehet ja naiset ovat keskusteluseurana. Jos haluaa syväanalyysiä tunne-elämästä, ei kannata valita seuraksi miestä. Tai ainakaan tähän ikään mennessä minä en ole vielä löytänyt ensimmäistäkään miestä, jolle todella kannattaisi avautua tunne-elämästä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että monet miehet eivät kestä kuulla aivan kaikkea sitä, mitä voisin kertoa elämääni ja ajatuksiini liittyen. Vastaavasti naisen kanssa joskus tahtoo mennä se keskustelu sinne juoruamiseen ja tunne-elämän ruotimiseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu jokainen keskustelu kääntyvän niin syvälliseksi, että tarvitsee hissin päästäkseen sieltä keskustelun uumenista takaisin pintaan. Sitä kuitenkin tapahtuu harvemmin puhelimessa tai muilla virtuaalisilla keinoilla, niillä kun on kuitenkin omat rajoituksensa.

Joitain ihmisiä omaan elämäänsä kaipaa säännöllisin väliajoin. On ryhmä sellaisia henkilöitä, joiden vaikutusta kaipaa. Haluaisi nähdä, jutella ja jakaa asioitaan enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei vain ole mahdollista sillä hetkellä. Välimatka on yksi niitä suurimpia ongelmia. Kaukana asuvat kaverit ja ystävät ovat usein kyllä mielessä, mutta heitä näkee aivan liian harvoin. Tässä iässä työt, perhe ja harrastukset tahtovat viedä jokaiselta ajan ja kalentereiden yhteensovittaminen vaikuttaa mahdottomalta. Aina joku on kiinni jossain tai jollain on ongelma, joka estää näkemisen. Olen ollut huomaavinani, että minun ikuisuusongelmani on se, ettei lapselle ole järjestymässä ehkä koskaan mistään hoitopaikkaa sen vertaa, että pääsisin mihinkään itsekseni. Lapsen isää ei tässä yhteydessä edes leikillään voi ajatella hoitamaan yhtään mitään.

Keskusteluyhteys pitäisi saada säilytettyä aina ja kaikkien ihmisten kanssa. Ystävien kanssa se yhteys säilyy jollain tavalla aina. Joidenkin kanssa sitä pidetään yllä päivittäin tai viikoittain ja joidenkin kanssa keskustellaan silloin, kun tilanne sitä vaatii. Joskus harvoin se yhteys katkeaa lopullisesti ja sitä menettää kaiken tiedon toisen olinpaikasta ja asioista. Nykyään tosin lähes kaikki vanhatkin ystävänsä voi löytää facebookista tai jostain vastaavasta yhteisöpalvelusta. Joihinkin ihmisiin ei sitten halua pitää yhteyttä. Ne ihmiset ovat luku sinällään. Onneksi ei ole pakko, jos ei tahdo ja toisinaan joku toinen saa kyllä ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja tehdä jotain asioiden eteen.

Kuuro ja sokea...

2010-03-07T20:37:00.004+02:00

Toisinaan olisi niin paljon helpompaa, jos ei näkisi eikä kuulisi yhtään mitään. Vielä helpompaa olisi, jos ei ollenkaan ymmärtäisi toisten puhetta. Viimeksi tänään havannoin omakohtaisesti sitä, miten helposti toinen ihminen voi parilla ajattelemattomalla sanalla saada toisen loukkaantumaan. Ja kerrankin voin sanoa, etten itse ollut se, joka sanoi jotain ajattelematonta ja loukkaavaa...

Mielensä voi pahoittaa niin monella tapaa. Itse olen moneen otteeseen ärtynyt siitä, miten monet valittavat toisen puoliskonsa tavasta hoitaa lapsia tai jättää wc-pytyn kansi ylös. Selkeästi on nyt tullut havaittua sekin, miten huonosti itse ottaa vastaan kritiikkiä omasta lapsestaan. Toki tässä kohtaa täytyy sanoa, että kritiikkiä on monenlaista ja se, mikä kohdistuu minuun kasvattajana on varmasti toisinaan aivan asiallistakin. Siihen suhtaudun vähemmän nihkeästi, koska tiedän, etten mistään päästä ole lähellekään täydellinen. Kuitenkin puolihuolimattomasti sanottu toteamus lapsesta saa minut kiristelemään hampaitani, vaikka en usko sanojan tarkoittaneen asiaa siten kuin sen tuli ilmaisseeksi. En nimittäin usko kyseisen ihmisen olevan niin töykeä.

Kalvamaan se jäi kuitenkin.

Kalvamaan jää sekin, jos yrittää jollekulle soittaa, eikä puheluun vastata millään tavalla. Toki sen ymmärtää, etteivät kaikki päivystä puhelinta 24/7. Itsekin olen alkanut luopua siitä tavasta pikkuhiljaa. Kuitenkin sitä jotenkin odottaa, että toinen jollain tavalla vastaisi siihen yhteydenottoyritykseen - ja selvennykseksi sanotaan, etten ole todellakaan yrittänyt tavoitella lapsen isää. Siihen suuntaan minä en puhelinlaskuani kasvata senttiäkään, jos ei kerran herra suvaitse hoitaa velvollisuuksiaan lastaan kohtaan.

PRKL!

Paha tuuli tuntuu olevan herkässä näinä päivinä. Kyseessä ei ole vuorovedet, kuun kierto tai edes auringon pilkut - nyt vaan ottaa päähän moni asia. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta moni asia on niin umpisolmussa, ettei niihin voi edes luulla löytävänsä itse ratkaisuja. Monet asiat eivät taas liity oikeastaan minuun kuin välillisesti ja silti ne ottavat aivoon. Välillä se on ehkä kateutta ja toisinaan silkkaa katkeruutta. Aina joskus on käynyt mielessä, miksi toiset pääsevät niin paljon helpommalla, kun itse joutuu rämpimään jossain samperin suossa niin ihmissuhteiden kuin rahatilanteensa osalta. Ja jos ei muuten olisi huolia, jotain hajoaa ja satavarmasti se on oma syy, joten kuvetta saa kaivaa siinäkin vaiheessa, vaikka siellä kupeessa ei olisi enää muuta kuin rikkinäinen tasku.

Jokunen vuosi sitten kevätaurinko tuntui niin todella miellyttävältä ja piristävältä. Nyt minua vaan väsyttää ja vituttaa. Toki niitä ihania ja hyviäkin päiviä on joukossa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että niitä on aivan liian vähän. Kulunut vuosi on vienyt aika rankalla kädellä veronsa kaikin puolin. Kohta pitäisi keksiä, mitä aion tehdä hoitovapaan loputtua, jotta ehtisin sitten tehdä tarvittavat valmistelut siihen eli joko opiskella jotain tai etsiskellä jo uutta työpaikkaa. Voi kun joskus lankeaisikin kuin Manulle illallinen joku asia kohdalleen. Yleensä lankeaa vain paskanakit.

No, kohta tulee kesä ja ehkä sen myötä elämä näyttäisi taas vähän paremmalta. Kun vaan jaksaisi jollain tavalla rämpiä eteenpäin tätä epämääräistä olemista, jossa päivät vaan tuntuvat valuvan hukkaan kaikilta osin. Mitään ei tapahdu ja toisaalta kaiken aikaa on menossa pää kolmantena jalkana, eikä silti ehdi joka paikkaan. Useimmiten pitäisi ehtiä estämään lasta vetämästä pöytäliinaa, tunkemasta sormiaan pistorasiaan, aukomasta laatikoita, kaappien ovia tai käpälöimästä tv:tä, digiboxia tai muita elektroniikkalaitteita. Aika usein joutuu vain kävelemään perässä ja sulkemaan niitä laatikoita ja ovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole suuria vahinkoja tullut niissäkään. Onneksi ei ole taulu-tvtä, jonka pinta ei kestä yhtään käpälöintiä.

On ihmisellä ilon aiheet...

Son LAKKO ny!

2010-03-01T22:01:00.003+02:00

Nyt loppui sitten sekin lysti taas, että olisi saanut katsella urheilua iltaisin. Monta iltaa pelastui sillä, että olympialaisia tuli telkkarista, mutta sinne meni sekin ilo. No okei, kyllähän sen nyt tiesi, etteivät olympialaiset kestä kuukausitolkulla...

Tavallaan on kauhean turhauttavaa, kun illat vaan istuu hiljakseen kotona ja odottaa, että aika kuluu. Toki vuoden aikana on tullut tutustuttua moniinkin uusiin ihmisiin, mutta mitään syvää sielunystävyyttä ei synny, kun on mahdotonta kenenkään kanssa rauhassa istua edes viittä minuuttia ja jutella ihan vaan kahden. Olenkin pohtinut sitä, liekö tällaisessa tilanteessa voi edes haaveilla mistään ihmissuhteesta. No, haaveilla tietysti voi, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun lapsi koko ajan kulkee mukana. Ei siinä paljon lähdetä elokuviin tai edes kahville. Se on kauhean turhauttavaa.

Tämä turhautuminen on nyt saavuttanut jo sen pisteen, että olen ihan vakavasti harkinnut, pitäisikö tässä aloittaa tästä maaliskuun alusta sellainen vuosi, ettei edes harkitsisi mitään suhdetta kenenkään kanssa. Jos vaan sulkisi silmänsä kaikilta tilaisuuksilta ja antaisi asioiden olla. Mitäänhän tässä ei pääsisi tekemään, vaikka joku sopiva ihminen kohdalle osuisikin. Epäilen nimittäin vahvasti yhdenkään miespuolisen eläjän halua osallistua tällaiseen arkeen, jossa päivät ollaan kotona ja illat yhtä lailla. Korkeintaan välillä käydään kylällä kaupassa ja sekin kävellen vaunujen kanssa.

Jos sitä ihan virallisesti alottaisi mies-lakon ja katsoisi sitä asiaa uudelleen vuoden päästä. Onhan tässä 1,5 vuotta mennyt jo epävirallisestikin sitä lakkoa...

Vali vali vali...

2010-02-27T20:53:00.004+02:00

Lueskelin pitkästä aikaa erinäisiä kirjoituksia blogeistani. On jotenkin outoa huomata, etten ole enää sama ihminen, joka on kirjoittanut pari vuotta sitten asioistaan. Aivan kuin välillä olisi kymmeniä vuosia - tavallaan välissä on koko maailma...

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.

Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.

Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.

Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.

En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.

Mistä alkaisin?

2010-02-24T22:13:00.003+02:00

Niin paljon on tapahtunut viime päivityksen jälkeen, ettei sitä millään voi ottaa kiinni edellisestä langasta ja solmia kiinni tähän päivään.

Perusasiat ovat tässä kohtaa kuitenkin nämä;
- vatsa-asukki kuoriutui
- lapsi täytti jo vuoden
- elämä on ja dna kallis
- lapsen isä ottaa päähän edelleen

Tavallaan tuossa on tiivistettynä suurin osa. Niiden lisäksi on paljon asioita, joista ei ääneen puhuta. Ehkä nyt on liian lähellä kaikkea ja kaikkia, jotta voisi aivan vapaasti avata suunsa ja sanoa, mitä ajattelee. Tosin välillä on käynyt mielessä, että pitäisi vaan kylmästi ottaa tulitikut kouraan ja pistää sillat tulille takanaan...

Yksi suurimpia asioita on ollut totuttautuminen totaaliyhärin elämään. Minä en ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut lastenhoidosta. Vuosi kotona lapsen kanssa on kyllä tehnyt ihmeitä niille taidoille, mutta se on tehnyt myös minun pinnalleni ihmeitä. Pinna kiristyy ja kiristyy, kun elämä on vain tässä ja nyt - lapsen tarpeet ja oma väsymys. Tässä vaiheessa iltaa, kun lapsi nukkuu, voi istua hetken naamakirjassa ja lukea, miten toisten maailma makaa. Samalla sitä vaan ihmettelee, minne oma elämä katosi... Vai oliko minulla koskaan sellaista?

Ne harvat ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa silloin tällöin, eivät varmaankaan näe, miten tiukoille itsensä voi vetää, kun ei vaihtoehtoja ole. Joskus tekisi mieli huutaa, kun toiset valittavat siitä, miten isä on lapsen syöttänyt, kun lapsen paidalla on puuroa. Voi perse, kun olisikin vain tuollaisia ongelmia. Heidän lapsillaan sentään on isä, joka on edes jossain määrin kiinnostunut jälkikasvustaan ja osallistuu siihen lapsen elämään. Ja toisilla meistä on vain syvä hiljaisuus niin kauan, kunnes mies itse on jotain vailla - viis lapsen oikeudesta isään..

No, näillä näppäimillä tätä päivittämistä voi ehkä taas alkaa harrastaa ja vähän tarkemmin pääsee erittelemään ajatuksiaan. Pitkä tauko blogista on ehkä tehnyt hyvää motivaatiolle ja jossain vaiheessa varmaan saa itsestään irti myös niitä asioita, joita ei ääneen puhuta...

Päivitystä...

2009-01-08T10:31:00.003+02:00

Kuukausi on mennyt aivan hukkaan ilman mitään havaintoa aiheesta. Johtuu ehkä lisääntyneestä vapaa-ajasta, että mitään ei ehdi tehdä, kun kaiken voi aina siirtää seuraavaan päivään.. paitsi vessassa käymisen, joka täytyy suorittaa juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen oire vessahädästä ilmenee.. muuten voi olla jo liian myöhäistä...

Vatsa-asukki kasvaa hurjalla vauhdilla. 2.1. kävin paikallisen keskussairaalan lääkärillä jälleen, koska viime postauksessa mainitut rasitustulokset lopulta johtivat raskausdiabeteksen toteamiseen ja insuliinipistoshoitoon. Nyt siis kahdesti päivässä piikitän pitkäkestoista insuliinia, jotta verensokeriarvot pysyisivät hyvällä tasolla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että äitiyspoliklinikalla pitää käydä parin viikon välein. Siellä sitten otetaan sydänkäyrää JormaTuulikista ja ultralla mittaillaan, millaisissa mitoissa suurin piirtein kasvetaan. Viime käynnillä painoarvio kääpiölle oli 2,8kg, joten ihan kunnon mötikkä sieltä on tulossa. Samassa yhteydessä lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen totesi tilanteen haiskahtavan sille, että kääpiö voisi kuoriutua etuajassa. Kielsi harrastamasta seksiä viikkoon, ettei ainakaan edesauta synnytystä käynnistymään etuajassa. Meinasin nauraa ääneen siinä vaiheessa.

No, on se hyvä, että on hauskaa lääkärin ohjeiden kanssa.

Sukulaiset ovat vihdoin päässeet tutkailemaan minun puoltani, jossa kalusteet on aseteltu jotenkin paikoilleen. On siis synttärikahvitettu kaikki ne, jotka sattuivat sopivasti kyselemään kahvien perään tai muuten olemaan yhteydessä niihin aikoihin. On myös vihdoin tavattu eräskin sellainen ihminen, jonka olen netin maailmassa tuntenut melkein 10 vuotta, mutten koskaan tavannut livenä. Se oli poikkeuksellisen hauskaa. Joskus niinkin, että livenä tavattu ihminen muistuttaa sitä mielikuvaa, jonka tästä on luonut.

Nyt siis jäädään täällä odottelemaan kääpiön kuoriutumista. Odotettavissa siis vielä hitaampaa päivitystä, ellei jokin kirjoittamisen tarve äkillisesti iske.

Velttoilua...

2008-12-06T22:51:00.004+02:00

Eilen se sitten virallisesti alkoi - äitiysloma siis. Tähän asti on mennyt hiljaiseloa viettäen muutosta asti. Ensin meni siihen muuton järjestelemiseen ja toteuttamiseen, sittemmin tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Tämä jälkimmäinen osa on edelleen kesken, kun jaksaa sitä hommaa aina tunnin verran tehdä ja sitten alkaa risoa joku asia niin hyvin, että on vaihdettava taloa. Tällä hetkellä siis majoitun vanhempieni työhuoneen lattialla - vähänkö säälittävää, etten ole vieläkään raivannut itselleni sänkyyn asti vievää polkua ja asetellut sänkyyn lakanoita. No, ehkä ensi viikko aivan oikeasti saisi jo tämänkin asian järjestymään, kun vanhemmat menevät töihin lomiltaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..

Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.

Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.

Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...

150. bloggaus...

2008-11-21T09:54:00.003+02:00

Tässä se nyt on - viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja samalla 150. pätkä tekstiä tänne bittiavaruuteen. Sopii vain miettiä, kuinka paljon aikaa sitä on tullut käytettyä näidenkin tekstien kirjoitteluun välillä. Viime aikoina on ollut enemmän ajatukset oman pään sisällä kuin missään muualla. Huomisesta eteenpäin taas olen ilman internetin ihmeellistä maailmaa siihen saakka, että pääsen muuttamaan. Muuton jälkeen voin tehokkaasti sosialisoida käyttööni vanhempien yhteyttä tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa vielä ihmetyttää, mitä ihmettä minä oikeastaan teen seuraavat pari kuukautta ennen tuon kääpiön kuoriutumista. Epäilemättä sille ajalle alkaa löytyä käyttöä, kunhan pääsen eroon palkkatyöstä ja alan keskittyä edes jossain määrin siihen, että tuo kääpiö aivan oikeasti aikoo kuoriutuakin jossain vaiheessa. Tähän mennessä ei ole vielä ehtinyt upota täysin tajuntaan, että tämä raskausvaihe ei ole mitenkään pysyvä asiaintila. Ilmeisesti minulla on tässä hommassa normaalia pidemmät piuhat. Ihan sillä perusteella, että minulla meni kauan sen tajuamiseen, että aivan oikeasti minä olen raskaana, ettei tämä ole mikään kosmisen mittaluokan vitsi. Sen seurauksena en ole vieläkään päätynyt ymmärtämään, että tämä kääpiö aikoo tulla vielä ulos tuolta vatsasta ja siitä kasvaa (toivottavasti) aikojen saatossa aikuinen ihminen.

Jos ei edes ajattele tuonne aikuisuuteen asti, minun on hyvin vaikea ajatella, että minun sisälläni kasvaa lapsi. Siis sellainen perusajatus puuttuu, että kohta minulla on vauva. Kääpiön liikkeet ovat kyllä hyvinkin konkreettisia ja on aivan selvää, että siellä ollaan vahvasti hengissä, mutta minun aivoissani ei ole vielä naksahtanut mihinkään asentoon se kytkin, jonka pitäisi herättää niitä äidillisiä lässytys- ja tavaroiden ostelu - vaistoja. Ehkä kyse on vain siitä, että olen toistaiseksi keskittynyt vain tekemään töitä ja hoitamaan ne ensin alta pois. Ilmeisesti seuraavat kaksi kuukautta sitten menevätkin juuri siinä, että yritän tajuta, mitä tuon kääpiön kuoriutuminen tarkoittaa.

Töissä on oikeastaan enää muutamia hommia tekemättä. Työpöydän siivoamista, tavaroiden paikoilleen laittelua ja vastaavaa riittää tälle päivälle. Maanantaina käyn vielä tuomassa avaimet ja työpuhelimen pois, ettei tarvitse niitä roikuttaa maailman tappiin asti matkassa tai lähetellä postissa. Sitten ei tarvitse vuoteen katsoakaan työmaan suuntaan. Jotenkin se tuntuu ajatuksena oudolta. No, ehkä aika ratkaisee senkin outouden tunteen jollain kiinnostavalla tavalla. Tässä kohtaa kuitenkin on aika pitää taukoa siihen hetkeen, että seuraavaksi päivitys tulee Etelä-Suomesta. Nautinnollista alkavaa talvea...

Vähiin käy...

2008-11-13T11:12:00.003+02:00

Aika menee nopeasti, varsinkin, kun datakaapelit nykäistään poikki pihalta. Työmaalla kävi pieni vahinko ja reilun viikon verran jouduttiin meidän päädyssä tulemaan toimeen ilman tietokoneita. Pihamaalle käytiin tasoittelemaan paikka roskakatokselle ja siinä samalla katkesivat datakaapelit, jotka joku valopää oli laittanut aivan nurmen alle eli noin 20cm syvyyteen. Eihän sellainen riitä.

No, muutenkin tässä on ehtinyt kaikkea taas. Sokerirasituksen tulokset sain käsiini eilen. Niissä ei ollut mitään huomauttamista, vaan olivat aivan hyvissä arvoissa. Muutenkaan ei neuvolantädillä ollut valittamista mitatuista arvoista. Ainoa, jonka kanssa jouduttiin vähän mittailemaan uudestaan, oli verenpaine. Johtui ehkä siitä, että ensimmäisenä puhutiin minun esimiehestäni viisitoista minuuttia. Tahtoo pompata paineet tappiin, kun kyseinen herra otetaan puheeksi. Neuvolakäynnin lopussa kuitenkin oli palattu ihan normaaleihin lukemiin niiden osalta.
Seuraavaksi pitäisikin sitten varata neuvola uudelta kotipaikkakunnalta tai vanhalta kotipaikkakunnalta, kuinka vaan asian haluaa katsoa. Joka tapauksessa pitäisi sinne soittaa ja yrittää päästä taas heidän kanssaan sitten jonkinlaiseen neuvolarytmiin. Voisin vähän epäillä, että sieltä ajan saaminen on vähän vaikeampaa kuin täältä. Täällä neuvolassa on saanut käydä niin usein kuin vain tuntee tarvetta ja vähän yli sen. Uskoisin, että tulevalla paikkakunnalla on neuvolantädeilläkin vähän enemmän töitä ja enemmän tulossa olevia lapsia, joiden asioita hoitaa.
Kaikkiaan töitä on jäljellä enää viikon verran. 21.11. on virallisesti se viimeinen työpäivä ennenkuin pidän pois vuosilomat ja sitten siirryn äitiyslomalle. Tässä vaiheessa alkaa jo vähän hermostuttaa. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti kuitenkin, vaikka vielä pari kuukautta sitten ajatteli, että tässähän on vielä aikaa vaikka kuinka paljon. Ei sitä aikaa nyt enää niin kovin paljoa sitten olekaan. Kaikki asiat pitäisi saada kasaan ennenkuin täältä lähtee ja sitten saa rauhoittua miettimään, mitä elämällään tekee kääpiön kuoriutumisen jälkeen.

Ensi viikonloppu menee kuitenkin Suomen Turussa. Sinne taas kerran lähdetään teinien kanssa tutustumaan muun valtakunnan elämään. Hauskahan sitä on nähdä opiskelukavereita ja suuremman maailman toimintaa. Saa nähdä, jääkö kaikkiaan viimeiseksi käynniksi noissa kökkäjäisissä.

Sokerirasitus...

2008-11-04T13:24:00.003+02:00

No, jälleen on JormaTuulikin kanssa ravattu paikallisen terveyskeskuksen käytävillä pari tuntia tutkittavina. Oikeammin siis kävin laboratoriossa sokerirasituskokeissa. Ensiksikin, kahdentoista tunnin "syömättä ja juomatta" -paasto on silkkaa kidutusta ihmiselle, jonka suu muistuttaa beduiinin sandaalia jo neljän tunnin vedettömyyden jälkeen. Puhumattakaan siitä, että olen yrittänyt tämän kääpiön kanssa totutella siihen, että aamulla syödään aamupala, jolla sitten potkitaan menemään pitkälle päivään.

Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.

Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.

Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!

Neuvolakäynti...

2008-10-28T13:31:00.005+02:00

Jälleen yksi neuvolakäynti on takana. Nyt ollaan menossa kohdilla 25+3. Tämä numeroyhdistelmä on minulle täysin mystinen, enkä pysty parhaalla tahdollanikaan koskaan itse laskeskelemaan sitä oikein. Aina joku oma ongelma heittäytyy väliin ja saan aivan kummallisia tuloksia. Ehkä lyhyt matematiikka lukiossa oli ihan hyvä valinta...

Edellisen neuvolakäynnin kohdalla laitettiin jo verensokerit seurantaan. Nyt on mittailtu sormesta sokereita parisen viikkoa ja ensi viikon alussa edessä on sokerirasituskoe. Samalla yritän kiskoa kitaani rautaa, kun hemohessit ovat pudonneet parikymmentä pistettä, lähtöarvosta 140 nykyiseen 123. On siis syytä oikeasti syödä sitä rautaa, jotta ei väsähdä aivan tyystin, kun normaalisti tuo kyseinen arvo minulla on lähempänä sitä yläpäätä kuin tätä 120 rajapyykkiä. On siis nappuloita syötäväksi tähän puutostilaan.

Kääpiö tuntuu voivan varsin vauhdikkaasti. Aina vaan aktiivisemmin liikutaan ja nasevammin monotetaan rakkoa kohti, kun autoilumatkat suureen etelän kanjoniin alkavat käydä hermoille. Viikon lomailu Etelä-Suomessa tosin todisti edelleen suurta epäsosiaalisuutta JormaTuulikin osalta. Kun tuleva maamo yritti saada todisteita liikkeistä, kääpiö jämähti tasan paikalleen, eikä tehnyt elettäkään ilmaistakseen olemassaolonsa. Mistä lie arvasi, että eri ihmisen käsi on kyseessä..

Tätä samaa epäsosiaalisuuden linjaa noudatettiin tänäänkin sydänäänien etsinnässä. Hetken aikaa sydänäänet löytyivät hyvin ja voimakkaina ja sitten kaveri heitti voltin ja katosi tutkasta. Pienen etsinnän jälkeen löytyi taas äänet ja hetken aikaa saatiin lukemiakin. Törkeitä kun oltiin, nostin jalat koukkuun, jolloin pakotila pieneni. Joutui tyytymään siihen, että sairaanhoitajaopiskelija tökkii häntä anturilla.

Kaikkiaan tämä vatsa-asukki tuntuu kuitenkin voivan ihan hyvin. Hänellä ei ilmeisesti ole pahasti valittamista mistään, vaikka itsellä tuntuu välillä hajoavan pää kaikkeen. Onneksi kakaran vointi on hyvä. Kohtahan tässä on itselläkin edessä seuraava muutto. No, viikon päästä kuitenkin on vuorossa lääkärineuvola, jossa sitten nähdään ne sokerirasituksen tuloksetkin. Sitten saa katsoa, mikä on todellinen vointi.

Äidinvaisto...

2008-10-16T10:50:00.003+03:00

Nyt se alkaa sitten pyöriä byrokratian rattaissakin.. siis tuo vatsa-asukin tulo on siinä pisteessä, että minulle etsitään äitiysloman sijaista.. Oli jotenkin outoa nähdä oman työpaikkansa sijaisuus julkaistuna useammalla sivustolla. Ehkä se tästä alkaa vähitellen upota nyt tajuntaan, että kohta on ihan oikeasti lähdettävä taas tekemään muuttoa ja sen jälkeen totuttauduttava siihen ajatukseen, etten minä enää koskaan ole vastuussa tekemisistäni pelkästään itselleni. Tästä eteenpäin minun tekemiseni vaikuttavat lähes kaikessa toisen ihmisen elämään ja moneen vuoteen se toinen ihminen ei vielä pysty itse kertomaan, mitä mieltä se asioista on.

Toisaalta, minun tähän astisetkin päätökseni ovat jo pitkälti vaikuttaneet JormaTuulikin elämään. Olen joskus ihmetellyt ääneenkin sitä, miten sitkeästi kyseinen lapsi on roikkunut elämässä kiinni, vaikka lähtökohdat ovat olleet varmastikin huonot. Ei jatkuvasti stressaantunut ja onneton ihminen ole paras mahdollinen äidin alku kenellekään, mutta tämä mukula on silti päättänyt syntyä tähän maailmaan juuri nyt ja juuri tästä lähtöasetelmasta.

Kaikesta pähkäilystä ja valmistelusta huolimatta minulla ei ole vieläkään sitä tunnetta, että minusta tulee äiti. Siis oikeasti, tuolla möykkää kaiken aikaa joku kääpiö, joka kasvaa ja voimistuu päivä päivältä, mutta ei minuun ole iskenyt äkillistä äitiysviettiä. Tämä on vain joku omituinen sattuma taas minun elämässäni, joka ei hahmotu millään tavalla normaaliksi minun mielessäni. Eikä minussa ole herännyt mitään äidillisiä tunteita toisten ihmisten pieniä sammakkoja kohtaan.. Ei vaan nappaa vieläkään pienet vauvat, jotka parkuvat jostain syystä. Enkä tunne tarvetta mennä lepertelemään niille omaehtoisesti.

Minä varmaan odotan, että pääsen lomalle ja siinä kohtaa järjestelemään ajatuksiani. Toki tästä puuttuu se tekijä, että minun ajatuksiini ei tällä hetkellä vaikuta millään tavalla esim. lasta innokkaasti odottava isä, joka jollain tavalla lietsoisi sitä äitiyden ihanuutta. Minä vaan jossain määrin realistina näen sen, että minun täytyy aivan itse nousta joka ainoa yö siihen, kun lapsi syystä tai toisesta itkee. Enkä minä voi pistää lasta sivuun silloinkaan, kun ehkä itsellä vähän nuppia kiristää ja tarvitsisi vartin omaa aikaa. Lapsi on silloinkin siinä, enkä minä voi sille käydä rähisemään omaa ärtymystäni. Ehkä minä tässä kohtaa näen turhankin realistisena sen tulevan tilanteen, johon olen itseni saanut. No, aika näyttää, minkälainen koliikkivauva JormaTuulikista vielä tulee...

Potkuja...

2008-10-14T13:37:00.003+03:00

Viikonloppu meni vilkkaasti töiden merkeissä nuorten kanssa riehuen ja sunnuntai-iltana vihdoin ehdin sitten rauhoittua kotisohvalle istumaan. Aivan kuin JormaTuulikki olisi odottanut sitä hetkeä, että istun ja olen paikallani. Tästä nimittäin alkoi parin tunnin mittainen pyörintä vatsassa niin, ettei varmastikaan jäänyt epäselväksi hänen läsnäolonsa. Huvikseni nykäisin yöpaidan tiukemmalle ihoa vasten ja huomasin, että koko vatsa aina toisinaan pompahteli, kun vatsa-asukki pisti parastaan.

Nyt kun nuo liikkeet ovat selkeitä ja tunnistettavia, on alkanut miettiä sitä, koska ne ensimmäiset oikein tuntuivat. Siitä on oikeasti jo aikaa, mutta niitä ei millään tavalla osannut vielä yhdistää lapsen liikkeiksi. Ajatteli vain, että joku oman elimistön omituinen lihassupistus siellä nykii. Tällä hetkellä ei voi olettaakaan, että kyse olisi oman elimistön nykimisistä. Tänäänkin hammaslääkärin jakkaralla istuessa tuli aivan selväksi, miten tylsää jollain meistä siellä oli. Monoa tuli kerran jos toisenkin ja ilmeisesti lopuksi vielä tehtiin vähän kuperkeikkaakin, kun toivottua tulosta ei monotuksenkaan jälkeen tullut. Voi johtua siitä, että minulla oli kädet tiukasti puristamassa tuolin käsinojia ja suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja. Ei oikein joutanut sillä hetkellä keskustella vatsa-asukin kanssa.

Vähitellen hiipii päälle sekin tosiasia, että töitä on jäljellä enää puolisentoista kuukautta. Sitten edessä on pitkästi lomaa. Jotenkin sitä lomaa kohti vaan raahautuu kaiken aikaa väsyneempänä, vaikka välissä on vapaapäiviäkin, joiden aikana on kyllä saanut levättyä. Ehkä sitä vaan on työhönsä tietyllä tavalla nyt turtunut ja kaipaa siihenkin sitä vaihtelua. JormaTuulikki tuo varmasti vaihtelua, kunhan tulee ulos...

Kysyvälle vastataan...

2008-10-07T15:06:00.003+03:00

Tämä on jostain blogista kaivettu meemi omaksi viihteeksi.. Sopii kysyä, mitä oraakkeli vastaa, kun näitä asioita tässä järjestyksessä kyselee. Kielen voi muokata itselleen sopivaksi, esmes oman murteensa mukaan.

http://www.lintukoto.net/viihde/oraakkeli

1. Mikä minun nimeni on? - Heta.
2. Missä minä asun? - Naimassa.
3. Mikä minä mahdan olla? - Rentoutuminen.
4. Millainen minä olen? - Sua tekis mieli vähän pusuttaakin muuten, oot ihana! :)
5. Kuka minä oikeasti olen? - Pieni prinsessa, jonka patjan alla on herne.
6. Mikä on ollut tärkeintä elämässäni? - Iso vehje.
7. Mikä on ollut turhinta elämässäni? - Panetus.
8. Mikä on minun mielestäni maailman arvokkain asia? - Rakkaus on arvokkainta mitä on. Ja läheisyys.
9. Miltä minä näytän? - Tosi hyvälle.
10. Miltä minä tunnun? - Suolalta.
11. Miltä minä maistun? - Äläs jäkätä.
12. Miltä minä tuoksun? - Raudalta.
13. Missä minun kuuluisi olla? - Kaapissa.
14. Mikä minun kuuluisi olla? - Postikortti.
15. Mistä minut löytää? - Mistä vain kunhan vain jaksat etsiä!!
16. Mikä ikäinen minä olen? - Naispuolisten käyttäjien vuoksi emme julkaise ikiä.
17. Mikä minun sukupuoleni on? - Hmm. Kyllä mä näin ku se osti terveyssiteitä, kai se eukko on.
18. Montako henkeä tähän pitikään haastaa? - Voi kuule enemmän kuin sinulla on kengissä hiekkaa.

Paksupää...

2008-10-02T15:00:00.004+03:00

Kuinka paksupäinen mies voi olla? Siinäpä onkin taas harvinaisen hyvä kysymys pohdittavaksi. Itse voisin vastata mies-merkkisen osalta, että erittäin paksupäinen. Lupasin nähdä hänet, jotta saan omia tavaroitani häneltä takaisin ja hän saa joitain omiaan pois. No, ensinnäkään, minä en saanut yhden ainutta puuttuvaa tavaraani takaisin. Hän sanoi lähettävänsä ne postissa. Aivan varmasti taas...

Kun sitten keskusteltiin asioista, hän aivan pokerinaamalla halusi keskustella lapsen tapaamisista ja huoltajuudesta. Totesin, että muutama muu asia ensin vaikuttaa siihen, miten sen huoltajuuden kanssa käy ja sen jälkeenkin minä voin tehdä asioista juuri niin hankalia kuin haluan. Sanoin suoraan, että lapsen ei tarvitse joutua kärsimään siitä enää yhtään enempää, että isänsä on sellainen kuin on. Tähän mennessä JormaTuulikille on isästään välittynyt vain jatkuvaa huonoa oloa.

Aika kylmästi minä sanoin, että miehen täytyy ensin hoitaa omat asiansa kuntoon, jos joskus aikoo lastaan nähdä. Niin kauan, kun miehellä rahat menevät kurkusta alas ja työpaikat vaihtuvat muutaman kuukauden välein tylsistymisen takia, eikä hänen osoitteensakaan pysy pari kuukautta kauempaa samana, hänellä ei ole mitään asiaa tämän tulevan lapsen elämään. Vielä vähemmän hänellä on silloin asiaa minulle.

Tämänpäiväisen tapaamisen jäljiltä tekisi mieli raivota, huutaa ja hakata jotain. Siis tekisi mieli, jossain hyvin syvällä sisällä. Siellä, missä vielä on jäljellä jotain tunnetta. Muuten tuntuu, että aika seisoo. Sitä vaan haluaisi pois tästä koko paskasta juuri nyt. Pois tuon paksupään ulottuvilta ja mahdollisimman kauas sen vaikutuspiiristä, ettei tule itselle mitään halua tehdä jotain harkitsematonta.

Rakenteita...

2008-09-30T13:44:00.003+03:00

Eilen oli vapaapäivä, tiukasti ohjelmoitu sellainen. Käypäisin Lapin keskussairaalassa äitiyspolilla katselemassa, miten JormaTuulikki kasvaa. Vuorossa oli siis rakenneultra. Tähän asti kyseinen kaveri on aina päättänyt heittäytyä hankalaksi, kun on jollain vatsaa tökitty ja yritetty jotain hänestä selville saada. Eipä ollut poikkeus tälläkään kertaa. Aina, kun yritettiin saada kuvaa jostain osasta, kakara päätti vaihtaa asentonsa sellaiseksi, ettei varmasti saada selkeitä kuvia. Sen verran kätilö kuitenkin sai tutkittua ja mittailtua, että JormaTuulikki kasvaa ihan normaalia vauhtia. Pikkuisen pienempi oli kuin keskimäärin pitäisi olla, mutta kyse oli vain parin päivän heitosta lasketunajan suhteen, joten nou hätä.

Sukupuolta yleensä pääsee arvuuttelemaan tässä ultrassa, mutta JormaTuulikki oli päättänyt olla vaikea tässäkin asiassa. Tämä mukula tyyräsi itsensä istumaan mahdollisimman tiukasti napanuora jalkojen välissä, joten yritäpä siitä sitten saada mitään tolkkua, mitä kaikkea siellä jalkovälissä on. Totesi sekä kätilö että lääkäri, ettei kannata edes alkaa arvailla, kun näkyy varpaita ja napanuoraa, eikä anturia saa lähellekään takapuolta, kun takapuoli on hyvin lantion suojassa.

Jos ei saatu takapäästä kuvaa niin ei saatu etupäästäkään. Jonkun aikaa yritettiin saada profiilia näkyviin, mutta ei sen esittely näyttänyt kiinnostavan yhtään sen enempää kuin takapuolenkaan. Jossain kohtaa nähtiin toisen silmän linssi ja jostain toisesta kohtaa kätilö totesi, että huulet näyttivät hyvin ehjiltä. Eikä valittamista kaikkiaan ollut missään niistä rakenteista, joita saatiin katseltua. Itse lähinnä olin tyytyväinen siihen, että vatsa-asukki näytti joissain kohdin ihan ihmismäiseltä ja eläväiseltä. Siis siinä määrin ihmismäiseltä kuin niistä ultrakuvista nyt voi sanoa. Minun kun on edelleenkin kauhean vaikeaa hahmottaa ultrakuvasta sitä, missä mikäkin osa on ja miten päin.

Tällä hetkellä kakara nyt kuitenkin on pää ylhäällä ja jalat kohti rakkoa. Ilmankos ensimmäiset liikkeet alkoivat tuntua juuri siellä rakon suunnalla. Nyt tosin epäilen ja aavistelen paljon useampia vastaavantyyppisiä tuntemuksia JormaTuulikin liikkeiksi. Minusta on ollut huvittavaa, kun esimerkiksi neuvolassa on kyselty, tunnenko liikkeitä. Mistä ihmeestä minä voin tietää, miltä se tuntuu, kun sikiö liikkuu? Siis ihan siltä kannalta, että tähän mennessä ei ole kokemusta sellaisesta tunteesta. En ole yhtään osannut aavistellakaan, millainen tunne se on, kun joku minusta riippumaton elämä potkii menemään tuolla vatsanahan sisällä. Nyt sitä alkaa jo aavistella noista hetkellisistä tuntemuksista.

Kun olin ultrasta päässyt lähtemään, soitin tietysti ensimmäisenä omalle äidilleni. Harvinaisen yllättävä veto sinällään. Äiti oli käymässä oman äitinsä - siis minun isoäitini - luona. Isoäitini ensimmäinen kysymys oli, onko siellä nyt Jorma vai Tuulikki ja lopuksi vielä käski pitää huolta kolmannestatoista lapsenlapsenlapsestaan. Totesin siihen, että minusta tuntuu, että tämä kaveri pitää itse jo aika hyvin huolen itsestään. Kaikkiaan minusta todella tuntuu siltä, että JormaTuulikki aika sitkeästi pitää itse kiinni elämästään. Ottaen huomioon siis kaiken sen, mitä kyseinen vatsa-asukki on jo tähän mennessä joutunut kokemaan minun matkassani. Joku toinen olisi voinut joutua sairaslomalle jo tähän mennessä sen vuoksi, että sikiö voi huonosti, mutta JormaTuulikki vaan mennä potkii kaikin puolin hyvällä ennusteella.

On kuitenkin hauska tietää, että vatsa-asukilla kaikki on hyvin toistaiseksi. Missään ei ole mitään vikaa ainakaan vielä ja sopii vain toivoa, että tilanne jatkuu tällaisena. Sitä sopii sitten katsoa, miten itse jaksaa helmikuulle asti.

Mies-merkkinen mies...

2008-09-25T10:21:00.003+03:00

Lueskelin läpi kaikki ne postaukseni, joissa olen mies-merkkisen maininnut. Hain sieltä jotain sellaista, joka selittäisi minulle kaikki ne asiat, jotka tuon suhteen kulussa jäivät vaivaamaan. En löytänyt oikeastaan mitään. Olen kertonut siitä miehestä hyvin vähän ja yhteisestä elämästä vielä vähemmän. Oikeastaan olen järkyttävän paljon peitellyt ja pitänyt vain omana tietonani asioita, joita olisin aivan hyvin voinut kertoa.

Toki siellä takana on niitä synkkiäkin hetkiä ja asioita, joista ei ole halunnut heti kaikkien tietävän. Niistä yksi on käräjäoikeuden paperina työpöydän reunalla odottamassa, että minä esitän asiassa omat vaatimukseni. Niin, jälleen kerran voidaan ihmetellä oikein yhteen ääneen sitä, että mistä helvetistä minä kaivan esiin väkivaltaisia miehiä. Tällä kertaa tämä kaveri ei kuitenkaan tule pääsemään asiasta kuin koira veräjästä. Syyttäjä vaatii rangaistusta joka tapauksessa ja minulle pääasia on se, että hänen papereihinsa tulee siitä merkintä. Tällä minä petaan jo sitä tilannetta, kun JormaTuulikin huoltajuudesta keskusteleminen tulee ajankohtaiseksi. On paljon helpompaa perustella yksinhuoltajuuden hakemista sillä, että toinen on todistettavasti väkivaltainen kuin pelkillä villeillä väitteillä ties mistä. Sama merkintä tulee vaikuttamaan myös lapsen isän mahdollisuuksiin tavata lastaan.

Olen miettinyt, että en varmaankaan ole kirjoittanut tästä miehestä paljoakaan juuri siksi, etten missään vaiheessa uskonut tämän homman kestävän. Mies halusi aina lisää, enemmän ja heti. Hän ei ymmärtänyt sitä, etten minä halua edetä sekunnissa tutustumisesta naimisiin. Vastaavasti loppua kohden minulle alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi se, että hän ei ollut missään määrin luotettava. Jos ei voi luottaa toisen puheisiin ollenkaan, minkälainen suhde se on? Millä tavalla siinä suhteessa voisi luullakaan kasvattavansa lasta, niin vahinko kuin raskauden alku olikin?

Kauhajoki...

2008-09-24T10:50:00.003+03:00

Kyllä eiliset uutiset vetivät väkisin hiljaiseksi. En voi rehellisesti sanoa, että tämä Kauhajoen kouluammuskelu olisi tullut yhtä suurena järkytyksenä kuin Jokela vuosi sitten. Jollain pessimistisen ajattelun tasolla sitä osasi odottaa, että kuvio tulee toistumaan, kun joku on avannut pään ja näyttänyt, että tämä onnistuu Suomessakin. Silti tämäkin nuori mies onnistui järkyttämään suurimman osan suomalaisista täydellisesti.

Olen ennenkin ihmetellyt, mikä voi ihmisen päässä napsahtaa niin täydellisesti, että täytyy nostaa ase toista ihmistä vastaan. Minun on vaikea uskoa, että pelkästään kotioloista tai kasvatuksesta olisi kiinni, että nuori ihminen valitsee noin radikaalin toimintatavan oman pahanolonsa purkamiseen. Eikä tätä minun mielestäni voi selittää silläkään, että nuoret pelaavat videopelejä, surffaavat internetissä ja kuuntelevat mieluiten heavy-musiikkia. Jossain on mennyt pieleen ja todella pahasti, kun kukaan ei ole huomannut, miten paha olo tälläkin ihmisellä on.

Kaikkein kummallisinta on se, että tämä nuori mies oli oman viestinsä mukaan suunnitellut tätä ammuskelua vuodesta 2002 asti. Hänellä oli kuusi vuotta aikaa hioa suunnitelmaansa ja hautoa vihaansa, eikä kukaan muka huomannut yhtään mitään. Kuinka täällä voi pudota niin pahasti kaiken kontrolliverkon läpi, ettei kuudessa vuodessa huomata mitään merkkejä ongelmista, jotka ovat tulossa?

Katselin eilen aiheeseen liittyen Ajankohtaista kakkosta, jossa haastateltiin Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelää. Kyseinen mies on perehtynyt nuorten henkiseen hyvinvointiin ja kouluväkivaltaan. Hänellä oli erittäin paljon sanomista siitä, miten ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret putoilevat turvaverkon läpi. Täytyy sanoa, että hän puhui monilta osin totta. Omalta opiskeluajalta muistan sen, että ammattikorkeakoulun terveydenhuoltopalveluista minulla ei ollut hajuakaan. Ei mitään käsitystä, kenen puoleen pitäisi kääntyä, jos opiskelu ottaa aivoon tai muuten tuntuisi, ettei vaan jaksa tehdä yhtään mitään millekään asialle. Ilman opiskelukavereiden muodostamaa verkostoa olisi jäänyt yksin asioidensa kanssa.

Suurta viisautta Rimpelän sanoissa osoitti minusta sekin, että hän puhui tämän hetkisestä suuntauksesta, jossa puututaan oireisiin eikä ennaltaehkäistä niitä. On harvinaisen totta, että meillä annetaan asioiden mennä todella pitkälle pieleen ennenkuin niihin yritetäänkään puuttua. Ehkä osasyytä on jokaisessa suomalaisessa ja siinä mentaliteetissa, että kotiasiat ovat kotiasioita, eikä niitä levitellä kaikille. Ainakin minä näen itsessäni sen piirteen, että kotiseinien sisällä tapahtuvat asiat haluan pitää niiden seinien sisäpuolella, vaikka ne olisivat minkälaisia. Vaikka järki käskee puhumaan asioista muille ja tekemään jotain, joku osa sisällä sanoo, että niistä ei puhuta muille, koska ne eivät ole muiden asioita. Mikä hemmetti siinä onkin, että asioista ei voida puhua suoraan, vaan niitä haudotaan yksin siihen asti, että jossain räjähtää?

Vaeltelua...

2008-09-15T14:18:00.004+03:00

Viikonloppuna iski taas kerran tylsyys. Se näköjään iskee minuun välittömästi, kun on vapaata, eikä ole mitään miehen näköistäkään nurkissa pyörimässä. Se saa minut kävelemään täysin päämäärättömästi ympäri asuntoa ja availemaan kaapinovia. Ihan kuin keittiönkaapeista löytäisi jotain järkevää tekemistä...

Loppupeleissä tuo tylsyys ja siihen liittyvä toimettomuus menivät niin pitkälle, että ajoivat minut kämpästä pihalle ja työmaan tietokoneen ääreen pariksi tunniksi chattailemaan ja pelaamaan nettipelejä. Olisi varmaan voinut mennä käymään jonkun luona kylässäkin, mutta se ei oikein napannut. Piti vaan päästä ulos siitä asunnosta ja saada aivoille jotain muuta ajateltavaa kuin se, että yksinasuminen on perseestä.

Kissat eivät paljon noista vaelluskohtauksista välitä. Ne vetävät raatona sikeitä milloin sohvalla, nojatuolissa, ikkunalaudalla, tv-tasolla tai saunan lauteilla. Vähän saattaa pää nousta, jos ohi kävelee tai laittaa saunaan valot päälle, mutta ei elettäkään, että olisivat minnekään lähdössä. Ne eivät ole päiväsaikaan kovinkaan seurallisia, mutta öisin kyllä kuulee niiden juoksevan keskenään ympäri kämppää ja aukovan kaapin ovia enemmän vähemmän huonolla menestyksellä.

En jaksa uskoa, että minulla olisi läheisriippuvaisuutta, että sen vuoksi kaipaisin seuraa. Enemmän kyse on siitä, että joku hormonitaso vaan vaatii sitä toista ihmistä. Tai sitten olen vain niin tottunut olemaan jossain suhteessa, hyvässä tai huonossa. Osittain tätä tuskastumista aiheuttaa sekin, etten ole aikonutkaan purkaa puoliakaan tavaroistani tähän asuntoon ja sen seurauksena minulla on kaikki käsityöt yms. ajanvietteet tehokkaasti jossain laatikossa, jota en edes viitsi etsiä. Pitää kaiketi ostaa joku stressilelu.

Täsmätiede - vauvaprojektit...

2008-09-12T10:11:00.003+03:00

Erehdyinpä taas selailemaan tuolla sekalaista sarjaa eri ihmisten blogeja. Yllättäen noita lapsen odottamiseen tai yrittämiseen liittyviä. Jälleen kerran jotenkin tahtoi ärsyttää. Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu vika sen suhteen, että oikein inhottaa lukea, miten toiset vaahtoavat siitä, millainen kuukautiskierto on menossa. Jossain blogissa jopa pohdittiin sitä, miten sen tuntee, että on ovulaatio. Minä en ainakaan ole koskaan tuntenut mitään ovulaatiota. Joko olen vaan niin tunnoton ihminen tai sitten se ei vaan oikeasti tunnu muualla kuin korvien välissä.

Toisaalta minua riepoi sekin, että monet lähtivät siihen "vauva-projektiinsa" siltä kantilta, että nyt se lapsi tehdään. Aika monet tuntuivat systemaattisesti laskevan päiviä siihen mahdollisen ovulaation hetkeen ja sitten sitä, koska lapsi sitten syntyisi. Itse kun en missään vaiheessa ehtinyt tähän suunnitteluvaiheeseen lapsen osalta, en osaa edes ajatella sitä, että pitäisi jotenkin kalenterista katsoa, koska lapsi saa syntyä.

Ehkä minä olen vaan onnellisessa asemassa siinä, että en ole missään kohtaa aloittanut mitään vauva-projektia. Minä vaan sain havaita, että menkat ovat myöhässä ja kiireessä kesällä leiritöiden välissä tein testin ihan tarkistaakseni asian. Se, että testin tulos oli kaksi viivaa, oli varmaan enemmän järkytys kuin mitään muuta aluksi. Sen jälkeen tilanteeseen sopeutuminen on ollut aivan ulkopuolisista riippumatonta. Epäilen, että se uutinen tuli järkytyksenä miltei kaikille, joille se kerrottiin heti alkuunsa. Ei sitä tainnut odottaa juuri kukaan.

Tietysti tämän hetkinen elämäntilanne sitten on mikä on. Ei mikään ihan vakiotilanne ensimmäistä lasta odottaessa. Harva lähtee yksin odottamaan silloinkaan, kun se on ehdottomasti lapsen ja oman terveyden kannalta paras vaihtoehto. Minulla ei siinä suhteessa oikein ollut enää vaihtoehtoja. Oma päännuppi oli niin kireällä, että en vaan enää jaksanut sitä mies-merkkistä. Parempi, että on nyt oma kämppä ja oma rauha. Ei tarvitse jokaisesta rasahduksesta pompata ja miettiä, onko joku tulossa.

Kyllä tämä silti pistää miettimään. Juuri nyt on vielä helppoa. Vatsa-asukki ei vie hillittömästi tilaa, eikä ole heittäytynyt hankalaksi, mutta mitä tapahtuu sitten, jos se käy hankalaksi. Toki minua mietityttää sekin, että JormaTuulikki tuskin tulee koskaan isäänsä edes näkemään ellei itse täysi-ikäisenä halua tätä etsiä käsiinsä. Minua mietityttää, miten itse selitän sen tilanteen, jonka seurauksena hänen biologinen isänsä ei ole ollut mukana kuvioissa edes odotusaikaa saati hänen lapsuuttaan. Paljon isoja kysymyksiä, joihin on jossain kohtaa löydettävä vastauksia. Ehkä juuri näiden kysymysten takia minua niin risovat nuo blogit, joissa vauva-projektit ovat niin täsmätiedettä.

Neuvola...

2008-09-08T17:23:00.003+03:00

On tämä kyllä kerta kaikkisen hauskaa, siis neuvolassa ravaaminen. Eri paikkakunta, eri meininki, eikä pelkästään siinä, miten aikoja on saatavilla. Täällä pienemmällä paikkakunnalla otetaan heti asiaksi, jos jossain on jotain erikoista. Tällä siis tarkoitan sitä, että esim. pissanäytteessä on sokeria tai proteiineja. Rovaniemellä eivät olleet aiheesta mopsiskaan. Täällä alkoi välittömästi tarkempi seuranta ja kehtous tulla kahden viikon päästä uudelleen neuvolaan. No, ei se minua haittaa.

Tällä kertaa neuvolassa oli terveydenhoitajan lisäksi paikalla harjoittelija. Lisää hauskuutta, kun vieressä istuu ihminen, joka vain kuuntelee ja mittaa verenpaineen. Vielä kun se verenpaine otettiin sillä vanhanaikaisella pumppusysteemillä ja stetoskoopilla kuunneltiin oma pulssi. Onneksi JormaTuulikki on edelleen ihan ADHD, eikä sen sydänääniä kovin pitkään saatu yhdestä kohtaa mittailtua. Kunnon kälminä kyseinen vatsa-asukas päätti vaihtaa reunalta toiselle aina hetken päästä ja aiheuttaa terveydenhoitajalle pieniä ongelmia sydänäänien uudelleen löytämisessä.

Kaikki arvot noin yleisesti olivat ihan hyvät, paitsi sokeri. Tähän tosin voi vaikuttaa se, että viimeisenä kippasin luukusta sisään Juissi-mehujuomaa ennen lähtöä. Päätinpä sitten siinä, että seuraavan kerran neuvolaan tullessa en vetäise aamupalaa puolta tuntia ennen lähtöä. Enkä varsinkaan sitä mehua heitä viimeisenä kitusiin.

Se kamelin selkä...

2008-09-05T16:00:00.004+03:00

Eipä sitten olisi ihmisen kannattanut riehua niiden laatikoiden kanssa ollenkaan. Olisi vaan pitänyt antaa niiden lojua pitkin olohuonetta ja keittiötä. Selkä nimittäin sanoi taas kerran viu.. Tätä on ennenkin käynyt ja yleensä aina silloin, kun on stressi päällä jostain. Ilmeisesti minä aina stressatessani päätän alkaa järjestellä ja tehdä kaikkea sellaista, mikä sitten kostautuu selkävaivana. Tällä kertaa diagnoosi oli noidannuoli. Ei vetänyt raajoihin siihen malliin kuin iskias tekisi. Oli kuitenkin vaikea istua koko päivä koulutuksessa, vaikka luennoitsija oli aivan loistava.

Harvoin olen jaksanut kuunnella tohtoritason ihmisen puhetta ilman pakonomaista tarvetta kuorsata kovaan ääneen. Tämä tohtori oli erittäin hyvin perillä siitä, miten pidetään kuulijat kiinnostuneina. Harmi vain, että itsestä tuntui kuin olisi puukolla tökitty selkään välillä.

Edessä on vapaa viikonloppu ja vielä maanantaikin vapaalla. Jos vain nostaisi jalat sohvalle ja makaisi kuin peruna kaiken sen ajan, minkä voi. Maanantaina tosin on käytävä neuvolassa näyttämässä itsensä. Jännittävä nähdä, miten tämän paikkakunnan neuvola nyt poikkeaa sitten edellisen paikkakunnan neuvolasta. Parhaassa tapauksessa kaikki heidän käytäntönsä ovat niin erilaisia, että hermo menee ennenkuin pääsee ovesta sisälle. No, jää nähtäväksi.

Oma sauna on muuten harvinaisen hieno asia pitkästä aikaa. Olen parina iltana lämmittänyt saunan ja nauttinut siitä, että saan istua aivan rauhassa lauteilla ja heittää hiljakseltaan löylyä. Kissat tosiaan ovat hämmentyneinä istuneet lasioven toisella puolella ja tuijotelleet saunan puolelle. Eivät ilmeisesti näe mitään nautintoa siinä, että istutaan kuumassa kopissa, jossa sihisee välillä ikävästi. Tähän asti kuitenkin nekin ovat näyttäneet nauttivan maiseman ja asunnon vaihdoksesta.

Ja taas muutto...

2008-09-02T17:43:00.003+03:00

Jälleen yksi muutto takana. Tavarat ovat vielä iloisesti ympäri asuntoa. Pahvilaatikkokasoja on silmän kantamattomiin ja mustia jätesäkkejä vuoreksi asti. Kissat ovat onnellisia. Pääsivät vaihteeksi taas valtaamaan koko asunnon makuuhuonetta lukuunottamatta. Näyttävät vallanneen saunankin. Kun laitoin saunaa lämpenemään illalla, mutiainen ei eväänsä heilauttanut ylälauteella ja varttia myöhemmin oli siirtynyt lattianrajaan, kun ilmeisesti tuli kuuma. Vastaavasti Rontti päätti tunkea väkisin saunaan ja lauteille kesken saunomisen rapsutettavaksi, mutta löylyn heitto ja kiukaan sihaus olivat liikaa.

Viikonloppuna tuli raadettua kuin elukka ja tällä hetkellä on mielessä vain se, että pitäisi saada kaikki vielä näkösällä olevat pahvilaatikot ja muut pois näkösältä. Ne pitäisi saada siirtää jonnekin, missä ne eivät näy ollenkaan. Suuri osa on toki jo siirtynyt siitä olohuoneen nurkasta, johon ne oli alunperin kannettu. Vaatehuone alkaa olla täynnä laatikoita.

Mies-merkkinen siirtyi ulkoruokintaan minun osaltani. Hän haki omat vaatteensa sunnuntaina edelliseltä asunnolta ja jätti minut siivoamaan jälkensä. No, tämä on varmastikin JormaTuulikin kannalta parempi ratkaisu, koska ainakin minun mielenterveyteni kannalta näin on huomattavasti helpompi olla.

Big Brother...

2008-08-29T10:31:00.003+03:00

Olen aina nauranut, kun ihmiset sanovat jääneensä koukkuun tähän ilmiöön nimeltä Big Brother tai tuttavallisemmin BB. No, erehdyin eilen katsomaan koosteen edellisen päivän tapahtumista. Jälleen kerran sellainen hyvin tuttu syvä epäuskoisuus nosti päätään, kun katselin siellä pyörivien ihmisten käytöstä. Ovatko ihmiset aivan oikeasti tuollaisia?

Tähän syvään epäuskoisuuteen pari päällimmäistä syytä löytyvät elementeistä viina ja itsekeskeisyys. Se, että väki vetää viinaa kuin pienet sienet, pyörii ympäripäissään alasti kameroiden edessä ja sitten yksi vielä nykäisee housut kinttuihin aamusella esitelläkseen penis-temppujaan. Missä ihmeessä näiden ihmisten aivot ovat? Suuri osa porukasta on työelämässä, enkä jaksa uskoa, että aivan kaikkien työnantajat ovat iloisia tätä kautta tulevasta näkyvyydestä. Voisin veikata, että jotkut työnantajat häpeävät jo nyt sitä, millaisen kuvan heidän työntekijänsä itsestään antavat. Firman käyntikortti kun tahtoo oikeasti olla se työntekijä, jonka tiedät jostain yhteydestä...

Itsekeskeisyys oli se toinen seikka, joka minua ihmetytti. Muutamat ihmiset näistä talon asukkaista ottivat oikein asiakseen valittaa, kuinka asiat eivät mene heidän oman tahtonsa mukaan ja kuinka he itse nimenomaisesti kärsivät. Ehdottomasti kummallisin oli kuitenkin erään kilpailijan kommentti toisesta, hän sanoi toista täysin turhaksi tyypiksi. Kyseinen kommentin esittäjä ei kuitenkaan ole itsekään mitenkään osoittanut olevansa erityisen tarpeellinen tai kiinnostava. Ilmeisesti kenelläkään näistä kilpailijoista ei ole kokemusta kimppa-asumisesta, jossa on pakko tehdä kompromisseja.

Vähän ihmetyttääkin se, miten nämä kilpailijat oikeasti valittiin. Ainakin minun silmääni sinne on päässyt vain sen muotin läpi, että vetää viinaa kuin sieni, hilluu humalassa typeränä ja tekee mitä vain päästäkseen kameroiden eteen ja pysyäkseen siellä. Pitkän päälle tuollaisesta härväämisestä menee maku. Ehkä osasyynä tähän täysin aivottomaan menoon on se, että nämä ihmiset ovat miltei kaikki suurinpiirtein 20v. Osa pari vuotta yli ja osa alle. Joukossa on vain kaksi vanhempaa, eivätkä hekään ole mitään iäkkäitä ihmisiä.

Jäi kuitenkin sellainen mielikuva, että edelleenkään BB:ia ei kannata katsoa. Ympäripäissään pyörivät ihmiset, jotka valittavat koko ajan viinan vähyyttä ja seksin puutetta, eivät jaksa minua kiinnostaa kovinkaan pitkään.

Ja loppukommenttina mainittakoon, että auto tuli kuntoon ja jälleen kulkee ranskan pastilli pitkin poikin pohjoista Suomea.

Kakkaa täydeltä laidalta...

2008-08-28T10:20:00.003+03:00

Miten minusta tuntuu siltä, että kaikki kakka tipahtaa aina kerralla niskaan? Siis aivan kuin minun edelläni ajaisi joku valopää peräkärryllistä sontaa pellolle ja kippaisikin sen vahingossa - tai tahallaan - suoraan minun päälleni. Tämä tuntuu vain täydentävän sitä käsitystä, että asioiden alkaessa mennä pieleen, kaikki menee pieleen.

Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.

Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.

Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.

Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.

Kamelin selkä...

2008-08-25T10:08:00.003+03:00

Aina sanotaan, että jokin viimeinen korsi katkaisee kamelin selän ja minusta tuntuu vahvasti, että mies-merkkinen juuri meni latomaan sen viimeisen korren tämän kamelin selkään. Kun kuukausi on tehty muuttoa sille paikkakunnalle, jossa työmaa sijaitsee, hän päätti ilmoittaa lauantai-iltana, että saan muuttaa ihan itsekseni. Tätä tietysti edelsi pitkä episodi riitaa muista asioista, lähinnä liittyen siihen, onko hänellä mitään oikeutta viedä yhteisestä asunnosta minun omaisuuttani pois ilman lupaa. Hänen mielestään hänellä on oikeus ihan mihin tahansa, mikä häntä sattuu miellyttämään ja viimeiset 5 viikkoa hän onkin huidellut ympäriinsä käyden "kotona" vain pesemässä pyykkiä ja möykkäämässä minulle.

Minulla paloi päreet täydellisesti siihen muuttokommenttiin. Tuupin miehen pihalle asunnon ovesta ja kehotin olemaan tulematta enää takaisin minun silmieni eteen. Totesin heittäväni hänen tavaransa roskikseen, kun muuttopäivä tulee, sillä mukaani minä en niitä ota.

Nyt onkin sitten edessä todella pikainen muuttofirman etsintä. Minä en kanna yhtään mitään asunnosta ulos ja autoon, kun minulla ei edes ole sellaista autoa, johon niitä tavaroita voisi kantaa. Enkä minä tässä kohtaa halua kantaa mitään suurta ja painavaa oman terveyteni kustannuksella. Se tästä puuttuisi enää, että selkä taas napsahtaisi ja oltaisiin sairaslomalla muutama viikko. Sopii toivoa, että muuttofirma löytyy ja kohtuulliseen hintaan. Miehen varaan on turha laskea yhtään mitään. Tuli jo selväksi, minkä verran häntä kiinnostaa tuleva lapsensa.

Oravien salaliitto...

2008-08-19T10:21:00.003+03:00

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Että onnea vaan...

2008-08-08T15:12:00.003+03:00

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Haikara ja muut vaakut...

2008-07-28T12:11:00.004+03:00

Lomalta on vihdoin palattu työn pariin. Arki ei ihan vielä ole iskenyt täysillä päälle, koska on vasta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Jälleen yrittää totuttautua siihen, että työmaalla näyttää tältä, haisee tältä ja täällä pyörii tämän näköistä porukkaa. Samalla kuitenkin täytyy yrittää totuttautua varsin erilaisiin asioihin, sellaisiin, joista viimeksi kirjoittaessa ei ollut vielä hajuakaan.

Viimeksi, kun kirjoitin, oli toukokuun loppu ja olin tarmoa puhkuen hakenut töitä. Pääsin haastatteluunkin ja kävin turisemassa omituisuuksia työn tekemiseen liittyen. Tosin, silloin minun päässäni ei ollut päällimmäisenä suinkaan työn saaminen kyseisestä paikasta. Olin aivan vastikään saanut muuta ajateltavaa. Kaksi punaista viivaa tikussa.

Niinpä niin. Valistuneimmat tietävät heti, mistä on kysymys ja vähemmän tietoisille kerrottakoon, että kyse on raskaustestin tuloksesta. Yksi viiva merkitsee, ettei ole raskaana ja kaksi viivaa kertoo, että haikaraa voi alkaa odotella. Kolme erillistä testiä ja kaikissa sama tulos. Siis varmastikin raskaana. Se vei hieman minun ajatuksiani kaikkiin muihin suuntiin kuin työn saamiseen.

Nyt on ollut aikaa sulatella hieman tätä tietoa. On käyty ensimmäinen neuvolakäynti ja seulontaultra, nähty, että siellä todellakin on joku, joka liikkuu ja on elossa. Kaikkiaan olo on silti hieman irrallinen vieläkin. Ehkä olo muuttuu todellisemmaksi sitten, kun vatsa alkaa kasvaa tai kääpiön liikkeet tuntua. Kääpiöllä on työnimi; JormaTuulikki. Yleisimmin tosin tulee puhuttua vain Jormasta. Ultran mukaan mittaa kaverilla on tällä hetkellä noin 5cm ja kovin eläväiseltä vaikutti kuvassa. Jotenkin aivoissa kaikki ajatukset ovat vielä aivan sekaisin. Osa sukulaisista on saanut tiedon pikkulinnuilta, osa suoraan päävaakulta ja osa tuskin tietää vieläkään. No, tieto on julkinen ja siitä saa puhua, jos haluaa. Minä kun tunnetusti niin kovin aktiivisesti aina omia asioitani kerron kaikille ja soittelen suorastaan, jotta kaikki saisivat tiedon varmasti. Tämäkin on yksi tapa kertoa asiasta joillekin.

Niin monta erilaista asiaa pyörii koko ajan mielessä, joista voisi kertoa tai puhua, mutta puoliakaan ei halua lopulta kirjoittaa. Jollain tavalla tuntuu, että olen kääntynyt enemmän sisäänpäin ja pohdin mieluummin omassa päässäni kuin kirjoitan ulos toisten nähtäväksi. Ehkä se on jotenkin luonnollinen tilanne ja varmasti sekin hetki tulee jossain vaiheessa, kun haluaa kertoa enemmän omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Se hetki vaan ei ole vielä.

No, näillä lepakoilla heitellään tällä kertaa.

Etelä...

2008-05-29T15:10:00.003+03:00

Jos pikkulinnut eivät vielä kaikille ole visertäneet, nyt vaakkuu sitten isompi raakku itse tietoa ilmoille kaikkien luettavaksi. Olen hakenut töitä Etelä-Suomesta. Vihdoin ja viimein siis ensimmäinen työhakemus jonnekin pois napapiirin pohjoiselta puolelta on lähtenyt. Hyvin lähelle kotiseutuja tämä hakemus nyt yllättävää kyllä lähti. Ehkä tässä on osasyynä ajatus siitä, että asunnon löytäminen siellä on vain puhelinsoiton päässä ja kulkeminen paljon nopeampaa pisteiden a ja b välillä, kun pisteet a ja b sijaitsevat paljon lähempänä toisiaan kuin täällä.

Tälle työhakemukselle on oikeastaan monta toisistaan irrallista syytä. Osittain tämän hetkinen työtilanne, osittain oma henkilökohtainen päänupin tilanne, parisuhteen tila, elämä kaikkiaan ja jokin sisäinen tunne jostain. Tässä on vähän sitä samaa fiilistä, josta puhuin siinä yhteydessä, kun mietin hakevani tänne pohjoiseen. Ehkä tämä nyt tarkoittaa sitä, että minun on aika muuttaa takaisin etelää kohti. Ääripäästä toiseenhan minä nähtävästi aina muutan kun muutan. En osaa muuttaa hillitysti muutamaa sataa kilometriä, vaan kerralla koko valtakunnan toisesta reunasta toiseen. Jos tämä olisi nyt vähän toisenlainen tilanne muuttaa kuitenkin...

Helppoahan sitä on jo tässä vaiheessa puhua muutosta, kun työpaikan hakuaikakin on vielä auki. Eihän sitä tiedä, pääseekö edes haastatteluun saati sitten saisi paikkaa. Sinne epäilemättä on muitakin hakijoita muutama kappale. Jos ne vielä osan saattaa paperilla piestäkin, tulee vastaan se hetki, että haastattelussakin pitäisi vakuuttaa työnantajan edustaja ja se ei enää olekaan ihan niin helppoa. Siinä sitä mokaa itsensä varmasti ja jos vielä sen jälkeen töihin haluaisivat, voisi sanoa, että siinä on maailman kymmenes ihme tapahtunut.

Pääpointti tässä on kuitenkin se, että nyt vihdoin ja viimein olen ensimmäisen hakemuksen pois täältä laittanut. Esimies tietää, että haen töitä muualta. Hän antoi luvan käyttää itseään suosittelijana ja lupasi jopa kirjoittaa työtodistuksen, jotta voin sen esittää mahdollisessa haastattelutilaisuudessa. Sopii toivoa, että vielä kehuisi mahdottomasti siinä kohtaa, jos suosituksia käydään kyselemään. No, kunhan edes sanoisi siinä kohtaa jotain positiivista.

Asteikko...

2008-05-14T11:58:00.003+03:00

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...

Hajatelmia...

2008-04-30T15:06:00.003+03:00

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Väliin jääneet...

2008-04-28T12:58:00.003+03:00

Edellisestä postauksesta on aikaa pari kuukautta. Aika tuntuu rynnivän jossain eri ulottuvuudessa kuin minä. Pari viimeistä kuukautta on mennyt uuden kotikaupungin hahmottamiseen, asuntoon muuttamiseen ja huonekalujen järjestelemiseen, puhumattakaan töistä, töistä ja töistä. Pari kuukautta on mennyt univelkaa keräten ja välillä sitä lyhentäen. Jotenkin koko elämä on jollain sellaisella vaihteella, ettei tunnu löytyvän mitään kerrottavaa, vaikka koko ajan jotain tapahtuu.

Äitini kertoi löytäneensä netin ihmeellisestä maailmasta blogini. Sanoi lukeneensa pari iltaa näitä postauksia ja ihmetelleensä, mitä kaikkea olen kirjoittanut. Käytiin pitkä puhelinkeskustelu siitä, millainen minä olen ihmisenä. Kirjoittaminen on yksi helpoista tavoista purkaa ajatuksia selviksi, konkreettisiksi asioiksi. Sanojen kautta kipeätkin asiat saavat jonkinlaisen käsinkosketeltavan muodon, jota voi lähteä työstämään eteenpäin. Harvoin minä olen suostunut asioistani, varsinkaan tunteistani ääneen puhumaankaan. Siihen ovat varmasti törmänneet kaikki minun tuttuni.

Jotenkin minulla on sellainen irrallinen olo oman elämäni suhteen juuri nyt. Aivan kuin olisi jäänyt bussipysäkille välillä ja odottelisi siinä seuraavaa oikeaan suuntaan menevää autoa. Ihmettelee vain ohikulkevaa liikennettä ja miettii, miksi ihmeessä hyppäsi väärällä pysäkillä pois kyydistä. Toisaalta jotenkin tätä tilaa kuvaa myös tuossa muutama päivä sitten sattunut tilanne. Kaupan tunnistimella toimivat liukuovet hyökkäsivät päälle. Oli harvinaisen väliin jäänyt olo...

Mitä lie...

2008-02-23T10:25:00.003+02:00

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.

Maailma muttuu, Eskoseni...

2008-02-22T16:15:00.003+02:00

Niin siinä on käynyt, että olen muuttanut Rovaniemelle asumaan. Enkä suinkaan asu siellä yksin, vaan mies-merkkisen miehen kanssa. Hän sai minut puhuttua siihen, että kyseisessä kaupungissa olisi parempi asua ja asumisen, ostosten tekemisen ja viihtymisen kannalta se onkin lähempänä sitä, mitä minä haluan. On huomattavasti miellyttävämpää asua sellaisessa kaupungissa, jossa kaikki eivät leimaa minua suoraan työni takia, eivätkä ylipäätään tunne minua. Nyt minä käyn toisella paikkakunnalla vain töissä.

Työmatka tosin on pidentynyt moninkertaiseksi, mutta se ei ihmistä haittaa. Olen sanonut useammalle kysyjälle, että pääni on paljon paremmassa mielentilassa istuttuani päälle tunnin auton ratissa ja pohdittuani itsekseni asioita. Se on omaa laatuaikaa minulle itselleni. Sitä aikaa kukaan muu ei voi viedä minulta.

Kuulin pitkästä aikaa myös eräästä hyvin rakkaasta ihmisestä. Hänen kamppailunsa terveyden kanssa tuntuu kääntyvän parempaan suuntaan. Parhaassa tapauksessa tauti ei enää leviä lisää, vaan pysyy siinä, missä on nyt. Vähän huonommassa tapauksessa tauti on vain hidastunut reippaasti, mutta jatkaa yhä leviämistään. Itse hän vaikutti paljon positiivisemmalta kuin viimeksi kuullessamme. Tosin, jälleen tultiin siihen, miten epäreilusti meidän välillämme aikanaan kävi. Tällä hetkellä tosin meistä kumpikin pystyi jo puhumaan sellaiseen sävyyn kuin ystävät toisilleen puhuvat. Hänen äänensä kuuleminen ei ollut minulle tuskallista, vaan raikas henkäys jostain kaivatusta.

Olen toisinaan miettinyt, miten eri tavalla asiat voisivat nyt olla, jos väliimme ei olisi tullut toisen vakava sairastuminen. Tuosta ihmisestä on jäänyt minulle kaunis muisto, jossa ei ole sellaisia negatiivisia sävyjä, joita monissa ihmissuhteissani on ollut. Hänen kohdallaan minun ei ole tarvinnut tehdä yhtään enempää kuin mihin olen kyennyt. Toisaalta, hän edelleen ymmärtää minun ajatukseni ja toimintatapani.

Aika on kuitenkin tällä hetkellä ajanut ohi tuosta ihmissuhteesta. Toivottavasti tosin hän pysyy minun ystävänäni vielä pitkään. Hänen toivettaan kunnioittaen olen antanut hänelle tilaa olla ja elää, olen vain toisinaan laittanut yksittäisiä viestejä ja kysellyt niillä kuulumisia. Nyt ehkä voi taas pitää yhteyttä vähän enemmän ja puhua samalla tavalla luottamuksella ja rajoittamatta kuin joskus aiemmin. Jos on hän muuttunut, niin olen minäkin. Maailma muuttaa meitä jokaisella pyörähdyksellä.

Ajantappoa...

2008-02-01T19:14:00.001+02:00

Hiipivä joulu...

2007-12-19T10:08:00.001+02:00

Joulu on taas iskemässä takaraivoon käsittämättömällä nopeudella. Jostain syystä en ole ehtinyt tänä vuonna edes saada stressiä joulusta. Tuntuu, että joulu menee jossakin horroksessa kokonaan ohi. Poikkeavaa on ainakin se, etten ole joululomalla suuntaamassa Etelä-Suomeen. Saa sitten nähdä, mitä tähän lomaan oikeasti saa sisällytettyä.

Tänä vuonna edes joululaulut eivät ole osuneet minun korviini marraskuun puolesta välistä asti. Jotenkin koko joulu tuntuu hiipineen kimppuun aivan yllättäen. Toki osittain kyse on varmasti siitä, että joulunalusviikko menee kokonaan uuden auton huumassa ja sen hakua järjestellen. Normaalina jouluna olisin puuhannut joulukorttien postittamista monta viikkoa, tänä vuonna ne vaan tuli tehtyä yhtenä päivänä ja lähetettyä menemään. Kaikki ilman korttia jääneet voivat sitten todeta, että en jälleen muistanut osoitteita tai muita oleellisuuksia lähetyksen hetkellä.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, pitäisikö aivan oikeasti lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Tämä on useampien sattumien summa ja muutamaa työpaikkaa juuri nyt pukkaisi täältä pohjoiselta ulottuvuudelta. Sellaisia töitä olisivat, joita voisi hyvinkin tykätä tehdä. No, jää nähtäväksi. Ainakaan täällä eivät teinit ottaneet asiaa kovin positiivisena, kun juttelin, että voisi joskus työmaatakin vaihtaa.

Onneksi kuitenkin joulun väli on kokonaan lomaa. Saan aivan rauhassa olla ja nauttia vapaista, rapsutella kissoja ja omia varpaan välejä. Jotenkin sitä vaan odottaa jotain koko ajan. Aina tuntuu siltä, että sitä mielessään kasailee tulevaisuudelle paineita. Jos lomalta palaisi töihin virkeämpänä kuin lähti, olisi loma tehtävänsä tehnyt. Joulusiivot on kuitenkin vielä tekemättä, siis imuroimatta ja lattiat pesemättä, mitä muuta sitä muka pitäisi tehdä? Foortikin pitäisi tyhjentää omista tavaroista ja latoa kesäkumit konttiin, radio irrottaa ja myydä tarvitsevalle. Tai ehkä annan tarvitsevan itse hoitaa irrottamisen, saapahan suurin piirtein ehjänä soittimen irti, toisin kuin minä.

Joulumieli oli hukassa vuosi sitten ja tänä vuonna ei edes tunnu joululta. Ei vaan tule edes vastaan ajatus joulusta. Ehkä se hiipii niskaan jouluaattona.

TADAA!!!

2007-12-17T12:56:00.001+02:00

Tämä muuttaa minulle perjantaina rutatun Mondeon tilalle. Ja sama auto vähän toisesta kuvakulmasta... Tulee kuvista selväksi sekin, mistä ostetaan.. ;)

Ulkopuolista...

2007-12-05T15:36:00.001+02:00

Muutaman viime päivän olen miettinyt, miksei ihminen voi elää julkisesti elämäänsä kuten haluaa. Tämä pohdiskelu on pitkälti tietysti kiinni työstä, jonka vuoksi ei voi tehdä asioita, kuten haluaisi. Toisaalta olen miettinyt paljon siltäkin kannalta, miksei asioista saa puhua. Miksi aina pitää pitää naamansa kiinni siinä pelossa, että loukkaa jotakuta toista? Miksi ylipäätään pitäisi loukkaantua siitä, mitä toiset ajattelevat minusta tai mielipiteistäni?

On kovin vaikeaa ajatella elämää, jossa voisi tehdä asioita, kuten haluaa. Jos ympäristö ei painostaisi minua pysymään tietyssä käyttäytymiskuviossa, poikkeaisiko elämäni paljonkin tämän hetkisestä? Vastaus on, etten tiedä itsekään, muuttuisiko mikään lopultakaan, jos minulla olisi vapaus. Saattaisin ehkä olla jossain määrin vapautuneempi ja helpottuneempi, kun ei olisi pakko jokaisessa välissä pohtia, miten tekemiseni vaikuttavat työhön tai siihen julkiseen kuvaan, jonka olen itsestäni luonut. Toisaalta, jos ulkopuolelta ei tulisi minkäänlaista painetta minnekään suuntaan, olisiko minulla enää käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikea sanoa siihenkään mitään.

No, eniten olen miettinyt kuitenkin sitä, miksei asioista saa puhua ääneen.

On olemassa pitkä lista asioista, joista ei puhuta tiettyjen ihmisten kanssa. On olemassa vähintäänkin yhtä pitkä lista asioista, joista ei ylipäätään saa puhua kenellekään ja vielä pidempi lista asioista, joista kukaan ei uskalla puhua mitään, vaikka jokainen tietää asian olevan olemassa. Juuri näin. Pitää puhua yleisesti, ettei vain loukkaa ketään tai osoittele sormella kenenkään suuntaan.

Joskus risoo työ, joskus vapaa-aika, joskus mies-merkkinen mies ja joskus vaan koko elämä, joka ei tunnu etenevän mihinkään, vaikka kuinka toivoisi. Aina joskus sitä vaan on turhautunut elämäänsä ja siihen hiljaisuuteen, jossa ei saa sanoa, mitä tahtoo. Toisaalta, pinnat mies-merkkiselle miehelle siitä, että hän on toistaiseksi sietänyt niitä konahduksia, joita minulle on tullut hänen kohdallaan. Niitähän tulee.

Jep jep...

2007-11-28T10:58:00.001+02:00

Yhtään ei vatuta.

Poro.

Vauhtia 80km/h.

Vastaantulevalla kaistalla rekka.

Miksei?

2007-11-23T14:52:00.001+02:00

Aika kuluu kuin siivillä, kun on töitä. Viimeiset viikot ovat menneet vähän kuin sumussa. Viimeisimmän postauksen jälkeen on töissä ollut paljon suuria asioita. Näinkin kauas pohjoiseen löivät aallot Jokelan kouluampumisista. Siitä jouduttiin puhumaan paljon nuorten kanssa. Meillä se osui vielä keskimääräistä vaikeampaan kohtaan, kun jouduimme samalla puhumaan yhden omaan toimintaan kuuluneen nuoren itsemurhasta. Vaikeaa se on, mutta jonkun niistäkin asioista on puhuttava. Omalla tavallaan se avaa ihmisissä sellaisia lukkoja, joita ei muuten saisi auki.

On tähän väliin toki mahtunut iloisempiakin asioita. Ollaan käyty heittämässä perinteinen retki Etelä-Suomeen ja selvitty siitä ilman suurempia vaurioita. Henkisiä vaurioitahan ei koskaan lasketa näissä asioissa. Retken takia olen itse saanut tehdä taas muutamia ylimääräisiä puhelinsoittoja ja kirjoitella sähköposteja sinne sun tänne saadakseni kaikki järjestelyt sujumaan. Retki itsessään meni lopulta hyvin, kaikista vastuksista huolimatta.

Henkilökohtainen elämä jotenkin on vain. Puhelimen päässä on usein mies-merkkinen mies ja aina vain useammin hän on töissään kiinni. Jollain tavalla se tuntuu raskaalta, kun ei saa puhua toisen kanssa juuri silloin, kun itsellä olisi siihen aikaa ja halua. Täytyy ajatella siltäkin kannalta, että toisella on töitä ja hänen täytyy niitä tehdä. Jossain määrin sitä vaan tuntee itsensä niin kärsimättömäksi, ettei millään voisi odottaa. Välillä se sitten purkautuu turhautuneisuuteen ja siitä johtuviin tiuskaisuihin. Olisi varmasti helpompaa asua lähempänä toista ja nähdä useammin, mutta minkäs teet. En aio tehdä samaa virhettä kuin aikanaan erään nimeltä mainitsemattoman ex-aivokääpiön kohdalla. Ehkä tässä pitäisi kehittää itsessään kärsivällisyyttä jälleen kerran.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että joulu tulla jollottaa taas jo nurkan takana. Jokainen mainos on jo alkanut muistuttaa, että kohta on joulu. Se on ahdistavaa. Ei tosin ihan yhtä ahdistavaa kuin viime vuonna, mutta ei se paljoa siitä ole parantunut. Joulun aikana minulla on viikon verran lomaa, mutta en tiedä, mitä sillä teen. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Etelä-Suomessa, mutta se suunnitelma muuttui, kun mies-merkkinen mies sai töitä ja todennäköisesti jouluna on heillä suurin sesonki menossa. En tiedä. Ottaa päähän. Miksei maailma voisi pyöriä vain minun napani ympärillä?

Töitä...

2007-10-31T08:46:00.001+02:00

Töissä on menossa keskimääräistä rankempi hetki. Tällä kertaa sitä ei ole aiheuttanut esimies, vaan eräs toinen ihminen. Kyseinen ihminen meni ja päätti päivänsä oman käden kautta. Ei kovinkaan herkullinen tilanne nuorten kanssa töitä tehtäessä.

Tässä on ehtinyt tuon tapahtuman jälkeen käydä läpi jos jonkinlaisen ryhmän kanssa tapahtunutta. Huomaa joutuneensa vetämään kriisiryhmää toisensa jälkeen, kun jokainen haluaa puhua ystävästään tai tutustaan, joka on kuollut. Tietysti oman sävynsä näihin keskusteluihin antaa se, että kyseessä on itsemurha. Sitä on niin turhauttavan vaikea käsittää, miten alle 18-vuotias on ajettu niin nurkkaan, että hänelle edes tulee mieleen päättää päivänsä. Samalla miettii, mitä olisi ehkä itse voinut tehdä toisin vai olisiko mitään. Ammattilainen minussa kysyy: "Olisiko minun pitänyt nähdä merkkejä, jotka ennakoivat tätä?"

Aina tuntuu, että vastaus on myönteinen. Enemmän ja paremmin olisi pitänyt tehdä ja nähdä.

Tämä on pysäyttänyt miettimään asioita, omaa työtä ja suhdetta työhön. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kohdalle osui sellainen nuori ihminen, joka on kulkenut minun työni kautta. Tähän asti nuoret, jotka ovat tehneet itsemurhan, ovat jääneet kaukaisiksi. Tällä kertaa tuli lähelle ja se herättää paljon kysymyksiä sekä ajatuksia.

Hajanaista...

2007-10-23T10:58:00.001+03:00

Aika kuluu nopeasti, kun asioita tapahtuu. Työt pitävät kiireisinä päivät ja iltaisin on ollut mahdollisuus viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Nyt on hiljaista. Mies aloitti työt eräässä rinteessä ja saattaa mennä jopa kuukausi ennenkuin seuraavan kerran nähdään.

Niin outoa kuin se onkin, tavallaan on helpotus olla hetki yksikseen. Toki mielessä kaihertaa koko ajan kaipaus, mutta on ihanaa saada viettää aikaa täysin oman mielensä mukaan. Tämän voi siis tulkita niinkin, ettei kukaan toinen valtaa keittiötä tai suihkua silloin, kun minä haluan sinne. Eikä kukaan töni yöllä sängyn laidalle tai huomauttele siitä, että minä kuorsaan. Toisaalta, kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, millainen päivä minulla on ollut ja mitä siitä ajattelen. Eikä kukaan ole toteamassa johonkin typerään kysymykseen: rakastan rakastan...

Viime viikot ovat siis menneet tämän kuvion pyörittämisessä ja sen ihmettelemisessä, vieläkö sitä oppisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Näyttää hyvinkin siltä, että oppisi kyllä. Enemmän ongelma tahtoo olla siinä, ettei se toinen ihminen töidensä takia voi asua samalla paikkakunnalla. Ehkä aika kuitenkin ratkaisee tämän asian taas jollain tavalla. Töitähän saa, jos niitä aktiivisesti haluaa hakea. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos on kovin vaatelias siinä, millaisia töitä pitää saada ja mistä.

No, ehkä tämä tilanne taas ratkeaa. Jotenkin hajanaisia ajatuksia tälle päivälle...

Näytön paikka...

2007-10-09T14:40:00.001+03:00

Vapaa viikonloppu meni liiankin nopeasti. Voi toki johtua nopeus siitä, että minä pakkasin vaihtovaatteet ja miehen autoon ja ajoin lauantaina Tampereen kautta kotipuoleen. Matkaa kertyi kevyet 1050km. Autossa siis istuttiin kuin tatit koko päivä ja pikaisesti visiteerattiin isotätiä, miehen isää ja siskoa. Sitten tuli eteen se näytön paikka siellä kotipuolessa.

Nyt siis minun vanhempani ovat vihdoin tavanneet mystisen miehen ja saavat vetää vapaasti johtopäätöksiä. Epäilemättä linjat käyvät kuumina useampiinkin suuntiin siitä, millainen tyyppi on kyseessä. Melkein tahtoo itseä ahdistaa, kun tietää miehen hakeneen taas töitä ja vähän kauempaa. Joutuu miettimään, miten käytännössä asiat järjestellään, jos hän töitä saa. Pohjoisessa nyt kuitenkin vielä toistaiseksi ollaan ja pysytään. Katsotaan sitten seuraavan kerran joulun ja uuden vuoden seutua sen etelän lomailun suhteen.

Tahdistus...

2007-09-28T11:35:00.001+03:00

Mitähän sitä sanoisi. Minua on moitittu siitä, että blogi ei päivity, kun kaikki on kunnossa. Sitä on sanottu ennenkin ja sanotaan jälleen. Se pitää kyllä paikkansa. Kun minulla asiat menevät suurin piirtein putkeen, olen kaukana tietokoneesta ja blogin päivittämisestä.

No, kerrotaan vaikka sen verran, että miestä on edelleen tavattu varsin aktiivisesti. Foortin mittari raksuttaa jo aivan kummallisia lukemia, mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että voisi tutustua kunnolla toiseen. Hyvältä tuntuu vieläkin. Tämä mies tosiaankin harrastaa näitä siivousyllätyksiä ihan tasaisella tahdilla. Samaten hän tekee ruokaa varsin mieluusti ja hyvää ruokaa on ollutkin. Paljon ollaan katseltu elokuvia, puhuttu ja oltu. Tekee ihan hyvää ihmiselle joutua jakamaan oma elintilansa toisen kanssa pitkästä aikaa. Sitä joutuu tosissaan miettimään, onko urautunut omiin juttuihinsa niin pahasti kuin miltä vaikuttaa. Yllättävän usein on huomannut tehneensä joitain asioita oudosti toisen mielestä.

Toisaalta on ollut outoa huomata ihan itsessään sellaisia piirteitä, että pitää jarrua päällä. Mies on kovin innokas puhumaan mahdollisista tulevista asioista, mutta minä totean lähes joka kerran, että se on tulevaisuuden asioita. Jossain määrin se on saanut jopa koomisia mittasuhteita, mutta onneksi vielä ollaan järjen rajoissa. En sentään pyykkäämistä ja muuta vastaavaa yritä lykätä tulevaisuuteen. ;) Kaikkiaan noissa asioissa on sitten kyse vähän suuremman luokan päätöksistä. Toki on hauska puhua siitä, millaiset häät olisivat kivat tai miten olisi kiva joskus asua. Raja tulee vastaan sitten, jos toinen kysyy, milloin niitä voisi alkaa tosissaan harkita. En ole itse ihan vielä siinä pisteessä, että alkaisin puhua vakavalla aikataululla häistä tai asunnon hankinnasta. Ehkä sitten joskus, kun asiat ovat edenneet vähän pidemmälle.

Jaa-a..

Sellaista täällä on. Työt pitävät poissa pahanteosta ja mieheen tutustuminen vie lopun ajan. Puhelinlaskukin kasvaa tasaista tahtiaan. Onneksi sentään ei mene omaisuuksia nykyaikana siihen, jos puhelimitse pitää yhteyttä. Ennen sekin oli ihan mahdollista. Ei kannattanut soitella päivittäin saati laitella viestejä. Nykyään se on niin halpaa, että pitää hyödyntää kaikki mahdollisuudet siihen. Töissä tosin olen huomannut, että tuo soitteleminen ympäri kyliä voi olla rasittavaa. Ihmiset suhtautuvat kovin nurjasti, jos soittelee asioita. Hyvä etteivät juokse karkuun, kun kertoo kuka on ja mitä asiaa soittaa. Onneksi kuuntelevat loppuun sen asian, että homma hoituu.

Vaan, työ kutsuu jälleen. Syksy etenee ja minä yritän pysyä tahdissa...

Hajanaista...

2007-09-13T10:26:00.002+03:00

Elämä näyttää olevan hektistä, kun yrittää tutustua ihmiseen. Olen edellisestä postauksesta eteenpäin jatkuvasti ollut liikkeellä tuon herra-henkilön suhteen. Minua ei oikeastaan tässä kohtaa edes mietitytä, onko kyseinen mies tosissaan vai ei. Ehkä nyt on menossa se hetki, kun ensimmäistä kertaa olen suhteellisen varma siitä, mitä toinen ihminen ajattelee ja mihin hän pyrkii.

Foortin mittariin paukkuu kilometrejä aika tasaiseen tahtiin. Lähes jokaisesta viikonlopusta on tullut vähintään 500km lisää. Tosin, viime viikonloppuna mies oli minun luonani. Ne, jotka tuntevat minun siisteyteni tason osaavat sanoa, ettei aina ole viimeisen päälle luututtu kämppä. Järkytys olikin suuri, kun kävin lauantaina hoitamassa muutamaa työasiaa ja takaisin tullessani ovella vastaan tuli mies mopin kanssa. Hän oli ilman eri kehoitusta vaan päättänyt vähän siivota. Oli tiskattu ja matot oli pihalla tuulettumassa. Voitte vain kuvitella, miten pöllämystynyt minä siinä kohtaa olin. Ei ole ennen tapahtunut sellaista ihmettä minulle, että mies ottaa ja siivoaa omatoimisesti, varsinkaan kukaan ei koskaan ole ottanut minun asunnossani sellaista otetta.

Jossain määrin sisäinen hyvä olotila näyttää heijastuvan töihinkin. Niin paljon kuin esimieskin toisinaan käy hermoille, tällä hetkellä jaksaa taas päästää asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Känätköön hän, jos jaksaa, mutta minua ei nappaa alkaa mukaan riitaan. Onneksi välillä näinkin.

Tällä hetkellä kyllä pistää miettimään, mitä on edessä, kun tietää, että työt vähenevät täällä koko ajan. Toisaalta, tällä kohtaa mies pitää ajatukset vahvasti pohjoisessa. On siis eturistiriita siinä, mitä elämällään tekee. Millään ei innostaisi hukata tilaisuutta toisen kanssa ja vastaavasti töitäkin pitäisi tehdä. Etelä-Suomessa töitä olisi enemmän ja pääsisi jopa valitsemaan sitäkin, millaista työtä tarkemmin haluaa tehdä. No, on vain mietittävä ja annettava ajan näyttää.

Tarttuu?

2007-08-24T09:57:00.001+03:00

Hmm.. Mitähän sitä sanoisi? Edellisen kerran puhuin siitä, että voisi tarttua mies matkaan. Kovasti tuntuu, että asia kehittyy siihen suuntaan. Toki, pidetään jalat maassa ja ihmetellään, mitä elämä eteen heittää.

Mutta silti...

Uusiin ihmisiin tutustuminen on jotenkin hankalaa toisinaan. Tässä tapauksessa ei ollenkaan hankalaa. Suurin hankaluus tuli siinä, että minut ehdittiin esitellä jo miehen äidillekin. En ollut ajatellut ihan sellaista tilannetta äkkipäätään. No, onpahan ainakin esitelty sinnekin suuntaan, ettei tarvitse myöhemmin kärvistellä epätietoisuudessa siitäkään. Tosin, harvoin olen kuullut, että ensimmäisiä kertoja nähdessä esitellään jo äidille. Se on pelottavaa, mutta tarkoittaisiko se ehkä sitä, että mies on tosissaan kiinnostunut? En tiedä.

Kaikin puolin muutenkin elämä tuntuu oudolta. Töissä elämä ärsyttää viimeisen päälle raskaasti. Esimies kiukuttelee kuin pienet lapset ja ensimmäistä ja viimeistä kertaa kohdisti oman kiukuttelunsa suoraan minulle. En jää katsomaan enää yhtään pidemmästi sitä pelleilyä. Nyt pitäisi vain löytää sellainen virka, jota haluaa tehdä. Siis lähinnä se, että saisi tehdä ihan tarkalleen sitä, mistä pitää. Saa nytkin osittain tehdä, mutta sitten on niitäkin osia, joita ei niin kiinnostaisi. Pitänee kyllä katsoa vähän sitäkin, ettei heti ensimmäisenä itse nykäise välimatkaksi jotain 500km luokkaa. Jos yrittää jotain viritellä, ei pidä selvästikään itse tehdä asioista liian vaikeita....

Viikonloppu...

2007-08-21T11:00:00.001+03:00

Serkku antoi tunnustusta, kuten voi sivupalkista päätellä. Pupuja kaksin kabalein. Kiitokset siitä sinne..

Viikonloppu oli jokseenkin erikoinen, täytyy sanoa. Lähdin vain käypäisemään mutkan Rovaniemellä ja päädyin Itä-Lappiin, tarkemmin ottaen jonnekin Sallan kietämiin. Kauniita maisemia sielläpäin oli.. ja hyvännäköisiä miehiäkin.. Saa nähdä, jos niistä yksi vaikka tarttuisi matkaankin..

Eläimellistä...

2007-08-15T09:50:00.001+03:00

Reissussa sitä ihminen rähjääntyy - ja oppii uutta. Matkailu tunnetusti avartaa ainakin ihmisen lompakkoa, se tuli jälleen todistettua 10 päivän retkeilyn aikana. Onneksi tämä avartuminen tapahtui pääasiassa jonkun toisen lompakossa, ei niinkään minun omassani.

Olin siis 10 päivän työmatkalla ihmettelemässä maailmaa. Tästä kymmenestä päivästä noin puolet kului täydellisesti bussissa, siirtyessä pisteestä A pisteeseen B tai C. Matkatapahtumista voisi kertoa vaikka mitä, mutta ehkä päällimmäisenä mielessä oli helpotus, kun bussi lopulta kaarsi työmaan pihalle ja reissussa ollut hunnilauma rynni siitä ulos. Mitään ei varastettu, mitään ei unohtunut matkalle, eikä mitään hävinnyt. Tavaroita toki hajosi, se on normaalia, mutta kyse ei ollut mistään kalliista huippuluokan digikameroista tai vastaavista. Lähinnä hajosi vaatteita, kuten normaaliin elämään kuuluu. Yhden jos toisen ihmisen housunsaumat sanoivat työsopimuksen irti camping-alueen viileässä illassa.

Jos matkalla nähdyistä asioista jotain haluaa kertoa, ehdottomasti täytyy mainita Berliinin eläintarha. Se oli varsinainen huippukohta matkaa. Sieltä tässä on muutama kuvakin. Sieltä todellakin löytyi ihmeellisiä eläimiä, jättimäisistä koppakuoriaisista kirahveihin.

Tämä koppakuoriainen todellakin on niin suuri, että taustalla näkyy kokonaisesta, suuresta appelsiinista leikattu siivu. Kyseessä on siis sellainen kämmenen kokoinen ötökkä, jolla on vielä julman näköiset sarvetkin...

Tässä kuvassa näkyy oikeassa reunassa hyvin pieni ja epämääräinen hahmo, jolla on vihreä paita ja vaaleat housut. Kyseinen eläintenhoitaja otti juuri näitä kirahveja sisälle. Oikeasti aitauksessa oli kolme kirhavia, mutta tässä näkyy vain toinen pienistä ja kaikkein suurin kirahvi. Nämä eläimet tulivat huudettaessa. Outoa...

Jos pääsee nokikkain oikean suden kanssa, siis todellakin alle 10cm päähän oikean, elävän suden kuonosta, siitä on pakko ottaa kuva. Muistaakseni kyseinen susi oli alaskan susi tai jokin vastaava. Valkoisia nämä kaverit kuitenkin olivat ja uteliaasti pyörivät lasiseinäisessä nurkkauksessa, kun meni kameran kanssa lähelle.

Kuvan krokotiili on oikeasti suuri. Kuvasta ei voi mittasuhteita millään arvioida, mutta kuva on otettu kaiteelta roikkuen, kun kyseinen kaveri vain makoili paikoillaan vedessä. Osviittaa koosta voisi saada, jos sanon, että en itse haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta tähän kaveriin.

Kaiken kaikkiaan matkan aikana ehdittiin käydä katsomassa keskitysleiriä, eläintarhaa, vesipuistoa ja huvipuistoa. Hyvä saldo sinällään, että nuoriso oli tyytyväistä kotiin palatessa. Sopii sitten nähdä, kuinka paljon sanottavaa heillä on jälkikäteen. Voisi sanoa, että itse olen helpottunut ja nautin suuresti siitä, että olen nyt kotosalla rauhassa kissojen kanssa.. Ai niin.. Lassi on uusi tuttavuus, 3-vuotias, musta, leikattu kollikissa. Siitä vielä yksi kuvatus tähän loppuun niin ollaan kaikin puolin tyytyväisiä töiden alkuun.

Kesäloma...

2007-07-23T11:50:00.001+03:00

Kesäloma tuli ja meni. Nyt on jälleen töiden aika. Jokseenkin outoa huomata, että neljä viikkoa lomaa vain lipsahti jonnekin, kun norkoili vanhempiensa nurkissa ja tapasi ihmisiä, joita ei ole nähnyt parhaimmillaan useampaan vuoteen. Outoa oli huomata sekin, ettei exän äänen kuuleminen enää edes aiheuttanut suuria tunnekuohuja. Jotenkin sen miehen kaikki valta minuun on hävinnyt johonkin. Ehkä sitä on sitten itse vihdoinkin todella päästänyt irti kaikesta siitä vihastakin, jossa on yrittänyt roikkua pitääkseen mahdolliset positiiviset muistot kaukana.

Olo on hyvin levännyt kuitenkin. Siitä kielii vahvasti se, että töiden alkaminen on jokseenkin hankalaa. Kauhean paljon olisi hommia tehtävänä, mutta oikein mistään ei saa otetta. Ehkä tämä muuttuu taas arkiseksi puurtamiseksi tämän viikon loputtua. Tai ehkä ei sittenkään, koska maanantaina alkaa 10 päivän reissu Eurooppaan. No, jää nähtäväksi, josko siltä reissulta olisi jotain kerrottavaa...

Muutto...

2007-06-01T13:09:00.002+03:00

Nyt se on sitten ajankohtainen tuo muuttokin. Eilen istuin asuntosihteerin toimistossa vartin, jonka aikana sain käteeni kolme avainta, nipun papereita ja uuden vuokrasopimuksen. Jotenkin tuli kauhean energinen olo, kun ajatteli, että saa laittaa kaikki huonekalut ja tavarat uusille paikoilleen uudessa asunnossa. Sitten menin kotiin ja energia loppui. Kun katselin sitä tavaramäärää, jonka olen asuntooni haalinut, pisti ihan ihmettelemään, millä ilveellä minä sijoitan sitä minnekään.

Tänään kävin viemässä neljä isoa muovilaatikollista tavaraa uuteen asuntoon. Neljä laatikollista täynnä cd-levyjä ja dvd-elokuvia. Jotenkin kävi mielessä, että tällä tahdilla tuo muuttaminen voi olla piiiiitkä projekti. No, tahti ei ole pelkästään minusta kiinni. Minulla on kuukauden verran töitä ilman ensimmäistäkään vapaapäivää. Se ei oikein jätä aikaa sellaiselle täysipainoiselle riehumiselle niiden muuttolaatikoiden kanssa. Pitää vain yrittää vähän kerrassaan viedä laatikoita asunnosta toiseen. Ehkä suurin ongelma on se, etten oikein tiedä, mistä alkaisin. Toinen yhtä suuri ongelma on se, että tämän hetkinen asunto on kolmannessa kerroksessa. Järki menee portaita ravatessa, kun kerralla saa kannettua vain yhden suuren muovilaatikon ja autoon niitä kuitenkin mahtuu vaikka kuinka paljon.

Onneksi itse muuttomatka ei ole kovinkaan pitkä. Vain pari kilometriä ja saa kantaa laatikot taas autosta ulos ja ovesta sisään. Ei siis tarvitse pakata kaikkea niin hyvin, että ne kestäisivät koossa monen sadan kilometrin muuton. Siitäkin on kokemusta. Silloin tosin auttamassa oli tehokas täti yhdessä avokkinsa kanssa sekä omat vanhemmat ja vielä yksi vanhempien ystävä. Joskus siitä on hyötyäkin, että on vanhempiensa lapsi.

No, kyllä tämä tästä. Pitää vaan keskittyä tekemään asioita järkevästi. Tuntuu typerältä raahata esimerkiksi siivousvälineitä edestakaisin, mutta pakkohan sitä oli siivota tämä uusi asuntokin ennen kuin kantaa sinne kaiken omaisuutensa. Tästä eteenpäin voi kuitenkin keskittyä suoraan siihen, että tavarat asunnosta toiseen ja siivous päälle. Ehkä tämä on valmista kuun puoliväliin mennessä. Jonnekin niille tienoille asti sain armon aikaa tähän muuttamiseen.

Nuoriso...

2007-05-24T12:44:00.001+03:00

Kevät se on täällä pohjoisessakin. Olen hämmentyneenä seurannut, miten vedet nousevat ja taivaalta tulee lisää kaiken aikaa. Puiden oksissa on havaittavissa pientä viherrystä, kun lämpötila käy hetkellisesti yli kymmenen plus-asteen. Auringon paistaessa olisi hinku päästä ulos, mutta vartissa voi kaunis auringonpaiste kääntyä hirvittäväksi vesisateeksi.

Jälleen olen joutunut ihmettelemään, millaisia työpäiviä täällä tehdäänkään. Eilen tulin töihin 7.30 ja pääsin lähtemään kotiin 21.15. Mielen reunalla kävi sellaisia ajatuksia, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan kohtuullinen työpäivä kuitenkaan.. En kuitenkaan voinut jättää vierasta lukitun oven ulkopuolelle, enkä voinut vastaavasti olettaa, että hän tietää, missä meiltä löytyy kaikenlaiset suihkut, ruuanlaittovälineet jne. Oli pakko odottaa, että hän ehtii takaisin majapaikkaansa ennen kuin poistuin itse paikalta.

Tänään kello oli 7.45, kun kurvasin työmaan pihaan hakemaan tätä vierasta mukaani. Käytiin hänen kanssaan parilla koululla esittelemässä Thaimaata. Varsin mielenkiintoisia asioita hän osasi 17 vuoden kokemuksella tuosta maasta ja sen kulttuurista kertoa. Jälleen kerran saattoi myös todeta, että meillä on äärettömän hyväkäytöksistä nuorisoa täällä. Jos jossain muussa paikassa vierailija joutuu vain sietämään nuorison metelin ja huonon käytöksen, täällä nuoret olivat hiljaa ja kuuntelivat, kun kerran käskettiin. Harvinaisen hienoa oli todeta, että tällaisia nämä meidän nuoret ovat.

Joskus sitä itse jotenkin tottuu vallitsevaan olotilaan niin tyystin, ettei ollenkaan huomaakaan, miten asiat ovat. Meillä toki on yksi tekijä tämä sijainti. Ollaan niin eristyksissä kaikesta, ettei voi olettaakaan muuta kuin kilttejä ja hyvinkäyttäytyviä teinejä, jotka eivät saa kaikkia vaikutteita maailmalta. Toisaalta, täällä on niin vähän mitään harrastettavaa, että teinit notkuvat niissä hyvissä jutuissa, joita järjestetään. Nuoriso on kasvatettu samalla tavalla kuin joskus 60 - 70-luvulla. Vapaasta kasvatuksesta ei täällä tosin ole tietoakaan, vaan lapset oppivat jo sen, että aikuinen on aikuinen ja häntä on sen vuoksi toteltava. Tahtoo aina välillä täällä unohtua, miten paljon sellainen tekijä minun työtäni helpottaakaan.

Onneksi muutaman viikon päästä iskeytyy päälle jo kesäloma. Sitten minä siirryn ainakin joksikin aikaa eteläisempään Suomeen ja tapaan ystäviä ja sukulaisia. Jos vaikka nauttisi siitä, että elämä on..

Ukkosta?

2007-05-18T16:49:00.001+03:00

Sataa ja on harmaata. Oikein tyypillinen perjantaipäivä. Viikonlopuksikin on luvattu sadetta. Fordin bensatankki näyttää jälleen miltei tyhjältä ja vielä on selviydyttävä loppukuu noilla höyryillä. Onneksi ei tarvitse enää lähteä merta edemmäs kalaan tässä kuussa.

Muistan, kuinka viime kesänä toivoin ukkosta. Sama odotus on alkanut minulla jälleen. Minä haluaisin sellaisen kunnollisen ukkosen, jonka aikana voisi katsella salaman välähdyksiä ja laskea jyrinästä ukkosen etäisyyttä. Minä haluaisin kokea sen tunteen, haistaa jälleen sen ukkossateen jälkeisen tuoksun ulkona. Pelkkä vesisade ei ollenkaan tee tästä elämästä vielä mukavaa, eikä tuoksusta oikeaa. Toki sateenkin jälkeen tuoksuu raikkaalta, mutta kunnon ukkosen jälkeen se on jotain vielä parempaa.

Kaiken kaikkiaan minä odotan kesää. Ehkä eniten minä odotan sitä, että tänä kesänä, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on neljän viikon palkallinen kesäloma. Palkka juoksee, vaikka minä nostan jalat ylös ja katselen maisemia. Kesäloma sinällään pelastaa jo paljon tämän työn suhteen. Tarkoitan lähinnä sitä, että minä jaksan olla töissä paremmin, kun välissä on lomaa. Lomalla ei tarvitse katsella esimiestä, eikä vastata hänen soittoihinsa. Jos olen oikein julma, jätän työpuhelimen virastolle silloin, kun lähden lomaa pitämään. Todennäköisesti kuitenkin raahaan tuota palikkaa matkassa koko lomankin, mutta äänettömällä. Esimies kun tunnetusti soittaa omaan puhelimeen sitten, jos ei työnumeroon vastaa.

No, jos vaikka ottaisi kuitenkin rennosti kesän, nauttisi elämästään ja olisi utelias. Kissoilla on onneksi tuo luontainen uteliaisuus hanskassa, kuten kuvasta näkyy...

Töitä ja töitä...

2007-05-10T13:46:00.002+03:00

Kyllä on sitten hauskaa istua esimiehen kanssa kolme varttia jauhamassa siitä, mikä on minun todellinen työnkuvani. Onneksi meillä on sen verran eriävät mielipiteet joiltain osin, että saatiin aikaan kunnon keskustelu. Ei siellä olisi muuten jaksanut istua näin pitkästi kuuntelemassa hermostuneen miehen selitystä. On toisinaan suorastaan hauskaa seurata, miten se mies kiemurtelee jakkarallaan, kun jotain asiaa istutaan käsittelemään. Hermostuneesti naputtava jalka ja punaisen värin kohoaminen kasvoille, voi että sitä on hauskaa lisätä sitä höyryä.

No, pääasia on, ettei kumpikaan tälläkään kertaa hermostunut. Pieni tinkaaminen pilkun paikasta on joskus piristävää. Vielä toistaiseksi kun esimies ei ole kehdannut minulle suoraan huutaa. Sitäkin on joidenkin kohdalla tapahtunut. Toisaalta, taidan olla paksunahkaisempi siinä, miten otan esimieheltä tulevat kommentit. En jaksa hautoa niitä pitkään ja puran ne yleensä tänne, hylättyjen ajatusten kaatopaikalle.

On turhaa hautoa näitä esimiehen temppuja kovinkaan pitkästi, koska lopultakaan ne eivät minun elämääni vaikuta pitkässä juoksussa. Toki, esimies voi tehdä elämästä helvettiä, mutta siinä vaiheessa hän voi myös olettaa kuulevansa sen suoraan. Siinä voi sitten äkkiä kääntyäkin koko homma niin päin, että minä teen hänen työstään ja elämästään helvettiä vastavuoroisesti.

Ehkä en kuitenkaan pyri tekemään kenenkään elämästä helvettiä. Töitä olisi kiva tehdä, jos edes välillä saisi oikeasti tehdä sitä sen mukaan, mitä suunnittelee itse. On kauheaa, kun jatkuvasti joka suunnasta tulee uusia työtehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeasti oman työalan kanssa. Saati omien työtehtävien. Puolet ajasta saa laukata jonkun toisen asioita järjestelemässä tai vähintäänkin toisen keksimiä toimintoja tekemässä. Ketä kiinnostaa eläköitynyt nimikkolähetti, joka on palannut jostain saksan savanneilta.

Hieman kärjistettyä, mutta kuitenkin. Joskus sitä vaan toivoo, että olisi jossain muualla töissä. Ehkä kesän jälkeen voisi hakea muualta niitä töitä. Ensi keväänä sitten viimeistään. Pitäisi vain löytää juuri sellainen työ, jota haluaa hakea ja tehdä. Opiskelukin olisi yksi vaihtoehto, mutta se vaatisi ensin rikkaan miehen löytämistä ja kaikkihan sen tietävät, ettei siinä vaiheessa mikään opiskelu kiinnosta...

2h+k+s...

2007-05-07T13:04:00.001+03:00

Niin, otsikko sen taitaa kertoa suoraan ja kattavasti. Kävin vilkaisemassa kunnan vuokrarivaria ja sieltä näyttäisi löytyvän sellainen kaksio, jossa olisi mukavampi asua kuin kerrostalossa. Onnellista kyllä, tässä kaksiossa olisi oma sauna. Vihdoin ja viimein minä pääsen normaalielämään, jossa saunan voi lämmittää silloin, kun siihen kokee tarvetta, eikä tarvitse miettiä, milloin minun saunavuoroni olikaan.

Asunto oli kaikkiaan ihan näppärän oloinen. 62 neliötä kohtuudella järkevään pohjapiirrokseen jaettuna. Kaappitilaa oli huomattavasti enemmän kuin tämän hetkisessä asunnossa, keittiössäkin täydet kaapistot. Luksuspuolesta vastasi sitten makuuhuoneen yhteydessä oleva vaatehuone. Jahka asunnon pintaremontti ja korjaustyöt tulevat valmiiksi, olen hyvinkin iloisesti siirtämässä maallisen omaisuuteni pari kilometriä kauemmas työmaasta. Mikä tahansa muutos pois päin työmaasta on aina iloinen asia..

Vuokra tietysti nousee, mutta minä olen valmis vähän enemmän maksamaan siitä hyvästä, että saan elää rauhassa maan tasossa, käydä aamukahvilla ulkona ja saunoa kun haluttaa. Ehkä sitä uskaltaa kohta kutsua jopa ihmisiä kyläänkin. Tai sitten ei...

Isot pojat...

2007-05-04T14:06:00.001+03:00

Isot pojat väittivät oireet kuultuaan, että "selvä tapaus, vetonivel on foortista mennyt". Muut isot pojat säestivät, että "nimenomaan ja jetsulleen, sitähän mekin arveltiin". "Ihan selvästi on vetonivel juu", tuli yhden jos toisen autoexpertin suusta ennen tätä aamua ja foortin renkaidenvaihtoa.

Paha ääni siitä lähti, kun hurautti aamusella foortin paikallisen SEOn pihalle ja parkkiin. Korjaamon sedälle annoin avaimet kouraan ja sanoin, että renkaat pitäisi vaihtaa ja samalla kurkata repsikan puolen renkaan touhuja vähän tarkemminkin, kun se pitää rumaa ääntä ja on väljä. Setä katsoi hetken aikaa siihen malliin, että teki varmaan mieli sanoa jotain naisista ja niiden autotietämyksestä. Otti kuitenkin avaimet ja lähti etsimään foorttia pihalta.

Kahvi oli puolivälissä, kun setä tuli sanomaan: "laakeri sieltä on rikki ja löytyy meiltä varastosta, jos haluat, että pistetään kerralla kuntoon". Tietystihän minä halusin, että laitetaan. Setä meni takaisin korjaamon puolelle ja puolen tunnin päästä tuli takaisin kahvitauolle. Pultti oli mennyt poikki ja joutuivat nyt poraamaan sitten pois sen. Menisi vähän pidempään.

Lopulta se sitten oli valmis. Kesägummit alla ja foortti pihalla auringonpaisteessa uusi etulaakeri kimallellen. No niin.. Eihän sitä laakeria tietysti voi nähdä, mutta sen voi kuulla, ettei se ole rikki. Mikä nautinto, 150€ laskusta huolimatta.

Isot pojat olivat jälleen väärässä...

100. postaus...

2007-04-27T12:58:00.001+03:00

On se sitten hienoa huomata, että on todellinen no-lifer. Siis ei millään pahalla ketään aktiivi-blogin kirjoittajaa kohtaan, mutta jotenkin tuli vaan sellainen fiilis, kun tajusin, että tämä on jo sadas kerta, kun minä tänne ängen julki omia ajatuksiani.

Kun noita postauksia katselee itse, sinne mahtuu paljon kaikenlaista. Pääasiassa ne ovat hyvin päiväkirjamaisia pohdintoja asioista, jotka kulloinkin kaivavat minun mieltäni. Tällä hetkellä huolettaa jälleen se oma foorti. Ei siinä muuten mitään, mutta se pitää outoa ääntä. Ensi perjantaina selviää, mikä siinä ehkä mättää. Voisin itse arvioida, että kuulostaa rikkinäiseltä laakerilta. Tosin, minun autovian määrittelykykynihän on äärimmäisen rajallinen. Sentään sen tiedän, ettei vika johdu siitä, ettei autossa olisi bensaa. Jotain edistystä on sentään elämässä tapahtunut..

Toisaalta mielen päällä on hyvin usein se, että tahtoisi vain pois täältä pohjoisesta vähitellen. Viimeisin niitti tähän poistumisarkkuun oli se, kun minut keskiviikkoisessa työntekijäkokouksessa nuhdeltiin siitä, että olin ollut vapaan viikonloppuni poissa paikkakunnalta ilmoittamatta esimiehelle. Mieli teki sanoa harvinaisen rumasti, mutta nielin sen ja ajattelin mielessäni, että aivan kohta on paperit vetämässä jonnekin. Jos vaikka tuossa syksyllä, kun koulut alkavat, olisi minunkin aikani täällä päässä vähitellen täynnä. Ainakin silloin se on jo huomattavan paljon lähempänä se täältä lähteminen. En ole nimittäin ennen kuullut, että omasta vapaa-ajastakin pitäisi ilmoittaa esimiehelle. Perhana tätä menoa ilmoitan sille vastaisuudessa joka ilta, mihin aikaan käyn nukkumaan. Luulisi olevan jotain rajaa senkin ihmisen toiminnalla, mutta ei kun ei.

Tyttöjen kanssa jutellessa tuli aika selväksi se, että heidän mielestään on suuri ihme, että minä edes täällä enää keikun. No, ehkä onkin kyse siitä, etten ole vielä löytänyt itselleni mieleistä seutua, jonne sitten asettua lopullisesti. Täällähän sentään saa työkokemusta. Jossain vaiheessa tällekin hommalle varmasti vielä nauraa. Juuri nyt tuntuu siltä, että ennemmin tulee itku, jollei esimiehen toimintatapa muutu. Niin, pitäisi ehkä itsekin välillä ärähtää takaisin. En vain viitsi. Tapella saa maailman tappiin, jos siihen tuntee tarvetta.

Tyttöjen ilta...

2007-04-24T10:54:00.001+03:00

Elämä on sitten raskasta toisinaan. Tyttöjen viikonloppua vietettiin Keski-Suomen tietämillä. Käytännössä siis tämä uudislappilainen otti ja lähti lauantaiaamuna liikkeelle kello 0500, ehtiäkseen ihmisten aikaan jonnekin. Kokkolan suunnalta otettiin lisämatkustaja, joka sitten intoutui välietapilta lähtien ajamaan. Välietapilla könötti yksi krapulainen vesieläjä, joka piti saaman matkaan myös. Harvinaisen krapulassa olikin, kun yritti nukkua matkan ajan takapenkillä ja vielä koko lauantai-illankin valitteli oloaan. No, se ei onneksi haittaa tahtia sillä ihmisellä, joka kerrankin pääsee irti töistään ja saa käydä Alkossa ilman mummojen tuijotusta. Nautinnollista todellakin!

Keski-Suomi, siis Jyväskylä, vaikutti ihan kauniin keväiseltä. Siis se osa, jota katseltiin ikkunan läpi, kun ketään ei suuremmin inspiroinut viettää baari-iltaa. Ehkä se johtui siitäkin, että vain kaksi meistä olisi todella voinut hakeutua jatkoille, mutta toinen heistäkin oli siinä kunnossa, ettei edes aloitellut. Niinpä niin. Istuttiin, syötiin, puhuttin, pelattiin, puhuttiin, syötiin, juotiin, puhuttiin, kuunneltiin musiikkia, puhuttiin, pestiin hampaat, puhuttiin, yritettiin nukkua, puhuttiin ja äkkiä syvä hiljaisuus, kun kaikki nukahtivat melkein kesken lauseen.

Sunnuntaiaamu tuli 6 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jostain syystä kirkonkellot soivat häiritsevän kovaa. Voi tietysti johtua siitäkin, että on tottunut täyteen hiljaisuuteen. Kuitenkin, omatoimisesti kahvinkeittoon alkaminen ei ollut kovinkaan tehokasta. Ensin piti yrittää paikantaa kahvit, suodatinpussit ja keittimen kaikki osatkin. Olipa harvinaisen hankala elämä siinä kohtaa. Löytyi kuitenkin ja samalla sekunnilla oli jalkeilla emäntäkin, kun vieraat alkoivat omatoimisesti kaivaa kaappeja. Tehokkain tapa herättää nainen on siis selkeästi se, että alkaa kaivella tämän keittiönkappeja omatoimisesti.

Surkealta tuntui siinä kohtaa iltaa, kun piti startata pois päin. Liian lyhyt aika on yksi ilta. No, on kuitenkin ihmisillä taas muisteltavaa.

Auto suuntasi vesieläjän välietappikohteeseen. Siellä seurasta poistui Kokkolan suuntakin. Yöllinen saunonta tosin alkoi sitten tipauttaa minuakin, kun päätin jäädä yöksi välietappiin. Ei niin mitään jakoa siihen, että olisin lähtenyt kiireessä pudottelemaan vielä pohjoiseen. Kuuluisa "yks-kaks-naps"-nukahtaminen iski miltei kesken sanan. Ei kuulunut minun korviini saukon vaellus, eikä mikään muukaan luontoääni tuona yönä. Aamullakaan ei tullut tajuntaan saakka viestin merkkiääni, vaikka viestiä selvästikin oli pukannut.

Maanantaipäivä meni sitten saukon työmaahan tutustuen, hiuksia värjäten ja puhuen. Jostain syystä tuntuu, että nyt on saanut puhua puolen vuoden tarpeet niiltä osin, mitä on tähän asti jäänyt puhumatta. Teki selkeästi terää. Ei työmaallaan voi, eikä halua puhua aivan kaikkea ja kuitenkin ystävillä on tapana antaa älykkäitä kommentteja välillä niihin asioihin, joiden kanssa itse hakkaa päätään seinään. Toivottavasti muillakin tilaisuuteen osallistujilla on samanlainen olotila asian suhteen. Ainakin minua se virkisti kummasti.

Maanantai-iltana kellon ollessa jossain 1600 tienoilla, starttasi Mondeo taas pohjoiseen. Vähän seitsemän jälkeen sijainti oli Oulu. Sanotaan siitä vaikka sen verran, että niskassa on puremajälki. Hyvinkin hiusrajassa, mutta pitää varoa, että hiukset varmasti peittävät sen niin kauan kuin on tarvis.

Kotosalla olin aamuyöllä kello 0300. Rontti oli harvinaisen onnellinen kissa, kiehnäsi jalkoja ja jutteli ja pyöri. Meinasin kampata itseni kissaan vielä illan päätteeksi. Onneksi kuitenkin päädyin omaan sänkyyni ilman sen suurempia temppuja. Uni tuli saman tien.

Katin kontit...

2007-04-18T10:20:00.002+03:00

Pääsinpä ajattelemasta ja kehumasta, että Rontilla sentään on asiat suhteellisen hyvin. Sunnuntai-iltana tulin aika myöhään töistä kotiin. Kello oli varmaankin siinä yhdeksän tienoilla. Ihmettelin, kun ei kissaa näkynyt missään. Rontti on ottanut nimittäin tavaksi odotella aina ulko-ovella, kun tulen kotiin. No, nyt ei siis kissaa näkynyt, eikä lyhyt tarkastuskierroskaan tuonut kattia näkösälle. Kun sitten kutsuin erikseen, Rontti tuli aika rauhallisesti olohuoneeseen. Kävi istumaan ja nousi saman tien ylös, lattialle jäi tippa. Tämä ei tietenkään minusta vaikuttanut ollenkaan hyvältä, joten katti selälleen lattialle ja tutkiskelu käyntiin.

Lyhyt tutkiskelu vakuutti minut siitä, että pitää soittaa eläinlääkärille. Samalla kun hain eläinlääkärin numeroa luettelosta, kävin tarkastamassa aamulla tyhjätyt kissanhiekka-astiat ja kuten olin olettanutkin, ei niihin ollut ilmestynyt mitään. Eläinlääkärin sain kiinni naapurikunnasta, jossa oli viikonloppupäivystys. Puhelinkeskustelun aikana minulle tuli sellainen tunne, että on ehkä syytä viedä katti heti eläinlääkäriin, vaikka varmasti tämän tilanteen olisi voinut hoitaa maanantaiaamunakin.

Ajelin sitten vajaan tunnin päästäkseni eläinlääkärin vastaanotolle. Nuorehko naiseläinlääkäri sai sitten ensin tuikata pari piikkiä harvinaisen rauhalliseen kissaan. Rontti ei kuljetuskopassa edes yrittänyt nousta istumaan tai katselemaan. Makasi vain harvinaisen rauhallisesti. Eläinlääkärin vastaanotolla taas löytyi virtaa enemmänkin. Sitten olisi kiinnostanut kaikki muu kuin tutkimuspöydällä odottelu. Rauhoitus kuitenkin tehosi, kun sitä hetken aikaa odoteltiin. Itse asiassa odoteltiin aika kauankin...

Lopulta sitten kissa makasi ketarat oikosenaan tutkimuspöydällä ja eläinlääkäri pääsi tarkastamaan, mikä kissaa vaivaa. Ei mennyt siinä diagnoosissa kauaa. Kissalla oli virtsatie tukossa, tulehdus virtsaputkessa ja rakko täynnä. Käsipelillä lääkäri sitten alkoi sitä rakkoa tyhjentää. Joutui tosin ensin puhdistamaan sitä virtsaputkea hieman, että sai yhtään auki sitä virtsatietä. Tämän seurauksena Rontti kohteliaasti laski kovimmat paineet rakostaan eläinlääkärin päälle. Julmaa ja erittäin pahanhajuista.

Kissan rakko sitten puristettiin mahdollisimman tyhjäksi. Lyötiin kissalle kipulääkettä ja antibiootteja ja tarkasteltiin, mitä virtsassa oli. Kuulemma on rajatapaus siinä, pitäisikö syöttää erikoisruokaa. Täytyy siis mennä ostamaan sellaista ruokaa, joka ehkäisee vastaavanlaiset tapaukset tulevaisuudessa. Oli niin surkean ja kipeän oloinen kissa siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin lähdettiin.

Sain mukaani 10 päivän antibioottikuurin Rontille. Onneksi se syö ihan mieluusti ne napit ilman mitään väkisin syöttämistä. Maistuvat ilmeisesti hänen mielestään hyvälle. Nukutuksen jäljiltä kissa oli koko maanantaipäivän aika tokkurassa. Reppana meni ruokakupin luokse ja nuokkui siinä varmaan puolituntia, otti muutaman raksun ja nuokkui taas puolituntia. Onneksi eilen oli jo takaisin normaali Rontti kaikkine ärsyttävine tapoineen. Enää ei vaikuta vaisulta, eikä kipeältä. Pelästytti kuitenkin, kun äkkiä terve kissa onkin aivan apaattinen. Nyt on vain tarkkailtava vähän tarkemmin, ettei tule uudestaan samaa vaivaa. Kuulemma tämä vaiva on yleisempi leikatuilla poikakissoilla. Pitää siis harkita toisenkin kerran, leikkautanko Ronttia ollenkaan vai en. Voi olla, että katti saa pitää konttinsa...

Karmivaa...

2007-04-13T09:42:00.001+03:00

Eilen illalla seurasin tv2 puolelta Silminnäkijää. Siinä puhuttiin eläinten heitteille jätöstä. Ohjelma pysäytti minut täydellisesti jälleen kerran. Kuvissa näytettiin kissoja, jotka olivat kuin luurankoja, yksi kissoista oli sytytetty palamaan ja viskattu kerrostalon 4. kerroksesta alas, eräässä kuvassa oli miltei 30 samanlaista mustavalkoista kissaa, jotka olivat kuolleita. Kuvat olivat järkyttäviä. Muutama likainen, nälkiintynyt koirakin kuvissa esiintyi. Vannoutuneena kissaihmisenä kuitenkin nuo kissojen kuvat järkyttivät enemmän. Toki, näytetyissä kuvissa nimenomaan oli järkyttävämpiä kuvia juuri kissoista.

Kaikkiaan tuo ohjelma sai minut miettimään sitä, miten raaka ja julma ihminen voikaan olla. Tuo raakuus ja julmuus kun ei jäänyt noissakaan tapauksissa pelkästään omiin lemmikkeihin kohdistuneeksi, vaan monissa tilanteissa koiranjätöksiä pursuavasta asunnosta löytyi vielä lapsiakin, jotka olivat aivan yhtä huonossa jamassa. Mikä pistää ihmiset hankkimaan lemmikkieläimiä, joista he eivät huolehdi riittävästi? Mikä vastaavasti saa ihmisen hankkimaan lapsia, jos heistä ei huolehdi?

Minun käsityskykyni on tässä suhteessa äärimmäisen rajallinen. Jos lapsi otetaan huostaan siitä syystä, ettei vanhempi häntä hoida kuten pitää, pitäisi jossain soida hälytyskellojen. Vielä huolestuttavampaa on se, että tällainen ihminen, jolta on jo kertaalleen viety lapsi, alkaa tehtailla lisää lapsia, koska hän itse niitä haluaa. Ei lapsia "tehdä", koska niitä halutaan. Lapsen pitäisi olla suuri lahja vanhemmilleen, ei lelu, joka on hauska niin kauan kuin on uusi. Ei lasta voi laittaa sivuun sitten, kun hän ei enää ole pieni ja suloinen nyytti, vaan raivokas, naama punaisena protestoiva uhmaikäinen. Ja kuitenkin moni tekee juuri näin lasten suhteen. Lapsia halutaan, koska vauvat ovat suloisia, mutta unohdetaan kokonaan, että muutaman vuoden sisällä on jo kyseessä sen verran itsenäinen yksilö, että joudutaan käymään tahtojen taistelua.

Eivätkä lemmikitkään ole omistajiensa täydellisessä vallassa. On aivan harhainen ajatus, että omalle koiralleen tai kissalleen voi tehdä, mitä haluaa. Eläimilläkin on omat oikeutensa. Harva vain muistaa sitä sillä hetkellä, kun suuttuu toiseen ihmiseen ja purkaa vihansa viattomaan lemmikkiin.

Pistää vihaksi. En silti aio piestä Ronttia siitä hyvästä, että toiset ihmiset ärsyttävät minua.

Outoa...

2007-04-12T11:04:00.001+03:00

Yön aikana oli tapahtunut jotain todella outoa. Huomasin sen näin aamulla, kun kirjauduin tänne sisälle kirjoittaakseni taas jotain joutavaa blogiini. Joku oli yöllä vaihtanut kokonaan tämän bloggerin suomenkielle. Ei siinä mitään pahaa ole, päin vastoin. Oli vain harvinaisen yllättävää lukea kaikki aiemmin englanniksi komeilleet tekstit suomeksi välillä. Juuri kun minäkin olin ehtinyt tottua näihin kontrolleihin ja löysin suuremmin hakematta tarvittavat säätöpalikat, joku meni ja vaihtoi ne helpommin tunnistettaviksi suomen sanoiksi. No, pitää siis opetella tämä blogin kirjailu vielä omalla kotikielelläänkin. Onneksi sentään eivät samalla kääntäneet varsinaisia postauksia ruotsiksi tai norjaksi.

Outoa on tämä säätyyppikin tällä hetkellä. Eilen oli aamulla satanut uutta puhdasta lunta, illalla se oli miltei kokonaan jo sulanut pois. Tänään oli aamulla ulko-ovella vastassa luistinrata. Minulla ei tietenkään ollut hokkareita jalassa, joten otin tyylikkään voltin keskellä parkkipaikkaa. Hetkellinen mietintä maassa persuksillaan istuen palautti kummasti taas arkeen ihmisen. Samaa luistinrataa tuntuu olevan tällä hetkellä kaikki pihamaat. Tietysti minulla oli juuri tänään se aamunavauskierros, jolla joutuu hoippumaan firman parkkipaikan ja ala-asteen kentän läpi. Otin varman päälle ja kurvasin autolla sen puoli kilometriä opettajien parkkipaikalle ja hiihdin sieltä koulun ulko-ovelle. Se kannatti. Ei enempää noloja horjumisia ja lopulta muksahdusta omalle ahterilleen.

Oikeastaan tässä jo odottaa kesää. Tänään piti jättää loma-anomukset. Minä aikani arvoin asiaa kalenterin kanssa ja päädyin ajatukseen, että kesä-heinäkuun taite on oikein hyvä aika pitää lomaa. Silloin ei ole minulla leirejä, eikä muitakaan töitä. Saa sitten nähdä, mitä hauskaa taas keksii kesäksi, kun hetken asian kanssa pinnistelee. Epäilemättä meiltä löytyy jotain hauskaa tekemistä työn merkeissä. Niinhän siinä aina käy.

Outoa sekin....

Kuvaako minua?

2007-04-11T10:54:00.001+03:00

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti ------------*-------- Introvertti
Käytännöllinen --------*------------ Intuitiivinen
Ajattelija ----------------*---- Tuntija
Impulsiivinen ----------------*---- Harkitsija
(mpmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa.

Kyseinen testi on täällä.

Iskevät...

2007-04-11T09:53:00.001+03:00

Niin, osoittautui se pelko lumien lähdöstä perusteettomaksi. Vaikka pääsiäisenä paistoi aurinko ja lumet saivat sulaa, viime öinen lumisade muutti maiseman taas hyvin talviseksi. Ulkona tosin huomasi, että linnut visertelevät edelleen hyvinkin keväisesti. Jokin vanha sanonta muistaakseni menee näin: "Uusi lumi vanhan surma." Passaa vain toivoa, että se pitää paikkansa.

Kun pääsiäisestä on töiden puolesta vihdoin päästy rauhaan, alkaa taas rypistys kohti kesää. Kesällä on leirejä ja retkiä tiedossa. Sinne voi vähitellen jo suunnata omaa katsettaan. Yksi suurista ilon aiheista tälle kesälle on aivan oikea kesäloma. Minulla on mahdollisuus pitää ehkä jopa 3 tai 4 viikkoa lomaa putkeen, riippuen siitä, minne sijoitan yhden leirin. Vielä parempaa on se, että lomapäiviä jää vielä talvellekin. Minä saan siis ensi vuonna pitää talvilomaakin, JEE!

Jostain syystä tosin minulla on lisääntynyt viime aikoina sellainen tunne, etten ehkä ole täällä enää ensi talvena. En tiedä, onko tämä taas niitä samoja tunteita kuin aikanaan taloa ostettaessa ja tätä paikkaa hakiessa. Talon ostohetkellä minä ajattelin, että siitä paikasta ei tule koskaan minun kotiani ja tätä työpaikkaa hakiessa olin miltei varma siitä, että minä tulen tänne töihin. Nyt minulla on vähän samanlainen kutina siitä, että minä en ole täällä ensi vuonna tähän aikaan. En vain tiedä, missä minä sitten olisin. Outo tunne, ehkä se on kevättä.

Saa nähdä, mitä tapahtuu. Vuosi on tietyllä tavalla hyvin pitkä aika ja toisaalta, se on äärettömän lyhyt aika. Paras aika vaihtaa työpaikkaa olisi tietysti syksy, mutta en tiedä. Se edellyttäisi vähitellen uuden työpaikan etsimistä. Toistaiseksi ei ole tullut vastaan sitä ilmoitusta, joka sanoisi, että minun työpaikkani on tässä. Minä todellakin odotan sitä tunnetta noita paikkailmoituksia selaillessani. Se on iskenyt minulle ennenkin ja varmaan iskee vastaisuudessakin.

Pitkä Pitkäperjantai...

2007-04-06T10:44:00.001+03:00

Pääsiäinen tulee, aurinko paistaa ja kevät lähestyy. On varsin erilaista olla pääsiäinen ja kevät täällä pohjoisessa. Viime kevät meni ihmettelyyn ja hämmästelyyn. Nyt tuntuu, että on olemassa jokin vakiorytmi, jonka mukaan kevät etenee ja tällä hetkellä ollaan rytmistä edellä. Viime vuonna joesta lähtivät jäät toukokuun alussa. Nyt alkaa jo pelottaa, että ne voivat lähteä tässä kuussa liikkeelle. Toki pelko voi olla vääräkin, mistäs sitä tietää vielä.

Pääsiäinen on joka tapauksessa aiheuttanut hirvittävän suuren määrän töitä. Meillä oli lapsille suunnattu elämysrata liittyen näihin pääsiäistapahtumiin. Radan pystyttäminen vei yhden työpäivän, kolmena päivänä esitettiin ja sitten vielä silloin kolmantena päivänä purettiin kaikki, jotta tilat tulivat siivotuiksi ennen seuraavia käyttäjiä. Eilen oli takki tyhjä, kun istahdin koneen äärelle lukemaan sähköposteja ja tekemään muita töitä. Onneksi ei sentään ollut hirvittävää vesisadetta tai pelkkää harmautta siinä vaiheessa.

Auringonpaiste pitää mielen kohtuullisen virkeänä. Tosin, jo tässä vaiheessa alkaa ärsyttää se, että aamuisin herää hirvittävän aikaisin. Tänäänkin ponkaisin sängystäni ylös ennen seitsemää ja virkeänä kuin pieni peipponen. Onneksi ruotsin tv esitti heti aamusta animaatioelokuvaa. Katselin sitä, askartelin työjuttuja ja lopulta valuin taas toimistolle, kun aurinko kääntyi paistamaan suoraan tv-ruutuun. Yritä siinä nyt mitään katsoa, kun tv-ruusta heijastuu pelkkää valoa. Niinpä Fordin keula osoitti jälleen toimistoa kohti ja täällä saa sitten rauhassa tehdä puhetta iltatilaisuuteen. Huomenna onkin jo vapaata.

Keväällä tuntuu kiireiseltä. Viime keväänä meillä järjestettiin isompi tapahtuma omien nuorten voimin ja tänä keväänä ollaan päästy siitä, mutta me suunnittelemmekin tosiaan sitä kesän reissua. Siinäkin on omat mutkansa matkassa. Niitä mutkia joutuu vielä pohtimaan kerran jos toisenkin. Onneksi sentään esimieskin näyttää saaneen auringosta energiaa, eikä ole niin kanttinen kuin välillä. Jotenkin se tahtoo aina välillä hämmentää, kun sama ihminen voi halutessaan olla äärettömän mukava ja välillä, ilman näennäisesti mitään syytä, sanoo todella loukkaavasti. Toki, minulla on paksumpi nahka näissä asioissa kuin muutamilla muilla työyhteisössämme, mutta silti. Välillä ihmetyttää, eikö esimies sitten itse huomaa näitä reaktioita muissa.

Voisi sanoa, että tämäkin työ on koiran virka. Ihan vaan sillä voisi sanoa, että minä istun tämänkin päivän töissä. No, enhän minä ihan koko päivää tietysti istu. Seison välillä.