Angsteja?

Talvipäivän ahdinkoa. Pikainen lounas tietokoneen ääressä samalla, kun tarkistaa sähköpostit ja kirjoittelee muuta tarpeellista. Ulkomaanreissu nuorten kanssa muuttui juuri pari pykälää siedettävämpään suuntaan, kun esimies ilmoitti lähtevänsä itse matkaan mukaan. Siis hän ottaakin reissusta lopullisen vastuun ja minä pääsen hermojeni kanssa pari pykälää helpommalla. Tietenkään kaikki vastuu ei lähde, mutta se ärsyttävin ja raastavin lähtee. Ehkä täällä sittenkin voi viipyä vielä kesän yli ja ehkä ensi talveen.

Ahdinkoa tähän päivään lisää se, että olen ollut töissä jo nyt sen 6 tuntia ja vielä on saman verran edessä. Keskiviikkopäivät ovat yleensäkin niitä päiviä, jolloin hommia on yli oman tarpeen. Saa sitten nähdä, kuinka naksahtaneita juttuja sitä illalla nuorten kanssa vetää, kun nyt jo väsyttää.

Rentoutuminen tekisi terää. Olen harkinnut hierojalle menoa ihan vaan siksi, että se voisi helpottaa selän ja niskojen jumittamista. Se voisi helpottaa myös pään sisäistä jumittamista ja huimausta, joka yleensä tuntuu saavan alkunsa huonosti nukutun yön jälkeen liikkuessa. Huomaa kyllä unien menneen taas aivan surkeiksi, kun työkiire on lisääntynyt. Näkee villejä unia, joiden jälkeen herää miltei yhtä väsyneenä kuin nukkumaan mennessä. Onnekasta sinällään, että töissä voi välillä edes hetken pitää silmiä kiinni ja toivoa, että joku räjäyttäisi koko talon taivaan tuuliin...

No juu, asiaton kommentti työpaikkaa kohtaan. Joskus vaan tulee niitä syviä epätoivon hetkiä, jolloin toivoo olevansa jossain ihan muualla kuin täällä.

O sole mio...

Aurinko on ihmeellinen. Mitä pidempään aurinkoa näkee sitä enemmän sitä huomaa kaivanneensa. Voisi luulla, että aurinko lataa ihmisen energialla, ottaen huomioon sen toimeliaisuuden, jota auringonpaiste ihmisissä saa aikaan. Olen itse jälleen kerran havainnut auringon vaikutuksen. Muutama aurinkoinen päivä saa aikaan aivan toisenlaista työjälkeä kuin pari viikkoa pimeää ja harmaata talvisäätä. Osuupahan taas etelä-suomen hiihtoturisteille loistavat säät suksia pitkin poikin.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa tänä talvena sellainen tunne, että kevätkin alkaa jossain vaiheessa. Se johtui siitä ainoasta talitiaisesta, joka uskaltautui 25 asteen pakkasessa avaamaan suunsa. Yhdistettynä auringonpaisteeseen tuo linnunlaulu antoi, hieman valheellisestikin, mielikuvan keväästä tai alkavasta kesästä. Jos sillä hetkellä olisi ummistanut silmänsä, unohtanut sormia polttelevan pakkasen ja kuvitellut auringon lämmittävän, olisi voinut luulla olevansa kesässä. Voiko tästä päätellä vaikka sen, että talvi alkaa riittää? Kyllä, minulle riittäisi vähitellen tämä talvi. Voisi jo olla kevät tai kesä. Ei talvessa muuten mitään suuria ongelmia ole, mutta pikkuhiljaa alkaa ärsyttää jatkuva kaiken jäätyminen.

Auringonpaisteen vaikutuksen huomaa myös kanssaihmisissä. Vähän joka toinen esittää kummallisia temppuja heti, kun aurinko alkaa vähänkään lämmittää. Ehkä se sulattaa talviunessa olleet tunteet ja ihmiset. Totuushan on sekin, että uusia seurustelusuhteita alkaa helpoimmin keväällä. Silloin ihmiset ovat vain täynnä virtaa ja haluavat yrittää uudelleen. Sen päivän todellakin kun näkisi, että itsekin viitsisi kevään kunniaksi aloittaa jotain uutta.

Valon lisääntyminen piristää. Toisaalta, olen huomannut myös sen, että se voi aiheuttaa väsymystä. Tämä tarkoittaa puhtaasti sitä, että aurinko voi paistaa sänkyysi, jolloin nukkumisesta tulee mahdotonta. Olen tosin huomannut, että jälleen nukun huonosti muutenkin. Heräilen aamuyöllä 3 - 4 aikoihin, enkä tahdo sen jälkeen saada unta. Johtuu ehkä liiasta työnteosta. Kohta tässä on sekaisin kuin seinäkello, mutta ei se mitään. Sitten voi pohtia pidempäänkin näitä valon ja pimeän vaihteluita, kun työt lakkaavat häiritsemästä elämää noin muuten.

"Lumi sulaa, riisuu kauniin peiton rujon maan. Kevään jätteille nyt hautauomat kaivetaan. Kuumeisesti luonnon rumuus piiloon lapioi, kun et omaa luontoasi piiloon laittaa voi. Ullakolla pienen nurkkahuoneen hyllyllä asekoneen osia ja miesten lehtiä. Poika makaa laverilla, yöt on jääneet taa. Kevään virta solisee ja veri huohottaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Isä katsoo savuavan saunan hiillosta. Koira kiertää kehää pihakaivon pohjalla. Poika kahlaa koivikossa kuolaa poskellaan. Pian saapuu miehet valkoisissa takeissaan. Kevään tullen poika kuulee niitä ääniä, joita ei voi kuulla isä eikä äitinsä. Vieraat alkavat vierastaa heidän taloaan. Juoru kulkee, mutta perheen eessä vaietaan. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Sille, jonka kevät vei, nyt päätä puistetaan. Kielin halkaistuin hulluksi lyötyä muistetaan. Luullen, ettei se voi koskaan heitä tavoittaa, vaan se lyö leiman kehen vain sen lyödä haluaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoitaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa." Timo Rautiainen ja trio Niskalaukaus

Väsyttää...

Laskiaistiistai, töissä päälle 10 tuntia. Jotenkin tuntuu, että työelämä imee kaikki mehut minusta. Töiden ulkopuolelle ei jää aikaa elää. Vielä useammin tulee tunne, ettei minun perheettömänä työntekijänä tarvitsekaan saada vapaa-aikaa, mitäs minä sillä tekisinkään. Harvinaisen usein perheelliset vetoavat lapsiinsa, perheensä tarpeisiin siinä, kun haluavat pitää illat vapaina tai jättää kokonaan perjantait tekemättä. Perheettömänähän minä en tarvitse niitä pitkiä viikonloppuja, saati viikonloppuvapaita ylipäänsä. Kyllähän sitä yksinäinen ihminen joutaa pitää vapaansa vaikka maanantaipäivinä.

Uskallapa sanoa tämä ääneen tässäkin firmassa. Tuon lausunnon jälkeen niskassa olisi paitsi esimies myös muutama muu työkaveri. Helppoa se on paperilla katsoa, että viikkovapaat ovat lauantai ja sunnuntai, mutta miten siinä vaiheessa, kun perjantai-illan työt loppuvat lauantaina aamuyöllä kello 02 ja maanantaiaamuna kello 9 pitää olla jollakin koululla pitämässä aamunavausta, kun kukaan toinen ei voi tinkiä vapaistaan. Siinä ei ole kahdesta vapaapäivästä tietoakaan. Pistää välillä katkeraksi, kun toisilla työt loppuvat perjantaisin viimeistään kello 14.30 ja töihin tullaan maanantaina kymmenen tienoilla. Onhan siinä kyseessä huomattavan monta tuntia enemmän viikkolepoa. Vielä enemmän pistää katkeraksi silloin, kun on viikonloppuja pari kappaletta ollut leirillä ja väliin jäävät päivätkin töissä. Siis pahimmillaan kaksikymmentä päivää putkeen töissä. Siinä vaiheessa kun joku kehtaa sanoa leirityön olevan helppoa ja nuorisotyön mukavaa oleilua, tekee mieli virittää lausunnon antaja koristeeksi kattoon.

Särkymävaraa meillä ei ole. Sairastaminen pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Esimies soittelee sairaslomalla ja kyselee, milloin olet taas työkuntoinen. Uskallapa sanoa, ettet ajatellut tulla perjantaina pitämään nuorten iltaa, kun esimies on perjantaille laittanut itselleen vuosilomapäivän. Uskallapa tosiaan sairastaa niin, että se sotkee jonkun toisen viikonlopunviettoa.

Välillä leipäännyttää täysillä. Asiat mutkistuvat pitkin matkaa, kun yhteistyötahot muuttuvat ja niissä toimivat ihmiset vaihtuvat. Mikään aiemmin sovittu ei enää välttämättä pädekään ja äkkiä kaikki kaatuukin sinun niskaasi, vaikka alunperin nimenomaan sovittiin toisin. Välillä tekisi mieli nostaa kädet ylös ja juosta kirkuen ulos. Huomaan itsekin olevani välillä niin väsynyt tähän, että haluaisin lopettaa töihin tulemisen. Onko tässä sitten järkeä? Raahautua töihin väsyneenä ja toivoa, ettei tarvitsisi tulla lähellekään toimistoa, puhelimen soidessa pelätä, onko kyseessä esimies, jolla on taas jotain epätoivoista tehtävää.

Minä tarvitsisin lomaa... ja kipeästi...

Minä olen viimeksi ollut pidemmällä vapaalla joulun välillä. Silloin ehdin pitää reilun viikon vapaita, pitämättömiä viikkovapaita pois. Se ei kuitenkaan auttanut siihen väsymykseen, joka on ehtinyt kehittyä. Minä tarvitsisin aivan selkeästi vähitellen sitä nollausta, jota ystävien kanssa saa omalle aivotoiminnalleen. Pitäisi siis selkeästi kehittää retki Pohjanmaan suuntaan. Omien ympyröiden jättäminen tekisi hyvää päänupille ja ehkä taas jaksaisi hetken, kun saisi lievää debriefingiä oikeanlaisessa ryhmässä. Käytännössä pitäisi siis päästä vaihtamaan edes hetkeksi vapaalle. Minua ei ole tehty olemaan töissä 24/7.

Fever...

Viikko lipesi otteesta tiistain tienoilla. Siis todellakin minulla lipesi ote todellisesta maailmasta ja vetäydyin omaan asuntooni kahden paksun peiton alle palelemaan ja hikoilemaan. Tiistaina olin koulutuksessa. Kesken päivää alkoi tuntua siltä, että joku leikkii paikan termostaatilla ja kiertää sitä kylmemmälle. Ei auttanut muu kuin laittaa takki päälle loppupäiväksi ja koetta sitkutella koulutus loppuun. Iltapäivällä autolla ajaminen oli jokseenkin vaikeaa, mutta sitkeästi piti tähtäillä aurauskeppien väliin ja löysihän sitä ehjänä kotiapteekin eteen. Apteekista hain tavallisia särkylääkkeitä ja laukkasin kotiin. Kotona löin kuumemittarin kainaloon ja mietin, miten hoitaisin loput työasiat. Kun mittari alkoi piipata, työhuolet kaikkosivat saman tien. 39,6 oli tarpeeksi jopa minulle, joten julistin työpäivän täydeksi, soitin esimiehelle ja peruin loput tapaamiset.

Tuon jälkeen minulla on hyvin hitaita ja irrallisia muistikuvia asioista aina eilisiltaan asti. Muistan kyllä, että esimies soitti minulle sekä keskiviikkona että torstaina varmistaakseen, milloin olen taas työkunnossa. Muuten on harvinaisen harmaata ja epäselvää massaa pari päivää. Jatkuvasti minulla oli jano ja koko ajan olin tekemässä mehua valmiiksi isoimpaan kuppiin, jonka tuvasta löysin. No, kuume onneksi laski. Olo on tosin vieläkin voimaton. Eilen oikein pelästytti, kun katsoin aamulla peiliin. Parin päivän sairastaminen sai minut näyttämään lähinnä kummitukselta. Naama oli valkoisempi kuin pitkiin aikoihin mistään syystä. Kuume jostain syystä näyttää imaisevan silmät kuoppiinsa ja silmien alla kauheat kurtut. Kuume rasittaa aika totaalisesti.

Tänään yritetään taas ottaa otetta tähän elämään. Kuumetta ei ole, mutta hieman epätodellinen olo edelleen. Johtuu varmaankin osittain siitä, että minulla on edelleen repivä yskä. Yskänpuuskat tahtovat välillä olla sellaisia, että päässä heittää. Onneksi nekin ovat vähenemään päin.

Home sweet home...

Äkkisältään voisi päätellä, että aion kirjoittaa kodistani. No, päättely meni mäkeen, että kajahti. Home on toki lontoota ja tarkoittaa kotia, mutta se on myös suomea ja tarkoittaa - no niin - hometta.

Olin viikonlopun töissä, leirikeskuksessa. Jälleen leirikeskusvisiitti aiheutti flunssan. Ääni vajoaa, kurkkua kutittaa ja koskee, ja oma ruumiinlämpö on poikkeuksellisesti jopa 36,6. Normaalioloissa olen sen verran kylmäverisempi, että lämpö on siinä 35,6 paikkeilla. Selvästi siis kipeäksi tulossa tai melkein valmiiksi sairas jo nyt. Viime kesän viikon mittainen leiri aiheutti jopa kuumeen nousemisen leirin aikana. Kyse ei todellakaan ollut siitä, että olisin pukeutunut liian vähiin vaatteisiin tai laukannut ympäriinsä pelkissä alusvaatteissa. Enemmän ehkä asiaa valottaa se, että leirikeskuksessa haisee. Haju tarttuu kaikkiin vaatteisiin, kun oleskelee päärakennuksessa tarpeeksi. Ne, jotka majoittuvat siellä, joutuvat leirin jälkeen pesemään ja tuulettamaan kaikki vaatteensa. Olivat ne sitten likaisia tai eivät.

Tämän kevään aikana, itse asiassa jo tällä viikolla, tulee leirikeskukseen ja remontoituihin työtiloihin kosteusmittaus ja samalla tarkistetaan, onko meillä homevaurioita muuallakin kuin omissa päissämme. Huolettaa jo valmiiksi, mitä sitten tehdään, jos todetaan, että tilat ovat homeessa. Siihen loppuu säännöllisen viikkotoiminnan pyörittäminen täällä, leirielämä omassa leirikeskuksessa ja työskentely omassa työhuoneessa. Onhan meillä sentään hyvä ilmastointi, joka takuuvarmasti levittää kaikki ne homeitiöt ympäri tupaa, jos sellaisia on.

Tavallaan tässä on jo ehtinyt tottua omaan koloonsa näissä tiloissa. Oma työhuone on sen näköinen, että täällä työskentelen minä. Nyt jos nykäistään taas työtilat alta, alkaa hymy vähitellen hyytyä. Kalliin remontin jälkeen ei todellakaan huvittaisi kuulla, ettei näitä tiloja voikaan käyttää tarkoitukseensa. Hometiloissa kun ei pahasti nuoriso- ja lapsiryhmiä pidetä. Ei sen puoleen pidetä työntekijöitäkään. Oikeastaan on mahdollista sekin, että seuraavaksi aletaan tällä puolen työtään vääntäviä passittaa lääkärille tarkastukseen homealtistuksen seurauksista. Kammottaa jo valmiiksi.

Kuvasta varmaan arvaa, kenen työpöytä on kyseessä...

Perverssit navigaattoristit...

Niin on taas vierinyt eteenpäin elämä viikonlopun yli. Perjantaina olin varsin valmis lyömään jo hanskat tiskiin, kun tiesin, että edessä on hirvittävä, suorastaan tuskainen leiriviikonloppu. Liian myöhäisiä nukkumaanmenoja, liian aikaisia herätyksiä ja aivan liikaa kurkku suorana kirkuvia teinejä. Se on liikaa kenelle tahansa, eikä vähiten minulle, joka en voi sietää liian lyhyitä yöunia ja metelöivää älykääpiölaumaa. Olisi tehnyt mieli ilmoittaa, että en todella ole tulossa leirille.

Perjantaina piti viedä lainaporokin takaisin laillisille omistajilleen eli autoliikkeeseen. Takaisin sieltä liikkeestä tuli oma, tuttu ja turvallinen Mondeo, jossa nyt on uutuuttaan hehkuvan valkoinen puskuri ja konepelti. Uudet ajovalot, mahdollisuus jälleen lukita ovet ja hetkittäin vilkkumaton airbagin valo. Ainoina miinuksina on havaittavissa, että edelleenkään airbagin valo ei ole koko aikaa vilkkumatta ja puskuria asennettaessa on etusiivestä lohmaistu maalia pois. Pitänee käydä näyttämässä Mondeota vielä Suomen Vakuutus Tarkastuksen toimipisteessä, jotta sanovat, onko työn jälki kelvollista heille. Minua häiritsee enemmän vilkkuva merkkivalo kuin maalipinta, mutta maalipinta on äkkiä pelkkää ruostetta, jos sitä ei heti hoida kuntoon.

Mahtui perjantaipäivään jotain positiivistakin. Siis fordin ehjäytymisen lisäksi. Käydessäni kotona hakemassa leirivarusteita, otin myös päivän postin matkaan. Postiin oli saapunut paketti Hobby Hall - nimisestä firmasta. Miltei jokainen suomalainen varmasti tietää, mikä firma on kyseessä ja minkälaista tavaraa sieltä myydään. Olen vastikään saanut maksettua pois Playstation2-pelikonsolini, joten oli selkeästi aika hankkia jotain uutta ja ihmeellistä itselleni. Pitkään on mielessä kaivellut tarve löytää perille sellaisiin kohteisiin, joissa kokoukset ja muut tilaisuudet pidetään. Nyt posti toi minulle siihen tarvitsemani välineet eli autonavigaattorin.

Leirikeskukseen reitti on onneksi minulle tuttu. Muutoin olisin varmasti rassannut itseni ojaan räpeltäessäni autonavigaattoria puolet ajomatkasta perjantai-iltana. Oli äärettömän hauskaa seurata navigaattorin näytöltä, millä tiellä mentiin ja mitä olivat risteävät tiet. Onneksi kyseinen laite ei kuitenkaan puhunut mitään, kun se ei ollut navigointitilassa. Se vain osoitti, missä ollaan. Epäilemättä vastaavanlainen tila on hyvä silloin, kun ajelee vaikkapa kesälomareissua, eikä ole oikeastaan päättänyt, minne haluaa mennä. Tällä kyseisellä koneella kun on tapana näyttää myös läheltä löytyviä nähtävyyksiä, huoltoasemia ja ties mitä hotelleja. En sitten tiedä, ovatko hotellit siellä sitä varten, että voi tarvittaessa poimia liftareita kyytiin ja ottaa maksun hotellissa. Perverssejä ovat navigaattorien ohjelmien laatijat kaikki tyyni.

Nyt olen siis leikkinyt koko viikonlopun navigaattorilla sisätiloissa ja odottanut, että tulisi hetki, jolloin sen voi laittaa tosikäyttöön. Ongelma on lähinnä se, että olen jo suurin piirtein selvillä siitä, missä minkäkin paikallisen yhteistyötahon konttorit sijaitsevat. Harvaan paikkaan enää tarvitsee suunnistusvälineitä, joten täytyy päästä oikeasti vieraaseen paikkaan käymään. Olin luullut, että tänään, maanantaina, olisi se päivä. Kissan kasat! Ulkona on -35 astetta, joten en todellakaan lähde kokoukseen toiselle paikkakunnalle. Minä en aio edes luulla, että fordi käynnistää itsensä siellä päässä roikatta kolmen - neljän tunnin seisomisen jälkeen. Ei tapahdu. Ilmoitin, etten ole tulossa kokoukseen.

On navigointilaitteista noin pitkässä juoksussa kuitenkin se ilo, että se laskee suurin piirtein tarvittavan ajoajan nopeasti ja näppärästi. Se myös näyttää, mitä reittiä pisteestä A pääsee pisteeseen B nopeimmin, tarkoituksen mukaisimmin, suurimpia teitä tai kauneinta reittiä ajaen. Todellakin, tämä Sonyn ihme tarjoaa yhtenä asetusvaihtoehtona kauneinta reittiä. En sitten tiedä, minkä norjalaisen vuonomaiseman kautta silloin joutuu kiertämään. Ehkä kokeilen sitä joskus, kun on aikaa.