Ostetaan elämä?!

Näyttää olevan niin, että kevät tulee. Kuten kuvasta voi päätellä, vertaamalla sitä aiempaan kuvaan tuossa pari postausta aiemmin. Lumikasat muuttuvat vedeksi ja rapa vain lentää, kun kurvaa kylillä.

Jotenkin töissä oleminen ahdistaa. Kotona oleminen on tylsää ja muutenkin ottaa pannuun koko elämä. Pitäisiköhän käydä ostamassa uusi?

Värkkäämistä...

Tuntuu, että elämä menee värkkäämiseen. Heti kun aurinko alkoi tunkea raivostuttavia säteitään aamukuudelta sänkyyn, alkoi myös ikuinen värkkääminen. Jokainen hereilläolon hetki pitäisi saada käytettyä johonkin järkevään ja rakentavaan toimintaan, vaikka siihen ei aina ole mahdollisuuksia. No, minulta sentään tilattiin parit villasukat, joten niitä voi joutessansa neuloa menemään. Käsitöiden tekeminen vie ajatukset pois töistä ja toisaalta, tällaisessa tilanteessa minä hyödyn siitä parillakin tavalla; ensinääkään, jos minä teen käsitöitä tv:tä katsellessa, en jouda syömään sitä aikaa ja toiseksi, siitä jopa maksetaan.

Kyse siis ei ole ahneudesta, vaan minulla on mielekästä tekemistä iltaisin tv:n ääressä ja joku toinen saa villasukat, vaikkei osaa itse niitä tehdä. Molemmin puolin aika hyvä kauppa minun mielestäni.

Nyt aurinko on alkanut tosissaan tuon lumien sulattamisen täälläkin. Ajelin aamulla eräälle kyläkoululle pitämään aamunavausta ja siinä ajellessa huomasin tien olevan osittain täysin sula ja kuiva. Ajoin muutaman sata metriä eteenpäin ja tie oli paksun jään peitossa, lunta vielä jään päällä. Se sai minut itseasiassa hymyilemään asialle. Muutamia vuosia sitten olisin kieltäytynyt ajamasta metriäkään vastaavanlaisella tiellä ja tällä kertaa se ei häirinnyt yhtään. Pysyinpähän hereillä senkin aikaa. Muutenkin täällä ollessa autosta on tullut entistä enemmän työväline ja vähemmän henkilökohtainen rakkauden kohde. Muutos on epäilemättä parempaan päin siinä mielessä. Jääpähän enemmän aikaa sitten hyvälle ihmissuhteelle, jos sellainen postimyynnistä tulee.

Kouluilla puuhataan näihin aikoihin urheilu- ja ulkoilupäiviä, kun on parhaat hiihtokelit. Siis etelän ihmiset uskokaa pois, nyt on paras hanki ja kaunein auringonpaiste. Todisteeksi liitän tähän kuvan, joka on otettu meidän toimistomme takaikkunasta eli siis nuorten tilojen ikkunasta ulospäin.



Sitä sopii katsoa ja ihailla. Upea hanki ja kirkas auringonpaiste. Ei tosin pidä hämääntyä liikaa, siellä menee pellon takana autotie ja sitten tulee vastaan joki. Joen jäällä voi toki hiihtää, sillä jää lähtee varmaankin vasta ensi kuun lopulla pois. Ainakin vielä se kestää helpostikin autoja ja moottorikelkkoja.

Värkkäämistä riittää töissäkin. Koko ajan pitää olla valmiudessa menemään jonnekin. Kohta tulee pääsiäinenkin ja se yllättäen tietää meillä vähintäänkin samanlaista rumbaa kuin joulu. Yllättävää sinällään... Järjestämme ala-asteille pääsiäisen tapahtumiin liittyvän vaelluksen. Sen toteuttaminen vie jo yksistään kolme päivää, lisäksi vielä tulevat ne päivät, joina tapahtumaa on suunniteltu. Käytännössä tähän siis tuhoutuu varmaankin lähemmäs kaksi viikkoa, kun kaikki suunnitellaan ja laitetaan pystyyn. Onneksi on kuitenkin mahdollista tehdä välillä jotain sellaistakin käytännön työtä, jonka jäljet näkyvätkin jossain. Lapsiahan perinteisesti kiinnostaa kaikki sellainen, mitä voi käsin kosketella ja haistella ja maistella. Sen vuoksi tälläkin kertaa on vaelluksella mahdollista maistella, haistella ja käpälöidä tavaroita.

No, elämä on käpälöimistä, haistelua ja maistelua...

Narkomaani ja nisti...

Jälleen muuttui ulkoinen olemus tällä blogilla, kun kevään lähestyminen aiheuttaa kummallista aktivoitumista tässä elämässä. Olen harkinnut vakavasti muuttamista täältä pohjoisesta pois. On vain pieniä mutkia matkassa. Ensin pitäisi löytää töitä etelästä. Töitä kyllä olisi olemassa, siitä ei ole epäilystäkään. Enemmän epäilyttää se, miten siellä tässä vaiheessa jaksaisi. Työt ovat vieneet täällä jo niin pahasti veronsa, että toisinaan tekisi mieli juosta jonnekin pensaaseen karkuun ja pysyä siellä piilossa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämän tilanteen voisi ratkaista sekin, jos elämässä olisi sellainen ihminen, jonka kanssa asiat voisi jakaa vähän kaikilla tasoilla.

Sen huomaa keväisin kaikessa, että elämä ei ole tasapainossa. Liika työnteko kostautuu juuri keväisin väsymyksenä ja ahdistuksena. Parisuhteen puuttuminen lisää sitä työn aiheuttamaan ahdistusta, kun väkisinkin aina miettii, onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika, jonka vuoksi en löydä sitä oikeaa ihmistä vierelleni. Peruspositiivisena ihmisenä tietenkin ajattelen heti perään, että kuinka monta sellaista perustavanlaatuista vikaa minussa oikeastaan onkaan. Itse löydän niitä vikoja helposti parisenkymmentäkin.

Joskus aiemmin ajattelin, että ihminen on onnellinen yksin. Toki voi ollakin. Minulle se ei kuitenkaan sovi pitkän päälle. Enhän minä täydellisen yksin ole nytkään. Minulla on työkavereita, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. On olemassa lukematon määrä niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat minun sosiaaliseen verkostooni. Minulta vain puuttuu se yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elämäni jakaa. Sukulaisiaan ja työkavereitaan kun ei voi valita samalla tavalla kuin ystävänsä. Toki sen voi valita, pitääkö kehenkään yhteyttä ja jos pitää, miten sen tekee. Minä tiedän olevani eräällä tavalla liiankin itseriittoinen. En pidä yhteyksiä yllä toisiin ihmisiin, vaan odotan toisten hoitavan sen puolen.

Lappiin muuttaminen oli aikanaan tietoinen valinta. Siinä mielessä tämä on tehtävänsä hoitanut, että olen itseni kanssa erinomaisessa tasapainossa kerrankin. Tosin olen löytänyt itsestäni sen pienen työnarkomaanin, joka on vielä perfektionistikin.

Onneksi työmaan pihan auraaja ei ole niin tarkka...

Pölykoira...

Työ pitää taas otteessaan aika sataprosenttisesti. Aina kun ehtii hetkeksi istua koneen ääreen, tulee viereen joku toinen kertomaan jotain työasiaa. Välillä sitä tulee vain sellainen tunne, ettei ehdi tehdä mitään. Sen puoleen on saanut jäädä blogin kirjoittaminenkin hetkeksi vähemmälle huomiolle.

Eilen olin tarmokas ja siivosin. Ne, jotka tuntevat minun tapani olla ja elää, eivät varmasti hämmenny, kun sanon, että keskellä olohuoneen lattiaa oli sunnuntai-iltana niin suuri pölykoira, että siihen olisi voinut kaatua ja murtaa lonkkansa. Oli siis pakko siivota. Niinpä minä maanantaiaamuna heti sängystä noustuani kaivoin esille imurin, mopin ja moppisangon ja tein historiaa. En sentään tehnyt suursiivousta, mutta kuitenkin. Imuroin, pesin lattiat ja pesin puolet vaatekaappini sisällöstä. Leirin jälkeen on aina pakko pestä kaikki vaatteensa, kun ne haisevat pahalle kuitenkin, oli niitä käyttänyt tai ei. Samaan konkurssiin pesin parit lakanatkin ja vaihdoin kuivausrummusta tulleet puhtaat lakanat tilalle. On se onni, että taloyhtiöllä on kuivausrumpu, kun lakanoita on tylyä yrittää kuivattaa omassa asunnossa.

Tänään sitten jatkuvassa tarmonpuuskassa heitin pihalle yhden ruukkukasvin, joka oli heittänyt henkensä ja toisen kasvin vanhat mullat. Ensimmäinen kasveista kitui koko talven ajan ja kuoli, ilmeisesti vähäiseen valoon. Jälkimmäinen rehu sai kokea kissojen tuhovoiman. Itse kasvista, siis rahapuusta, onnistuin säilyttämään hengissä yhden oksan. Nyt se oksa on vesilasissa ikkunallani. Tavoitteena on jossain vaiheessa saada se uudelleen juurrutettua multaan. Ainakin se kasvattaa pieniä juuria sinne veteen.

Ilmeisesti tekee kevättä päässäkin, kun on tullut tarve siivota nurkkia ja tehdä kotitöitä. Talvella ei kyllä pätkääkään haitannut jättimäinen pölykoira lattialla. Nyt se ahdisti katseellaan. Ehkä se oli tekemässä hampaita jo tai jotain. Alkoi suorastaan pelottaa pimeässä...

Karman laki...

Niinpä niin..

Retki Rauskille näköjään jälleen noudatti tuttua kaavaa. Tällä kertaa sentään ei tullut kuin pieni kiven iskemä tuulilasiin 30km omasta kylästä ulkona. Sakot jäivät väliin ja tuokaan jälki ei ainakaan vielä alkanut pakenemaan minnekään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, se tulee sen kyllä tekemään aivan tarpeeksi pian.

Voi siis todeta, että siinä suunnassa on jokin paha karma.

Jurkele...

Kevät...

Taas töissä ja aurinko paistaa. Siis aurinko ei paista sen vuoksi, että minä olen töissä, vaan siitä huolimatta. Ulkona sää on loistava. Tekisi mieli hypätä Fordin rattiin ja vain painaa kaasua. Moottoritiet alkavat aina kutsua tässä vaiheessa vuotta, kun ensimmäinen kunnollinen kevätauringon lämmittämä päivä tulee vastaan. Onneksi saan huomenna taas tyydyttää haluni ajella. Lähden jälleen käypäisemään siellä pahamaineisessa opinahjossani... Toivottavasti tämä reissu on halvempi kuin edellinen, jonka kustannukset menivät päälle tuhanteen euroon.

Niin, se edellinen reissu oli juuri se kammottava ruotsalaisuudenpäivän retki, jolloin autosta meni tuulilasi ja poliisit päättivät kerrankin tutkata pois minun ylinopeuteni. Elän siinä toivossa, että tällä kertaa minä aivan itse tajuan hillitä omaa kaasujalkaani ja ottaa vähän rennommin tuon etenemisen tuolla tiellä. Ainakin nyt minun pitäisi tajuta se, että sakot voivat osua minunkin kohdalleni. Tähän asti olen varmaan elänyt sellaisessa voittamattomuuden tilassa, jossa aivot ovat olleet sitä mieltä, että minua ei pysäytä mikään. Jos vaikka poliisit ja poro olisivat opettaneet minulle jotain...

Hyvin huomaa, että täällä on päivä pidentynyt molemmista päistä. Etenkin minua on tahtonut häiritä se, että aamuisin on kauhean aikaisin valoisaa. Onneksi tuossa kohta päästään taas veivaamaan kelloja eteenpäin ja valoisuus siirtyy kellonajoissa hieman. Tosin, ei se tule pitkälle kesää kohti auttamaan. Pitäisi varmaan oikeasti mennä ostamaan pimennysverhot ja värkätä ne paikoilleen vaikka väkisin. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, eikä viitsinyt. Koko ajan kun sattuu olemaan sellainen tunne, että en minä aio asua tuossa tuvassa loppuelämääni. Sopii siis toivoa, etten ihan kohta ole kuolemassa, mutten menee loppuelämä tuossa.

No juu, tänään on taas se päivä, kun hirtehishuumori iskee päälle. Ehkä se johtuu keväästä, ehkä jostain muusta. Minulla on virtaa asioihin, mutta tietyllä tavalla kevät myös pistää ahdistamaan joka kerran. Se ahdistaa juuri siinä, että veri virtaa nopeammin ja esittää vaatimuksia myös siitä toisen puoliskon löytämisestä. Olisi paljon mukavampaa viettää aikaa kotona kuin töissä, jos kotona odottaisi jotain muutakin kuin kissa. Tietysti, on kissakin tyhjää parempi.

Vaan olkoon taas kerran. Ehkä joskus löytyy sopiva mies, ehkä ei koskaan.

Hiihtoloma...

Nysse sitten alkaa täälläkin, se kauan kaivattu hiihtoloma. Siis ei minulla ala, turha toivo, mutta lapsilla ja nuorilla. Sen seurauksena minun ei tarvitse pyörittää viikkotoimintaa seuraavalla viikolla ja saan pidettyä pitämättä jääneitä vapaita pois. JEE! Liput liehumaan ja tuubat soimaan!

Miltei viikon kestävät vapaat aiheuttavat sen, että minua tuskin näkyy edes työmaalla. Poikkeuksena maanantai, kun pitää maksaa laskut ja perjantai, kun täytyy pitää nuorille leffamaraton. Siinähän sitä ollaankin melkein työmaattomia, kun vain kahtena päivänä viikossa käy työmaalla. Taitaa vaan venyä se perjantainen käynti sitten lauantaihin asti. Muistaakseni lupasin, että elokuvia voidaan katsoa koko yö. Harvinaisen älykäs lupaus sinällään, kun puolet teineistä nukahtaa kesken jonkin elokuvan ja sitten pitää itse vaan sinnitellä hereillä sen kuorsauksen keskellä. Pitäisi varmaan joskus ajatella asiaa aivoillaan.

No jaa, hiihtolomaviikko kuitenkin antaa mahdollisuuden nukkua pitkään edes muutamana aamuna. Se on positiivista tässä konkurssissa. Nautin siis siitä!

Pakko...

Jälleen voi sanoa olevansa töissä. Hassua, miten kausiluontoisesti minulla tuntuvat nämä postaukset pyörivän. Välillä sitä oikein puhkuu tarmoa ja haluaa kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä taas.. No, olette varmaan huomanneet..

Olen viimeiset pari päivää miettinyt pääni sisällä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Voin kertoa, että vastaus ei ole vielä kirkastunut. Ehkä on hyväkin, etten ole saavuttanut kaikkea sitä, mitä tiedän haluavani jossain vaiheessa. On paljon parempi tavoitella unelmiaan kuin elää ne kaikki todeksi ja huomata olevansa tyhjä. Ainakin vielä on paljon niitä asioita, joita tavoitella. Muutama asia on toteutunutkin matkan varrella ja osa niistä aukeaa uudelleen tavoiteltavaksi säännöllisin väliajoin. Suuri helpotus tässä maailmassa on se, että on töitä. Vaikka työn kanssa tahtoo väsyä jopa joskus vaarallisen paljon, on hyvä olla sitä väestönosaa, jolla töitä ylipäänsä on. Varmasti moni pitkään työttömänä ollut voisi pitää minua epäkiitollisena ja suorastaan kitisijänä, kun valitan työn kuormittavuutta, kun heillä ei ole työtä ollenkaan, vaikka sitä haluaisivat. Asia vaan on niin, että työ voi olla rasittavaakin, eikä palkka aina vastaa sitä rasitusta edes fantasiamaailmassa.

Ihmissuhteissa tuntuu taas kerran, että olen jumissa. Ehkä se on tämä talven harmaus, joka päätyy myös korvien väliin ja saa ainakin minut mahdottomaksi. Tähän aikaan vuodesta minä vaan en jaksa yhtään poikkipuolisia sanoja tai hankalaa käytöstä keneltäkään. Keväällä jaksaa paljon enemmän vastoinkäymisiäkin, kun tuntuu, että veri on juuri alkanut virrata omissakin suonissa ja virtaa on muille jakaa. Ehkä vain tämä yleinen vireystaso pitää minut irti kaikista muista.

Puhelimessa olen jutellut viime päivinä aivan väsymykseen saakka. Useamman ihmisen kanssa olen pohtinut asioita ja kuunnellut, mitä heidän elämäänsä kuuluu. Tuntuu, ettei minulla ole omasta elämästäni juuri kerrottavaa. Lähinnä vastaus on kaikkeen ollut, että minä olen tai olin töissä. Puheluissa kuitenkin nousee esille se, että minä en ole ollenkaan ainoa, jolla tuntuu elämä pysähtyneen johonkin uomaan. Pohjanmaan suuntaan jälleen kiitos siitä, että sieltä hätyyteltiin liikkeelle, jos ei muuten niin blogien kautta. Tuleepahan vaihdettua ajatuksia ja kuultua toisten kuulumisia vähän muinkinpäin. Ei pelkästään omia runoelmiaan kirjaillen. On nääs huomattu, ettei edes niin ahkera vesieläjä saukko enää pidä yllä kaikkia yhteyksiä ja tietoja. Tässähän joutuu suorastaan itse kohta soittelemaan ja viestittelemään kuulumisia.

Nyt aivan asiasta kukkaruukkuun ajatus. Olen muistellut jonkin verran aikaa taaksepäin ja miettinyt syntejä syviä. Huomasin, että minulla on ollut aika oudosti tietämys siitä, jos olen jonnekin menossa tai en ole jossain jäädäkseni. Tuohan tuli ulos selkeästi, siis pari esimerkkiä selventämään. Muistan, että jo Rauski aikana näin ilmoituksen, jossa tätä minun nykyistä työtäni kaupattiin. Se oli ilmoitus, joka oli nykäisty työvoimaviranomaisten nettisivuilta. Jotenkin se kiinnitti minun silmäni uudelleen ja uudelleen, kun se tuli auki aina vain uudestaan. Jokin pieni ääni pääni sisällä tuntui sanovan, että minun pitää sitä hakea ja tänne pohjoiseen päätyä. Täällä sitä ollaan. Toinen esimerkki koskee aikanaan ex-miehen kanssa talon ostoa. Koko sen prosessin ajan minulla oli tunne, etten minä ole jäämässä siihen taloon, jonka mies osti. Se oli aina hänen talonsa, ei koskaan yhteinen koti. Outo tunne sinällään tilanteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta rakennettiin vielä ruusuisin tulevaisuuden näkymin. Samanlainen jäämättömyyden tunne minulla on täällä. Minun piti tulla tänne, mutta ei jäädäkseni.

Eilen, kun ajelin töistä kotiin, katselin maisemia ja mietin, miten nopeasti sitä onkaan tottunut tähän kylään. Miltei kaikki sivukylät ovat tuttuja ja monet ihmiset erottaa paikallisiksi, vaikkei muistakaan, mistä heidät pitäisi tunnistaa. Tästä kylästä on huomaamatta tullut sen verran tuttu, että täältä löydän kaupat ja osoitteet helpommin kuin synnyinkaupungistani, jossa sentään asuin parikymmentä vuotta. Huolestuttavaa? No, ehkä se on sitä, että täällä on ollut pakko opetella ja etsiä niitä palveluita. Pakon edessä ihminen oppii aika paljon, kuten sen, että aamun varhaiset tunnit voi päivittää blogia. Iltapäivisin on yleensä liian kiire... ;)

"Onko pakko syödä kinkkua, jos ei taho?"