Kurret ja Jänekset...

Tänään tupsahti tuo villi luonto taas vallan syliin asti. Olin vaunujen kanssa kauppareissulla, kun ihka oikea sitijänes - eli siis maalainen versio stadin lajitovereistaan - meinasi hypätä kyytiin. Rauhallisesti köpöttelin menemään kärryjä työntäen niin jänis tuli aikamoista haipakkaa jostain puiston siimeksestä ja suunnitteli loikkivansa tien yli siitä vaunujen edestä. Auto tuli kuitenkin juuri samaan aikaan tietä myöten ja pupujussikka kurvasi tiukan oikean, päätyen lopulta naama takaisin tulosuuntaan. Jonnekin puistoon se sitijänes taas katosi ja lapsi tuijotti suu pyöreänä perään. On niitä jäniksiä näkynyt omalla pihallakin, mutta silloin niitä on ihailtu vain ikkunan takaa. Nyt nähtiin ilmielävä pitkäkorva parin metrin päästä.

Samaa villi luonto-teemaa oli nähtävissä vähän myöhemmin päivällä, kun orava pyöri kotipihalla. Se kanniskeli jotain karvatupoilta näyttäviä palleroita alapihan mäntyyn. Kovasti näyttivät koiran alusvillalta, mutta saattoivat olla kyllä oravanpoikasiakin. Ei tahdo aina muistaa, että nyt on jo maaliskuun loppu ja eläimillä hyvinkin on poikaset jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että siellä kurre roudaa pesätarpeita näreen oksalle. Eiköhän se parin viikon sisään nähdä, olivatko ne pallerot poikasia. Kovin vaaleita kyllä olivat poikasiksi, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun arvioi väärin eläinmaailman ihmeitä.

Jos oma pesänrakennus ei tässä mihinkään etenekään, eläimet onneksi pitävät siitä huolen, että jotain tapahtuu. Keväältä tämä vahvasti näyttää, vaikka säästä voisi arvailla syksyksikin.

Voi vitalis...

Välillä vaan tekisi mieli huutaa.

Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.

Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.

Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.

Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!

Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.

Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.

Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.

On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.

Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.

No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...

Mattoneitsyys...

Tämä päivä meni kuin siivillä. Lapsi oli muutaman tunnin päivällä kummitädillään, joten minä sain luksusaikaa itselleni. Sen luksusajan käytin siivoamiseen ja musiikin kuunteluun. Lapsen synnyttyä on ollut niin hirvittävän vähän aikaa siihen, että saisi laittaa popit soimaan ja nauttia. Tietenkään pienen lapsen ollessa kotona ei voi soittaa musiikkia niin kovalla, että astiat helisevät kaapeissa. Nyt siihen oli oivallinen tilaisuus, kun lapsi ei ollut kotona.

Siivoaminenkin sujui yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Minua ei tavallisesti nappaa sitten yhtään imurin esiin kaivaminen ja käyttäminen, mutta nyt innosti. Ehkä syynä oli se, että kukaan ei parkunut naama punaisena vieressä ja lisännyt stressiä siitä imuroinnin nopeudesta. Sain jopa pestyä lattiat samalla ja vaihdettua vähän mattoja. Osa matoista kyllä kävi vain pihalla tuulettumassa ja kääntyi sitten toisinpäin lattialle, mutta pari uuttakin mattoa pääsi paikalleen.

Joskus aiemmin olen hyvinkin ärtyneenä ihmetellyt, miksi on pakko pitää mattoja lattialla, kun ne kuitenkin vain likaantuvat, ovat tiellä ja sitten niitä joutuu pesemään kesäisin. Nyt lapsen kanssa ymmärrän kyllä sen, että lattia voi olla aika kylmä talviaikaan, jos siellä pyörii suurimman osan ajastaan. Ostin tämän ahaa-elämyksen seurauksena elämäni ensimmäisen maton. Siis on minulla mattoja ollut aiemminkin, mutta nyt ostin itse ensimmäistä kertaa sellaisen. Onpahan mennyt neitsyys siinäkin asiassa todistettavasti. Itse asiassa olin pimennysverhoja hakemassa, mutta samalla löytyi mattokin. Eivät edes samaan huoneeseen, mutta kauppa oli sentään sama. Nyt saadaan sitten kesälläkin vähän pimeämmäksi tuo nukkumapuoli talosta.

Tällaisia innostuksen päiviä saisi osua kohdalle useamminkin kuin kerran vuodessa. Silloin voisi saada pidettyä talon sisäisen kaaoksen edes jollain tavalla hallinnassa.

Rakkaus on...

Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.

En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.

Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.

Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.

"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.

refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.

refrain

Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

refrain

En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)

Exät - ja muut...

Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.

Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.

Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.

Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.

Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.

En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.

Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?

Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.

Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.

Kevät toi...

Kevät taitaa oikeasti olla kohta täällä. Ei noista metrisistä hangista sitä niinkään arvaisi, mutta tirpat pihapuissa ja puskissa on alkaneet oman konsertointinsa, joka yleensä sijoittuu kevääseen. Samalla tavalla ovat konsertointiaan aloittamassa lähitalojen kollikissat. Pitkästä aikaa ensimmäiset kissan jäljet ilmestyivät pihamaalle pari päivää sitten. Ilmeisesti yksi jos toinenkin omistaja on armeliaasti pitänyt lemmikkinsä sisällä talven pakkasten ajan.

Tänään päivällä huomasi kyllä sen kevään lähestymisen siitäkin, ettei lapsen nukutuslenkki ollut lainkaan iloista ja miellyttävää tallustelua takakujilla, vaan tuskaisaa rämpimistä puolen metrin sohjon läpi. Alkaa sulaa teiltä lumipolanteet, joten vaunuthan uppoavat asfalttiin asti helposti ja siinä niitä sitten saa lykkiä sen sohjon läpi. Joissain paikoissa oli kuitenkin jo päästy niinkin pitkälle, että asfalttia oli näkyvissä. Sen pari metriä sai kävellä ihan normaalisti ja muisti, miksi kesällä on paljon mukavampaa kävellä vaunujen kanssa. Kesällä vaan ongelmaksi tulee se, että vaunuissa lämpötila nousee herkästi, jos aurinko kovin suoraan paistaa. Vähän sama kuin teltassa auringonpaisteella.

Itsessäni olen jo huomannut sen, miten eri tavalla on virtaa, kun valoa on hieman enemmän. Enää unentarve ei ole aivan ympärivuorokautista, vaan rajoittuu lähinnä 16 tuntiin iltakymmenestä eteenpäin. Tekee kuitenkin ihan hyvää tietää, että tämä vaan paranee tästä kesää kohti. Jossain vaiheessa kesää on edessä sekin vaihe, että unta tarvitsee vain 6 tuntia yössä ja on pirteä kuin pieni eläin herätessään. Olen tosin harkinnut pimennysverhojen ostamista makuuhuoneeseen, jotta olisi helpompi nukkua. Jostain syystä valoisalla nukkuminen ei vaan onnistu.

Kevään merkki on sekin, että autokuume on taas iskenyt. Tällä kertaa ei ole mitään, mitä vaihtaisi, mutta ainahan sitä voi katsella myynti-ilmoituksia. Tavoitteena olisi, että jossain vaiheessa taas sen oman auton voisi pistää. Pääsisi vähän helpommin liikkumaan minne haluaa ja vanhempien ei tarvitsisi olla valmiudessa lainaamaan omaansa silloin, kun minun täytyy päästä jonnekin vähän kauemmas lapsen kanssa. Onneksi kesää kohti mennen tämäkin homma helpottuu siinä mielessä, että lyhyet matkat on edelleen helpompi kulkea kävellen vaunujen kanssa.

Saa nähdä, mitä tämä kesä taas sitten paiskaa eteen. Jos ehkä sen kesäauton jossain vaiheessa pistäisi ja sitten voisi päästä käymään tuolla toisella puolella Suomeakin välillä. Olisi niin mukavaa välillä nähdä ystäviä, joita on viimeksi nähnyt yli vuosi sitten. No, ehkä kevät tuo muutakin kuin muurarin, maalarin, rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin...

Pakkotöitä...

Viime päivinä on tullut mietittyä sitä, että jossain kohtaa pitäisi palata takaisin työelämään tästä kotielon ihanuudesta. Jotenkin hirvittää, kun vaihtoehtona tuskin on paluu takaisin siihen työhön, johon minulla on koulutus tällä hetkellä. Pitäisi varmaan opiskella itselleen pätevyys päivätöihin, mutta toisaalta se kaikkein rakkain osa tätä tämän hetkistä ammattia ovat juuri ne illat, viikonloput ja pitkät leiriviikot. Toki, jos joku maksaisi minulle saman summan kuin ahtaajille, voisin tehdä sitä päivätyötäkin ja jättää väliin sen valittamisen edellisen työni mukavuudesta.

Tässä on tulossa vastaan isoja muutoksia ennenkuin lapsi on niin suuri, että minä taas alan työntekoon. Opiskelussa lähinnä ongelmana tahtoo olla se, ettei niin kauhean paljoa kiinnostaisi enää kirjoitella esseitä arvosteltavaksi ja jonkun pilkunviilaustekniikan mukaan sivuasetelluksi. Aivan tarpeeksi sai taistella aikanaan jo edellistä tutkintoa tehdessään sen kanssa, miten tekstit piti asetella sivuille ja millaisilla fonteilla ja riviväleillä niitä piti sitten olla. Jotenkin tuntuu, että olisi ehkä kannattanut opettajienkin vähän enemmän keskittyä siihen sisältöön ja jättää se rivivälien mittaaminen vähemmälle.

Toisaalta opiskelu voisi olla hauskaakin. Ainakin opiskeluaikaa muistelee suurella lämmöllä. Tosin en usko, että opiskelu enää olisi samanlaista ainakaan itselleni. Viimeksi olin suhteellisen vapaa menemään ja tekemään kaikenlaista ja nyt matkassa on lapsi, jonka vuoksi on tehtävä vähän sinne sun tänne myönnytyksiä. No, onneksi olen aina ollut sen verran iltaihminen, että olen kaikki parhaat kirjalliset tuotokseni väsännyt yön pimeinä tunteina.

Jokin siinä kuitenkin taas pistää miettimään, kun joutuu järjestelemään omaa elämäänsä täysin uudelleen. En toki uskonutkaan, että koskaan tekisin yhtä ja samaa työtä eläkeikään asti. Olisin silti halunnut vähän vähemmän konstikkaassa tilanteessa miettiä sitä mahdollista uutta uravalintaa. Tässä kohtaa päätökseen painostaa jo sekin, että lapsen on kuitenkin saatava ruokaa ja vaatteita, vaikka minä tekisin mitä. Jotain työtä on siis kehiteltävä siihen mennessä, kun lapsi on sen kolme vuotta ja pakkopaluu töihin on edessä.

Siinä maha missä painitaan...

Siinä paha missä mainitaan ja maha missä painitaan. Pääsin vastikään valittamasta, että Mies-merkkisestä ei kuulu mitään. Taisivat hänellä korvat soida sillä hetkellä, sillä samaisena iltana hän vielä oli yrittänyt soittaa minulle. Minulla on puhelin äänettömänä öisin, ettei tarvitse kuunnella kenenkään kännipäisiä tunnustuksia yhtään mistään. Itse asiassa se puhelin menee äänettömälle juuri sillä sekunnilla, kun laitan lapsen nukkumaan. Eipähän tarvitse sen vuoksi herättää lasta, että joku soittaa jotain enemmän tai vähemmän turhaa asiaa.

Mies-merkkinen mies ei kuitenkaan tästä vastaamattomuudesta ollut lannistunut, vaan oli soittanut minun isälleni. Lapsen mielestä isoisä on Thaa-Thaa. Sellainen oli lausunto tänäänkin, kun isoisänsä näki. Joka tapauksessa isäni oli vastannut puhelimeensa ja ilmeisen yllättävä oli hänellekin kyseinen puhelu ollut. En tiedä, että Mies-merkkinen olisi koskaan aiemmin soittanut minun vanhemmilleni. Enkä erityisemmin sitä hänelle olisi suositellutkaan. Huonommalla tuurilla olisi voinut osua puhelimeen äitini kanssa, enkä usko, että siitä keskustelusta olisi jäänyt paljoakaan kerrottavaa kenellekään.

Mies-merkkinen oli kysellyt kuulemma kuulumisia hyvinkin laveasti ja ilmeisesti yrittänyt urkkia vähän kaikenlaista tietoonsa. Äitini oli sivusta kuunnellut puhelua ja yrittänyt arpoa, kenen kanssa isäni puhuu. Ilmeisesti isäni oli varsin ympäripyöreästi vastaillut kysymyksiin kertomatta liikaa yksityiskohtia. Sinällään se on hyvä asia, ettei Mies-merkkinen saanut liikaa tietoja, ettei sitten hänelle tule suurempaa kiusausta alkaa soitella tuonne vanhemmilleni. Heidän ei kuitenkaan tarvitse minun mielestäni toimia minkäänlaisena välikätenä lapsen asioissa - edes isän suuntaan.

No, tästä voisi tietysti olettaa, että Mies-merkkinen mies olisi sitten seuraavana päivänä yrittänyt vielä soittaa minulle, jotta olisi saanut lapsestaan jotain tietoa. Se oletus on väärä. Mies-merkkisestä ei tuon jälkeen ole kuulunut mitään minun suuntaani. Tuskinpa yllättää ketään - minua ei ainakaan yllättänyt.

Joskus sitä toivoo, että joskus yllättyisikin sen Mies-merkkisen suhteen ja se tekisi jotain sellaista, joka osoittaisi sen kasvaneen siinä määrin aikuiseksi, että sitä kiinnostaisi lapsensa hyvinvointi. Toistaiseksi sellaisia merkkejä ei kuitenkaan ole ollut näkyvissä. Jos oma napa on aina se lähin ja ainoa, sitä kasvamista tuskin tapahtuukaan. Aina sitä voi kuitenkin toivoa, että toinen ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni ja edes yrittäisi olla aikuinen omalle lapselleen. Se on kuitenkin yksi niitä elämän suurimpia haasteita.

Lapsi... ja sen isä...

Huomasin noita viimeisimpiä postauksia lukiessani, että olen puhunut vain lapsesta enkä ole muistanut mainita sukupuolta. No, lapsi ei ollut Jorma vaan Tuulikki. Tyttö onkin varsin kiitettävästi opetellut asioita tässä vuoden aikana. Paljon varmasti on vielä oppimattakin ja osa aivan varmasti sen takia, että äidin hermo ei kestä aivan kaikkea. Olen havainnut, että sen verran kireälle välillä vetää hermon, ettei ole miellyttävää kenenkään kannalta. Toisinaan on olo kuin sillä oravalla, jonka käpy on kuusen latvassa ja runko jäässä.

Niin paljon kuin lapsesta iloa onkin, siitä on myös huolta ja jatkuvaa tekemistä. Itse ei pääse edes toiseen huoneeseen, etteikö jotain tapahtuisi sillä välillä. Puhumattakaan siitä, että pääsisi yksin vessaan tai saisi keskeytymättä tehdä ruoan tai katsoa jonkin ohjelman. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä, kun sai katsoa elokuvan aivan rauhassa ja äänet täysillä. Nyt saa katsoa ehkä puoli elokuvaa ja sitten lapsi herää vinkumaan maitoa tai haluaa nousta jatkamaan touhuamistaan.

Kun oma aika on täysin nollassa, on huumorintajukin tiukoilla. Sen huomaa noista postauksista. Koko ajan löytyy jotain valitettavaa, kun omat ilonaiheet on niin pienissä ja arkipäiväisissä asioissa. Vastaavasti aika usein löytyy niitä asioita, jotka vastustavat ja menevät niin paljon pieleen, että ärsyttää.

Yksi suurimmista ärsytyksen syistä on lapsen isä. Mies-merkkinen mies on kaikin tavoin osoittanut, että olisi ollut parasta kaikille, jos hän ei olisi edes nimenä paperilla. Jos isä ei pidä lapseensa minkäänlaista yhteyttä, ei hoida elatusmaksuja, eikä ole nähnyt lastaan kuin kerran, ei mene kovinkaan hyvin. Toisaalta, en itse antaisi lasta isänsä käsiin, jos hän on jotain juonut ja sehän kattaa melkein jokaisen päivän. Soisin silti, että hän edes syntymäpäiväkortin lapselleen lähettäisi, jotta lapsi tietäisi isän edes ajattelevan häntä silloin tällöin. Keskiyöllä humalassa soitetut puhelut eivät herätä minussa mitään sellaista tunnetta, että Mies-merkkistä miestä oikeasti kiinnostaisi mikään muu kuin omista ongelmistaan valittaminen. Hän ilmeisesti edelleen elää jossain sellaisessa luulossa, että minua kiinnostaisi. Minun osaltani kiinnostus loppui jo aika kauan sitten.

Lapsen puolesta tuntuu kuitenkin pahalta. Miten sille joskus sitten selittää sen, ettei isä pidä mitään yhteyttä häneen? Tai oikeastaan, miten selittää sen, ettei se ole lapsen syytä millään tavalla...

Toisinaan vaan haluaisi jollain tavalla ravistella sitä ihmistä, että tajuaisi, mitä lapselleen aiheuttaa..

Keskusteluyhteys...

Jotenkin aika tuntuu pysähtyneen. Näin viikolla erästä vanhaa koulukaveriani, enkä meinannut millään tunnistaa. Sitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana useampaan otteeseen, että vastaantulija on näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta ja lopulta on osoittautunut, että todellakin olisi pitänyt helpostikin tunnistaa toinen ihminen. Osittain ongelma on ehkä siinä, että nykyään menee täysin sekaisin siinä, mistä ihmisten pitäisi olla tuttuja. On vanhoja kaupantätejä, koulukavereita, harrastuskavereita, sukulaisia, tuttuja ja muuten vaan jostain yhteydestä tutuksi tulleita ihmisiä. Pohjoisessa oli helpompaa, kun ihmiset olivat tuttuja lähinnä työn kautta ja aina asiat palautuivat siihen työyhteyteen.

Aika on kuitenkin pysähtynyt minun kohdallani jotakuinkin vuosi sitten. Se ei tarkoita, että naama olisi pysynyt kuosissa tai mitään vastaavaa, vaan minun elämäni etenemistä. Mitään ei tapahdu. Arki on koko ajan samanlaista, enkä oikeastaan pysy mitenkään mukana viikonpäivissä, ellei puhelimen muistutus toimi.

Ne harvat ihmiset, joita pyydän kylään tai jotka kutsuvat itsensä kylään, ovat poikkeuksia rutiineihin. Lapsen kannalta rutiineista poikkeaminen aiheuttaa aina ongelmia ja sen vuoksi sitä yrittää välttää. Jotenkin oma hermo kestää paremmin, kun lapsen saa nukkumaan helposti tavallisella tavalla, eikä tarvitse turhan takia venyttää nukkumaan käymistä. Toki toisinaan voittaa se seuranhalu ja silloin mieluusti juo kahvit jonkun kanssa turisten ja lapsen pyöriessä pitkin tupaa omissa touhuissaan. Tänään oli niitä iltoja, kun oli kahvitteluseuraa.

Teki hyvää miettiä välillä muitakin asioita kuin tavallista arkeaan. Joskus on tarpeellista kuulla toisten puhuvan asioistaan, jotta saa perspektiiviä omiin asioihinsa. Toisinaan omat ongelmat muuttuvat suorastaan olemattomiksi ja toisinaan ne näkee vähän erilaisessa valossa. Erilaiset ihmiset antavat aika mielenkiintoisia näkemyksiä maailmanmenoon, kun näkee itse sen vaivan, että kaivaa niitä näkemyksiä esille keskustelemalla. Toki joissain asioissa tulee sitten vastaan niitä näkemyseroja, joista ei itse välttämättä aio edes neuvotella, mutta eihän sitä tarvitse sille keskustelukumppanille aina mainita. Toisinaan väittely taas on sen keskustelun suola ja joskus on vaan puhtaasti hauskaa inttää jonkun kanssa, vaikka ei olisi edes kovinkaan vankasti sitä mieltä, mitä väittää olevansa.

On varsin kiintoisaa myös huomata, miten erilaisia miehet ja naiset ovat keskusteluseurana. Jos haluaa syväanalyysiä tunne-elämästä, ei kannata valita seuraksi miestä. Tai ainakaan tähän ikään mennessä minä en ole vielä löytänyt ensimmäistäkään miestä, jolle todella kannattaisi avautua tunne-elämästä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että monet miehet eivät kestä kuulla aivan kaikkea sitä, mitä voisin kertoa elämääni ja ajatuksiini liittyen. Vastaavasti naisen kanssa joskus tahtoo mennä se keskustelu sinne juoruamiseen ja tunne-elämän ruotimiseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu jokainen keskustelu kääntyvän niin syvälliseksi, että tarvitsee hissin päästäkseen sieltä keskustelun uumenista takaisin pintaan. Sitä kuitenkin tapahtuu harvemmin puhelimessa tai muilla virtuaalisilla keinoilla, niillä kun on kuitenkin omat rajoituksensa.

Joitain ihmisiä omaan elämäänsä kaipaa säännöllisin väliajoin. On ryhmä sellaisia henkilöitä, joiden vaikutusta kaipaa. Haluaisi nähdä, jutella ja jakaa asioitaan enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei vain ole mahdollista sillä hetkellä. Välimatka on yksi niitä suurimpia ongelmia. Kaukana asuvat kaverit ja ystävät ovat usein kyllä mielessä, mutta heitä näkee aivan liian harvoin. Tässä iässä työt, perhe ja harrastukset tahtovat viedä jokaiselta ajan ja kalentereiden yhteensovittaminen vaikuttaa mahdottomalta. Aina joku on kiinni jossain tai jollain on ongelma, joka estää näkemisen. Olen ollut huomaavinani, että minun ikuisuusongelmani on se, ettei lapselle ole järjestymässä ehkä koskaan mistään hoitopaikkaa sen vertaa, että pääsisin mihinkään itsekseni. Lapsen isää ei tässä yhteydessä edes leikillään voi ajatella hoitamaan yhtään mitään.

Keskusteluyhteys pitäisi saada säilytettyä aina ja kaikkien ihmisten kanssa. Ystävien kanssa se yhteys säilyy jollain tavalla aina. Joidenkin kanssa sitä pidetään yllä päivittäin tai viikoittain ja joidenkin kanssa keskustellaan silloin, kun tilanne sitä vaatii. Joskus harvoin se yhteys katkeaa lopullisesti ja sitä menettää kaiken tiedon toisen olinpaikasta ja asioista. Nykyään tosin lähes kaikki vanhatkin ystävänsä voi löytää facebookista tai jostain vastaavasta yhteisöpalvelusta. Joihinkin ihmisiin ei sitten halua pitää yhteyttä. Ne ihmiset ovat luku sinällään. Onneksi ei ole pakko, jos ei tahdo ja toisinaan joku toinen saa kyllä ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja tehdä jotain asioiden eteen.

Kuuro ja sokea...

Toisinaan olisi niin paljon helpompaa, jos ei näkisi eikä kuulisi yhtään mitään. Vielä helpompaa olisi, jos ei ollenkaan ymmärtäisi toisten puhetta. Viimeksi tänään havannoin omakohtaisesti sitä, miten helposti toinen ihminen voi parilla ajattelemattomalla sanalla saada toisen loukkaantumaan. Ja kerrankin voin sanoa, etten itse ollut se, joka sanoi jotain ajattelematonta ja loukkaavaa...

Mielensä voi pahoittaa niin monella tapaa. Itse olen moneen otteeseen ärtynyt siitä, miten monet valittavat toisen puoliskonsa tavasta hoitaa lapsia tai jättää wc-pytyn kansi ylös. Selkeästi on nyt tullut havaittua sekin, miten huonosti itse ottaa vastaan kritiikkiä omasta lapsestaan. Toki tässä kohtaa täytyy sanoa, että kritiikkiä on monenlaista ja se, mikä kohdistuu minuun kasvattajana on varmasti toisinaan aivan asiallistakin. Siihen suhtaudun vähemmän nihkeästi, koska tiedän, etten mistään päästä ole lähellekään täydellinen. Kuitenkin puolihuolimattomasti sanottu toteamus lapsesta saa minut kiristelemään hampaitani, vaikka en usko sanojan tarkoittaneen asiaa siten kuin sen tuli ilmaisseeksi. En nimittäin usko kyseisen ihmisen olevan niin töykeä.

Kalvamaan se jäi kuitenkin.

Kalvamaan jää sekin, jos yrittää jollekulle soittaa, eikä puheluun vastata millään tavalla. Toki sen ymmärtää, etteivät kaikki päivystä puhelinta 24/7. Itsekin olen alkanut luopua siitä tavasta pikkuhiljaa. Kuitenkin sitä jotenkin odottaa, että toinen jollain tavalla vastaisi siihen yhteydenottoyritykseen - ja selvennykseksi sanotaan, etten ole todellakaan yrittänyt tavoitella lapsen isää. Siihen suuntaan minä en puhelinlaskuani kasvata senttiäkään, jos ei kerran herra suvaitse hoitaa velvollisuuksiaan lastaan kohtaan.

PRKL!

Paha tuuli tuntuu olevan herkässä näinä päivinä. Kyseessä ei ole vuorovedet, kuun kierto tai edes auringon pilkut - nyt vaan ottaa päähän moni asia. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta moni asia on niin umpisolmussa, ettei niihin voi edes luulla löytävänsä itse ratkaisuja. Monet asiat eivät taas liity oikeastaan minuun kuin välillisesti ja silti ne ottavat aivoon. Välillä se on ehkä kateutta ja toisinaan silkkaa katkeruutta. Aina joskus on käynyt mielessä, miksi toiset pääsevät niin paljon helpommalla, kun itse joutuu rämpimään jossain samperin suossa niin ihmissuhteiden kuin rahatilanteensa osalta. Ja jos ei muuten olisi huolia, jotain hajoaa ja satavarmasti se on oma syy, joten kuvetta saa kaivaa siinäkin vaiheessa, vaikka siellä kupeessa ei olisi enää muuta kuin rikkinäinen tasku.

Jokunen vuosi sitten kevätaurinko tuntui niin todella miellyttävältä ja piristävältä. Nyt minua vaan väsyttää ja vituttaa. Toki niitä ihania ja hyviäkin päiviä on joukossa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että niitä on aivan liian vähän. Kulunut vuosi on vienyt aika rankalla kädellä veronsa kaikin puolin. Kohta pitäisi keksiä, mitä aion tehdä hoitovapaan loputtua, jotta ehtisin sitten tehdä tarvittavat valmistelut siihen eli joko opiskella jotain tai etsiskellä jo uutta työpaikkaa. Voi kun joskus lankeaisikin kuin Manulle illallinen joku asia kohdalleen. Yleensä lankeaa vain paskanakit.

No, kohta tulee kesä ja ehkä sen myötä elämä näyttäisi taas vähän paremmalta. Kun vaan jaksaisi jollain tavalla rämpiä eteenpäin tätä epämääräistä olemista, jossa päivät vaan tuntuvat valuvan hukkaan kaikilta osin. Mitään ei tapahdu ja toisaalta kaiken aikaa on menossa pää kolmantena jalkana, eikä silti ehdi joka paikkaan. Useimmiten pitäisi ehtiä estämään lasta vetämästä pöytäliinaa, tunkemasta sormiaan pistorasiaan, aukomasta laatikoita, kaappien ovia tai käpälöimästä tv:tä, digiboxia tai muita elektroniikkalaitteita. Aika usein joutuu vain kävelemään perässä ja sulkemaan niitä laatikoita ja ovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole suuria vahinkoja tullut niissäkään. Onneksi ei ole taulu-tvtä, jonka pinta ei kestä yhtään käpälöintiä.

On ihmisellä ilon aiheet...

Son LAKKO ny!

Nyt loppui sitten sekin lysti taas, että olisi saanut katsella urheilua iltaisin. Monta iltaa pelastui sillä, että olympialaisia tuli telkkarista, mutta sinne meni sekin ilo. No okei, kyllähän sen nyt tiesi, etteivät olympialaiset kestä kuukausitolkulla...

Tavallaan on kauhean turhauttavaa, kun illat vaan istuu hiljakseen kotona ja odottaa, että aika kuluu. Toki vuoden aikana on tullut tutustuttua moniinkin uusiin ihmisiin, mutta mitään syvää sielunystävyyttä ei synny, kun on mahdotonta kenenkään kanssa rauhassa istua edes viittä minuuttia ja jutella ihan vaan kahden. Olenkin pohtinut sitä, liekö tällaisessa tilanteessa voi edes haaveilla mistään ihmissuhteesta. No, haaveilla tietysti voi, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun lapsi koko ajan kulkee mukana. Ei siinä paljon lähdetä elokuviin tai edes kahville. Se on kauhean turhauttavaa.

Tämä turhautuminen on nyt saavuttanut jo sen pisteen, että olen ihan vakavasti harkinnut, pitäisikö tässä aloittaa tästä maaliskuun alusta sellainen vuosi, ettei edes harkitsisi mitään suhdetta kenenkään kanssa. Jos vaan sulkisi silmänsä kaikilta tilaisuuksilta ja antaisi asioiden olla. Mitäänhän tässä ei pääsisi tekemään, vaikka joku sopiva ihminen kohdalle osuisikin. Epäilen nimittäin vahvasti yhdenkään miespuolisen eläjän halua osallistua tällaiseen arkeen, jossa päivät ollaan kotona ja illat yhtä lailla. Korkeintaan välillä käydään kylällä kaupassa ja sekin kävellen vaunujen kanssa.

Jos sitä ihan virallisesti alottaisi mies-lakon ja katsoisi sitä asiaa uudelleen vuoden päästä. Onhan tässä 1,5 vuotta mennyt jo epävirallisestikin sitä lakkoa...