PORO PRKL!!!

No niin.. Eipä tämä vuosi tästä olisi enää huonommaksi voinut kääntyä. Kävin ihan asiaa hoitamassa tuolla naapurikunnan puolella ja takaisin tullessani kerrankin olin nopeusrajoituksen puitteissa. Niinpä tietenkin hyppäsi oikealta eteen poro. Jäisellä tiellä väistämismahdollisuuksia on perinteisesti liiankin kanssa, joten torvet soiden ja jarrulla kaksinjaloin seisoen tämäytin Petterin kankkuun että kopsahti.

No, onneksi vauriot olivat vain henkisiä poron osalta, se loikki iloisesti metsään, ja minun osaltani henkisiä ja taloudellisia. Autosta meni lamppua ja muuta vastaavaa, kaikkein omituisinta on, että airbagin valo vilkuttaa minulle ajon aikana. Onneksi se ei sentään lauennut silmille siinä samalla. Se se olisi puuttunutkin, että olisi saanut niskaansa senkin vielä.

Ehkä ensi vuosi menisi pykälän paremmin. Huonommin se ei ainakaan enää voi mennä...

Joulusaldo...

Joulu on vihdoin ja vastoin takana. Kohtuullisen onnellisesti takana jopa. Aatonaatto meni automatkailuun kohti Etelä-Suomea, pieni mutka Kouvolan seudulla kummitytön kotona ja lopulta tyytyväisesti, ilman kolarointeja vanhempien pihassa. Pihalatu oli tosin minua varten jätetty sen verran liukkaaksi, että meinasi kissoja sekä minua kohdata selätys alamäessä. Onneksi hieman pitävämpää jalansijaa löytyi nurmikon puolelta.

Niin, kissat matkaavat myös etelään talvisin, jos ette tienneet ennestään. Pelkät muuttolinnuthan olisivat varsin typerä keksintö siltä maailmaa pyörittävältä nerokkaalta ajattelijalta, jota kutsutaan eri nimillä kulttuuritaustasta riippuen.

Jouluaatto meni hyvin syöden, tosin kahvikiintiössä oli havaittavissa vajausta alkuillasta. Melkein piti rikkoa jo joulutraditiot ja laittaa kahvia ennen joululahjojen jakoa. Johtui ehkä siitä, että aamukahvi tuli juotua jo aamuyhdeksän tienoilla ja seuraavat kahvit häämöttivät kupin pohjalla vasta klo 21 jälkeen. Harvinaisen pitkä kahviväli. No, tulipa syötyä kuitenkin ruuat ja juotua juomat. Pelattiin syntisesti korttia isoäidin ja äidin kanssa, kun kerrankin oli tilaisuus. Meillä on tapana aina pelata korttipelejä, koska siihen on vain totuttu. Jostain syystä meillä on vaan ollut tällainen perinne kotona. Sillä ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Se on isoäitiin liittyvä perinne. Sieltä minäkin olen kaikki korttipelit oppinut.

Jouluaamuna minä kirmasin jo klo 6 alkavaan jumalanpalvelukseen. Pakkohan se on käydä kuuntelemassa saarnaa välillä muuallakin kuin kotikirkossa. Jokseenkin koomista oli kuitenkin nähdä se pahennuksen määrä, jonka läsnäoloni näytti kirkossa aiheuttavan. Johtuen siitä, että seurakunnan töissä olen itsekin, minulta puuttuu turha kunnioitus tilaisuutta kohtaan. Minä ymmärrän, miten kaava toimii, millaiset esivalmistelut tilaisuuksiin tehdään ja mihin niillä tilaisuuksilla oikeastaan pyritään. Sellaiset toisarvoiset asiat kuten muiden pukeutuminen tai istuma-asento eivät juuri jaksa hetkauttaa. Kaikenlaista menoa näkee, kun tarpeeksi usein kirkossa käy. Jostain syystä minulle näytettiin yrmeitä ilmeitä, kun kehtasin mennä kirkkoon farkuissa ja vaelluspuvun takissa, puhumattakaan gore-tex-kengistä. Siitä se yrmeys näytti vain kasvavan, että minulla oli olemassa käsitys jumalanpalveluksen kaavasta. Täydellisen törkeyden rajan ylitin sillä hetkellä, kun osallistuin virsien veisaamiseen. Etiketti siis tuli rikottua kyseisessä temppelissä täydellisesti. Vaan siinähän miettivät itsekseen, millä oikeudella käyn heidän omassa naaman näyttämis-tilaisuudessaan.

Tapaninpäivänä vietin sitten aikaa ystävän kanssa, saunottiin ja puhuttiin. Kerrankin rentouttava osa joulua löytyi jostakin.

Paluu arkeen tuli keskiviikkona. Kävin kampaajalla istumassa kevyet 3,5 tuntia. Siinä ajassa päähän tuli väriä, uusi leikkaus ja parempi mieli. Kampaajalla käynti on aina terapeuttista. Jostain syystä se hiusten pesu vaan saa minut torkkumaan tuolissa. Yritä siinä sitten vaikuttaa älykäältä ja harkitsevalta, kun nukuttaa. No jaa, tulos on hyvä, kuten normaalistikin. On se hienoa ajaa 850km päästäkseen kampaajalle. Vastaavasti pääsee kampaaja kehumaan, että hänellä käy asiakkaita Lapista saakka.

Torstai kului taas auton ratissa tai siis Fordin. Ajaminen pitää huolen siitä, että on aikaa ajatella asioita. Monia asioita on tällä hetkellä auki tai kesken. Jostain syystä olen onnistunut jälleen sotkemaan itseni liian moneen liemeen yhtä aikaa. Niistä liemistä vain yksi on tämä kultakorttireunainen mies, joka Ihnan kommentin mukaan on jo klassikko. Näinhän se onkin. Mainitsin asiasta äidilleni ja hän repesi välittömästi esittämään kysymyksiä aiheesta. Yritin sanoa, että turha sitä on vielä innostua, katsotaan ajan kuluessa. Minä en oikein tiedä, miten siinä asiassa etenisin vai vetäisinkö taas liinat lukkoon, kuten viimeksi.

Tänään onkin sitten työpäivä. Sen vuoksi voikin päivittää tätä blogia, kun on työkone käytettävissä. Vanhempien ikuisuuden vanha modeemiyhteys ei oikein ilostuta silloin, kun pitäisi saada tietoa siirtymään suuntaan tai toiseen. Vielä huonomminkin voisi mennä, jos yrittäisi kotikoneellani kännykkäyhteyden kautta siirtää tietoa. Se homma kaatuisi aika nopeasti omaan mahdottomuuteensa.

Vaan, hyvää uutta vuotta kaikille rakkaille kaheleille, tutuille ja tuntemattomille, jotka tätä elämän ihmettelyä seuraatte! Toivottavasti vuosi 2007 on meille kaikille antoisampi... Perhana... Ainakaan se ei voi olla huonompi, paitsi niille, jotka kurpsahtavat heti vuoden alusta....

Puhelin...

Elämä on outoa. Se on tullut todettua moneen otteeseen. Eräät ystäväni ja sukulaiseni muistavat yhden kummallisen episodin elämästäni, kultakorttireunaisen miehen. No, hän on taas palannut puhelimeeni. Syystä tai toisesta siis mies, josta en ole kuullut reiluun vuoteen mitään, otti selvää nykyisestä puhelinnumerostani ja soitti. Hänen sanojensa mukaan minä olen jäänyt vaivaamaan hänen mieltään. Jokseenkin outo yhteen sattuma, että minä tuossa muutamia viikkoja sitten mietin, pitäisikö minun poistaa hänen numeronsa puhelimestani ja syystä tai toisesta jätin sen kuitenkin talteen. Varmuuden vuoksi.

Jos minä uskoisin kohtaloon, epäilemättä sanoisin, että kyseessä on kohtalon selvä viesti asiasta. Todennäköisesti sokeasti heittäisin kaiken muun elämän kankkulan kaivoon ja alkaisin rakennella elämääni siihen suuntaan, että voisin kehittää kyseisestä miehestä elämäni suhteen. No, siperia on opettanut, uskokaa tai älkää. Olen odottavalla kannalla ja katson ja ihmettelen. Saa nähdä, miten asiassa käy.

Äärimmäisen hyvin muistan viimeisimmän keskustelun kyseisen miehen kanssa, ennenkuin alkoi vuoden hiljaisuus. Tuolloin tilanne oli se, että minulla oli selkeät intressit eri suuntaan, vaikka mies toivoi ilmeisesti muuta. Hän haukkui minut pystyyn siitä, että olin muuttanut Lappiin, enkä pääkaupunkiseudulle. Sepä olisikin ollut iloinen veto minulta, että olisin muuttanut Helsinkiin, kaupunkiin, joka saa otsasuoneni sykkimään vaarallisesti. Ehkä sen puhelun yleisen sävyn takia minä silloin pyysinkin, että hän antaisi asian olla ja minun olla. En tiedä. Jotenkin se puhelu päättyi siihen sävyyn, että varmasti molempia raivostutti toisen asenne.

Tälläkin kertaa ensimmäiset sanat olivat sen suuntaisia, että miksei puhelinnumeroni ole numerotiedustelusta saatavilla ja vieläkö minä olen Lapissa. Oli syytä todeta, että henkilökohtaisista syistä olen muuttanut numeroni salaisiksi ja edelleenkin olen pohjoisessa. Mikäpä minut olisi Etelä-Suomeen vielä siirtänyt? Hän oli saanut selville numerotiedustelusta, että minulla on kokonimi kaima jossain päin Suomea. Oli ensin sinne laittanut viestiä tai soittanut tai jotain. Epäilemättä iloinen yllätys ollut kyseiselle naiselle, kun vieraalta mieheltä tulee viestiä. Vielä iloisempi yllätys varmaankin ollut tämän naisen miehelle, kun kuulemma kyse oli vastikään avioituneesta naisesta. Vähän huvitti minua se tilanne.

No, elämä on tosiaankin ihmeitä täynnä. Koskaan ei voi tietää, milloin puhelin pirahtaa ja joku vanha tuttu soittaa.

Tulkoon joulu...

Eilen meni illalla pitkään, kun valmistelin työkavereille niitä joululahjuksia. Suurin osa joulupussin saaneista oli kovin hämmentyneitä. Eivät varmastikaan uskoneet saavansa minulta edes joulukorttia. En viime vuonnakaan antanut kenellekään joulukorttia. Johtui suureksi osaksi siitä, etten minä miltään osin ollut vielä edes tolkuissani tämän työn suhteen silloin. Joulu tuli silloin liian nopeasti ja minä olin liian ärtynyt tehdäkseni mitään joulun eteen.

Tänään sataa lunta. On hienoa, että edes hetken maa on valkoinen. Eniten inhottaa se, että pari päivää oltiin parinkymmenen asteen pakkasissa ja nyt on taas vain pari astetta pakkasta. Millä tällaiseen lämpötilojen vaihteluun muka voisi tottua. Ei millään. Ainakaan minä en totu tähän, että viikon verran lunta saa etsimällä etsiä ja sitten tulee viikoksi hirvittävä pohjoisnapa-ilmapiiri.

Onneksi elämä ottaa osumaa otsalohkoon vain harvoissa ja valituissa tilanteissa, kuten jouluna. Juhlapyhät ovat aina yhtä tuskaa, mutta jotenkin tämä on se juhlapyhä, joka vetää pisimmän korren. Ehkä pitäisi hakeutua hoitoon tai jotain, kun ei tämä kaikkien suosikkijuhla iske muualle kuin minun lompakkooni. Pään sisällä se ei millään tavalla tunnu hyvältä, eikä odotettavalta. Enemmän minä odotan sitä, pakko tunnustaa, että näen muutaman sellaisen ihmisen, joita olen odottanut tapaavani jo muutaman kuukauden ajan. Lahjat, ruuat ja muut, viis niistä, mutta pari ihmistä on ollut listalla jo hetken.

Mikä sitten saa ihmisen ärtymään lopullisesti johonkin juhlaan? En muista koskaan nauttineeni sellaisista juhlista, joissa itse on huomion keskipisteenä, mutta jouluna kyse ei ole siitä. En ole koskaan nauttinut juhliin liittyvästä järjestelemisestä ja laittamisesta, leipomisesta ja siivoamisesta, mutta kyse ei ole siitäkään. Joulun sanomaa vastaan minulla ei ole mitään, kun sitä työksenikin toistan yhdelle jos toiselle vastaantulijalle. Mistä siis on kyse?

Ehkä, vain ja ainoastaan ehkä, kyse on siitä, että minä olen väsynyt. Ehkä jouluun minulla liittyy liikaa pettymyksen tunnetta. En sano, että olisin lapsena aina pettynyt joululahjoihin, jouluruokiin ja tunnelmaan. Lapsena kaikki oli noilta osin hyvin. Pienet pettymykset ovat hyvästä, kun kyse on siitä, saako viimeisimmän mallin Barbien vai jonkin toisen muotinuken. Ilman Barbieitakin lapsesta voi kasvaa miltei normaali, kuten havaitaan. Lapsuuden jouluja minä muistan vieläkin lämmöllä. Ongelma on aikuisiässä. Ehkä minä petyin liikaa vastauksiin ja tyhjänpuhujiin, jotka tulivat vastaan avioliiton aikana. Ne joulut, joiden olisi pitänyt olla ensimmäisiä omia jouluja, tuli lähinnä jouluhelvettejä. Riitoja siitä, kumman vanhemmilla käydään aattona syömässä ja kumman vanhemmilla joulupäivänä. Riitoja siitä, kuka on maksanut kaikille sukulaisille, tuttaville ja kummin kaimoille menevät joululahjat. Riitoja ja taas riitoja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kuinka paljon sitä riitaa voisikaan kestää?

Yksi riidan pääteemoista oli se, että minusta joulun pitäisi olla perhejuhla. Joulu on vuodessa yksi tärkeimmistä perinteiden säilyttämisen ajoista. Silloin luodaan perinteitä. Jostain syystä minun aikuisen jouluni perinteeksi on tullut riita, pahaolo ja kireys. Edelleenkin minä palaan mielessäni monta kertaa niihin riitoihin, joita ex-miehen kanssa käytiin viinan käytöstä jouluna, rahan käytöstä ja siitä, mitä jouluna tehdään. Minä joustin aina, pakon edessä. Miten aikuista miestä saa joustamaan, jos hänellä ei ole kykyä tehdä kompromisseja? Ei mitenkään. Hän oli asian päättänyt, eikä osannut muuttaa päätöstään, vaikka olisi pitänyt.

"Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu ku koitti, tiesikö kukaan, tuo ensi joulu sai muuttaa historian. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaa, silloin joulu luonamme on." (Tulkoon joulu, Pekka Simojoki)

Sika...

Joulusta ei pääse eroon sitten millään. Ei, vaikka sulkisi ovet ja ikkunat, laittaisi levylautaselle äänikirjan ja keskittyisi vain omiin asioihinsa. Joulu tunkee sisään väkisin kuin talonmies lukemaan vesimittaria. Ei talonmiestä kehtaa käytävässä seisottaa sanomalla, etten minä halua mitään vesimittarinlukua, kiitos vaan. Pakko se mies on päästää sisälle ja mahdollisimman nopeasti vielä, etteivät katit karkaa rappuun samalla oven avauksella.

Ja mitenkä tämä liittyy jouluun?

Lähtiessään talonmies toivotti hyvää joulua. Mutisin takaisin jotain sinnepäin.. Mieli teki sanoa, että saisi työntää joulun siihen paikkaan, minne ei auringonvalo koskaan paista. No, en sanonut, enkä saanut siitä sedästä vihollista. Kuka tietää, kuinka joulua rakastava ihminen siinä kyseessä oli. Ei pidä aliarvioida.

Onneksi pakolliset kuviot on miltei hoidettu. Joululahjat on haalittu kasaan, joulukortit postitettu niiltä osin, kun oli osoitteita ja työkavereiden joulumuistamiset on muutamaa sukkaa vaille valmiit. Siis ei mitään nilkkasukkia vaan vauvan villasukka jokaiselle joulusukaksi. Saavat sitten miettiä, mitä siihen joulusukkaan mahtuu. Mukaan pistän jättikokoisen sika-piparin. Miettiköön siinäkin, onko joku vinkki vai sanonko suoraan...

Jouluinho...

On se kiinnostavaa, miten paljon erilaisia ajatuksia lähestyvä joulu herättää ihmisissä. Monet ovat laittaneet kaikki joululahjat jo, ostaneet, paketoineet ja niin pois päin. Minä en ole vielä hankkinut sitä ensimmäistäkään. Siinähän ihmettelette. Olen suunnitellut jouluostokseni siten, että yhdestä kohteesta saa mahdollisimman monelle lahjat. Saa sitten nähdä, kuinka moni pitää saamistaan lahjoista. Veikkaan, että tulos on lähinnä tyrmistyttävä ja tyrmistyneitä ilmeitä saa nauraa vielä monta kertaa jälkikäteen.

Joulukorttien lähettäminen on jokseenkin komediaa. Hukkasin osoitevihkoni jo joskus aiemmin syksyllä ja eilen vietinkin sitten rattoisan tunnin puhelimessa soitellen sukulaisten ja ystävien osoitteita. Työpuhelimesta kun soittaa, ei tarvitse olla niin huolissaan niistä kustannuksista. Ainakaan toistaiseksi minulle ei ole valitettu siitä, että puhuisin omia puheluitani työpuhelimesta liiaksi. Toisaalta, enhän minä juurikaan niitä ole viime aikoina soitellutkaan.

Olen tosiaan leikannut aivan minimiin lähtevien joulukorttien määrän. Tasan 20 kpl kortteja lähtee postin mukana. Jos joku kokee vääryyttä jäädessään ilman joulukorttia, se on oma ongelmansa. Minun joulumieleni on tunnetusti jossain vasemman jalan varpaiden tuntumassa. Sopii sitten miettiä ihan itse, miksen innokkaasti kortteja laittele.

Tämä postailu näyttää olevan lähinnä sen kertomista, miksen minä joulua juhli ja miksi yksi sun toinen saa aiheesta kärsiä. Niin se vaan minun osallani on. Kyse on jouluinhosta. Eteenpäin on mentävä, mutta kadotettuja asioita ei aina saa takaisin. Toivon vain, että joskus edessä siintäisi sellainen joulu, jota valmistelee innolla ja viettää ilolla.

As if...

Edellisessä postauksessa pohdin omia jouluperinteitäni. Harvapa niistä enää nykyään toimii noin moitteettomasti ajallaan ja iloisesti. Ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei enää voi yrittääkään mennä lapsesta. Lapsena ollessa ei annettu suuriakaan vastuita minkään asiakokonaisuuden toteuttamisesta. Nyt oletetaan, että minä haluan osallistua järjestelyihin ja muuhun. As if...

Olen päättänyt, että omaan asuntooni ei tule joulua. Seinälle en laita ensimmäistäkään joulukorttia, yhtään jouluvaloa ei tule ikkunaan enkä tasan varmasti tee yhtään enempää joulusiivousta kuin normaalistikaan. Siis normaali imurointi, lattian pesu ja pölyjen poisto saa luvan riittää. Jos jollain on aiheesta valittamista, tervetuloa vaan ihan omin pikku kätösin jynssäämään. Missään ei sanota, että ihmisen pitää tappaman itsensä joulusiivoukseen.

Huono päivä tänään. Ärsyttää yli kaiken koko joulu. Johtuu ehkä siitä, että töissä on istuttu pari pitkää kokousta, joissa on suunniteltu joulunaikaa sekä tulevaa kesää. Väkisinkin tulee itselle mieleen, mahtaako ensi kesänä enää täällä olla. Kuka tietää? En minä ainakaan. Veri vetäisi jonnekin muualle jo, mutta veri ei voi olla ainoa vetävä tekijä. Pitäisi löytää jokin järjellinen syy paikan vaihtoon. Järjelliset syyt vaan ovat vähissä nyt.

En tiedä, olenko muuttunut levottomammaksi viime aikoina. Joskus nuorempana olen todennut, etten koskaan muuta kotoa mihinkään, vaan jään sinne asumaan isäni ja äitini iloksi. Nyt tuntuu, että kaksi päivää sitä menoa riittää repimään minun pelihousuni täydellisesti. Pinna kiristyy, verenpaine villiintyy ja siitä sitten saadaan aikaan ympärivuotinen sota. En siis enää voisi asua vanhempieni kanssa, koska en yksinkertaisesti kestä heidän tapaansa tehdä asioita ja toimia. Olen muuttunut liikaa niistä ajoista, jolloin heidän tapansa tuntuivat ainoilta oikeilta tavoilta toimia. Toisaalta olen huomannut, etten tahdo kotiutua juuri mihinkään. Täällä pohjoisessa on kyllä sinällään hyvä olla ja elää. Minä vain en ole kotonani.

Levottomuus tahtoo iskeä aina näiden erilaisten juhlapyhien ja vapaiden yhteydessä. Olen luvannut jouluksi laskeutua Etelä-Suomeen, mutta en ole ajatellut koko jouluvapaatani sijoittautua vain vanhempieni kartanoon. Olen luvannut käydä tapaamassa myös muutamaa ystävääni, jotka asuvat samoilla suunnilla (noin 100km säteellä). Siinä on yksi huippuesimerkki siitä levottomuudestani. Minä vaan en voi pysähtyä paria päivää pidemmäksi aikaa jonnekin olemaan. Minä juoksen päättömästi ympäri Suomea, enkä löydä omaa paikkaani. Vanha kotikaupunki ahdistaa, tämän hetkinen kotikunta ei vain tunnu omalta, ahdistaa omalla tavallaan tämäkin, ettei ole missään anonyymi. Ruokakaupassakaan ei voi käydä ajattelematta sitä, että joku toinen kyttää kassalla, mitä minä kotiini ruuaksi ostan.

Pitäisi varmaan löytää itselleen elämäntarkoitus. As if...

Joulumieli?

Joulu lähestyy ja perinteinen jouluahdistus lähestyy myös. Syystä tai toisesta, erosta alkaen minua on joulun tienoilla ahdistanut aina oikein urakalla. Ensimmäisen joulun eron aikoihin minä vietin sataprosenttisesti sisätiloissa. En suostunut lähtemään hautausmaakierrokselle, en jouluaterialle muiden kanssa, enkä muistaakseni käynyt joulukirkossakaan. Muistaakseni, koska en todellakaan muista, kävinkö kirkossa vai en. Yleensä joulukirkot jäävät mieleen tavalla tai toisella.

Joulun pitäisi olla iloinen ja onnellinen perhejuhla, josta kaikki nauttivat. Viime aikoina siitä on tuntunut itselle tulevan lähinnä vaikea ja masentava juhla, josta nauttivat kaikki muut paitsi minä. Joulusta on tullut vaikea.

Jos muistelen lapsuutta, jouluun kuuluivat tietyt perinteet. Joulusiivous tehtiin aatonaattona ja silloin haettiin grilliruokaa kaikille, koskapa kukaan ei ehtinyt tai jaksanut laittaa enää ruokaa itse. Toki kaikki odottivat muutenkin jo jouluruokia, kinkkua, laatikoita ja herneitä. Ketäpä tuossa vaiheessa olisi innostanut käydä tekemään kastiketta ja makaroonia. Jouluaattona heräsi aina aikaisin kinkun tuoksuun, joulukinkku kun paistetaan aina aattoaamuksi. Kun on saanut silmät jotenkin auki, voi hiippailla alakertaan katsomaan tv:stä jouluaaton piirrettyjä.

Puolen päivän aikaan Turusta julistetaan joulurauha. Se julistus meillä on aina katsottu. Samoihin aikoihin valmistuu riisipuuro, jonka jokainen maustaa oman makunsa mukaan sokerilla, kanelilla ja maidolla. Puurossa on yksi kokonainen, kuorittu manteli, jonka saajalle meillä lankeaa joululahjojen jako. Perinteistä on sekin, että minä en ole kertaakaan saanut rehellisellä pelillä mantelia. Jos minun puurokupistani löytyy manteli, se on tarkoituksella sinne sijoitettu. Niin, puuro syödään savikupeista puisilla lusikoilla. Siinä on perinnettä kerrassaan.

Joskus iltapäivällä aletaan sitten valmistella niitä kunnon mässäyksiä. Siis aletaan lämmittää laatikkoruokia, asetella juustoja tarjottimelle ja keitellä perunoita yms. Jouluateria on perinteisesti meillä kestänyt pitkään. Siihen menee vähintäänkin puolitoista tuntia, että jokainen on saanut pari kierrosta lempijouluruokiaan ja kaikki ovat päässet jälkiruuan loppuun. En jaksa muistaa, että siitä pöydästä olisi koskaan kovin nopeasti noustu. Siinä on aikaa jutella asioista, maistella ja muistella. Se on yksi parhaita joulumuistoja, jonka jälkeen ei koskaan mene housujen ylin nappi enää kiinni.

Ruuan jälkeen käydään hautausmailla. Tuolloin on jo pimeää ja kynttilöiden loiste hautausmailla luo oudon, juhlavan tunnelman. Olen joskus miettinyt, miksi jouluna ylipäänsä käydään hautausmailla. Tuolloin hautausmaat ja kuolema tuntuivat minusta ahdistavilta ja pahoilta asioilta. Sittemmin olen huomannut, että on olemassa kuolemaakin pahempia asioita.

Kun kylmissään palaa kotiin, on jostain kuusen alle ilmestynyt läjäpäin lahjoja. Osa suuria ja osa pieniä, mutta kasoittain lahjoja kuitenkin. Lapsena piti aina yrittää kurkkia, kenelle menee suurin paketti. Viis siitä, oliko paketin sisältö mitenkään itseä kiinnostava, mutta huutava vääryys se oli, jos joku toinen sen suurimman paketin sai. Lahjojen jakamista ei yleensä ole tuossa vaiheessa pitkitetty yhtään. Lahjat jaetaan vauhdilla ja avataan vuorotellen. Tässäkin perinteessä on tehty muutoksia viime vuosina. Kun olin lapsi, nuorin sai avata lahjansa ensin, koska oli kaikkein kärsimättömin. Nykyään vanhin saa avata lahjansa ensin, koska on kaikein kärsimättömin. Hyvä tapa sinällään, että kaikki avaavat lahjansa vuorotellen. Siinä sitten jokainen näkee, mitä toiset saavat lahjaksi. Ei tarvitse myöhemmin ihmetellä ja kysellä.

Lahjojen avaamisen jälkeen on kahvipöytä valmis. Juodaan joulukahvit, syödään joulutorttuja ja joulupipareita. Oikeat joulupiparit ovat muuten possun muotoisia, sanokaa mitä sanotte.

Perinteet ovat aina tehneet minulle joulun. Muutama viime joulu ei kuitenkaan ole enää tuntunut samalta. Epäilemättä paljon tekee se, että oma avioero osui joulun paikkeille. Sen ensimmäisen joulun minä vietin täydellisessä sumussa. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen, etten suostunut syömään toisten kanssa, enkä halunnut tehdä mitään muutakaan. Suurilla myönnytyksillä minä osallistuin lahjojen jakoon ja kahveihin. Siitä joulusta lähtien kaikki on muuttunut. Minusta on tullut väsyneempi, vanhempi ja jollain tavalla olen menettänyt sen uskon joulun ihmeeseen. Joulumieli on hävinnyt.

Ehkä se tulee takaisin tänä vuonna...

Kauneus...

Itsenäisyyspäivä oli eilen. Katselin tietenkin perinteen velvoittamana ensin Tuntemattoman sotilaan ja sitten illemmalla Linnan juhlat. Linnan juhlia katsoessa tuli harvinaisen irrallinen olo. Tein huomion, että joku iäkkäämpi nainen oli pukeutunut kirkkaan sähkönsiniseen telttaan. Minä en osaa kuvailla sitä vaatetta millään muulla nimikkeellä. Yleinen ilme oli, kuten yleensäkin varsin juhlava. Kauniit ihmiset juhlivat kauniissa vaatteissa ja kauniissa puitteissa. Jotenkin pisti miettimään, kuinka moni noista ihmisistä oikeastaan kuuluisi kategoriaan kaunis, jos asiaa tarkemmin ajattelisi.

Luin Kahlil Gibrainin tarinan siitä, kuinka kauneus ja rumuus tapasivat meren rannalla, menivät uimaan ja uimasta noustessa pukeutuivat toistensa vaatteisiin. Siitä eteenpäin ne ovat kulkeneet toistensa vaatteissa ja vain kasvoistaan ne erottaa. Se pisti minut miettimään vielä tarkemmin sitä, kuka tai mikä on kaunis. Ulkoinen kauneus häviää ihmisestä aika pian ja ruma käytös, huonot tavat ja ilkeys muuttavat kauniinkin ihmisen rumaksi toisten silmissä. Liian usein kauneutta pidetään puhtaasti ulkoisena piirteenä.

Ajatteluani muutti, kun kuuntelin Juha Tapion uusinta levyä; Kaunis ihminen. Levylle nimensä antaneessa kappaleessa kerrotaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ja todetaan, on sentään kaunis ihminen. Se kosketti jotenkin syvemmällä tasolla kuin kertomus ulkoisesti kauniista ja muotitietoisesta ihmisestä. Jos minä ihmisenä mittaisin kauneuden vain ulkoisilla avuilla, minä pian menettäisin kaiken itsekunnioitukseni ja samalla itsetuntoni.

Vanha sanonta menee: "Kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa." Se pitää edelleenkin paikkansa. Paljon täytyy vettä virrata jokaisessa joessa ennenkuin kauneus muuttuu täysin objektiiviseksi.

Adventti...

"Päivät kuluu hukkaan kaikki hauska tapahtuu jossain muualla. Sielun maisemani siivottoman valo paljastaa, kuu esiin purjehti. Päivät kuluu lasken niitä ja luvuksi paljon saan. Päivät kuluu, päivämäärä ei vaihdu ollenkaan..."

Kolmas Nainen pyörii mielessä näillä erää. Joulun lähestyminen alkoi taas aivan puskasta. Kaikessa rauhassa käytin aikaani marraskuuhun ja yllättäen ollaan taas siinä tilanteessa, että veronpalautukset on käytetty, palkka on käytetty ja joululahjat pitäisi hankkia. Millä lihaksilla, kysyn vaan...

Joulun pitäisi olla sitä aikaa, jolloin ihmisen mieli lepää ja tuntee syvää rauhaa kaiken luomakunnan kanssa. Kissan kakka sille ajatukselle. Viimeksi olen tuntenut syvää rauhaa eilen herätessäni, kun tiesin, ettei tarvitse lähteä töihin edes käymään. Tosin sekin syvän rauhan tunne hävisi, kun huomasin olohuoneessa, että villalankakerä, joka oli sukkapuikoissa kiinni, oli saanut kyytiä ympäriinsä. Kivaa aloittaa aamu lankaa etsimällä. Se löytyi kyllä, kunhan ensin oli pyörittänyt muutaman kierroksen ympäri jokaista asunnossa olevaa tuolin jalkaa ja pöydän jalkaa.

No jaa, joulu tulee ja ehkä ne joululahjatkin tulee tehtyä tai hankittua. Voi tosin olla, että tänä vuonna pääasiassa päästään niihin itse tehtyihin lahjoihin, kun aikaa on, mutta valuuttaa ei. Olisi kyllä kiva joskus voida laittaa vähän paremmat lahjat, mutta talous on mikä on, se on vaan ymmärrettävä. Elämä kaikkinaisuudessaan on.

Ehkä pääasia on kuitenkin se, että muistaa ihmisiä jouluna.

Adventti ei oikein iske. Johtuu ehkä siitä, että kouluilla saa väsymiseen asti käydä läpi ensimmäisestä adventista neljänteen aihetta. Joskus tuntuu, että kyllähän nuo lapsetkin tämän tietävät, joten turhaan minä näitä toistan. Toisaalta, vastikään tuli havaittua se, etteivät välttämättä tiedä tai muista enää sitä, mitä on vuotta aiemmin puhuttu. No, adventti on joulun odotusta ja valmistelua, joten ei muuta kuin valmistelemaan.

"Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää, kadulla adventtisohjoa kyntää. Joku ihmisistä katsoo, kääntää pään, kun ihminen rypee läävässään ja lapset laulaa: "Jouluntähti on ehdoton"..."

Pitkä puhelu...

Pitkät puhelinkeskustelut voivat avata ikkunoita monenlaisiin maailmoihin. Tällä kertaa yksi puhelinkeskustelu muistutti mieleeni kaikenlaista sellaista, jonka luulin jo unohtuneeksi. Outoa huomata, että tunteet, jotka on mielestään painanut jo pinnan alle ja käsitellyt moneen kertaan, nousevat esille heti. Minun tarvitsi vain kuulla puhelimeni viestiääni ja sen jälkeen nähdä, keneltä viesti on tullut. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, siinä kehotettiin soittamaan, jos haluan jutella.

Jokin pään sisäinen yhdistäjä oli ilmeisesti sitä mieltä, että täytyy soittaa. Näin ollen minä soitin ihmiselle, josta en ole reiluun kuukauteen mitään kuullut. Nyt minä vihdoinkin ymmärrän sen, mitä tarkoitetaan katkeransuloisella. Juuri tuo sana kuvastaa sitä tunnetta, joka minulla oli sillä hetkellä, kun toisesta päästä vastattiin. Aivan kuin tuo reilu kuukausi olisi pyyhitty pois. Samat kipeät asiat ja samalla ilo siitä, että kuulee toisen ihmisen äänen. Ehkä kaikkea ei ole käsitelty vieläkään loppuun asti.

Puhelu kesti tunnin verran. Sen aikana puhuttiin paljon kaikkea, minä kyselin hänen vointiaan ja kerroin omista asioistani. Miten helposti siitä voisikaan palata takaisin entiseen aikaan, kun päivittäin pidettiin yhteyttä ja suunniteltiin yhteisiä asioita. Tuntui pahalta kuulla, miten kovasti sairaus verottaa toisen ihmisen elämää. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hän kokisi fyysisesti väsymystä. Tuntui välillä, että hän on henkisestikin valmis luovuttamaan. Sanoi hän sen ääneen itsekin, että olisi jo luovuttanut, ellei lapsia olisi. Se tuntui pahalta kuulla.

Puhelun jälkeen meni vielä toinen tunti tekstiviestien lähettelyyn. Puhelun aikana ei voinut sanoa kaikkea, mitä mielessä liikkui, eikä oikeastaan pystynyt sanomaan. Jos olisi edes yrittänyt, ääni olisi sortunut ja toinen olisi huomannut, että minua itkettää. Parempi siis jättää toiselle sellainen käsitys, että minulla menee ihan hyvin ja siirryn elämässäni eteenpäin. No, tulipahan taas viesteissä todistettua, etteivät asiat mene ihan niin. Viestissä oli helppo sanoa, että haluaisi muuttaa asioita toiseen suuntaan. Helppoa sanoa, etteivät tunteet ole vielä hävinneet minnekään.

Jep, elämä ja rakkaus ovat helppoja.

"Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen. Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois, vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois. Ei pyydä koskaan saapuessaan lupaa katkeruus ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus... "

Maanantai...

Jep jep.. Näyttää siltä, että talvi ottaa takapakkia ja Etelä-Suomen säät valtaavat myös Lapin. Täällä on satanut viimeiset kaksi päivää vettä. Ei ole ollenkaan mukavaa, että valoisuus muuttuu pimeäksi, märäksi ja ankeaksi. No, ei voi itse valita säitään.

Maanantai oli outo päivä, se meni kuin kuumeessa. Aamulla kello oli suurin piirtein 04.00, kun saavuin Turusta kotiin. 06.30 soi herätyskello ja täysin luomet turvoksissa piti valua suihkuun ja lähteä autolla kohti isompaa kylää. Taas kerran piti vaihdattaa tuulilasia autoon tai siis Fordiin. Aurauskepit vain hyppivät silmissä, kun väsytti niin perusteellisesti. Onneksi tiellä ei ollut paljoa liikennettä, joten minun harvinaisen paljon vaihtelevat ajovauhtini ja ajolinjani ei juuri ketään häirinnyt.

Vähän ennen kaupunkia eteeni kuitenkin tuli perä edellä ajelemaan lava-dasse siis joku vanha avolava. Tarpeeksi väsynyt kun olin, keskityin vain tuijottamaan kyseisen vehkeen takavaloja. Yllätyin, kun äkkiä auton jarruvalot syttyivät ja aivan selvästi dasse alkoi vetää lukkojarrutusta siinä nenän edessä. Minä en tietenkään nähnyt mitään syytä, miksi jarrutetaan, mutta pakko oli lyödä liinat lukkoon. Meni hetki ja tien varresta eteen hyppää poro. No voi V***U!

Porot ovat oikeasti typeriä eläimiä. Tämäkin yksilö jäi seisomaan keskelle tietä, vaikka minun autoni ei ollut vielä lähelläkään pysähtymistä. Sorkkiinsa tämä kaveri otti vauhtia vasta sitten, kun aloin soittaa torvea. Sitten loikittiinkin ja vauhdilla tien yli ja lähimpään pusikkoon. Lava-dasse ajeli tyytyväisenä siinä vaiheessa jo pitkän matkan päässä. Mieli olisi tehnyt tirvaista käkättimeen sitä kuskia. Varmasti huomasi, ettei ollut ihan sentin päässä enää se kolarointi ja silti vaan ajeli menemään. PRKL!

Tuulilasi vaihdettiin, 4 tunnin odotuksella sain auton pois ja pääsin ajamaan takaisin kotiin. Kello oli noin 14, kun kaaduin sänkyyn ja seuraava havainto maailmasta minulla on maanantailta kello 23.00, kun piti käydä vessassa. Samaa soittoa kuitenkin takaisin sänkyyn ja tiistaiaamuna varsin pirteänä hereille yhdeksän tienoilla. Tulipahan ainakin nukuttua osa univeloista pois. Ei vanha enää jaksa notkua vähillä unilla 4 vuorokautta putkeen. No jaa, elämä on aika usein epäreilua, ainakin minua kohtaan. Hyvä kuitenkin niin, että jonkinlaista palautumista tapahtuu edes välillä.

Hymy...

Lunta sataa taas. Jotenkin pohjoisen Suomen aikaisin alkava talvi saa mielen käymään aivan oudoilla kierroksilla. Syystä tai toisesta viime aikoina ei ole pahasti edes pipo kiristänyt, vaikka syytä siihen varmasti olisi ollutkin. Eivät ole rassanneet aikaiset herätykset, eivät pitkät työpäivät, eikä edes se, että auto on ikuisen jääkerroksen alla. Aamulla auton raappaaminen on jo toinen luonto. En varmaan enää edes selviytyisi ilman aamuista jään raapimista.

Hyvään tuuleen varmasti on olemassa järkeväkin syy. Ainakaan minä en ilman syitä ole hyväntuulinen. Ehkä tietyt henkilökohtaisen elämän asiat ovat taas avautuneet siten, että jaksaa välillä hymyilläkin.

Kaikki heijastuu kaikkeen, sen voi huomata. Heti, kun omassa elämässä menee vähän paremmin, tuntuu, että työtkin sujuvat iloisemmin. Sen seurauksena minusta tuntuu, että nuoret ovat toisinaan jopa siedettäviä ja työpinnakin kestää pidempään. No, ehkä tämä on vain väliaikainen olotila taas ja kohta olen oma kärttyinen itseni.

Ruotsalaisuuden päivä...

Jos olen jo aiemminkin ollut sitä mieltä, ettei Ruotsista tule mitään hyvää, käsitykseni vahvistui maanantaina. Maanantai oli ruotsalaisuuden päivä ja kaikki meni persiilleen aamusta asti.

Olin sopinut jo viime kuussa, että käyn 6.11. Raudaskylällä, vanhassa opinahjossani. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että minun piti herätä aamulla kello 6, jotta ehdin käydä suihkussa ja hoitaa kaikki aamutoimet ollakseni autossa kello 7. No, heräsin 7.02, ilman herätyskellon ensimmäistäkään pihausta. Olin unohtanut painaa viimeisen kerran sitä "ok"-nappia. PRKL!!!

Jo lähdössä siis myöhässä kuin apina. Ei siinä mitään, hieman rivakampaa kaasujalkaa ja menoksi. Kemin paikkeilla näytti siltä, että olen ihan hyvin aikataulussa ja mitään hätää ole ehtimisen kanssa. Jep jep. Noin 20 km Kemistä etelään ajoin rekan perässä. Rekasta ropisi kiven murkuloita suoraan minun tuulilasilleni. Siinä meni paskaksi kuukauden vanha tuulilasi. Ei muuta kuin rekasta ohi ja kaikki mahdolliset vilkut päälle ja hidastamaan vauhtia siihen tien sivuun. Rekka pysähtyi myös. Kuljettaja veivasi ikkunaa auki siinä kohtaa, kun minä jo olin repimässä häntä autosta pihalle katsomaan, minkälaista jälkeä minun autolleni on tehty. Setä kiersi oman autonsa ympäri ja kas kummaa, kyljessä oli reikä, josta soraa putoili tielle. Vaihdettiin tarvittavat yhteystiedot ja minä kiireellä lähdin jatkamaan matkaani.

Tässä kohtaa alkoi sitten aikataulu pettää lopullisesti. Rauskille saavuin 12.02 ja kymmenisen minuuttia meni oikean paikan löytämiseen, jotta olin sopimaani hommaa hoitamassa. Rauskin päässä kaikki meni ok. Söin hyvää meksikolaista ruokaa ja pyörin tunnin verran Käppäräisellä. Sen jälkeen edessä oli taas ajomatka Lappiin.

Vähän ennen Oulua, Limingassa, katsoin, että onpas outoa, kun bussipysäkillä on auto parkkivalot päällä. Hetkeä myöhemmin edessä seisoi poliisi. Juuri näin! Veivasin ikkunan auki ja poliisisetä ilmoittaa, että olisi hieman huomauttamista kaasun käytöstä. PRKL! Ei muuta kuin auto bussipysäkille parkkiin ja sitten kuulemaan, kuinka kovaa tulikaan ajettua tutkaan. No, onneksi vain 104 ja rajoitus 80. Sakot mätkähti kuitenkin siitä hyvästä. Samalla huomasivat, että auto olisi pitänyt katsastaa 16.10. mennessä. Sakot tuli siitäkin. Mukava pikku pikavoitto niissä arpajaisissa. Kysyivät vielä, että ottavatko kilvet vai hoituuko katsastus 15.11. mennessä? Hoituihan se. 7.11. oli jo varattu aika etukäteen. Paska pajatso, että sattui edelliselle päivälle pysäytys.

Olenkin vakaasti sitä mieltä, että kaikki on ruotsalaisten syytä. Koko päivä meni aamusta asti pieleen ja vain siksi, että kalenterissa lukee ruotsalaisuuden päivä.

Lapissa kaikki...

Näyttää todellakin siltä, että talvi on täällä. Lunta saa joka aamu harjailla pois auton katolta ja laseilta ja pakkanen hipoo miltei kaikkina aamuina kahtakymmentä. Siinä on etelän ihmisellä tarkenemista. Onneksi lumi on kuitenkin tuonut tänne valoa. Ei ole pimeää, on vain sinistä. Saa tosin nähdä, missä vaiheessa alkaa taas rasittaa se, että jatkuvasti täytyy laukata laittamaan autoa lämmittimeen ja silti persus jäätyy, kun autoon istuu.

Talvessa on kuitenkin omat hyvät puolensa. Talvella nukuttaa enemmän. Se on ehdottomasti hyvä puoli, sillä kesällä minä nukuin valoisuuden takia aivan liian vähän ja olin jatkuvasti kuin ahteeriin ammuttu karhu. Nyt on mahdollisuus ja tarvis nukkua välillä jopa päiväunia. Toissapäivänäkin meni kevyesti pari kolme tuntia unta keskellä päivää, sitten vaan piti palata tajuntaan, kun töihin piti mennä takaisin. Onneksi on herätyskello.

No, pohjoisessa sentään talvi on mukavampi viettää kuin etelässä. Täällä ei niin tuule ja pakkanen on mukavaa. Ainakin silloin se on mukavaa, kun ei tarvitse itse seisoskella pihamaalla...

Lumi...

Elämä heittää eteen outoja polkuja. Niin täti tuolla eräässä kommentissaan sanoi. Niin se tuntuu tekevän. Mieli on vähemmän haikea, enemmän innoissaan siitä, että edessä voi vielä olla jotain. Niin vaikealta kuin tuntuikin alkaa luopua suhteesta, joka tuntui hyvältä.

Jos etelässä vielä on syksy, täällä alkoi eilen tosissaan talvi. Lunta tuli tasaisesti koko päivän taivaalta ja minä liukastelin etelä-suomalaiseen tapaan kesärenkailla menemään sellaiset 100 km työajoa. Liukasta oli, jarruista ei ollut juurikaan apua ja koko ajan jännitti itseäkin, mennäänkö metsään vai päästäänkö ajoissa perille ehjin nahoin. Pääsin perille, ehjin nahoin ja autokin jäi yhdeksi kappaleeksi. Ei edes irronneita osia tai ylimääräisiä lommoja. Tänä aamuna vaihdettiin alle talvitossut.

Oli outoa huomata, että oma mieli virkistyy heti, kun tulee lunta maahan. Tuntuu, että päivät ovat valoisampia taas, kun lumi taittaa kaiken valon takaisin. Ei tarvita auringonpaistetta siihen, että valoisuus on sopivaa luokkaa. Pieni pakkanenkin tuntuu piristävältä. Ei ole sitä kostean nihkeää säätä, joka etelässä saa ihmisen repimään pelihousut. Silloin kengät ovat aina märät, samoin housunlahkeet ja sukat. Sitä ei kestä.

Talvi, ensilumi ja pitkät työpäivät. Sellainen yhdistelmä tälle erää.

Hyvästi...

No niin.. Ehkä nyt on vietetty se suruaika, joka tämän suhteen päättymiseen tarvitaan. Siis tarkoitan akuuttia suruaikaa, jonka aikana ajatukset pyörivät yhtä ja samaa ympyrää edes takaisin. Nyt on aika aloittaa taas alusta, siirtyä eteenpäin, kuten mies minua kehotti tekemään. Helppoahan se ei ole, mutta ei voi tietää, jos joku veisi jossain vaiheessa taas jalat alta. Ehkäpä vie...

Pistää miettimään aika kovasti, miksi elämä menee näitä latujaan. Yksi jos toinenkin suhde menee poikki, vaikka itse kuinka kovasti haluaisi niiden pysyvän. Ehkä pitäisi oppia luopumaan asioista, toisista ihmisistä ja muustakin silloin, kun on sen aika. Ehkä, jos minä tarpeeksi pitkään pinnistelen ja ponnistelen, opin päästämään irti. Ei ikuisuuksia voi roikkua menneissä ajoissa, olivat ne hyviä tai huonoja, jossain vaiheessa on vain siirryttävä eteenpäin. Se, minne suuntaan on eteenpäin, riippuu ihmisestä itsestään.

"Sinuun tuhlaan tolkutonta ikävääni turhanpäiten, sinuun tuhlaan. Lieneekö tyhmyyttä jukuripäisen? Kenen syli enää yli kevään kestää? Tätä paloa ei järki millään voi estää. Kaikki tuntuu kulkevan ei-kenenkään-maata..."

Lisää Lauri Tähkä sitaatteja.

Ehkä tuo on nyt ollut tämän viikon teemabiisi, Lauri Tähkän Hyvästi. Siitä otsikko...

Yläkerran äijä...

Olen tosiaankin viime aikoina miettinyt, mitä yläkerran äijällä on minua vastaan. Selvennykseksi sanottakoon, että asun kerrostalon 3. kerroksessa, joka on ylin kerros. Siis minun yläpuolellani on vain katto ja sen yläpuolella taivas. Puhe on siis ukko ylijumalasta tai millä nimellä kukakin hänestä puhuu.

Aina sanotaan, että voimia on päivän kuormaa varten juuri sopivasti. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että yläkerrassa on otettu tehtäväksi sen selvittäminen, missä minun rajani oikeasti menee. Voin sanoa, että ei enää veny kovinkaan paljoa pinna, eikä voimatkaan. Mitä enemmän kelailee oman elämänsä aikaisia asioita, sitä enemmän hämmentää, miten paljon kaikkea voi yhden ihmisen kohdalle osua. Joskus olen jopa toivonut, että välillä koettelisi sellaisiakin ihmisiä, joille on aina asiat osuneet kohdalle työtä tekemättä ja taistelematta.

Tosin tästä voi olla joku eri mieltä...

Joka tapauksessa olen pohtinut sitä, minkä takia nämä kovat opetukset osuvat juuri minulle. Onko kyse vain siitä, että minä olen niin pirun kovapäinen, ettei oppi mene muilla keinoilla perille? Vai onko kaikki pelkkää testiä? Kokeillaanko tässä sitä, missä vaiheessa minä lakkaan yrittämästä enää yhtään mitään?

En tiedä, joten siteerataan loppuun Lauri Tähkää.

"Tää rakkaus ei oo pysyvää. Tää rakkaus on ohimenevää. Tää rakkaus on, hei, mitä se on? En oikein tiedä itsekään."

Hiljaisuus...

Pommi iski keskiviikkoiltana, siitä hiljaisuus. Miehellä on munuaissyöpä. Hän keskittyy lapsiinsa ja yrittää viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan. Minä kuulin asiasta ensimmäisenä, ennen hänen äitiään, siskoaan tai lastensa äitiä.

Puhelun aikana mies kertoi suunnitelmista, joita hänellä oli ollut. Hän oli ajatellut, että voisi hakea pohjoisesta töitä ja muuttaa tänne. Oli ajatellut yhteistä tulevaisuutta. Puhelun lopetus satutti kaikkein eniten.

"Minä rakastan sinua, mutta en voi olla sinulle sellainen mies, joka haluaisin olla."

Se satuttaa, ettei voi alkaa vihata toista.

Tiedonkulkua...

Ihmisen elämä on niin kertakaikkisen ärsyttävää toisinaan. Jos toinen ei ota puhelinta käteen ja ilmoita itsestään, ollaan sitten syvässä epätietoisuudessa molemmat. Minä olen varma, että tässä vaiheessa mies jo tietää jotain enemmän kuin on minulle kertonut. Vaan kun olemme sopineet, että hän ilmoittaa ajallaan, en minä voi tehdä tässä vaiheessa mitään. Odottavan aika on pitkä ja mielikuvitus villi.

Olen ehtinyt hahmotella mielessäni varmaankin noin puolen vuosisadan verran traagisia rakkaustarinoita, kun olen miettinyt, mitä seuraa mistäkin vaihtoehdosta. Jos mies on todellakin pysyvästi sairas, minulla ei paljon vaihtoehtoja ole. Muissa tapauksissa en tiedä. Ainahan saa elää siinä toivossa, että vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Joskus ne toiveet vaan jäävät toteutumatta. Silloin sitä joutuu aina kiertymään takaisin omaan itseensä ja ihmettelemään, miten tässä jälleen kävi näin.

Tiedonkulku on tässä maailmassa yleensäkin se, mikä tökkii. Työpaikalla tieto ei välttämättä kulje kahden metrinkään päähän. Yleensä tietoa pitäisi osata kysyä itse, mutta milläs kysyt, jos asia on sellainen, ettet ole alunperinkään koskaan missään kuullut siitä yhtään mitään. Sitten vain oletetaan, että kaikki tietävät, mistä on kyse. Sama pätee normaaleissa ihmissuhteissa. Jotkut putoavat aina tiedotuksen ulkopuolelle ja sitten ihmetellään, että: "Etkö sinä muka tiennyt, että se on raskaana ja nyt sillä on vauva?" No en, en tiennyt, kun kukaan ei ole asiasta halaistua sanaa sanonut!

Yritä siinä sitten olla siivosti, kun et saa mitään tietoa mistään. Ainakin kaikki pitävät täysin idioottina, kun aukaisee suunsa. Vaan se on ollut sama trendi olemassa jo pitkään. Ainahan minä onnistun nolaamaan joko itseni tai puoli sukua, kun avaan leipäläpeni. Siinähän sitten saavat hävetä, mitäs jättävät kertomatta minulle... ;)

Ajatuksia Zoughista...

Kuinka usein minä olenkaan miettinyt sitä, miksi aina kaikki ikävät asiat tuntuvat osuvan juuri minun kohdalleni. Syystä tai toisesta minun ihmissuhteeni näyttävät olevan tuhoon tuomittuja, vaikka en itse ehtisikään tehdä mitään sellaista, mihin voisi suhteen olettaa kaatuvan. En tiedä miksi, mutta minun elämäni näyttää olevan aina täynnä kriisejä. Jos työt jotenkin sujuvatkin ja rahat riittävät vielä seuraavan viikon hernekeittopurkkeihin, sitten tökkii rakkauselämä tai sen puuttuminen.

Minä tiedän kyllä pärjääväni varsin hyvin yksinkin. Ongelma on siinä, etten minä halua elää elämääni yksin. Minä kaipaan vierelleni sitä ihmistä, jonka kanssa asiat voi jakaa. Sellaista ihmistä, joka huonoina päivinä on valmis tukemaan minua ja jota minä voin tukea hänen huonoina päivinään. Vuorovaikutustaidot ovat kova sana suhteessa, jossa minä olen toinen osapuoli. Tuntuu vain välillä siltä, että miehet eivät voi ymmärtää saati hyväksyä sitä, että minä haluan tietää asioista, hyvistä sekä huonoista. Vielä vähemmän miehet onnistuvat saamaan tajuntaansa sitä asiaa, että minä odotan tiettyä vastavuoroisuutta. En minä välttämättä ole äärimmäisen innostunut auton sytytysjärjestelmästä, mutta ymmärrän, että se voi olla miehelle tärkeää.

Jotenkin oletan, että toiset ihmiset joiltain osin lukisivat minun ajatukseni ennenkuin puen ne sanoiksi. Sen takia aina toisinaan olen varsin hämmentynyt, kun kukaan muu ei näytä ajattelevan samalla tavalla kuin minä saati ymmärtävän niitä ajatuspolkuja, joita olen vaeltanut lopputulokseeni. Ehkä kyseessä on naisille niin tyypillinen tippaleipäaivoisuus. Harvoin ne polut, joiden kautta lopputulokseen päädyn, ovat millään tavalla järjellisiä, suoralla loogisella päättelyllä saavutettavissa.

Toisinaan minua painaa juuri se, että omat ajatukseni tuntuvat olevan jossain miljoonien kilometrien päässä kaikkien muiden ajatuksista. Minä en ole juurikaan kiinnostunut muodista, toisten lapsista tai baari-illoista. Yleensä minä pohdin kaikkea turhanpäiväistä. Pohdin sitä, kuka nimesi ilmansuunnat ja mihin hän nimeämisen perusti, sitä, miksi ihminen tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, jota rakastaa, sitä, miksi oma elämäni on kulkenut sitä latua, jota on. Tuskinpa kovinkaan moni miettii samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja päätyy aina eri tulokseen. Yleensä vielä painokelvottomiin tuloksiin. (Olen henkilökohtaisen aivotyöskentelyn perusteella sitä mieltä, että ilmansuunnat nimesi kivikaudella elänyt Zough, joka ei keksinyt parempaakaan tekemistä kiviseinän tuijotukseltaan.)

Vakavasti sanoen, minä harvoin olen samalla aaltopituudella muiden ihmisten kanssa. Jotkut lentävät minun ajatuksiini nähden liian korkealla ja toiset liian lähellä maan pintaa. Jotkut seisovat niin tukevasti elämässään kiinni, etteivät edes huomaa minun ajatusteni lentoa. Kun sitten löytää ihmisen, jonka kanssa ajatukset ovat samalla korkeudella, minä en edes halua pilata asiaa virittämällä siihen mitään romanttista ulottuvuutta. Tästä on hyvänä esimerkkinä useampi ystäväni, jotka ovat omilla tahoillaan naimisissa tai muussa parisuhteessa. Minua ei kiinnosta sekoittaa heidän elämäänsä pätkän vertaa. Olen tyytyväinen siihen, että voin ajatella heidän kanssaan.

Elämä on kummallista. On ihmisiä, joille haluaisi puhua, joiden oloa haluaisi jotenkin helpottaa ja sitten on niitä, joille ei tarvitse puhua. On olemassa joukko ihmisiä, joiden kanssa voi olla hiljaa ilman, että tilanne on vaivautunut. Oli miten oli, seuraava lainaus on kokonainen laulu. Laulu, joka on tullut minulle hyvinkin tutuksi viime aikoina.

" Tämä pohjoinen kaunis maa armahduksesta nyt kuulla saa. Sillä Jumalan suuressa suunnitelmassa tämä kansa saa paikkansa. Tämä maa on niin kivinen, suota surkeaa ja korpea. Meille rukoilen viisautta välttää ansoja, toinen toisia siunatkaa. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Kivi kalliisti maksettu, sydämiimme se on suljettu. Ja sen varaan me laitamme koko elämän. Sitä murrettu koskaan ei. Tätä kansaa ei karkota hetken heikotus, sen tuuli vei. Taas on venhettä vastavirtaan tuonelan kädet rakoilla soudettu. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Vaikka routa ja ikijää kalvaa sielua ja hirvittää, tätä kansaa ei kaamoksen valta vangitse, sillä se jaksaa uskoa. Nämä pohjolan tyttäret, pojat revontulten reunalta saivat sanoman Jumalan valtakunnasta. Laulaen Luojaa kiittäkää. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

säv. & san. Kari Haapala"

Kissutti vai koiruli?

You Are: 20% Dog, 80% Cat

You are are almost exactly like a cat. You're intelligent, independent, and set on getting your way. And there's no way you're going to fetch a paper for anyone!

Are You More Cat or Dog?

Eipä tähän voi juuri mitään lisätä, eikä ottaa pois. Minä olen enemmän kissaihminen oikeassa elämässäni.

Unettomat yöt...

Pari päivää on mennyt tehokkaasti seinää tuijottaen aina silloin, kun on ollut aikaa omille ajatuksille. Onnekseni sitä aikaa on ollut harvinaisen vähän. Eilinen päivä kuitenkin oli kokonaan sellainen, että istuin kotona sohvalla, tv oli auki ja minä tuijotin seinää hieman tv:n yläpuolella. Virallisesti väitän katsoneeni telkkaria, mutta totuus on se, että seinä lähinnä tuli tutummaksi.

Huonosti nukutut yöt lisäävät sitä tuijottamista, kun aivotoiminta on harvinaisen olematonta ja väsymys pitää puolivaloilla liikenteessä. Ehkä tänään tai huomenna olisi lisää tietoa. Sitten voisi ehkä nukkua. Tai sitten ei...

Sydän pysähtyy...

"Olen kotona. Menen takas aamulla. Minussa on jotain pahasti pielessä. Pyydettiin varautumaan pahimpaan. Varaudu myös sinä." 6 Loka 2006 20:57

Tyhjä olo.

"Minua pelottaa. En ole koskaan pelännyt mitään ja nyt minua pelottaa. Kaikki suunnitelmat menivät romukoppaan. Olin ajatellut, että meistä voisi tulla jotain." 6 Loka 2006 21:26

Tyhjä olo.

Päässä humisee.

Tässäkö se oli? Se hetken onnellisuus ihmisestä, jonka kanssa on hyvä olla. Aivan kuin sydän olisi pysäytetty.

Tyhjä olo.

Kun saisi nukuttua, ettei koko yötä itkisi. Aamulla on aikainen lähtö töihin. Miksi asiat menevät näin? Miksen minä saa olla onnellinen?

"Ei iloa monta ihmislapselle suotu. Yks kevään riemu,ja toinen kesän, ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisesta.

Ei surua monta ihmislapselle suotu. Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä voima."

Minuakin pelottaa. Pelottaa niin helvetisti, mutta olen liian ylpeä myöntääkseni sitä. Pelkään liikaa kipua, jonka sydämen särkyminen minulle aiheuttaa.

Hiuksia ja pollalogiaa...

"Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa, ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan..."

YUP iskee tänään ja voimalla. Johtunee siitä, että aamulla töihin mennessäni kuuntelin YUP:n levyä Helppoa kuunneltavaa.

Eilen oli hyvä päivä, pitkä ja raskas, mutta hyvä. Kävin lähimmässä isossa kaupungissa vaihdattamassa rakkaaseen Fordiin uuden tuulilasin, jotta sen saisi katsastuksesta läpi. Koska kyseinen toimenpide vie useampia tunteja liiman kuivumisen takia, vietin päivän työkaverini kanssa itseämme hemmotellen. Työkaverini tytär on kampaaja, joten molemmat istuimme vuorollamme jakkaralla saamassa uutta ilmettä. Samasta putiikista saa myös kosmetologin ja hierojan palveluita, joten minä nautiskelin puoli tuntia niska- ja hartiahieronnasta. Meinasin nukahtaa siihen hierontapöydälle, mutta nyt ovat hartiat kosketusarat. Taisi ottaa se hieroja aika roisilla otteella.

Meillä meni siellä kampaamossa aikaa 4 tuntia. Siinä ajassa tosiaan molemmilla laitettiin hiuksia ja jotain muutakin ekstraa. Minulle siis se hieronta. Tämän jälkeen suuntasimme paikalliseen pizzeriaan ja 5€ hintaan kumpikin otti oman jättimäisen pizzansa. Mikä nautinto syödä hyvää, rasvaista ja erittäin runsasjuustoista pizzaa. Kotona ei tule paljoa sitä ruokaa harrastettua. Syömisen jälkeen sitten lähdimme kiertelemään erästä kauppakeskusta. Pari vaateliikettä, pari kenkäkauppaa ja äkkiä olikin jo kiire hakemaan Fordia pois lasiliikkeestä.

Kallista lystiä, mutta olo oli ja on osaltaan vieläkin keskimääräistä onnellisempi. Tietysti onnellisuutta lisää sekin, että mies ilmoitti itsestään edes jotain. Hän oli tutkittavana kaksi päivää sisällä sairaalassa. Vaikkei mitään tuloksia vielä olekaan, sentään kuului, että hän on elossa ja menossa töihin.

Itsensä hemmotteluun ei tule käytettyä kuukautta kohti rahaa juuri yhtään. Tuntuu, että kaikki rahat menevät elämiseen ja perusasioihin, kuten omaan ruokaan ja kissanruokaan. Eilen kyllä pistin sitten menemään senkin edestä. Tuulilasin vaihto 230€, hiusten värjäys ja leikkaus 77€, niska- ja hartiahieronta 30 min. 18€, pizza 5€ ja täysi tankillinen menovettä Fordiin 50€. Kokonaiskustannukset hyvästä mielestä 380€ eli mummonmarkoissa noin 2270mk. Siinä meni sileäksi tili, mutta onpahan edes hieman parempi olo.

Oikeastaan hassua, miten hiusten leikkaaminen ja värjääminen voi vaikuttaa ihmisen mielialaan. Kaikkein parasta terapiaa tyylin vaihtaminen on silloin, kun parisuhde menee poikki. Mitä suuremman tyylimuutoksen silloin tekee, sen paremmalle se tuntuu. Avioeron paikkeilla minä vaihdoin pitkistä vaaleista hiuksista kertarykäisyllä lyhyisiin ja tummiin hiuksiin. Edelleen se linja pitää. Lyhyttä ja tummaa on nytkin, mutta hieman taas erilaisella leikkauksella ja aivan vaaleilla, ohuilla raidoilla. Viimeksi oli päältä kokonaan vaaleat ja alta tummat. Se on sitä samaa irroittautumista kuin monet muutkin asiat eron aikana. Siinä karisee hiusten mukana moni sellainen asia, joita on kantanut parisuhteen mennessä pieleen. Ja tietysti itsestään yleensä pitää enemmän, kun hiukset on laitettu vähän siivommin ja naama näyttää edes melkein inhimilliseltä...

Jotenkin kampaamokäynnin vapauttamana sitä aina ymmärtää hieman toisiakin ihmisiä ja heidän näkökulmiaan, se on sitä "pollalogiaa". Elämä vain muuttuu mukavammaksi ja monet meistä ovat mukavuudenhaluisia...

Epävarmuus...

Elämässä mikään ei ole varmaa. Epävarmuus on monesti se ainoa varmuus, joka ihmisellä voi asioiden tilasta olla. Se pätee ihmissuhteissa, työssä ja rahoissa. Sama epävarmuus miltei jokaisella on siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Jotkut uskovat pelastukseen ja ikuiseen elämään, toiset uskovat uudelleen syntymiseen ja kolmannet sanovat ihmisen vain puskevan koiranputkea siitä eteenpäin, kun kuolo korjaa.

Epävarmuus on myös inhimillinen olotila. Ihminen on epävarma omasta persoonastaan, ulkonäöstään ja oikeista toimintatavoista. Miltei jokainen on varmasti jossain vaiheessa toivonut olevansa erinäköinen tai -kokoinen tai peräti kokonaan eri ihminen. Hyväksyntää tavoitellessaan sitä voi mennä niin helposti liiallisuuksiin toiveissaan.

Tulevaisuus on aina epävarma. Tänään ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Toki me teemme suunnitelmia, ainakin minulla on ensi vuoden kesäkin jo suunniteltu työasioiden osalta. Meidän suunnitelmamme vain eivät aina toteudu. Jos minun suunnitelmani olisivat toteutuneet, minulla olisi tässä vaiheessa pari lasta, rakastava aviomies ja oma koti. Tällä hetkellä minulla on työ, kaksi kissaa, epävarmuus ihmissuhteesta ja pitkä matka lähimpään paikkaan, jota voisin kutsua kodikseni. Tällä paikkakunnalla minun asuntoni on vain minun asuntoni. Siellä ei ole koti.

Epävarmaa on sekin, miten kaikki tehdyt suunnitelmat toteutuvat. Suunnitelmat on tehty siihen luottaen, että ihmiset toimivat niin kuin minä haluan. Ne on tehty optimismilla ja realismilla, toivoen, että paras mahdollinen tulos saadaan aikaan. Myös ihmissuhteissa minä toivon, luotan ja odotan, että ihmiset toimivat siten, että tulos tyydyttää minuakin. Silti olen epävarma siitä, mitä tapahtuu. Hyvätkin suunnitelmat voivat kaatua. Ne voivat kaatua pieniin asioihin, joita ei ole edes millään tavalla osannut ottaa mukaan suunnitelmaan.

Epävarmuus iskee useimmiten silloin, kun odottaa tietoa. Niin kuin minä tälläkin hetkellä. Kello tikittää, ulkoa kuuluu koiran haukkua ja minä odotan tietynlaista soittoääntä kertomaan, että kaipaamani tieto on saatavilla.

Piristys työpäivään...

Lämmitti mieltä tässä päivänä muutamana, kun sain sähköpostia vanhalta kuorokaverilta. Siinä ehdoteltiin vanhan nuorisokuoron kokoontumisajoa. Aikataulullisesti ehdotus ei sopinut minulle, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että minä olin yksi niistä ensimmäisistä, joiden tiedot oli löydetty. Vastasin tälle kaverilleni, että muuten hyvä ajatus, mutta siirrettäisiinkö tulevaan kesään, kun aikataulullisesti huono rako tuo helmikuun alku. Johtuen tietenkin siitä, että kyseiset viikonloput ovat kiinni leirielämässä.

Vastaus tuli seuraavana aamuna koneelle sähköpostin muodossa.

"Ei me mitään kokoontumista pidetä, jollet sinä sinne tule."

Lyhyesti ja ytimekkäästi piristetty sitä työpäivää.

Unikanavalla...

Joku on tunkeutunut minun unikanavalleni ja sitä kautta yrittää vaikuttaa asioihini. Olen aivan varma siitä, eikä tässä ole kyseessä mikään vainoharhainen kohtaus. Tämä varmuus johtuu siitä, että viime aikoina aina vain uudestaan ja uudestaan unissani minä olen vältellyt ex-miestäni. Milloin hän väijyy minua puskissa ja milloin jonkin viraston tiloissa. Harvinaisen typerää, että jatkuvasti samat ihmiset, joita ei halua nähdä, pyörivät unissa.

Muutoinkin uneni ovat olleet jokseenkin kummallisia. Jotenkin minua hämmentää esimerkiksi sellainen uni, jossa eräs naispuolinen tuttavani alkaa lähennellä minua aivan selkeästi seksiin pyrkien. Ja kun minua eivät kiinnosta naiset siinä suhteessa... Kaiken kaikkiaan tuntuu, että unikanava käy ylikierroksilla, eikä osaa suodattaa mitään pois. Kaikki ajatukset, ovat ne omia tai muiden, aiheuttavat siellä kiehuntaa ja kuohuntaa. Sitten minä joudun katselemaan yöni niitä, noustakseni aamulla ärtyneenä ja huonosti nukkuneena.

Välillä minä toivon sellaisia unettomia öitä. En suinkaan sitä, että valvoisin yön läpi, vaan ettei minun tarvitsisi katsoa unia. Joskus olisi vain hyvä nukkua ja levätä, muistamatta aamulla vilaustakaan yhdestäkään yön unesta. Mutta ei, sitä minä en näytä saavan millään. Mitä enemmän minä toivon syväunisia ja unennäöttömiä öitä, sen varmemmin minä saan jonkin skitsahtaneen kyttäysunen. Välillä tuntuu, että järki täytyy olla höllissä kantimissa, jos tuollaisia unia näkee.

Ehkä se onkin nykyään löyhemmin omassa hallinnassa. Yhä useammin tulee omasta elämästään sellainen tunne, että kaikki on epätodellista. Ei minun elämääni voi olla arkipäivisin työskentely, joskus iltaisin ja viikonloppuisin menossa ja harvoin vapaalla. Miksei minulla ole ollenkaan sellainen olo, että näin tämän pitikin mennä?

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä...

"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."

Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.

"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."

Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.

Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.

Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.

"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."

Entä jos...?

"Entä jos minulla onkin syöpä tai osteoporoosi tai nivelreuma?"

Tuolla kommentilla mies sai minut sanattomaksi. Mitä siihen voi sanoa, jos toinen pelkää sairastavansa jotain pysyvää? Mitä yleensäkään voi sanoa ihmiselle, jolla saattaa mennä koko elämä täysin uusiksi, jos jotain todetaan?

Entä jos...?

Kävimme keskustelua siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin vakava sairaus miehellä todettaisiin. Mies haluaa omistautua siitä eteenpäin lapsilleen ja lopettaa suhteen. Mies käytti sanoja:

"En minä voi sitoa itseeni nuorta ja tervettä ihmistä, jolla on vielä elämää edessä, kuten sinulla."

Entä jos...?

Eikö minulla ole tilanteessa sanavaltaa? Eikö minulle anneta mahdollisuutta päättää itse, haluanko sitoutua ihmiseen, jolla on vakavakin sairaus? Voidaanko minut vain heittää yli laidan, jos se ei sovi toisen suunnitelmiin? Tähän asti elämä on osoittanut, että minut voidaan heittää laidan yli heti, kun löytyy itseä enemmän miellyttäviä suunnitelmia. Kokemus on näyttänyt, ettei minulla ole sanavaltaa missään tilanteessa, eikä mahdollisuutta päättää itse.

Entä jos...?

Entä jos minä haluaisin kuitenkin sitoutua? Entä jos minä haluaisin päättää? Entä jos mitään ei löydetäkään? Entä jos tämä on vain turhaa jossittelua asialla, joka on pois minun ulottuviltani?

Ikävä...

"Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan. Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan. Minulla on ikävä! Minulla on suunnaton ikävä!"

Kaukokaipuu, se iskee syksyisin. Ei niinkään kaipuu jonnekin kaukomaille tai edes uuden rakkauden käsivarsille, vaan kaipuu kuulua jonnekin. Suuri syy siihen lienee se, että minä en koe kuuluvani minnekään tälläkään hetkellä. Minä olen irrallani kaikista juuristani ja se tekee minut varovaiseksi.

Minä en kuulu Lappiin, eikä Lappi kuulu minuun. Tällä haluan sanoa, että minussa on Etelä-Suomen rytmi. Minussa on viimeinen ilmoittautumispäivä ja luukut kiinni. Lapissa on aina tilaa ja aikaa vielä yhdelle, eikä tarvitse edes käyttää rexonaa.

Tämä mihinkään kuulumattomuuden tunne on vaivannut minua kohta 6 vuotta. Muutettuani syntymäkaupungistani opiskelemaan en ole tuntenut kuuluvani minnekään. Minun kotini on siellä, missä muuttolaatikkoni, mutta kuitenkaan minä en kuulu mihinkään. Sosiaaliset verkostot totta kai rakentuvat ympärille sitä mukaa, kun asuu jossain pidemmän aikaa. Enemmän ongelma on kuitenkin se, että minun sosiaaliset verkostoni ovat löyhät ja perustuvat enemmän tilanteen sanelemaan pakkoon kuin mihinkään muuhun. Tilanteen sanelemaa pakkoa on esimerkiksi hyvät välit työkavereihin, sukulaisuussuhteet ja opiskeluaikana muodostuneet ihmissuhteet. Opiskeluaika tosin alkaa kovaa vauhtia jäädä sinne, missä aika kultaa muistot ja ihmissuhteet tuntuvat osittain jääneen sinne myös. Enää ei puhuta niin kuin ennen.

Olen miettinyt viimeiset pari päivää sitä mielessäni, että minä itse halusin muuttaa pohjoiseen. Ennen kaikkea minä muutin pakoon itseäni ja menneisyyttäni. Toissijaisesti minä muutin töihin. Sen enempää minulla ei perusteita olekaan sille, miksi minä päädyin aivan toiselle kulmalle Suomea. Nyt olen kuitenkin löytänyt osia itsestäni uudelleen. Olen huomannut, että minä tarvitsen laajemman maailman kuin oma syntymäkaupunkini. Minä tarvitsen maailman, jossa äiti ei asu naapurissa, ei välttämättä edes naapurikaupungissa. Minä tarvitsen sen kokoisen maailman, jossa minä voin tehdä oman elämäni vapaana menneisyyteni suurimmista rasitteista ja jossa voin kohdata itseni pelkäämättä.

Luottamusta vai testi?

Tuossa aiemmin mietin kuuntelemista ja siinä yhteydessä kerroin puhelusta, jonka ystävältäni sain. Siis tämä kaverini löi omalle ystävälleen puhelimensa ja kehotti tätä minulle vierasta miestä juttelemaan kanssani. Tähän tilanteeseen liittyen tapahtui seuraavaa, joka on minua mietityttänyt.

Tämä mies, jonka kanssa juttelin, halusi saada minun puhelinnumeroni. Päissään kun oli, hän selvitti minulle laveasti sitä, missä hänen mummonsa, kumminsa ja kaimansa asuvat. Kuuleman mukaan hän oli tulossa heitä tapaamaan pohjoiseen, kun hänen työnsä loppuvat. Tämän saman luettelon asuinpaikoista ja henkilöistä kuulin ainakin kahdesti. Hän halusi puhelinnumeroni, jotta voisi tavata minut. Olisi kuulemma mukavaa tavata uusia ihmisiä, kun kerran liikkeellä on. Ei mitenkään romanttisessa mielessä, eikä edes irtoseksin merkeissä, eikä mitään. Hänestä vain olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin.

No, minä olen harvinaisen rehellinen tällä hetkellä sille miehelle, jonka kanssa olen suhteessa. Näin ollen sanoin tälle Timpalle (keksitty nimi, tietenkin!), että minun täytyy harkita asiaa ensin itse ja sitten mieheni kanssa. Yritin selittää sitä, että omia ihmissuhteitani minä en aio edes vahingossa pilata sillä, että toimisin typerästi. Tämä mies sitten vakuutteli, ettei todellakaan kyse olisi mistään muusta kuin juttelemisesta. Saatan minä sen uskoakin, jos kyse on tapaamisesta sellaisessa paikassa, jossa ei tarjota mahdollisuuksiakaan mihinkään. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja palata siihen viestittämällä yhteiselle ystävällemme, jolla jo oli minun numeroni.

Samana iltana laitoin rakkaalleni viestiä. Ne viestit olivat äärettömän epätarkkoja ja epäselviä, eikä niistä selvinnyt ollenkaan, mitä olin tarkoittanut ja mitä oikeasti oli tapahtunut. Eipä siinä mitään. Minä onnistuin hieman pahoittamaan mieltäni, kun luulin, ettei mieheni oikeasti välitä, mitä minä teen asian suhteen. Aamu kuitenkin kirkasti mieltäni sen verran, että luin lähettämäni viestit uudelleen läpi, ajatuksen kanssa. Tässä vaiheessa minä ymmärsin paremmin sen, mitä mies oli niistä viesteistä lukenut. Otin uudelleen yhteyttä mieheen ja sain hänet tällä kertaa langan päähän oikein juttelemaan. Tässä yhteydessä sitten käytiin keskustelu, johon tämän pohdimman otsikko viittaa.

Mies sanoi, että hän luottaa minun arvostelukykyyni asioiden suhteen. Hänen sanoi, että voin tehdä niinkuin tahdon. Ainoa toive hänellä oli, että jos tapaan tuon ystäväni ystävän, tekisin sen julkisella paikalla, jossa on muitakin. No, minä olin jo siinä vaiheessa itse päätynyt samaan ajatukseen. Minä en mistään hinnasta lähtisi tapaamaan ketään vierasta sellaiseen paikkaan, josta ei voi poistua silloin kun itse haluaa. Muutenkaan minä en halua joutua tilanteisiin, joissa on vaarana joutua tekemään jotain sellaista, mitä itse ei halua. Näin ollen julkinen paikka on ainoa, jossa yhtään ketään vierasta edes harkitsisin tapaavani. Tähän mieheni sanaan luottaen minä annoin ystävälleni luvan antaa numeroni eteenpäin.

Nyt on kuitenkin nähtävissä pieniä ongelmia. Minä en oikeastaan tiedä, mitä mieheni ajattelee siitä, jos minä tämän kaverin kaverin tapaisin. Enkä minä tiedä, haluanko minä sitä ihmistä tavata. Pääosin olen ollut sitä mieltä, ettei minussa ole mitään nähtävää, eikä mitään syytä siis niin muodoin tavatakaan. Sitten se toinen puoli minussa herää näihin hoivavietteihin. Minä kun tiedän kyseisen ihmisen ongelmista jo jotain ja haluaisin auttaa niiltä osin kuin voin. Tietenkään minä en voi parantaa koko maailmaa, enkä ole valmis auttamaan ihan kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Varsinainen ongelma kuitenkin on se, etten tiedä, luottaako mieheni minuun aivan todellisesti vai testaako hän minun luotettavuuttani. Ehkä hän toivoo minun toimivan hänen toiveittensa mukaisesti, mutta ei tajua, etten minä tiedä hänen toiveitaan, ellei hän sano niitä ääneen.

Kysymys siis ei ole siitä, tapaanko tai haluanko minä tavata miehen. Minulla on yksi mies, jolle olen antanut ison osan sydämestäni. Sen tilalle minä en halua muuta, enkä minä näin ollen halua omaa rakastani loukata. Minä vain ihmettelen, voiko mies luottaa minun arviointikykyyni rehellisesti vai haluaako hän minun tekevän jotain väärää voidakseen osoittaa, että minä olen huono nainen. Toivottavasti saan vielä keskusteluyhteyden tässäkin asiassa, jotta saan sen selville, tähän asti asiat ovat selvinneet puhumalla.

Erojen syyt...

Kuinka monesti minä olenkaan mielessäni miettinyt, ettei kukaan ihminen todellakaan voi ymmärtää minua. Vähintäänkin yhtä monesti olen miettinyt, etten minä voi millään ymmärtää ketään toista. Toki näihin ajatuksiin on olemassa paljonkin perusteita, enimmät perustelut tulevat yksinkertaisesti eletystä elämästä. Harva ihminen on kokenut samanlaisia vaiheita kuin minä ja vastaavasti, minä en voi ymmärtää välttämättä ihmisiä, jotka ovat minun näkökulmastani päässeet elämässään helpommalla.

Tässä kohtaa minä korostan sitä, että kyseessä on todellakin minun näkökulmani helppoudesta ja vaikeudesta. Otetaan esimerkiksi avioliitto. Minun on vaikea ymmärtää joitain ihmisiä ja heidän valintojaan omissa avioliitoissaan, pettämisiä, jättämisiä ja kaikkea muuta. Toki tässä kohden tullaan siihen, että minun avioliittoni oli suoraan helvetistä. Vai voiko olla taivaassa säädettyä, että avioliitossa on alkoholiongelma, väkivaltaa, pettämistä ja lopulta jättäminen? Minusta se, jos mikä, on avioliitto suoraan helvetistä.

Ja nyt alkaa se hillitön arvostelu. ;)

Minä olen todella useasti miettinyt, millä perusteella ihmiset eropäätöksensä tekevät. Vaihtelunhalu ei minusta ole riittävä syy erota. Toisaalta, miten voi kyllästyä puolisoonsa, jos todella yrittää saada avioliittoaan toimimaan. Tietenkin on muistettava, että avioliitto on kahden ihmisen välinen suhde, jossa molempien pitäisi yrittää. Miten eron syy voi jollakin olla ensimmäinen tai toinen riita? Nykyään niin monet pakkaavat tavaransa ensimmäisen konfliktin tullessa. Riitaa ei edes yritetä selvittää. Kumpikaan ei halua yrittää. Joskus eron syynä on raha. Todellakin siis kyseessä voi olla se, että toinen on kyllästynyt elämään köyhyysrajalla tai haluaa vain muuten vaan löytää varakkaamman elättäjän, pahimmassa tapauksessa on jo johonkin sellaiseen silmänsä iskenytkin. Raha ei tee onnelliseksi, ei edes rauhoita. Minulla ei koskaan ole ollut suuria rahoja, enkä minä niitä kaipaa. Sen kerran, kun minua on varakas mies piirittänyt, minä menin lukkoon juuri niiden rahojen takia. Minä en halua olla pyrkyri, enkä hyppiä jonkun pillin mukaan siksi, että raha määräisi.

Sitten on lista niitä eron syitä, jotka minäkin ymmärrän. Väkivaltaisuus, alkoholi, pettäminen ja toisen lähteminen ovat sellaisia syitä, joista minä en valita. Väkivalta parisuhteessa on tuhoisaa. Olen monesti miettinyt tässä blogissakin sitä, miten se jättää merkkinsä ihmiseen. Väkivallan kokeminen ei koskaan poistu ihmisestä. Kyseiseen ihmiseen jää varovaisuutta, joka saattaa toisten ihmisten silmiin näyttää typerältä sätkyilyltä. Alkoholin kanssa on sama asia. Kyllä ihminen oppii väistämään niitä tilanteita, joissa viinaa vedetään, jos siitä on pelkkää itkua ja harmia aina ollut. Pettäminen ja suhteesta häipyminen... Niin, niistä tuskin tarvitsee mitään sanoakaan. Pettäminen satuttaa, vielä enemmän satuttaa se, kun tajuaa tulleensa jätetyksi. No, siitäkin pääsee yli ajan kanssa.

Minä olen todellakin miettinyt sitä, mikä saa ihmiset eroamaan. Joskus olen pohtinut sitäkin, onko mahdollista elää pitkään suhteessa. Minä kuitenkin uskon siihen, että pitkä, jopa elinikäinen parisuhde on mahdollinen. Suurin tekijä parisuhteessa on kompromissien tekeminen. Yksin elävä ihminen saa tehdä asiat kuten itse haluaa. Parisuhteessa on otettava huomioon myös toinen. On opittava elämään sen tiedon kanssa, että minun päätökseni, tekemiseni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat myös toiseen ihmiseen. Ehkä se nykymaailmassa on vaikeaa, kun kaikessa korostetaan sitä, että minun pitää saada oma nautintoni ja omat oikeuteni nyt heti.

Sopiikin miettiä, millaisen esimerkin me jätämme lapsille. Työn puolesta olen nähnyt paljon eronneiden perheiden lapsia, osa erittäin tasapainoisia ja osa erittäin pahoissa ongelmissa. Eron voi hoitaa monella tapaa ja se heijastuu väkisinkin lapsiin. Jotenkin vain tuntuu siltä, etteivät aikuiset ihmiset osaa itse hoitaa eroa siten, että se ei horjuttaisi lasta. En tiedä, minulla kun ei lapsia ole.

Kuuntelemisesta...

Perjantai-illasta lauantai-iltaan välillä minulle sanoi kolme eri ihmistä, toisistaan tietämättä, että minulle on helppo kertoa asioita. Ensimmäinen näistä ihmisistä on nuori nainen, 19-vuotias ja tiedän hänet työni kautta. Tämä "tyär", kuten täällä päin ihmiset sanovat, on juuri muuttanut opiskelemaan ja hän on varmaankin ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt moniin sellaisiin asioihin, joita yksin asuminen tuo tullessaan. Hän kertoi minulle aika laveasti opiskelijaelämän mukana tulleista ihmeellisyyksistä, alkaen jatkuvista bileistä ja päätyen miesasioihin. Suurta päänvaivaa tuotti liian tuttavalliseksi heittäytynyt nuori mies.

Toinen ihminen oli entinen seurustelukumppani ja nykyinen ystävä. Hän oli hieman otoksissaan soittaessaan keskiyöllä minulle. Hänen ystävänsä, miespuolinen sellainen, oli tulossa pohjoiseen päin jossain vaiheessa ja ystäväni sitten halusi, että minä hieman juttelisin tämän kaverin kanssa. Tällä kaverilla oli kuulemma ollut kovin vaikeaa ja häntä saattaisi auttaa se, että joku kuuntelee ja puhuu hänen kanssaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Kolmas ihminen, jonka mielestä minulle on helppoa puhua oli tämä ystäväni kaveri. Hän tilitti minulle asioitaan puhelimessa jonkin aikaa. Selvitti sitä, miten hänen elämänsä oli mennyt solmuun, kun nainen oli väittänyt olevansa raskaana ja totuus olikin ollut kaikkea muuta. Epäilemättä sellainen petos voi olla raskas miehelle, jos hän todellakin innostuu asiasta ja haluaa olla lapselleen isä. Siitä oli sitten kuuleman mukaan seurannut petoksen kierre, jossa mies itse oli kostanut naisille kokemaansa vääryyttä. En tiedä, oliko hän kenties uskotellut naisille olevansa itse heille raskaana...

Kuitenkin.

Minä olen miettinyt, mikä minussa on sellaista, että minulle puhuminen on helppoa. Olen itse tullut siihen tulokseen, että minä pyrin kuuntelemaan. Yritän olla keskeyttämättä toisen asiaa, yritän olla pistämättä paremmaksi. Minä todellakin yritän keskittyä siihen, mitä toinen ihminen minulle haluaa kertoa. Tietenkään minä en siinä aina onnistu. Varmasti olen yhtä monesti puhunut toisen päälle kuin todella kuunnellut hänen sanottavansa. On kuitenkin hienoa joskus saada sitäkin palautetta, että onnistuu työssään. Sillä suurin osa minun työstäni on kuuntelemista. Tavalla tai toisella minun pitäisi pystyä kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja mahdollisuuksieni mukaan minun pitäisi opastaa heitä tekemään itseään tyydyttäviä valintoja elämänsä suhteen.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Syksy...

Syksy on täällä, aivan epäilyksettä nyt voi sanoa, että syksy on täällä. Ruska on alkanut näyttää etelän ihmisen silmiin aivan käsittämättömältä ja ensimmäiset auton ikkunoiden raappaukset ovat jo toteutunutta historiaa. Kohtahan se sitten on tätä menoa talvikin jo.

Jotenkin on tuntunut, että syksy masentaa. Se tulee pieninä aaltoina silloin tällöin esille. Harvemmin voi sanoa olevansa oikeasti maassa, mutta se on sitä pientä kaipuuta pysyvyyteen, kaiketi se on talvipesän rakentamista. Olen muutenkin huomannut, että kevät ja syksy ovat kaikkein vaikeimpia aikoja olla erossa rakkaastaan. Talven minä vietän miltei talviunen kaltaisessa tilassa ja kesät ovat liian hektisiä asioiden murehtimiseen. Muutoinkin kesällä asiat aina näyttävät lutviutuvan mukavasti, kun vaan ottaa kengät pois ja kävelee paljain jaloin ruohossa.

Tämä syksy tuntuu kuitenkin helpommalta kuin viime syksy. Viime syksynä avioero oli vielä pinnassa ja sen myötä itsetunto matalalla. Itsensä hyväksyminen onkin ollut viimeisen vuoden aikana minulle harvinaisen suuri prosessi. Minun on täytynyt määritellä itseni uudestaan vaikka kuinka monesti, etsiessäni sitä, kuka minä todellakin olen tällä hetkellä. Juuri nyt tuntuu, että olen harvinaisessa tasapainossa itseni ja elämäni kanssa. Tunteiden ilmaiseminen on aina ollut minulle hankalaa, mutta tällä hetkellä sekin on helpottunut. Osittain tästä helpottumisesta voin kiittää sitä miestä, jonka kanssa olen suhteessa. Hänen kanssaan on ollut ja on edelleenkin helppo puhua asioista.

Vuodenaikojen vaihtuminen on saanut minut miettimään sitäkin, miten asiat pyörivät työn suhteen. Samat vaiheet ovat alkaneet taas toistua työssä ja sitä myöten asiat tuntuvat tutuilta. Syksy on työn osalta yksi kiireisimmistä ajoista, kun kaikki toiminta alkaa ja pitäisi ehtiä hoitamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat heti. Onneksi sentään tänä syksynä minulla on ollut käsitys siitä, mitä kaikkea pitää hoitaa ja kuinka pian koulujen alettua. Tuntuu helpottavalta, että voi tehdä asioita jonkinlaisella rutiinilla, ilman epätietoisuutta kaikista asioista. Voisi suorastaan sanoa, että on hienoa löytää itsestään jonkinlainen sisäinen ammattilainen, jolla on homma jo hanskassa.

Kollit...

Minulla on kaksi kollipoikaa kotosalla. Kerran jos toisenkin olen miettinyt sitä, että toiset ihmiset sanovat lemmikeistä olevan riesaa ja toiset riemua. On vaikea sanoa, olenko oikeastaan kumpienkaan kanssa samaa mieltä.

Sintti on kolleista vanhempi, täyttää ensi maaliskuussa viisi vuotta. Nimensä tämä kissa sai siitä, että se oli vanhaa Los Osmondosia eli Ozzya huomattavasti pienempi. Los Osmondosin tilasta minulla ei ole nykyään mitään tietoa, se jäi erossa miehelle. Sintti on aina ollut "mamman pikku kisumisukka", nimitys, jonka voi nähdä ällöttävän kyseistä kissaa. Ällöttymisen näkee siitä, että kissan korvat menevät pään myötäisiksi ja katse on paljon puhuva. Sen vain tietää, mitä Sintti sanoisi, jos voisi sen sanoa. Kyseinen katti on ovela. Se menee pyykkitelineen päälle nukkumaan silloin, kun tietää, etten ole ajamassa sitä pois karvaamasta puhtaita, kuivumassa olevia pyykkejä. Samainen Sinttus cattus harrastaa nk. tykkää-puremista. Siis ensin kissa puskee esim. jalkaa ja tarraa yllättäen hampaillaan varpaaseen. Takuuvarma herätyskonsti meidän talossa.

Nuorempi kolli on Rontti. Nimensä veroinen kauhu-katti, kuten Sinttikin. Rontti on tosin saanut nimensä alunperin siitä, että nimen piti rimmata Sintin kanssa. No, käytännössä on tullut todistettua sekin, että Ronttikin on nimensä veroinen. Jos Ronttia komentaa, tulee vastaukseksi äänimerkki, pieni naukaisu. Se on jonkinlainen kuitti tai vastalause, mutta minä en ota kissojen vastalauseita huomioon silloin, kun komennan niitä. Minun tuuletusikkuinoitteni hyttysverkoissa ei kiipeillä. Rontti on selvästi näistä kahdesta lapsellisempi. Onhan toki niinkin, että Rontti täyttää huhtikuun alussa vasta kaksi vuotta, mutta muutenkin. Rontti ei ole vielä päässyt irti ihmisistä ollenkaan ja pelkää miltei kaikkia miehiä. Tässä kohtaa on vain yksi poikkeus, seurustelukumppanistani Rontti pitää. Täytyy todeta, että kollilla on hyvä miesmaku..

Näillä kahdella kauhu-katilla on tapana pitää huolta siitä, että minun muutoin täydellisen puhdas ja siisti kotini haisee aina pahalta ja on kaoottisessa tilassa. Niinpä niin, uskoo ken tahtoo. Siis minun muutenkin herkkä siisteystasapainoni ei pysty pysymään kasassa, kun kaksi karvapalloa tai sinkosnuukkeria, kuten minä heitä kutsun, sinkoilee pitkin asunnon seiniä. Onneksi en ole koskaan ollut niin innokas siivoaja, että heittäisin henkeni parin pölypalleron takia.

Rontti on aivan viime aikoina keksinyt mielestään kivan leikin. Kukka-amppelini roikkuu makuuhuoneessa lampunkoukussa, älkää kysykö miksi. Sängyn reuna on miltei amppelin kohdalla, joten pienen kissan aivoissa on virinnyt ajatus siitä, että sängyn reunalta on hyvä hyppiä amppelin tupsuun ja roikkuvaan kukkaan kiinni. Tämän loistoidean jälkien siivoamiseen meni viime viikolla monta tuntia, kun kukkasesta oli riivitty useita oksia irti ja sen jälkeen levitelty pitkin asuntoa. Sintin suosikkituhoamista on muovi, etenkin sellofaani. Tämä järjen jättiläinen alkaa keskellä yötä narskutella sellofaania siellä, mistä sitä löytää. Esimerkiksi lahjaksi saadut lasikulhot, joiden ympärillä oli sellofaania, kokivat juuri sen kohtalon. Nyt on vain lasikulhot pöydällä ja osittain syöty muovi päätyi roskikseen, pois kissojen ulottuvilta.

Mitä hyötyä tai iloa näistä kahdesta sitten on? No... öö... hmm...

Totuushan on se, että kissa pitää ihmistä palvelijanaan. Nämäkin kaksi pitävät itseään vallan erinomaisina yksilöinä ja ihmettelevät eniten sitä, jos ruoka ei ole jo ehtinyt tarjolle siinä vaiheessa, kun on käyty kertaalleen puskemassa. Kissat kuitenkin tulevat toisinaan myös vallan vain rapsutettaviksi syliin. Harvoin vieraiden ihmisten syliin, mutta kuitenkin. Onpa niistä siis seuraa silloin, kun he haluavat itse sitä seuraa tarjota.

Ehkä..?

Ihmissuhteet ovat kummallisia. Joidenkin ihmisten kanssa tulee pidettyä yhteyttä helpommin kuin toisten. Omituista on sekin, että jotkut ihmiset pitävät yhteyttä aktiivisesti kaikkiin toisiin ja itse ei saa lähetettyä välillä edes joulukorttia.

Suomi on loppupeleissä pieni maa. Päästä päähän ajaessa matkaa tulee jonkin verran päälle tuhat kilometriä. Miksei siis ystäviään saa pidettyä lähellä? Mikä ihme siinä mättää, että oman puhelimen näppäimet ovat liian työläitä painella, jos kyse on siitä, että minun pitäisi soittaa jollekulle? Otanko minä jotkut ihmiset ja asiat liian itsestään selvinä? Oletanko minä, että kerta toisensa jälkeen minun ystäväni ottavat minuun yhteyttä, koska heitä kiinnostavat minun asiani vaikka minä en koskaan heiltä heidän kuulumisiaan kysele? Onko edes loogista olettaa, että kukaan jaksaa vuodesta toiseen ylläpitää yksipuolista ystävyyttä?

Vai onko niin, että toiset meistä haluavat olla tarvittuja eri tavalla kuin toiset? Ehkä minä haluan, että minuun otetaan yhteyttä, koska en halua soitella turhaan. En halua, että minä olen se, joka sopimattomalla hetkellä yrittää tavoittaa toisen. Ehkä minä pelkään torjuntaa enemmän kuin yksin olemista. Ehkä minä vain olen luuseri. Ehkä...

4D ja tosielämän dokumentit...

Eilen puhuin messengerin välityksellä opiskelukaverini kanssa. Hän totesi, että minä olen muuttunut paljon. Asia jäi siihen, mutta olen miettinyt, mitä hän sillä tarkoitti. Totta kyllä, minä olen muuttunut reilussa viidessä vuodessa paitsi ulkoisesti myös sisäisesti. Ulkoisesti suurimpana muutoksena ehkä näkyy ikuinen hiustyylin vaihtelu. Varsinkin opiskeluaikana sitä tapahtui miltei joka kuukausi. Annoin ystävälleni kohtuullisen vapaat kädet värien suhteen ja välillä siitä sitten seurasikin vaaleanpunaista, kun yritettiin punaisesta lähteä vaalentamaan. Herttainen näky epäilemättä. Minä kuitenkin epäilen, että hän tarkoitti puheissa enemmän sisäistä muutosta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana minä olen muuttunut aivan varmasti paljon. Reilu vuosi sitten virallinen tuomiopaperi avioerosta, sitä edeltäneet rumat erovaiheet ja vielä rumemmat taistelut avioliiton edestä. Eroaminen pakotti itsenäistymään uudella tavalla. Se pakotti myös ottamaan elämän sillä tavalla omiin käsiinsä, että minä lähdin taas aivan nollatasolta liikkeelle, taloudellisesti sekä ihmissuhteiden osalta.

Minä muistan sanoneeni isoäitini kuoleman aikoihin eli miltei kaksi vuotta sitten, että minusta tuntui, että olen vanhentunut kymmenellä vuodella. Tällä hetkellä tuntuu, että se toteamus hyvinkin pitää paikkansa. Minusta on karissut monta sellaista ehdotonta asiaa, jotka olivat olemassa vielä jokin vuosi sitten. Toisaalta tilalle on tullut ehdoton tarve kontrolloida tilannetta, pitää homma hanskassa. Enää minä en pysty lähtemään tilanteisiin, joissa pitäisi luottaa ihmisiin sokeasti. Elämä on opettanut, ettei sitä voi tehdä, saamatta pahasti turpaansa. Luottamus ja sen puute ovat nykyään hallitsevia piirteitä niissä ihmissuhteissa, joita minulla on. Helpommin menettää kuin saavuttaa luotettavuuden minun silmissäni. Jotkut ihmiset ovat sen viime aikoina huomanneet liiankin hyvin. Toisaalta kiitos siitä, että minulla on edes yksi ihminen, jolle voin puhua kaikki asiat sellaisina kuin ne itse koen. On suunnaton siunaus saada lähipiiriinsä sellaisia ihmisiä.

Katsoin tiistai-iltana 4D-dokumenttia ja mielessäni mietin sitä, miten kammottavia olivat nämä pariskunnat, joissa nainen oli parhaimmillaan 39 vuotta miestään vanhempi. Se sotii jotenkin minun ajatusmaailmaani vastaan ja minä mielessäni hain vikoja niistä miehistä. Ajattelin, että he ovat jotenkin omituisia, ehkä vajaita mieleltään tai jotain. Vikaa heissä täytyi olla, jos esim. yli 30-vuotias mies oli vielä neitsyt ja ihastui 70-vuotiaaseen naiseen. Minua suorastaan inhotti tuollaiset parit. Sitten aloin miettiä omaa suhdettani. Minä olen syntynyt vuonna -80 ja mies, jonka kanssa olen suhteessa, vuonna -69. Hmm.. 11 vuoden ikäero? Ikäerona tuo on enemmän kuin olen koskaan suvainnut ajatellakaan. Minä olen aina pitänyt sopivana ikäerona noin viittä vuotta. Kuitenkin, minä tunnen olevani samalla planeetalla kyseisen miehen kanssa. Hän tuntuu ajattelevan asioista samalla tavalla, siis pitää samoja arvoja tärkeinä. Toki on erojakin, joista välillä puhutaan, mutta hänen kanssaan minä harvoin tunnen olevani äärettömän nuori tai vastaavasti ikivanha. Ex-aviomiehen kanssa minulla oli jatkuvasti niitä tunteita, että me olemme aivan eri maailmasta. Ja meillä oli ikäeroa vain 4 vuotta.

En tiedä miksi joidenkin ihmisten kanssa voi olla niin hyvin samalla aaltopituudella ja toisten kanssa ei. Toisaalta, ilman omaa historiaani minä en olisi sama ihminen kuin nyt. Kaikkien kokemusteni kautta minusta on muovautunut tämä persoona, joka yrittää joskus pohtia omaa elämäänsä ja miettiä, miksi, miten ja milloin.

Mökkiviikonloppu

Olin kavereiden kanssa viikonlopun mökillä. Se oli vuokramökki Kalajoen hiekkasärkillä.

Mitähän siitä sanoisi? Jos päästää ulos kaiken sen, mitä mielessä on, tästä tulee niin kammottava purkaus, ettei sitä kestä itsekään lukea. Toisaalta, mitä sitä säästelemäänkään.

Niin, viikonloppu alkoi perjantaina ihan lupaavasti. Minä ajelin pitkät pätkät pitkin poikin Suomea päästäkseni sinne mainitulle paikkakunnalle. Oli ihanaa päästä viettämään aikaa ystävien kanssa ja rentoutumaan. Toki tiedettiin odottaa, että jonkin verran aina tulee pientä kähinää, kun useampia poikia tulee samaan paikkaan, sitä miehistä uhoa.

Se perjantain alkuilta meni mukavasti. Saunottiin, syötiin, juotiin ja puhuttiin paljon. Kaikilla oli kivaa. Sitten alkoi se show. Yhdeltä pojista vääntyivät sormet hieman yli, joten ensimmäisenä alettiin huoltaa perinteisiä vammoja. Annettiin hetkeksi kylmäkääre ja teipattiin sormet hieman koukkuun, jotta ne saisivat rauhassa tasoittua. Hirvittävä möykkä jatkui kyseisellä miehellä siitä aiheesta, että hän ei halua sormiensa jäävän käyttökelvottomiksi. Pässi, aivan kuin pieni ylimeno jäykistäisikin sormet paikalleen. Meinasi mennä hermo jo siinä.

Tämän jälkeen kyseinen kaveri alkoi vinkua särkylääkkeitä tai relaksanttia, siis lihaksia rentouttavaa lääkettä, joka auttaa tehokkaasti tuollaiseen särkyyn, mutta on ehdoton kolmiolääke. Minulla tietenkin on paikallisesta apteekista saatuja relaksantteja, mutta en niitä mitenkään mielelläni jakele eteenpäin. Tein siis sopimuksen kyseisen kaverin kanssa siitä, että hän ei lauantaihin puoleen päivään asti juo mitään alkoholipitoista, jottei tule mitään sivuvaikutuksia. Kissanpaskat. Viisi minuuttia myöhemmin mies kippasi viskiä raakana kurkkuunsa. Siinä vaiheessa meni hermo.

Käytiin sitten asiasta keskustelu. Minä sanoin ottavani tuollaisen sopimuksen rikkomisen henkilökohtaisena loukkauksena. Mies yllättäen ei ymmärtänyt asiaa näin. Hänen mielestään voi aivan hyvin vetää viinaa päälle jne. Äityipä sitten vielä siinä halailemaan ja "lohduttelemaan", kunnes minä totesin, että en minä tätä halua.

Yöllä, kello 4 maissa yritettiin sitten käydä nukkumaan, jotta ehdittäisiin nukkuakin. Seuraavakin päivä oli tarkoitus juoda ja pitää hauskaa. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun yksi sun toinen alkoi hihkua ja lauleskella. Siinä vaiheessa minä ärähdin. Totesin, että suiden on syytä pysyä ummessa, jotta kaikki, jotka haluavat, voivat nukkua. Eihän siitä mitään tullut. Tunnin päästä minä huusin jo kuin hyeena ja pelästytin puolelle porukasta miltei kurat housuun, kun hermo oli totaalisesti poissa. Siinä huutaessani sanoin mm sen, että minun osaltani kyseinen viikonloppu oli pilalla siinä, etten minä tullut mökille pitämään kuria vaan rentoutumaan. Minun mielestäni aikuisista ihmisistä ei pitäisi joutua vastuuseen kenenkään toisen.

No, stereot alkoivat huutaa aamulla klo 9 tienoilla ja kaikki jalkeille. Minua otti päähän paitsi henkisesti myös fyysisesti. Yritin korvatulppien kanssa nukkua vielä pari tuntia huonolla menestyksellä. Kun lopulta nousin, kävin suihkussa ja pakkasin tavarani autoon. Minulla oli edelleen mittari aivan äärilaidassa punaisella.

Päivä meni krapulaa parannellessa ja selviämisessä. Illalla olin vesiselvä. En kehdannut häipyä mökiltä, kun eräs ystävistäni oli aamulla lähtenyt päiväksi kotiin lastaan vahtimaan. Ajattelin, että jos hän ajoissa tulee takaisin, minä lähden sitten illalla ajamaan. Hänellä meni iltakymmeneen. Siinä vaiheessa minä totesin, että käynen nukkumaan sitten, kun muut menevät Dyyniin ja korvatulppien avustuksella saan hyvät yöunet. Jep jep.

En herännyt yöllä siihen, kun porukkaa tuli baarista. En herännyt siihen, että popit olisi laitettu paukkumaan. En oikeastaan herännyt keskusteluunkaan, vaikka otinkin korvatulpat pois ajatellen, että äänistä päätellen enää on vain kaksi hereillä. Heräsin siihen, että joku harrastaa seksiä makuuhuoneen ikkunan toisella puolella. Siis hetkinen, minä nukun sisällä, joten seksiä harrastetaan mökin portailla!!!

Siinä vaihessa ainut pelastus asialle olisi ollut se, että kyseessä olisi ollut joku matkassa olevista pariskunnista tai joku sinkuista. Vaan ei. Ei tietenkään voinut olla niin. Kyseessä oli mies, jolla on seurustelukumppani, mutta tyttöystävä ei ollut paikalla. Jotenkin siinä katkesi kamelilta selkä.

Tässä vaiheessa hämmentää lähinnä se, miten kyseisestä havainnosta saattoi seurata minulle fyysisesti huono olo. Minua alkoi etoa. Siihen loppui nukkuminen ja kaikki huumori. Siitä eteenpäin minä laitoin aamukahvit ja leivät itselleni, katselin sunnuntaiaamun lastenohjelmat ja odottelin, että toiset heräisivät. Kun kello oli lähempänä kymmentä, olivat miltei kaikki hereillä, minä sain autoni vapaaksi motista ja pääsin lähtemään.

Eipähän tarvitse osallistua enää tuon porukan reissuihin.

Muutoinkin viikonlopusta jäi huono fiilis. Monien asioiden summa, että minulle jäi sellainen olo, ettei minulle ole mitään siellä. Selvinpäin istuessa minä tein työasioita ja odotin, että aika kuluisi. Mietin omaa menneisyyttäni ja sen kummituksia, jotka näyttivät rumaa naamaansa aina välillä siinä, miten minä ylireagoin humalassa olevan miehen puheisiin tai käytökseen.

En tiedä. Pitäisi saada aivot nollattua. Pitäisi saada tyttöjen viikonloppu, jossa asioista voisi puhua aivan oikeasti tarvitsematta miettiä sitä, miten pojat onnistuvat tilaisuuden mokaamaan. Kiitos kuitenkin Saukolle siitä, että käytännönjärjestelyt oli taas hoidettu viimeisen päälle hyvin.

Työt...

Taas on toivuttu viikonlopun työrupeamasta. Ainakin toisten ihmisten mielestä on toivuttu. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että täysi 7 päivän työviikko pitäisi kompensoitua vähintäänkin yhdellä ylimääräisellä vapaapäivällä. Tosin työnantaja ei varmasti ole samaa mieltä.

No, elämä voittaa kuitenkin. Jälleen kerran minä mietin sitä, miksi olen työni valinnut. Ketä oikeasti kiinnostaa olla nuorten kanssa viikonloput suljetuissa tiloissa ja yrittää heitä valistaa kristinuskon perusteista tai ryhmän johtamisen ja ohjaamisen taidoista? Ilmeisesti minua kiinnostaa, kun kerran työtäni teen. Toisinaan jopa pidän työstäni. Ihme ja kumma kyllä...

Minä olen monesti todennut, että yli 40-vuotiaan ei pitäisi tehdä nuorisotyötä kentällä eli riehua menemään leireillä jne. Olen aina vain vahvemmin sitä mieltä, että ainakaan minä itse en yli nelikymppisenä tee enää tätä samaa hommaa. Konttorivirka tai nk. hallinnollinen virka varmasti menisi, mutta juosta pitkin pihaa ja metsiä nuorisolauman kanssa, valvoa yöt kuunnellen teinien kikatusta ja kiroamista - no thanks! Aina tulee uusia, virkeitä ja vastavalmistuneita työntekijöitä, joilla on virtaa ja intoa tehdä nuorten kanssa.

Pitäisi vain keksiä, mitä tekee oman viisivuotis-suunnitelmansa lopuksi.

Pari virttä

Työn puolesta ja muutenkin elämän päähän potkiessa minulle on tullut rakkaiksi muutama virsi. Niiden sanoissa on hämmentävää voimaa. Minua ei juurikaan ihmetytä, että niitä on laulettu kirkoissa kautta Suomen jo pitkään, satojakin vuosia. Virret ovat monille tuttua kristillistä perinnettä ja monet ajattelevat, että virrenveisuu on tylsää ja ahdistavaa. Monille on vaikeaa jo se, että virsissä puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta. Virret kuitenkin tarjoavat sellaisen näkökulman omaan historiaan, ettei paremmasta väliä.

Eräs hyvin paljon käytetty ja kerrottu tarina kertoo, kuinka pappi meni käymään vanhuksen luona sairaalassa. Pappi jutteli vanhukselle, jonka ymmärrys oli jo heikennyt ja jolta dementia, toistuvat halvaukset ja pitkäaikainen sairastelu oli vienyt puhekyvynkin. Lopuksi pappi päätti veisata suvivirren, kun kevätkin oli. Hänen suureksi yllätyksekseen ensimmäisten sanojen jälkeen toinen ääni yhtyi veisaamaan. Kyseinen vanhus lauloi myös. Vanhus muisti koko virren alusta loppuun, vaikka ei enää kyennyt muuten kommunikoimaan.

Tuota passaa miettiä. Syvään on täytynyt virsien meihin juurtua, jos viimeisillä voimillakin me voimme vielä muistaa virsien sanat.

Yksi minun suosikkivirsistäni on virsi 338, Päivä vain ja hetki kerrallansa. Etenkin tämän virren toinen ja kolmas säkeistö soivat mielessäni. Nyt ne ovat tässä luettavissa ja mietittävissä.

2. Joka hetki hän on lähelläni,
joka aamu antaa armonsa.
Herran huomaan uskon elämäni,
hän suo voimansa ja armonsa.
Surut, huolet eivät liikaa paina,
ne hän ottaa itse kantaakseen.
"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."
Tähän turvaan yhtä uudelleen.

3. Kiitos, Herra, lupauksestasi,
siinä annat minun levätä!
Kiitos olkoon lohdutuksestasi,
annat voimaa sanan lähteestä!
Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan.

san. Lina Sandell 1865
suom. Julius Engström 1900
uud. Niilo Rauhala virsikirjaan 1986

Toinen virsi, joka minua on viime aikoina mietityttänyt, on hyvinkin erilainen. Se on sanoitukseltaan ja ajatukseltaan uudempi. Kyseinen virsi kuuluu virsikirjassa osioon Kristuksen seurakunta. Se on virsi 178, Myös isämme uskoivat ennen. Tämän virren kielikuvat puhuttelevat minua varsin paljon. Etenkin niissä tilanteissa, joissa virttä lauletaan. Tässä on kyseisestä virrestä maistiainen.

1. Myös isämme uskoivat ennen
ja kylvivät, leikkasivat.
Me saarnaamme aikojen mennen
kuin isämme saarnasivat:
"On täyttynyt aika, sen soi Jumala,
on lähellä Kristuksen valtakunta.
Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen
ja suostukaa armahdukseen."

2. Kun Herramme tietänsä kulki,
niin tultansa tartutti hän.
Hän tuo vielä toivonsa julki:
"Sen tahtoisin taas syttyvän."
Hän Henkensä meillekin lahjoittaen
myös tehtävän antoi niin vastuullisen:
"Nyt menkää ja kaikille julistakaa
jo sanaani pelastavaa."

san. Göran Widmark 1945
suom. Niilo Rauhala 1984
virsikirjaan 1986

Nämä virsien tummennetut kohdat ovat jotenkin viime aikoina puhutelleet minua. Pitäkää hulluna, jos tahdotte, mutta joskus ne vain osuvat.

Miehet...

Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä miehiä. Siinä on laji, jonka toiminta- ja ajatustapa vain ei millään mene minulle jakeluun. Mies voi helpostikin todeta, että hänen lastensa äiti on huora, lehmä ja ties mikä vatipää. Minulle tuottaa ongelmia sanoa ex-aviomiestäni edes paskiaiseksi, koska välittömästi tuntuu siltä, että mikäpä minä olen arvostelemaan ja nimittelemään toista. Ja kyse ei ole edes siitä, etteikö minulla olisi syytä nimitellä exääni...

Miehillä on muutenkin aivan erilaiset palikat, mitä kommunikointiin tulee. Mies voi oikeasti kuluttaa kolme päivää täydessä hiljaisuudessa. Nainen luulee pitävänsä mykkäkoulua ja mies vain ajattelee, että tässähän me nyt elämme mukavasti ja sopuisasti yhdessä. Aivan oikeasti! Pitääkö olla jotenkin vajaa, jos ei tunnista mykkäkoulua?

Toisaalta tiedän, että minä olen naiseksikin välillä vaikea. Hormonia sisältävät pillerit eivät ollenkaan tee minusta mukavampaa persoonaa. Ne vain lisäävät mieliala heilahteluja ja sitä myöten räjähdysherkkyyttä. Joskus voi riittää se, että toinen sanoo, ettei pidä karmiininpunaisesta. Siitä voi saada aikaan hirvittävän tragedian...

Muutenkin minä olen vaativa. Tämä vaativuus ei niinkään kohdistu miehen ulkoiseen olemukseen. Toki minä pidän enemmän kaksimetrisestä ja satakiloisesta kaapista kuin - 150 cm kädet pystyssä ja pipo päässä - taistelukääpiöstä, mutta se ei ole ainoa ja tärkein asia. Minä vaadin mieheltä aika paljon korvien välissä. Miehen täytyy olla henkisesti vahva. Minulla on tarpeeksi komplekseja itsestäni ja elämästäni, jotta jaksaisin ja haluaisin kuunnella kaiket illat sitä, kun mies valittaa kuin akka. Miehen pitää myös kestää kyyneleet.

Siinä oli ex-mieheni akilleen kantapää. Ex onnistui aika useinkin siinä, että liikutti minut kyyneliin, nyrkillä tai muulla tekemisellä. Tämän jälkeen alkoi täysin käsittämätön farssi. Joka ainoan kerran. Ex tarttui minua hartioista ja alkoi ravistella huutaen samalla:

"Etkö sinä saatana nyt voi sanoa, mitä vittua sinä itket?!"

Aivan kuin tuollaiseen huutoon saisikin vastauksen... Minä tarvitsen miehen, joka tietää mitä tehdä silloin, kun se parku pääsee. Huutaminen ja käsiksi käyminen ei ole koskaan sellaiseen oikea ratkaisu. (Ihan vaan tiedoksi, jos jäi jollekin miehelle epäselväksi.)

Minä en epäile sitä, etteikö älykkäitäkin miehiä ole. Tiedän kokemuksesta, että on olemassa myös niitä miehiä, jotka osaavat reagoida itkuun, ahdistukseen ja vitutukseen. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin tulla halatuksi silloin, kun on siipi maassa.