Ikävä...

"Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan. Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan. Minulla on ikävä! Minulla on suunnaton ikävä!"

Kaukokaipuu, se iskee syksyisin. Ei niinkään kaipuu jonnekin kaukomaille tai edes uuden rakkauden käsivarsille, vaan kaipuu kuulua jonnekin. Suuri syy siihen lienee se, että minä en koe kuuluvani minnekään tälläkään hetkellä. Minä olen irrallani kaikista juuristani ja se tekee minut varovaiseksi.

Minä en kuulu Lappiin, eikä Lappi kuulu minuun. Tällä haluan sanoa, että minussa on Etelä-Suomen rytmi. Minussa on viimeinen ilmoittautumispäivä ja luukut kiinni. Lapissa on aina tilaa ja aikaa vielä yhdelle, eikä tarvitse edes käyttää rexonaa.

Tämä mihinkään kuulumattomuuden tunne on vaivannut minua kohta 6 vuotta. Muutettuani syntymäkaupungistani opiskelemaan en ole tuntenut kuuluvani minnekään. Minun kotini on siellä, missä muuttolaatikkoni, mutta kuitenkaan minä en kuulu mihinkään. Sosiaaliset verkostot totta kai rakentuvat ympärille sitä mukaa, kun asuu jossain pidemmän aikaa. Enemmän ongelma on kuitenkin se, että minun sosiaaliset verkostoni ovat löyhät ja perustuvat enemmän tilanteen sanelemaan pakkoon kuin mihinkään muuhun. Tilanteen sanelemaa pakkoa on esimerkiksi hyvät välit työkavereihin, sukulaisuussuhteet ja opiskeluaikana muodostuneet ihmissuhteet. Opiskeluaika tosin alkaa kovaa vauhtia jäädä sinne, missä aika kultaa muistot ja ihmissuhteet tuntuvat osittain jääneen sinne myös. Enää ei puhuta niin kuin ennen.

Olen miettinyt viimeiset pari päivää sitä mielessäni, että minä itse halusin muuttaa pohjoiseen. Ennen kaikkea minä muutin pakoon itseäni ja menneisyyttäni. Toissijaisesti minä muutin töihin. Sen enempää minulla ei perusteita olekaan sille, miksi minä päädyin aivan toiselle kulmalle Suomea. Nyt olen kuitenkin löytänyt osia itsestäni uudelleen. Olen huomannut, että minä tarvitsen laajemman maailman kuin oma syntymäkaupunkini. Minä tarvitsen maailman, jossa äiti ei asu naapurissa, ei välttämättä edes naapurikaupungissa. Minä tarvitsen sen kokoisen maailman, jossa minä voin tehdä oman elämäni vapaana menneisyyteni suurimmista rasitteista ja jossa voin kohdata itseni pelkäämättä.

Luottamusta vai testi?

Tuossa aiemmin mietin kuuntelemista ja siinä yhteydessä kerroin puhelusta, jonka ystävältäni sain. Siis tämä kaverini löi omalle ystävälleen puhelimensa ja kehotti tätä minulle vierasta miestä juttelemaan kanssani. Tähän tilanteeseen liittyen tapahtui seuraavaa, joka on minua mietityttänyt.

Tämä mies, jonka kanssa juttelin, halusi saada minun puhelinnumeroni. Päissään kun oli, hän selvitti minulle laveasti sitä, missä hänen mummonsa, kumminsa ja kaimansa asuvat. Kuuleman mukaan hän oli tulossa heitä tapaamaan pohjoiseen, kun hänen työnsä loppuvat. Tämän saman luettelon asuinpaikoista ja henkilöistä kuulin ainakin kahdesti. Hän halusi puhelinnumeroni, jotta voisi tavata minut. Olisi kuulemma mukavaa tavata uusia ihmisiä, kun kerran liikkeellä on. Ei mitenkään romanttisessa mielessä, eikä edes irtoseksin merkeissä, eikä mitään. Hänestä vain olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin.

No, minä olen harvinaisen rehellinen tällä hetkellä sille miehelle, jonka kanssa olen suhteessa. Näin ollen sanoin tälle Timpalle (keksitty nimi, tietenkin!), että minun täytyy harkita asiaa ensin itse ja sitten mieheni kanssa. Yritin selittää sitä, että omia ihmissuhteitani minä en aio edes vahingossa pilata sillä, että toimisin typerästi. Tämä mies sitten vakuutteli, ettei todellakaan kyse olisi mistään muusta kuin juttelemisesta. Saatan minä sen uskoakin, jos kyse on tapaamisesta sellaisessa paikassa, jossa ei tarjota mahdollisuuksiakaan mihinkään. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja palata siihen viestittämällä yhteiselle ystävällemme, jolla jo oli minun numeroni.

Samana iltana laitoin rakkaalleni viestiä. Ne viestit olivat äärettömän epätarkkoja ja epäselviä, eikä niistä selvinnyt ollenkaan, mitä olin tarkoittanut ja mitä oikeasti oli tapahtunut. Eipä siinä mitään. Minä onnistuin hieman pahoittamaan mieltäni, kun luulin, ettei mieheni oikeasti välitä, mitä minä teen asian suhteen. Aamu kuitenkin kirkasti mieltäni sen verran, että luin lähettämäni viestit uudelleen läpi, ajatuksen kanssa. Tässä vaiheessa minä ymmärsin paremmin sen, mitä mies oli niistä viesteistä lukenut. Otin uudelleen yhteyttä mieheen ja sain hänet tällä kertaa langan päähän oikein juttelemaan. Tässä yhteydessä sitten käytiin keskustelu, johon tämän pohdimman otsikko viittaa.

Mies sanoi, että hän luottaa minun arvostelukykyyni asioiden suhteen. Hänen sanoi, että voin tehdä niinkuin tahdon. Ainoa toive hänellä oli, että jos tapaan tuon ystäväni ystävän, tekisin sen julkisella paikalla, jossa on muitakin. No, minä olin jo siinä vaiheessa itse päätynyt samaan ajatukseen. Minä en mistään hinnasta lähtisi tapaamaan ketään vierasta sellaiseen paikkaan, josta ei voi poistua silloin kun itse haluaa. Muutenkaan minä en halua joutua tilanteisiin, joissa on vaarana joutua tekemään jotain sellaista, mitä itse ei halua. Näin ollen julkinen paikka on ainoa, jossa yhtään ketään vierasta edes harkitsisin tapaavani. Tähän mieheni sanaan luottaen minä annoin ystävälleni luvan antaa numeroni eteenpäin.

Nyt on kuitenkin nähtävissä pieniä ongelmia. Minä en oikeastaan tiedä, mitä mieheni ajattelee siitä, jos minä tämän kaverin kaverin tapaisin. Enkä minä tiedä, haluanko minä sitä ihmistä tavata. Pääosin olen ollut sitä mieltä, ettei minussa ole mitään nähtävää, eikä mitään syytä siis niin muodoin tavatakaan. Sitten se toinen puoli minussa herää näihin hoivavietteihin. Minä kun tiedän kyseisen ihmisen ongelmista jo jotain ja haluaisin auttaa niiltä osin kuin voin. Tietenkään minä en voi parantaa koko maailmaa, enkä ole valmis auttamaan ihan kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Varsinainen ongelma kuitenkin on se, etten tiedä, luottaako mieheni minuun aivan todellisesti vai testaako hän minun luotettavuuttani. Ehkä hän toivoo minun toimivan hänen toiveittensa mukaisesti, mutta ei tajua, etten minä tiedä hänen toiveitaan, ellei hän sano niitä ääneen.

Kysymys siis ei ole siitä, tapaanko tai haluanko minä tavata miehen. Minulla on yksi mies, jolle olen antanut ison osan sydämestäni. Sen tilalle minä en halua muuta, enkä minä näin ollen halua omaa rakastani loukata. Minä vain ihmettelen, voiko mies luottaa minun arviointikykyyni rehellisesti vai haluaako hän minun tekevän jotain väärää voidakseen osoittaa, että minä olen huono nainen. Toivottavasti saan vielä keskusteluyhteyden tässäkin asiassa, jotta saan sen selville, tähän asti asiat ovat selvinneet puhumalla.

Erojen syyt...

Kuinka monesti minä olenkaan mielessäni miettinyt, ettei kukaan ihminen todellakaan voi ymmärtää minua. Vähintäänkin yhtä monesti olen miettinyt, etten minä voi millään ymmärtää ketään toista. Toki näihin ajatuksiin on olemassa paljonkin perusteita, enimmät perustelut tulevat yksinkertaisesti eletystä elämästä. Harva ihminen on kokenut samanlaisia vaiheita kuin minä ja vastaavasti, minä en voi ymmärtää välttämättä ihmisiä, jotka ovat minun näkökulmastani päässeet elämässään helpommalla.

Tässä kohtaa minä korostan sitä, että kyseessä on todellakin minun näkökulmani helppoudesta ja vaikeudesta. Otetaan esimerkiksi avioliitto. Minun on vaikea ymmärtää joitain ihmisiä ja heidän valintojaan omissa avioliitoissaan, pettämisiä, jättämisiä ja kaikkea muuta. Toki tässä kohden tullaan siihen, että minun avioliittoni oli suoraan helvetistä. Vai voiko olla taivaassa säädettyä, että avioliitossa on alkoholiongelma, väkivaltaa, pettämistä ja lopulta jättäminen? Minusta se, jos mikä, on avioliitto suoraan helvetistä.

Ja nyt alkaa se hillitön arvostelu. ;)

Minä olen todella useasti miettinyt, millä perusteella ihmiset eropäätöksensä tekevät. Vaihtelunhalu ei minusta ole riittävä syy erota. Toisaalta, miten voi kyllästyä puolisoonsa, jos todella yrittää saada avioliittoaan toimimaan. Tietenkin on muistettava, että avioliitto on kahden ihmisen välinen suhde, jossa molempien pitäisi yrittää. Miten eron syy voi jollakin olla ensimmäinen tai toinen riita? Nykyään niin monet pakkaavat tavaransa ensimmäisen konfliktin tullessa. Riitaa ei edes yritetä selvittää. Kumpikaan ei halua yrittää. Joskus eron syynä on raha. Todellakin siis kyseessä voi olla se, että toinen on kyllästynyt elämään köyhyysrajalla tai haluaa vain muuten vaan löytää varakkaamman elättäjän, pahimmassa tapauksessa on jo johonkin sellaiseen silmänsä iskenytkin. Raha ei tee onnelliseksi, ei edes rauhoita. Minulla ei koskaan ole ollut suuria rahoja, enkä minä niitä kaipaa. Sen kerran, kun minua on varakas mies piirittänyt, minä menin lukkoon juuri niiden rahojen takia. Minä en halua olla pyrkyri, enkä hyppiä jonkun pillin mukaan siksi, että raha määräisi.

Sitten on lista niitä eron syitä, jotka minäkin ymmärrän. Väkivaltaisuus, alkoholi, pettäminen ja toisen lähteminen ovat sellaisia syitä, joista minä en valita. Väkivalta parisuhteessa on tuhoisaa. Olen monesti miettinyt tässä blogissakin sitä, miten se jättää merkkinsä ihmiseen. Väkivallan kokeminen ei koskaan poistu ihmisestä. Kyseiseen ihmiseen jää varovaisuutta, joka saattaa toisten ihmisten silmiin näyttää typerältä sätkyilyltä. Alkoholin kanssa on sama asia. Kyllä ihminen oppii väistämään niitä tilanteita, joissa viinaa vedetään, jos siitä on pelkkää itkua ja harmia aina ollut. Pettäminen ja suhteesta häipyminen... Niin, niistä tuskin tarvitsee mitään sanoakaan. Pettäminen satuttaa, vielä enemmän satuttaa se, kun tajuaa tulleensa jätetyksi. No, siitäkin pääsee yli ajan kanssa.

Minä olen todellakin miettinyt sitä, mikä saa ihmiset eroamaan. Joskus olen pohtinut sitäkin, onko mahdollista elää pitkään suhteessa. Minä kuitenkin uskon siihen, että pitkä, jopa elinikäinen parisuhde on mahdollinen. Suurin tekijä parisuhteessa on kompromissien tekeminen. Yksin elävä ihminen saa tehdä asiat kuten itse haluaa. Parisuhteessa on otettava huomioon myös toinen. On opittava elämään sen tiedon kanssa, että minun päätökseni, tekemiseni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat myös toiseen ihmiseen. Ehkä se nykymaailmassa on vaikeaa, kun kaikessa korostetaan sitä, että minun pitää saada oma nautintoni ja omat oikeuteni nyt heti.

Sopiikin miettiä, millaisen esimerkin me jätämme lapsille. Työn puolesta olen nähnyt paljon eronneiden perheiden lapsia, osa erittäin tasapainoisia ja osa erittäin pahoissa ongelmissa. Eron voi hoitaa monella tapaa ja se heijastuu väkisinkin lapsiin. Jotenkin vain tuntuu siltä, etteivät aikuiset ihmiset osaa itse hoitaa eroa siten, että se ei horjuttaisi lasta. En tiedä, minulla kun ei lapsia ole.

Kuuntelemisesta...

Perjantai-illasta lauantai-iltaan välillä minulle sanoi kolme eri ihmistä, toisistaan tietämättä, että minulle on helppo kertoa asioita. Ensimmäinen näistä ihmisistä on nuori nainen, 19-vuotias ja tiedän hänet työni kautta. Tämä "tyär", kuten täällä päin ihmiset sanovat, on juuri muuttanut opiskelemaan ja hän on varmaankin ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt moniin sellaisiin asioihin, joita yksin asuminen tuo tullessaan. Hän kertoi minulle aika laveasti opiskelijaelämän mukana tulleista ihmeellisyyksistä, alkaen jatkuvista bileistä ja päätyen miesasioihin. Suurta päänvaivaa tuotti liian tuttavalliseksi heittäytynyt nuori mies.

Toinen ihminen oli entinen seurustelukumppani ja nykyinen ystävä. Hän oli hieman otoksissaan soittaessaan keskiyöllä minulle. Hänen ystävänsä, miespuolinen sellainen, oli tulossa pohjoiseen päin jossain vaiheessa ja ystäväni sitten halusi, että minä hieman juttelisin tämän kaverin kanssa. Tällä kaverilla oli kuulemma ollut kovin vaikeaa ja häntä saattaisi auttaa se, että joku kuuntelee ja puhuu hänen kanssaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Kolmas ihminen, jonka mielestä minulle on helppoa puhua oli tämä ystäväni kaveri. Hän tilitti minulle asioitaan puhelimessa jonkin aikaa. Selvitti sitä, miten hänen elämänsä oli mennyt solmuun, kun nainen oli väittänyt olevansa raskaana ja totuus olikin ollut kaikkea muuta. Epäilemättä sellainen petos voi olla raskas miehelle, jos hän todellakin innostuu asiasta ja haluaa olla lapselleen isä. Siitä oli sitten kuuleman mukaan seurannut petoksen kierre, jossa mies itse oli kostanut naisille kokemaansa vääryyttä. En tiedä, oliko hän kenties uskotellut naisille olevansa itse heille raskaana...

Kuitenkin.

Minä olen miettinyt, mikä minussa on sellaista, että minulle puhuminen on helppoa. Olen itse tullut siihen tulokseen, että minä pyrin kuuntelemaan. Yritän olla keskeyttämättä toisen asiaa, yritän olla pistämättä paremmaksi. Minä todellakin yritän keskittyä siihen, mitä toinen ihminen minulle haluaa kertoa. Tietenkään minä en siinä aina onnistu. Varmasti olen yhtä monesti puhunut toisen päälle kuin todella kuunnellut hänen sanottavansa. On kuitenkin hienoa joskus saada sitäkin palautetta, että onnistuu työssään. Sillä suurin osa minun työstäni on kuuntelemista. Tavalla tai toisella minun pitäisi pystyä kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja mahdollisuuksieni mukaan minun pitäisi opastaa heitä tekemään itseään tyydyttäviä valintoja elämänsä suhteen.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Syksy...

Syksy on täällä, aivan epäilyksettä nyt voi sanoa, että syksy on täällä. Ruska on alkanut näyttää etelän ihmisen silmiin aivan käsittämättömältä ja ensimmäiset auton ikkunoiden raappaukset ovat jo toteutunutta historiaa. Kohtahan se sitten on tätä menoa talvikin jo.

Jotenkin on tuntunut, että syksy masentaa. Se tulee pieninä aaltoina silloin tällöin esille. Harvemmin voi sanoa olevansa oikeasti maassa, mutta se on sitä pientä kaipuuta pysyvyyteen, kaiketi se on talvipesän rakentamista. Olen muutenkin huomannut, että kevät ja syksy ovat kaikkein vaikeimpia aikoja olla erossa rakkaastaan. Talven minä vietän miltei talviunen kaltaisessa tilassa ja kesät ovat liian hektisiä asioiden murehtimiseen. Muutoinkin kesällä asiat aina näyttävät lutviutuvan mukavasti, kun vaan ottaa kengät pois ja kävelee paljain jaloin ruohossa.

Tämä syksy tuntuu kuitenkin helpommalta kuin viime syksy. Viime syksynä avioero oli vielä pinnassa ja sen myötä itsetunto matalalla. Itsensä hyväksyminen onkin ollut viimeisen vuoden aikana minulle harvinaisen suuri prosessi. Minun on täytynyt määritellä itseni uudestaan vaikka kuinka monesti, etsiessäni sitä, kuka minä todellakin olen tällä hetkellä. Juuri nyt tuntuu, että olen harvinaisessa tasapainossa itseni ja elämäni kanssa. Tunteiden ilmaiseminen on aina ollut minulle hankalaa, mutta tällä hetkellä sekin on helpottunut. Osittain tästä helpottumisesta voin kiittää sitä miestä, jonka kanssa olen suhteessa. Hänen kanssaan on ollut ja on edelleenkin helppo puhua asioista.

Vuodenaikojen vaihtuminen on saanut minut miettimään sitäkin, miten asiat pyörivät työn suhteen. Samat vaiheet ovat alkaneet taas toistua työssä ja sitä myöten asiat tuntuvat tutuilta. Syksy on työn osalta yksi kiireisimmistä ajoista, kun kaikki toiminta alkaa ja pitäisi ehtiä hoitamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat heti. Onneksi sentään tänä syksynä minulla on ollut käsitys siitä, mitä kaikkea pitää hoitaa ja kuinka pian koulujen alettua. Tuntuu helpottavalta, että voi tehdä asioita jonkinlaisella rutiinilla, ilman epätietoisuutta kaikista asioista. Voisi suorastaan sanoa, että on hienoa löytää itsestään jonkinlainen sisäinen ammattilainen, jolla on homma jo hanskassa.

Kollit...

Minulla on kaksi kollipoikaa kotosalla. Kerran jos toisenkin olen miettinyt sitä, että toiset ihmiset sanovat lemmikeistä olevan riesaa ja toiset riemua. On vaikea sanoa, olenko oikeastaan kumpienkaan kanssa samaa mieltä.

Sintti on kolleista vanhempi, täyttää ensi maaliskuussa viisi vuotta. Nimensä tämä kissa sai siitä, että se oli vanhaa Los Osmondosia eli Ozzya huomattavasti pienempi. Los Osmondosin tilasta minulla ei ole nykyään mitään tietoa, se jäi erossa miehelle. Sintti on aina ollut "mamman pikku kisumisukka", nimitys, jonka voi nähdä ällöttävän kyseistä kissaa. Ällöttymisen näkee siitä, että kissan korvat menevät pään myötäisiksi ja katse on paljon puhuva. Sen vain tietää, mitä Sintti sanoisi, jos voisi sen sanoa. Kyseinen katti on ovela. Se menee pyykkitelineen päälle nukkumaan silloin, kun tietää, etten ole ajamassa sitä pois karvaamasta puhtaita, kuivumassa olevia pyykkejä. Samainen Sinttus cattus harrastaa nk. tykkää-puremista. Siis ensin kissa puskee esim. jalkaa ja tarraa yllättäen hampaillaan varpaaseen. Takuuvarma herätyskonsti meidän talossa.

Nuorempi kolli on Rontti. Nimensä veroinen kauhu-katti, kuten Sinttikin. Rontti on tosin saanut nimensä alunperin siitä, että nimen piti rimmata Sintin kanssa. No, käytännössä on tullut todistettua sekin, että Ronttikin on nimensä veroinen. Jos Ronttia komentaa, tulee vastaukseksi äänimerkki, pieni naukaisu. Se on jonkinlainen kuitti tai vastalause, mutta minä en ota kissojen vastalauseita huomioon silloin, kun komennan niitä. Minun tuuletusikkuinoitteni hyttysverkoissa ei kiipeillä. Rontti on selvästi näistä kahdesta lapsellisempi. Onhan toki niinkin, että Rontti täyttää huhtikuun alussa vasta kaksi vuotta, mutta muutenkin. Rontti ei ole vielä päässyt irti ihmisistä ollenkaan ja pelkää miltei kaikkia miehiä. Tässä kohtaa on vain yksi poikkeus, seurustelukumppanistani Rontti pitää. Täytyy todeta, että kollilla on hyvä miesmaku..

Näillä kahdella kauhu-katilla on tapana pitää huolta siitä, että minun muutoin täydellisen puhdas ja siisti kotini haisee aina pahalta ja on kaoottisessa tilassa. Niinpä niin, uskoo ken tahtoo. Siis minun muutenkin herkkä siisteystasapainoni ei pysty pysymään kasassa, kun kaksi karvapalloa tai sinkosnuukkeria, kuten minä heitä kutsun, sinkoilee pitkin asunnon seiniä. Onneksi en ole koskaan ollut niin innokas siivoaja, että heittäisin henkeni parin pölypalleron takia.

Rontti on aivan viime aikoina keksinyt mielestään kivan leikin. Kukka-amppelini roikkuu makuuhuoneessa lampunkoukussa, älkää kysykö miksi. Sängyn reuna on miltei amppelin kohdalla, joten pienen kissan aivoissa on virinnyt ajatus siitä, että sängyn reunalta on hyvä hyppiä amppelin tupsuun ja roikkuvaan kukkaan kiinni. Tämän loistoidean jälkien siivoamiseen meni viime viikolla monta tuntia, kun kukkasesta oli riivitty useita oksia irti ja sen jälkeen levitelty pitkin asuntoa. Sintin suosikkituhoamista on muovi, etenkin sellofaani. Tämä järjen jättiläinen alkaa keskellä yötä narskutella sellofaania siellä, mistä sitä löytää. Esimerkiksi lahjaksi saadut lasikulhot, joiden ympärillä oli sellofaania, kokivat juuri sen kohtalon. Nyt on vain lasikulhot pöydällä ja osittain syöty muovi päätyi roskikseen, pois kissojen ulottuvilta.

Mitä hyötyä tai iloa näistä kahdesta sitten on? No... öö... hmm...

Totuushan on se, että kissa pitää ihmistä palvelijanaan. Nämäkin kaksi pitävät itseään vallan erinomaisina yksilöinä ja ihmettelevät eniten sitä, jos ruoka ei ole jo ehtinyt tarjolle siinä vaiheessa, kun on käyty kertaalleen puskemassa. Kissat kuitenkin tulevat toisinaan myös vallan vain rapsutettaviksi syliin. Harvoin vieraiden ihmisten syliin, mutta kuitenkin. Onpa niistä siis seuraa silloin, kun he haluavat itse sitä seuraa tarjota.

Ehkä..?

Ihmissuhteet ovat kummallisia. Joidenkin ihmisten kanssa tulee pidettyä yhteyttä helpommin kuin toisten. Omituista on sekin, että jotkut ihmiset pitävät yhteyttä aktiivisesti kaikkiin toisiin ja itse ei saa lähetettyä välillä edes joulukorttia.

Suomi on loppupeleissä pieni maa. Päästä päähän ajaessa matkaa tulee jonkin verran päälle tuhat kilometriä. Miksei siis ystäviään saa pidettyä lähellä? Mikä ihme siinä mättää, että oman puhelimen näppäimet ovat liian työläitä painella, jos kyse on siitä, että minun pitäisi soittaa jollekulle? Otanko minä jotkut ihmiset ja asiat liian itsestään selvinä? Oletanko minä, että kerta toisensa jälkeen minun ystäväni ottavat minuun yhteyttä, koska heitä kiinnostavat minun asiani vaikka minä en koskaan heiltä heidän kuulumisiaan kysele? Onko edes loogista olettaa, että kukaan jaksaa vuodesta toiseen ylläpitää yksipuolista ystävyyttä?

Vai onko niin, että toiset meistä haluavat olla tarvittuja eri tavalla kuin toiset? Ehkä minä haluan, että minuun otetaan yhteyttä, koska en halua soitella turhaan. En halua, että minä olen se, joka sopimattomalla hetkellä yrittää tavoittaa toisen. Ehkä minä pelkään torjuntaa enemmän kuin yksin olemista. Ehkä minä vain olen luuseri. Ehkä...

4D ja tosielämän dokumentit...

Eilen puhuin messengerin välityksellä opiskelukaverini kanssa. Hän totesi, että minä olen muuttunut paljon. Asia jäi siihen, mutta olen miettinyt, mitä hän sillä tarkoitti. Totta kyllä, minä olen muuttunut reilussa viidessä vuodessa paitsi ulkoisesti myös sisäisesti. Ulkoisesti suurimpana muutoksena ehkä näkyy ikuinen hiustyylin vaihtelu. Varsinkin opiskeluaikana sitä tapahtui miltei joka kuukausi. Annoin ystävälleni kohtuullisen vapaat kädet värien suhteen ja välillä siitä sitten seurasikin vaaleanpunaista, kun yritettiin punaisesta lähteä vaalentamaan. Herttainen näky epäilemättä. Minä kuitenkin epäilen, että hän tarkoitti puheissa enemmän sisäistä muutosta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana minä olen muuttunut aivan varmasti paljon. Reilu vuosi sitten virallinen tuomiopaperi avioerosta, sitä edeltäneet rumat erovaiheet ja vielä rumemmat taistelut avioliiton edestä. Eroaminen pakotti itsenäistymään uudella tavalla. Se pakotti myös ottamaan elämän sillä tavalla omiin käsiinsä, että minä lähdin taas aivan nollatasolta liikkeelle, taloudellisesti sekä ihmissuhteiden osalta.

Minä muistan sanoneeni isoäitini kuoleman aikoihin eli miltei kaksi vuotta sitten, että minusta tuntui, että olen vanhentunut kymmenellä vuodella. Tällä hetkellä tuntuu, että se toteamus hyvinkin pitää paikkansa. Minusta on karissut monta sellaista ehdotonta asiaa, jotka olivat olemassa vielä jokin vuosi sitten. Toisaalta tilalle on tullut ehdoton tarve kontrolloida tilannetta, pitää homma hanskassa. Enää minä en pysty lähtemään tilanteisiin, joissa pitäisi luottaa ihmisiin sokeasti. Elämä on opettanut, ettei sitä voi tehdä, saamatta pahasti turpaansa. Luottamus ja sen puute ovat nykyään hallitsevia piirteitä niissä ihmissuhteissa, joita minulla on. Helpommin menettää kuin saavuttaa luotettavuuden minun silmissäni. Jotkut ihmiset ovat sen viime aikoina huomanneet liiankin hyvin. Toisaalta kiitos siitä, että minulla on edes yksi ihminen, jolle voin puhua kaikki asiat sellaisina kuin ne itse koen. On suunnaton siunaus saada lähipiiriinsä sellaisia ihmisiä.

Katsoin tiistai-iltana 4D-dokumenttia ja mielessäni mietin sitä, miten kammottavia olivat nämä pariskunnat, joissa nainen oli parhaimmillaan 39 vuotta miestään vanhempi. Se sotii jotenkin minun ajatusmaailmaani vastaan ja minä mielessäni hain vikoja niistä miehistä. Ajattelin, että he ovat jotenkin omituisia, ehkä vajaita mieleltään tai jotain. Vikaa heissä täytyi olla, jos esim. yli 30-vuotias mies oli vielä neitsyt ja ihastui 70-vuotiaaseen naiseen. Minua suorastaan inhotti tuollaiset parit. Sitten aloin miettiä omaa suhdettani. Minä olen syntynyt vuonna -80 ja mies, jonka kanssa olen suhteessa, vuonna -69. Hmm.. 11 vuoden ikäero? Ikäerona tuo on enemmän kuin olen koskaan suvainnut ajatellakaan. Minä olen aina pitänyt sopivana ikäerona noin viittä vuotta. Kuitenkin, minä tunnen olevani samalla planeetalla kyseisen miehen kanssa. Hän tuntuu ajattelevan asioista samalla tavalla, siis pitää samoja arvoja tärkeinä. Toki on erojakin, joista välillä puhutaan, mutta hänen kanssaan minä harvoin tunnen olevani äärettömän nuori tai vastaavasti ikivanha. Ex-aviomiehen kanssa minulla oli jatkuvasti niitä tunteita, että me olemme aivan eri maailmasta. Ja meillä oli ikäeroa vain 4 vuotta.

En tiedä miksi joidenkin ihmisten kanssa voi olla niin hyvin samalla aaltopituudella ja toisten kanssa ei. Toisaalta, ilman omaa historiaani minä en olisi sama ihminen kuin nyt. Kaikkien kokemusteni kautta minusta on muovautunut tämä persoona, joka yrittää joskus pohtia omaa elämäänsä ja miettiä, miksi, miten ja milloin.

Mökkiviikonloppu

Olin kavereiden kanssa viikonlopun mökillä. Se oli vuokramökki Kalajoen hiekkasärkillä.

Mitähän siitä sanoisi? Jos päästää ulos kaiken sen, mitä mielessä on, tästä tulee niin kammottava purkaus, ettei sitä kestä itsekään lukea. Toisaalta, mitä sitä säästelemäänkään.

Niin, viikonloppu alkoi perjantaina ihan lupaavasti. Minä ajelin pitkät pätkät pitkin poikin Suomea päästäkseni sinne mainitulle paikkakunnalle. Oli ihanaa päästä viettämään aikaa ystävien kanssa ja rentoutumaan. Toki tiedettiin odottaa, että jonkin verran aina tulee pientä kähinää, kun useampia poikia tulee samaan paikkaan, sitä miehistä uhoa.

Se perjantain alkuilta meni mukavasti. Saunottiin, syötiin, juotiin ja puhuttiin paljon. Kaikilla oli kivaa. Sitten alkoi se show. Yhdeltä pojista vääntyivät sormet hieman yli, joten ensimmäisenä alettiin huoltaa perinteisiä vammoja. Annettiin hetkeksi kylmäkääre ja teipattiin sormet hieman koukkuun, jotta ne saisivat rauhassa tasoittua. Hirvittävä möykkä jatkui kyseisellä miehellä siitä aiheesta, että hän ei halua sormiensa jäävän käyttökelvottomiksi. Pässi, aivan kuin pieni ylimeno jäykistäisikin sormet paikalleen. Meinasi mennä hermo jo siinä.

Tämän jälkeen kyseinen kaveri alkoi vinkua särkylääkkeitä tai relaksanttia, siis lihaksia rentouttavaa lääkettä, joka auttaa tehokkaasti tuollaiseen särkyyn, mutta on ehdoton kolmiolääke. Minulla tietenkin on paikallisesta apteekista saatuja relaksantteja, mutta en niitä mitenkään mielelläni jakele eteenpäin. Tein siis sopimuksen kyseisen kaverin kanssa siitä, että hän ei lauantaihin puoleen päivään asti juo mitään alkoholipitoista, jottei tule mitään sivuvaikutuksia. Kissanpaskat. Viisi minuuttia myöhemmin mies kippasi viskiä raakana kurkkuunsa. Siinä vaiheessa meni hermo.

Käytiin sitten asiasta keskustelu. Minä sanoin ottavani tuollaisen sopimuksen rikkomisen henkilökohtaisena loukkauksena. Mies yllättäen ei ymmärtänyt asiaa näin. Hänen mielestään voi aivan hyvin vetää viinaa päälle jne. Äityipä sitten vielä siinä halailemaan ja "lohduttelemaan", kunnes minä totesin, että en minä tätä halua.

Yöllä, kello 4 maissa yritettiin sitten käydä nukkumaan, jotta ehdittäisiin nukkuakin. Seuraavakin päivä oli tarkoitus juoda ja pitää hauskaa. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun yksi sun toinen alkoi hihkua ja lauleskella. Siinä vaiheessa minä ärähdin. Totesin, että suiden on syytä pysyä ummessa, jotta kaikki, jotka haluavat, voivat nukkua. Eihän siitä mitään tullut. Tunnin päästä minä huusin jo kuin hyeena ja pelästytin puolelle porukasta miltei kurat housuun, kun hermo oli totaalisesti poissa. Siinä huutaessani sanoin mm sen, että minun osaltani kyseinen viikonloppu oli pilalla siinä, etten minä tullut mökille pitämään kuria vaan rentoutumaan. Minun mielestäni aikuisista ihmisistä ei pitäisi joutua vastuuseen kenenkään toisen.

No, stereot alkoivat huutaa aamulla klo 9 tienoilla ja kaikki jalkeille. Minua otti päähän paitsi henkisesti myös fyysisesti. Yritin korvatulppien kanssa nukkua vielä pari tuntia huonolla menestyksellä. Kun lopulta nousin, kävin suihkussa ja pakkasin tavarani autoon. Minulla oli edelleen mittari aivan äärilaidassa punaisella.

Päivä meni krapulaa parannellessa ja selviämisessä. Illalla olin vesiselvä. En kehdannut häipyä mökiltä, kun eräs ystävistäni oli aamulla lähtenyt päiväksi kotiin lastaan vahtimaan. Ajattelin, että jos hän ajoissa tulee takaisin, minä lähden sitten illalla ajamaan. Hänellä meni iltakymmeneen. Siinä vaiheessa minä totesin, että käynen nukkumaan sitten, kun muut menevät Dyyniin ja korvatulppien avustuksella saan hyvät yöunet. Jep jep.

En herännyt yöllä siihen, kun porukkaa tuli baarista. En herännyt siihen, että popit olisi laitettu paukkumaan. En oikeastaan herännyt keskusteluunkaan, vaikka otinkin korvatulpat pois ajatellen, että äänistä päätellen enää on vain kaksi hereillä. Heräsin siihen, että joku harrastaa seksiä makuuhuoneen ikkunan toisella puolella. Siis hetkinen, minä nukun sisällä, joten seksiä harrastetaan mökin portailla!!!

Siinä vaihessa ainut pelastus asialle olisi ollut se, että kyseessä olisi ollut joku matkassa olevista pariskunnista tai joku sinkuista. Vaan ei. Ei tietenkään voinut olla niin. Kyseessä oli mies, jolla on seurustelukumppani, mutta tyttöystävä ei ollut paikalla. Jotenkin siinä katkesi kamelilta selkä.

Tässä vaiheessa hämmentää lähinnä se, miten kyseisestä havainnosta saattoi seurata minulle fyysisesti huono olo. Minua alkoi etoa. Siihen loppui nukkuminen ja kaikki huumori. Siitä eteenpäin minä laitoin aamukahvit ja leivät itselleni, katselin sunnuntaiaamun lastenohjelmat ja odottelin, että toiset heräisivät. Kun kello oli lähempänä kymmentä, olivat miltei kaikki hereillä, minä sain autoni vapaaksi motista ja pääsin lähtemään.

Eipähän tarvitse osallistua enää tuon porukan reissuihin.

Muutoinkin viikonlopusta jäi huono fiilis. Monien asioiden summa, että minulle jäi sellainen olo, ettei minulle ole mitään siellä. Selvinpäin istuessa minä tein työasioita ja odotin, että aika kuluisi. Mietin omaa menneisyyttäni ja sen kummituksia, jotka näyttivät rumaa naamaansa aina välillä siinä, miten minä ylireagoin humalassa olevan miehen puheisiin tai käytökseen.

En tiedä. Pitäisi saada aivot nollattua. Pitäisi saada tyttöjen viikonloppu, jossa asioista voisi puhua aivan oikeasti tarvitsematta miettiä sitä, miten pojat onnistuvat tilaisuuden mokaamaan. Kiitos kuitenkin Saukolle siitä, että käytännönjärjestelyt oli taas hoidettu viimeisen päälle hyvin.

Työt...

Taas on toivuttu viikonlopun työrupeamasta. Ainakin toisten ihmisten mielestä on toivuttu. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että täysi 7 päivän työviikko pitäisi kompensoitua vähintäänkin yhdellä ylimääräisellä vapaapäivällä. Tosin työnantaja ei varmasti ole samaa mieltä.

No, elämä voittaa kuitenkin. Jälleen kerran minä mietin sitä, miksi olen työni valinnut. Ketä oikeasti kiinnostaa olla nuorten kanssa viikonloput suljetuissa tiloissa ja yrittää heitä valistaa kristinuskon perusteista tai ryhmän johtamisen ja ohjaamisen taidoista? Ilmeisesti minua kiinnostaa, kun kerran työtäni teen. Toisinaan jopa pidän työstäni. Ihme ja kumma kyllä...

Minä olen monesti todennut, että yli 40-vuotiaan ei pitäisi tehdä nuorisotyötä kentällä eli riehua menemään leireillä jne. Olen aina vain vahvemmin sitä mieltä, että ainakaan minä itse en yli nelikymppisenä tee enää tätä samaa hommaa. Konttorivirka tai nk. hallinnollinen virka varmasti menisi, mutta juosta pitkin pihaa ja metsiä nuorisolauman kanssa, valvoa yöt kuunnellen teinien kikatusta ja kiroamista - no thanks! Aina tulee uusia, virkeitä ja vastavalmistuneita työntekijöitä, joilla on virtaa ja intoa tehdä nuorten kanssa.

Pitäisi vain keksiä, mitä tekee oman viisivuotis-suunnitelmansa lopuksi.

Pari virttä

Työn puolesta ja muutenkin elämän päähän potkiessa minulle on tullut rakkaiksi muutama virsi. Niiden sanoissa on hämmentävää voimaa. Minua ei juurikaan ihmetytä, että niitä on laulettu kirkoissa kautta Suomen jo pitkään, satojakin vuosia. Virret ovat monille tuttua kristillistä perinnettä ja monet ajattelevat, että virrenveisuu on tylsää ja ahdistavaa. Monille on vaikeaa jo se, että virsissä puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta. Virret kuitenkin tarjoavat sellaisen näkökulman omaan historiaan, ettei paremmasta väliä.

Eräs hyvin paljon käytetty ja kerrottu tarina kertoo, kuinka pappi meni käymään vanhuksen luona sairaalassa. Pappi jutteli vanhukselle, jonka ymmärrys oli jo heikennyt ja jolta dementia, toistuvat halvaukset ja pitkäaikainen sairastelu oli vienyt puhekyvynkin. Lopuksi pappi päätti veisata suvivirren, kun kevätkin oli. Hänen suureksi yllätyksekseen ensimmäisten sanojen jälkeen toinen ääni yhtyi veisaamaan. Kyseinen vanhus lauloi myös. Vanhus muisti koko virren alusta loppuun, vaikka ei enää kyennyt muuten kommunikoimaan.

Tuota passaa miettiä. Syvään on täytynyt virsien meihin juurtua, jos viimeisillä voimillakin me voimme vielä muistaa virsien sanat.

Yksi minun suosikkivirsistäni on virsi 338, Päivä vain ja hetki kerrallansa. Etenkin tämän virren toinen ja kolmas säkeistö soivat mielessäni. Nyt ne ovat tässä luettavissa ja mietittävissä.

2. Joka hetki hän on lähelläni,
joka aamu antaa armonsa.
Herran huomaan uskon elämäni,
hän suo voimansa ja armonsa.
Surut, huolet eivät liikaa paina,
ne hän ottaa itse kantaakseen.
"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."
Tähän turvaan yhtä uudelleen.

3. Kiitos, Herra, lupauksestasi,
siinä annat minun levätä!
Kiitos olkoon lohdutuksestasi,
annat voimaa sanan lähteestä!
Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan.

san. Lina Sandell 1865
suom. Julius Engström 1900
uud. Niilo Rauhala virsikirjaan 1986

Toinen virsi, joka minua on viime aikoina mietityttänyt, on hyvinkin erilainen. Se on sanoitukseltaan ja ajatukseltaan uudempi. Kyseinen virsi kuuluu virsikirjassa osioon Kristuksen seurakunta. Se on virsi 178, Myös isämme uskoivat ennen. Tämän virren kielikuvat puhuttelevat minua varsin paljon. Etenkin niissä tilanteissa, joissa virttä lauletaan. Tässä on kyseisestä virrestä maistiainen.

1. Myös isämme uskoivat ennen
ja kylvivät, leikkasivat.
Me saarnaamme aikojen mennen
kuin isämme saarnasivat:
"On täyttynyt aika, sen soi Jumala,
on lähellä Kristuksen valtakunta.
Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen
ja suostukaa armahdukseen."

2. Kun Herramme tietänsä kulki,
niin tultansa tartutti hän.
Hän tuo vielä toivonsa julki:
"Sen tahtoisin taas syttyvän."
Hän Henkensä meillekin lahjoittaen
myös tehtävän antoi niin vastuullisen:
"Nyt menkää ja kaikille julistakaa
jo sanaani pelastavaa."

san. Göran Widmark 1945
suom. Niilo Rauhala 1984
virsikirjaan 1986

Nämä virsien tummennetut kohdat ovat jotenkin viime aikoina puhutelleet minua. Pitäkää hulluna, jos tahdotte, mutta joskus ne vain osuvat.