PORO PRKL!!!

No niin.. Eipä tämä vuosi tästä olisi enää huonommaksi voinut kääntyä. Kävin ihan asiaa hoitamassa tuolla naapurikunnan puolella ja takaisin tullessani kerrankin olin nopeusrajoituksen puitteissa. Niinpä tietenkin hyppäsi oikealta eteen poro. Jäisellä tiellä väistämismahdollisuuksia on perinteisesti liiankin kanssa, joten torvet soiden ja jarrulla kaksinjaloin seisoen tämäytin Petterin kankkuun että kopsahti.

No, onneksi vauriot olivat vain henkisiä poron osalta, se loikki iloisesti metsään, ja minun osaltani henkisiä ja taloudellisia. Autosta meni lamppua ja muuta vastaavaa, kaikkein omituisinta on, että airbagin valo vilkuttaa minulle ajon aikana. Onneksi se ei sentään lauennut silmille siinä samalla. Se se olisi puuttunutkin, että olisi saanut niskaansa senkin vielä.

Ehkä ensi vuosi menisi pykälän paremmin. Huonommin se ei ainakaan enää voi mennä...

Joulusaldo...

Joulu on vihdoin ja vastoin takana. Kohtuullisen onnellisesti takana jopa. Aatonaatto meni automatkailuun kohti Etelä-Suomea, pieni mutka Kouvolan seudulla kummitytön kotona ja lopulta tyytyväisesti, ilman kolarointeja vanhempien pihassa. Pihalatu oli tosin minua varten jätetty sen verran liukkaaksi, että meinasi kissoja sekä minua kohdata selätys alamäessä. Onneksi hieman pitävämpää jalansijaa löytyi nurmikon puolelta.

Niin, kissat matkaavat myös etelään talvisin, jos ette tienneet ennestään. Pelkät muuttolinnuthan olisivat varsin typerä keksintö siltä maailmaa pyörittävältä nerokkaalta ajattelijalta, jota kutsutaan eri nimillä kulttuuritaustasta riippuen.

Jouluaatto meni hyvin syöden, tosin kahvikiintiössä oli havaittavissa vajausta alkuillasta. Melkein piti rikkoa jo joulutraditiot ja laittaa kahvia ennen joululahjojen jakoa. Johtui ehkä siitä, että aamukahvi tuli juotua jo aamuyhdeksän tienoilla ja seuraavat kahvit häämöttivät kupin pohjalla vasta klo 21 jälkeen. Harvinaisen pitkä kahviväli. No, tulipa syötyä kuitenkin ruuat ja juotua juomat. Pelattiin syntisesti korttia isoäidin ja äidin kanssa, kun kerrankin oli tilaisuus. Meillä on tapana aina pelata korttipelejä, koska siihen on vain totuttu. Jostain syystä meillä on vaan ollut tällainen perinne kotona. Sillä ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Se on isoäitiin liittyvä perinne. Sieltä minäkin olen kaikki korttipelit oppinut.

Jouluaamuna minä kirmasin jo klo 6 alkavaan jumalanpalvelukseen. Pakkohan se on käydä kuuntelemassa saarnaa välillä muuallakin kuin kotikirkossa. Jokseenkin koomista oli kuitenkin nähdä se pahennuksen määrä, jonka läsnäoloni näytti kirkossa aiheuttavan. Johtuen siitä, että seurakunnan töissä olen itsekin, minulta puuttuu turha kunnioitus tilaisuutta kohtaan. Minä ymmärrän, miten kaava toimii, millaiset esivalmistelut tilaisuuksiin tehdään ja mihin niillä tilaisuuksilla oikeastaan pyritään. Sellaiset toisarvoiset asiat kuten muiden pukeutuminen tai istuma-asento eivät juuri jaksa hetkauttaa. Kaikenlaista menoa näkee, kun tarpeeksi usein kirkossa käy. Jostain syystä minulle näytettiin yrmeitä ilmeitä, kun kehtasin mennä kirkkoon farkuissa ja vaelluspuvun takissa, puhumattakaan gore-tex-kengistä. Siitä se yrmeys näytti vain kasvavan, että minulla oli olemassa käsitys jumalanpalveluksen kaavasta. Täydellisen törkeyden rajan ylitin sillä hetkellä, kun osallistuin virsien veisaamiseen. Etiketti siis tuli rikottua kyseisessä temppelissä täydellisesti. Vaan siinähän miettivät itsekseen, millä oikeudella käyn heidän omassa naaman näyttämis-tilaisuudessaan.

Tapaninpäivänä vietin sitten aikaa ystävän kanssa, saunottiin ja puhuttiin. Kerrankin rentouttava osa joulua löytyi jostakin.

Paluu arkeen tuli keskiviikkona. Kävin kampaajalla istumassa kevyet 3,5 tuntia. Siinä ajassa päähän tuli väriä, uusi leikkaus ja parempi mieli. Kampaajalla käynti on aina terapeuttista. Jostain syystä se hiusten pesu vaan saa minut torkkumaan tuolissa. Yritä siinä sitten vaikuttaa älykäältä ja harkitsevalta, kun nukuttaa. No jaa, tulos on hyvä, kuten normaalistikin. On se hienoa ajaa 850km päästäkseen kampaajalle. Vastaavasti pääsee kampaaja kehumaan, että hänellä käy asiakkaita Lapista saakka.

Torstai kului taas auton ratissa tai siis Fordin. Ajaminen pitää huolen siitä, että on aikaa ajatella asioita. Monia asioita on tällä hetkellä auki tai kesken. Jostain syystä olen onnistunut jälleen sotkemaan itseni liian moneen liemeen yhtä aikaa. Niistä liemistä vain yksi on tämä kultakorttireunainen mies, joka Ihnan kommentin mukaan on jo klassikko. Näinhän se onkin. Mainitsin asiasta äidilleni ja hän repesi välittömästi esittämään kysymyksiä aiheesta. Yritin sanoa, että turha sitä on vielä innostua, katsotaan ajan kuluessa. Minä en oikein tiedä, miten siinä asiassa etenisin vai vetäisinkö taas liinat lukkoon, kuten viimeksi.

Tänään onkin sitten työpäivä. Sen vuoksi voikin päivittää tätä blogia, kun on työkone käytettävissä. Vanhempien ikuisuuden vanha modeemiyhteys ei oikein ilostuta silloin, kun pitäisi saada tietoa siirtymään suuntaan tai toiseen. Vielä huonomminkin voisi mennä, jos yrittäisi kotikoneellani kännykkäyhteyden kautta siirtää tietoa. Se homma kaatuisi aika nopeasti omaan mahdottomuuteensa.

Vaan, hyvää uutta vuotta kaikille rakkaille kaheleille, tutuille ja tuntemattomille, jotka tätä elämän ihmettelyä seuraatte! Toivottavasti vuosi 2007 on meille kaikille antoisampi... Perhana... Ainakaan se ei voi olla huonompi, paitsi niille, jotka kurpsahtavat heti vuoden alusta....

Puhelin...

Elämä on outoa. Se on tullut todettua moneen otteeseen. Eräät ystäväni ja sukulaiseni muistavat yhden kummallisen episodin elämästäni, kultakorttireunaisen miehen. No, hän on taas palannut puhelimeeni. Syystä tai toisesta siis mies, josta en ole kuullut reiluun vuoteen mitään, otti selvää nykyisestä puhelinnumerostani ja soitti. Hänen sanojensa mukaan minä olen jäänyt vaivaamaan hänen mieltään. Jokseenkin outo yhteen sattuma, että minä tuossa muutamia viikkoja sitten mietin, pitäisikö minun poistaa hänen numeronsa puhelimestani ja syystä tai toisesta jätin sen kuitenkin talteen. Varmuuden vuoksi.

Jos minä uskoisin kohtaloon, epäilemättä sanoisin, että kyseessä on kohtalon selvä viesti asiasta. Todennäköisesti sokeasti heittäisin kaiken muun elämän kankkulan kaivoon ja alkaisin rakennella elämääni siihen suuntaan, että voisin kehittää kyseisestä miehestä elämäni suhteen. No, siperia on opettanut, uskokaa tai älkää. Olen odottavalla kannalla ja katson ja ihmettelen. Saa nähdä, miten asiassa käy.

Äärimmäisen hyvin muistan viimeisimmän keskustelun kyseisen miehen kanssa, ennenkuin alkoi vuoden hiljaisuus. Tuolloin tilanne oli se, että minulla oli selkeät intressit eri suuntaan, vaikka mies toivoi ilmeisesti muuta. Hän haukkui minut pystyyn siitä, että olin muuttanut Lappiin, enkä pääkaupunkiseudulle. Sepä olisikin ollut iloinen veto minulta, että olisin muuttanut Helsinkiin, kaupunkiin, joka saa otsasuoneni sykkimään vaarallisesti. Ehkä sen puhelun yleisen sävyn takia minä silloin pyysinkin, että hän antaisi asian olla ja minun olla. En tiedä. Jotenkin se puhelu päättyi siihen sävyyn, että varmasti molempia raivostutti toisen asenne.

Tälläkin kertaa ensimmäiset sanat olivat sen suuntaisia, että miksei puhelinnumeroni ole numerotiedustelusta saatavilla ja vieläkö minä olen Lapissa. Oli syytä todeta, että henkilökohtaisista syistä olen muuttanut numeroni salaisiksi ja edelleenkin olen pohjoisessa. Mikäpä minut olisi Etelä-Suomeen vielä siirtänyt? Hän oli saanut selville numerotiedustelusta, että minulla on kokonimi kaima jossain päin Suomea. Oli ensin sinne laittanut viestiä tai soittanut tai jotain. Epäilemättä iloinen yllätys ollut kyseiselle naiselle, kun vieraalta mieheltä tulee viestiä. Vielä iloisempi yllätys varmaankin ollut tämän naisen miehelle, kun kuulemma kyse oli vastikään avioituneesta naisesta. Vähän huvitti minua se tilanne.

No, elämä on tosiaankin ihmeitä täynnä. Koskaan ei voi tietää, milloin puhelin pirahtaa ja joku vanha tuttu soittaa.

Tulkoon joulu...

Eilen meni illalla pitkään, kun valmistelin työkavereille niitä joululahjuksia. Suurin osa joulupussin saaneista oli kovin hämmentyneitä. Eivät varmastikaan uskoneet saavansa minulta edes joulukorttia. En viime vuonnakaan antanut kenellekään joulukorttia. Johtui suureksi osaksi siitä, etten minä miltään osin ollut vielä edes tolkuissani tämän työn suhteen silloin. Joulu tuli silloin liian nopeasti ja minä olin liian ärtynyt tehdäkseni mitään joulun eteen.

Tänään sataa lunta. On hienoa, että edes hetken maa on valkoinen. Eniten inhottaa se, että pari päivää oltiin parinkymmenen asteen pakkasissa ja nyt on taas vain pari astetta pakkasta. Millä tällaiseen lämpötilojen vaihteluun muka voisi tottua. Ei millään. Ainakaan minä en totu tähän, että viikon verran lunta saa etsimällä etsiä ja sitten tulee viikoksi hirvittävä pohjoisnapa-ilmapiiri.

Onneksi elämä ottaa osumaa otsalohkoon vain harvoissa ja valituissa tilanteissa, kuten jouluna. Juhlapyhät ovat aina yhtä tuskaa, mutta jotenkin tämä on se juhlapyhä, joka vetää pisimmän korren. Ehkä pitäisi hakeutua hoitoon tai jotain, kun ei tämä kaikkien suosikkijuhla iske muualle kuin minun lompakkooni. Pään sisällä se ei millään tavalla tunnu hyvältä, eikä odotettavalta. Enemmän minä odotan sitä, pakko tunnustaa, että näen muutaman sellaisen ihmisen, joita olen odottanut tapaavani jo muutaman kuukauden ajan. Lahjat, ruuat ja muut, viis niistä, mutta pari ihmistä on ollut listalla jo hetken.

Mikä sitten saa ihmisen ärtymään lopullisesti johonkin juhlaan? En muista koskaan nauttineeni sellaisista juhlista, joissa itse on huomion keskipisteenä, mutta jouluna kyse ei ole siitä. En ole koskaan nauttinut juhliin liittyvästä järjestelemisestä ja laittamisesta, leipomisesta ja siivoamisesta, mutta kyse ei ole siitäkään. Joulun sanomaa vastaan minulla ei ole mitään, kun sitä työksenikin toistan yhdelle jos toiselle vastaantulijalle. Mistä siis on kyse?

Ehkä, vain ja ainoastaan ehkä, kyse on siitä, että minä olen väsynyt. Ehkä jouluun minulla liittyy liikaa pettymyksen tunnetta. En sano, että olisin lapsena aina pettynyt joululahjoihin, jouluruokiin ja tunnelmaan. Lapsena kaikki oli noilta osin hyvin. Pienet pettymykset ovat hyvästä, kun kyse on siitä, saako viimeisimmän mallin Barbien vai jonkin toisen muotinuken. Ilman Barbieitakin lapsesta voi kasvaa miltei normaali, kuten havaitaan. Lapsuuden jouluja minä muistan vieläkin lämmöllä. Ongelma on aikuisiässä. Ehkä minä petyin liikaa vastauksiin ja tyhjänpuhujiin, jotka tulivat vastaan avioliiton aikana. Ne joulut, joiden olisi pitänyt olla ensimmäisiä omia jouluja, tuli lähinnä jouluhelvettejä. Riitoja siitä, kumman vanhemmilla käydään aattona syömässä ja kumman vanhemmilla joulupäivänä. Riitoja siitä, kuka on maksanut kaikille sukulaisille, tuttaville ja kummin kaimoille menevät joululahjat. Riitoja ja taas riitoja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kuinka paljon sitä riitaa voisikaan kestää?

Yksi riidan pääteemoista oli se, että minusta joulun pitäisi olla perhejuhla. Joulu on vuodessa yksi tärkeimmistä perinteiden säilyttämisen ajoista. Silloin luodaan perinteitä. Jostain syystä minun aikuisen jouluni perinteeksi on tullut riita, pahaolo ja kireys. Edelleenkin minä palaan mielessäni monta kertaa niihin riitoihin, joita ex-miehen kanssa käytiin viinan käytöstä jouluna, rahan käytöstä ja siitä, mitä jouluna tehdään. Minä joustin aina, pakon edessä. Miten aikuista miestä saa joustamaan, jos hänellä ei ole kykyä tehdä kompromisseja? Ei mitenkään. Hän oli asian päättänyt, eikä osannut muuttaa päätöstään, vaikka olisi pitänyt.

"Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu ku koitti, tiesikö kukaan, tuo ensi joulu sai muuttaa historian. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaa, silloin joulu luonamme on." (Tulkoon joulu, Pekka Simojoki)

Sika...

Joulusta ei pääse eroon sitten millään. Ei, vaikka sulkisi ovet ja ikkunat, laittaisi levylautaselle äänikirjan ja keskittyisi vain omiin asioihinsa. Joulu tunkee sisään väkisin kuin talonmies lukemaan vesimittaria. Ei talonmiestä kehtaa käytävässä seisottaa sanomalla, etten minä halua mitään vesimittarinlukua, kiitos vaan. Pakko se mies on päästää sisälle ja mahdollisimman nopeasti vielä, etteivät katit karkaa rappuun samalla oven avauksella.

Ja mitenkä tämä liittyy jouluun?

Lähtiessään talonmies toivotti hyvää joulua. Mutisin takaisin jotain sinnepäin.. Mieli teki sanoa, että saisi työntää joulun siihen paikkaan, minne ei auringonvalo koskaan paista. No, en sanonut, enkä saanut siitä sedästä vihollista. Kuka tietää, kuinka joulua rakastava ihminen siinä kyseessä oli. Ei pidä aliarvioida.

Onneksi pakolliset kuviot on miltei hoidettu. Joululahjat on haalittu kasaan, joulukortit postitettu niiltä osin, kun oli osoitteita ja työkavereiden joulumuistamiset on muutamaa sukkaa vaille valmiit. Siis ei mitään nilkkasukkia vaan vauvan villasukka jokaiselle joulusukaksi. Saavat sitten miettiä, mitä siihen joulusukkaan mahtuu. Mukaan pistän jättikokoisen sika-piparin. Miettiköön siinäkin, onko joku vinkki vai sanonko suoraan...

Jouluinho...

On se kiinnostavaa, miten paljon erilaisia ajatuksia lähestyvä joulu herättää ihmisissä. Monet ovat laittaneet kaikki joululahjat jo, ostaneet, paketoineet ja niin pois päin. Minä en ole vielä hankkinut sitä ensimmäistäkään. Siinähän ihmettelette. Olen suunnitellut jouluostokseni siten, että yhdestä kohteesta saa mahdollisimman monelle lahjat. Saa sitten nähdä, kuinka moni pitää saamistaan lahjoista. Veikkaan, että tulos on lähinnä tyrmistyttävä ja tyrmistyneitä ilmeitä saa nauraa vielä monta kertaa jälkikäteen.

Joulukorttien lähettäminen on jokseenkin komediaa. Hukkasin osoitevihkoni jo joskus aiemmin syksyllä ja eilen vietinkin sitten rattoisan tunnin puhelimessa soitellen sukulaisten ja ystävien osoitteita. Työpuhelimesta kun soittaa, ei tarvitse olla niin huolissaan niistä kustannuksista. Ainakaan toistaiseksi minulle ei ole valitettu siitä, että puhuisin omia puheluitani työpuhelimesta liiaksi. Toisaalta, enhän minä juurikaan niitä ole viime aikoina soitellutkaan.

Olen tosiaan leikannut aivan minimiin lähtevien joulukorttien määrän. Tasan 20 kpl kortteja lähtee postin mukana. Jos joku kokee vääryyttä jäädessään ilman joulukorttia, se on oma ongelmansa. Minun joulumieleni on tunnetusti jossain vasemman jalan varpaiden tuntumassa. Sopii sitten miettiä ihan itse, miksen innokkaasti kortteja laittele.

Tämä postailu näyttää olevan lähinnä sen kertomista, miksen minä joulua juhli ja miksi yksi sun toinen saa aiheesta kärsiä. Niin se vaan minun osallani on. Kyse on jouluinhosta. Eteenpäin on mentävä, mutta kadotettuja asioita ei aina saa takaisin. Toivon vain, että joskus edessä siintäisi sellainen joulu, jota valmistelee innolla ja viettää ilolla.

As if...

Edellisessä postauksessa pohdin omia jouluperinteitäni. Harvapa niistä enää nykyään toimii noin moitteettomasti ajallaan ja iloisesti. Ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei enää voi yrittääkään mennä lapsesta. Lapsena ollessa ei annettu suuriakaan vastuita minkään asiakokonaisuuden toteuttamisesta. Nyt oletetaan, että minä haluan osallistua järjestelyihin ja muuhun. As if...

Olen päättänyt, että omaan asuntooni ei tule joulua. Seinälle en laita ensimmäistäkään joulukorttia, yhtään jouluvaloa ei tule ikkunaan enkä tasan varmasti tee yhtään enempää joulusiivousta kuin normaalistikaan. Siis normaali imurointi, lattian pesu ja pölyjen poisto saa luvan riittää. Jos jollain on aiheesta valittamista, tervetuloa vaan ihan omin pikku kätösin jynssäämään. Missään ei sanota, että ihmisen pitää tappaman itsensä joulusiivoukseen.

Huono päivä tänään. Ärsyttää yli kaiken koko joulu. Johtuu ehkä siitä, että töissä on istuttu pari pitkää kokousta, joissa on suunniteltu joulunaikaa sekä tulevaa kesää. Väkisinkin tulee itselle mieleen, mahtaako ensi kesänä enää täällä olla. Kuka tietää? En minä ainakaan. Veri vetäisi jonnekin muualle jo, mutta veri ei voi olla ainoa vetävä tekijä. Pitäisi löytää jokin järjellinen syy paikan vaihtoon. Järjelliset syyt vaan ovat vähissä nyt.

En tiedä, olenko muuttunut levottomammaksi viime aikoina. Joskus nuorempana olen todennut, etten koskaan muuta kotoa mihinkään, vaan jään sinne asumaan isäni ja äitini iloksi. Nyt tuntuu, että kaksi päivää sitä menoa riittää repimään minun pelihousuni täydellisesti. Pinna kiristyy, verenpaine villiintyy ja siitä sitten saadaan aikaan ympärivuotinen sota. En siis enää voisi asua vanhempieni kanssa, koska en yksinkertaisesti kestä heidän tapaansa tehdä asioita ja toimia. Olen muuttunut liikaa niistä ajoista, jolloin heidän tapansa tuntuivat ainoilta oikeilta tavoilta toimia. Toisaalta olen huomannut, etten tahdo kotiutua juuri mihinkään. Täällä pohjoisessa on kyllä sinällään hyvä olla ja elää. Minä vain en ole kotonani.

Levottomuus tahtoo iskeä aina näiden erilaisten juhlapyhien ja vapaiden yhteydessä. Olen luvannut jouluksi laskeutua Etelä-Suomeen, mutta en ole ajatellut koko jouluvapaatani sijoittautua vain vanhempieni kartanoon. Olen luvannut käydä tapaamassa myös muutamaa ystävääni, jotka asuvat samoilla suunnilla (noin 100km säteellä). Siinä on yksi huippuesimerkki siitä levottomuudestani. Minä vaan en voi pysähtyä paria päivää pidemmäksi aikaa jonnekin olemaan. Minä juoksen päättömästi ympäri Suomea, enkä löydä omaa paikkaani. Vanha kotikaupunki ahdistaa, tämän hetkinen kotikunta ei vain tunnu omalta, ahdistaa omalla tavallaan tämäkin, ettei ole missään anonyymi. Ruokakaupassakaan ei voi käydä ajattelematta sitä, että joku toinen kyttää kassalla, mitä minä kotiini ruuaksi ostan.

Pitäisi varmaan löytää itselleen elämäntarkoitus. As if...

Joulumieli?

Joulu lähestyy ja perinteinen jouluahdistus lähestyy myös. Syystä tai toisesta, erosta alkaen minua on joulun tienoilla ahdistanut aina oikein urakalla. Ensimmäisen joulun eron aikoihin minä vietin sataprosenttisesti sisätiloissa. En suostunut lähtemään hautausmaakierrokselle, en jouluaterialle muiden kanssa, enkä muistaakseni käynyt joulukirkossakaan. Muistaakseni, koska en todellakaan muista, kävinkö kirkossa vai en. Yleensä joulukirkot jäävät mieleen tavalla tai toisella.

Joulun pitäisi olla iloinen ja onnellinen perhejuhla, josta kaikki nauttivat. Viime aikoina siitä on tuntunut itselle tulevan lähinnä vaikea ja masentava juhla, josta nauttivat kaikki muut paitsi minä. Joulusta on tullut vaikea.

Jos muistelen lapsuutta, jouluun kuuluivat tietyt perinteet. Joulusiivous tehtiin aatonaattona ja silloin haettiin grilliruokaa kaikille, koskapa kukaan ei ehtinyt tai jaksanut laittaa enää ruokaa itse. Toki kaikki odottivat muutenkin jo jouluruokia, kinkkua, laatikoita ja herneitä. Ketäpä tuossa vaiheessa olisi innostanut käydä tekemään kastiketta ja makaroonia. Jouluaattona heräsi aina aikaisin kinkun tuoksuun, joulukinkku kun paistetaan aina aattoaamuksi. Kun on saanut silmät jotenkin auki, voi hiippailla alakertaan katsomaan tv:stä jouluaaton piirrettyjä.

Puolen päivän aikaan Turusta julistetaan joulurauha. Se julistus meillä on aina katsottu. Samoihin aikoihin valmistuu riisipuuro, jonka jokainen maustaa oman makunsa mukaan sokerilla, kanelilla ja maidolla. Puurossa on yksi kokonainen, kuorittu manteli, jonka saajalle meillä lankeaa joululahjojen jako. Perinteistä on sekin, että minä en ole kertaakaan saanut rehellisellä pelillä mantelia. Jos minun puurokupistani löytyy manteli, se on tarkoituksella sinne sijoitettu. Niin, puuro syödään savikupeista puisilla lusikoilla. Siinä on perinnettä kerrassaan.

Joskus iltapäivällä aletaan sitten valmistella niitä kunnon mässäyksiä. Siis aletaan lämmittää laatikkoruokia, asetella juustoja tarjottimelle ja keitellä perunoita yms. Jouluateria on perinteisesti meillä kestänyt pitkään. Siihen menee vähintäänkin puolitoista tuntia, että jokainen on saanut pari kierrosta lempijouluruokiaan ja kaikki ovat päässet jälkiruuan loppuun. En jaksa muistaa, että siitä pöydästä olisi koskaan kovin nopeasti noustu. Siinä on aikaa jutella asioista, maistella ja muistella. Se on yksi parhaita joulumuistoja, jonka jälkeen ei koskaan mene housujen ylin nappi enää kiinni.

Ruuan jälkeen käydään hautausmailla. Tuolloin on jo pimeää ja kynttilöiden loiste hautausmailla luo oudon, juhlavan tunnelman. Olen joskus miettinyt, miksi jouluna ylipäänsä käydään hautausmailla. Tuolloin hautausmaat ja kuolema tuntuivat minusta ahdistavilta ja pahoilta asioilta. Sittemmin olen huomannut, että on olemassa kuolemaakin pahempia asioita.

Kun kylmissään palaa kotiin, on jostain kuusen alle ilmestynyt läjäpäin lahjoja. Osa suuria ja osa pieniä, mutta kasoittain lahjoja kuitenkin. Lapsena piti aina yrittää kurkkia, kenelle menee suurin paketti. Viis siitä, oliko paketin sisältö mitenkään itseä kiinnostava, mutta huutava vääryys se oli, jos joku toinen sen suurimman paketin sai. Lahjojen jakamista ei yleensä ole tuossa vaiheessa pitkitetty yhtään. Lahjat jaetaan vauhdilla ja avataan vuorotellen. Tässäkin perinteessä on tehty muutoksia viime vuosina. Kun olin lapsi, nuorin sai avata lahjansa ensin, koska oli kaikkein kärsimättömin. Nykyään vanhin saa avata lahjansa ensin, koska on kaikein kärsimättömin. Hyvä tapa sinällään, että kaikki avaavat lahjansa vuorotellen. Siinä sitten jokainen näkee, mitä toiset saavat lahjaksi. Ei tarvitse myöhemmin ihmetellä ja kysellä.

Lahjojen avaamisen jälkeen on kahvipöytä valmis. Juodaan joulukahvit, syödään joulutorttuja ja joulupipareita. Oikeat joulupiparit ovat muuten possun muotoisia, sanokaa mitä sanotte.

Perinteet ovat aina tehneet minulle joulun. Muutama viime joulu ei kuitenkaan ole enää tuntunut samalta. Epäilemättä paljon tekee se, että oma avioero osui joulun paikkeille. Sen ensimmäisen joulun minä vietin täydellisessä sumussa. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen, etten suostunut syömään toisten kanssa, enkä halunnut tehdä mitään muutakaan. Suurilla myönnytyksillä minä osallistuin lahjojen jakoon ja kahveihin. Siitä joulusta lähtien kaikki on muuttunut. Minusta on tullut väsyneempi, vanhempi ja jollain tavalla olen menettänyt sen uskon joulun ihmeeseen. Joulumieli on hävinnyt.

Ehkä se tulee takaisin tänä vuonna...

Kauneus...

Itsenäisyyspäivä oli eilen. Katselin tietenkin perinteen velvoittamana ensin Tuntemattoman sotilaan ja sitten illemmalla Linnan juhlat. Linnan juhlia katsoessa tuli harvinaisen irrallinen olo. Tein huomion, että joku iäkkäämpi nainen oli pukeutunut kirkkaan sähkönsiniseen telttaan. Minä en osaa kuvailla sitä vaatetta millään muulla nimikkeellä. Yleinen ilme oli, kuten yleensäkin varsin juhlava. Kauniit ihmiset juhlivat kauniissa vaatteissa ja kauniissa puitteissa. Jotenkin pisti miettimään, kuinka moni noista ihmisistä oikeastaan kuuluisi kategoriaan kaunis, jos asiaa tarkemmin ajattelisi.

Luin Kahlil Gibrainin tarinan siitä, kuinka kauneus ja rumuus tapasivat meren rannalla, menivät uimaan ja uimasta noustessa pukeutuivat toistensa vaatteisiin. Siitä eteenpäin ne ovat kulkeneet toistensa vaatteissa ja vain kasvoistaan ne erottaa. Se pisti minut miettimään vielä tarkemmin sitä, kuka tai mikä on kaunis. Ulkoinen kauneus häviää ihmisestä aika pian ja ruma käytös, huonot tavat ja ilkeys muuttavat kauniinkin ihmisen rumaksi toisten silmissä. Liian usein kauneutta pidetään puhtaasti ulkoisena piirteenä.

Ajatteluani muutti, kun kuuntelin Juha Tapion uusinta levyä; Kaunis ihminen. Levylle nimensä antaneessa kappaleessa kerrotaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ja todetaan, on sentään kaunis ihminen. Se kosketti jotenkin syvemmällä tasolla kuin kertomus ulkoisesti kauniista ja muotitietoisesta ihmisestä. Jos minä ihmisenä mittaisin kauneuden vain ulkoisilla avuilla, minä pian menettäisin kaiken itsekunnioitukseni ja samalla itsetuntoni.

Vanha sanonta menee: "Kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa." Se pitää edelleenkin paikkansa. Paljon täytyy vettä virrata jokaisessa joessa ennenkuin kauneus muuttuu täysin objektiiviseksi.

Adventti...

"Päivät kuluu hukkaan kaikki hauska tapahtuu jossain muualla. Sielun maisemani siivottoman valo paljastaa, kuu esiin purjehti. Päivät kuluu lasken niitä ja luvuksi paljon saan. Päivät kuluu, päivämäärä ei vaihdu ollenkaan..."

Kolmas Nainen pyörii mielessä näillä erää. Joulun lähestyminen alkoi taas aivan puskasta. Kaikessa rauhassa käytin aikaani marraskuuhun ja yllättäen ollaan taas siinä tilanteessa, että veronpalautukset on käytetty, palkka on käytetty ja joululahjat pitäisi hankkia. Millä lihaksilla, kysyn vaan...

Joulun pitäisi olla sitä aikaa, jolloin ihmisen mieli lepää ja tuntee syvää rauhaa kaiken luomakunnan kanssa. Kissan kakka sille ajatukselle. Viimeksi olen tuntenut syvää rauhaa eilen herätessäni, kun tiesin, ettei tarvitse lähteä töihin edes käymään. Tosin sekin syvän rauhan tunne hävisi, kun huomasin olohuoneessa, että villalankakerä, joka oli sukkapuikoissa kiinni, oli saanut kyytiä ympäriinsä. Kivaa aloittaa aamu lankaa etsimällä. Se löytyi kyllä, kunhan ensin oli pyörittänyt muutaman kierroksen ympäri jokaista asunnossa olevaa tuolin jalkaa ja pöydän jalkaa.

No jaa, joulu tulee ja ehkä ne joululahjatkin tulee tehtyä tai hankittua. Voi tosin olla, että tänä vuonna pääasiassa päästään niihin itse tehtyihin lahjoihin, kun aikaa on, mutta valuuttaa ei. Olisi kyllä kiva joskus voida laittaa vähän paremmat lahjat, mutta talous on mikä on, se on vaan ymmärrettävä. Elämä kaikkinaisuudessaan on.

Ehkä pääasia on kuitenkin se, että muistaa ihmisiä jouluna.

Adventti ei oikein iske. Johtuu ehkä siitä, että kouluilla saa väsymiseen asti käydä läpi ensimmäisestä adventista neljänteen aihetta. Joskus tuntuu, että kyllähän nuo lapsetkin tämän tietävät, joten turhaan minä näitä toistan. Toisaalta, vastikään tuli havaittua se, etteivät välttämättä tiedä tai muista enää sitä, mitä on vuotta aiemmin puhuttu. No, adventti on joulun odotusta ja valmistelua, joten ei muuta kuin valmistelemaan.

"Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää, kadulla adventtisohjoa kyntää. Joku ihmisistä katsoo, kääntää pään, kun ihminen rypee läävässään ja lapset laulaa: "Jouluntähti on ehdoton"..."