Auto...

Viimeisimmät päivitykset ovat olleet varsin pikaisia. Jotenkin elämä on taas alkanut kulkea keskimääräistä nopeammin, kun iltaisin on muutakin tekemistä kuin tietokoneen näytön ihmettely. Kaima on kuvioissa aina vain tiiviimmin.

Tässä reilu viikko sitten alettiin aivan toisenlaiseen projektiin kuin pitkiin aikoihin. Kaima alkoi etsiä isompaa autoa. Hänellä on tällä hetkellä pieni punainen auto, kokoluokkaa nissan micra. Sellaiseen on todella vaikea saada mahtumaan turvaistuinta saati lapsen vaunuja. Toistaiseksi toki sinne on mahdutettu kaikki, mitä on tarvittu, mutta ainahan sitä olisi paljon miellyttävämpää hieman reilummalla tilamäärällä.

Jokunen tovi on nyt kierrelty autokauppoja Kaiman ja lapsen kanssa etsiskelemässä vähän ajettua, uudehkoa farmaria. Kahta käytiin koeajamassakin. Toinen oli alle 100 000 ajettu automaattivaihteinen ja toinen pakasta vedetty manuaali. Kun oltiin koeajettu se automaattivaihteinen, tuli samana iltana Kaimalta vielä viesti perään, että olkaa huomenna valmiina lähtöön, kun hän pääsee töistä. Hän laittoi tilaukseen sen uuden farkun. Saa nähdä, josko jo perjantaina saisi istahtaa uuden auton rattiin.

Vaikka minä en siis itse autoa ole ostamassa, olen ollut mukana valitsemassa väristä lähtien tätä tulevaa farkkua. Ja sen verran fanaattisena autoilijana olen ollut vaikuttamassa, että ajoin itsekin pienen pätkän tätä tulossa olevaa versiota. Samalla ilmoitin kyllä, että minä haluan ajaa sitä vastaisuudessakin tai en suostu istumaan koko autossa..

Tästä auto-episodista voi kuitenkin mielestäni päätellä sen, että Kaima on hyvin tosissaan minun kanssani. Toki lapsen kannalta hyvin onnellista, että hän on tosissaan. En missään nimessä halua enää leikkiä mitään leikkejä ihmissuhteissa. Huomattavasti enemmän minussa herää vastakaikua sellaiselle ihmiselle, joka pelaa avoimin kortein tässä kohtaa.

No, perjantaita ja uutta autoa odotellessa..

Kesäkuu...

On aivan käsittämätöntä, miten nopeasti aika kuluu. Viime aikoina on ollut koko ajan menoa, kun sää on jossain määrin suosinut ja Kaima on roikkunut nurkissa. Jostain syystä konetta ei ole tullut hetkeen edes avattua, kun live-elämän aikana ei viitsi pitää virtuaalihäiriöitä liikaa päällä. Nyt on pieni hengähdystauko, kun Kaima on taas omassa kodissaan ja minä olen omassani.

Omia tunteita on vaikea eritellä Kaiman kohdalla. Siinä on niin paljon kaikenlaista, mikä pistää miettimään sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikkein parhaiten tässä huomaa sen, että oman luonteen hyvät ja huonot puolet joutuvat jälleen kerran puntariin. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että tämä tilanne etenee aika rivakalla vauhdilla. Enkä minä osaa itse sanoa, onko se hyvä vai huono asia.

Vapun jälkeen...

Kyllä aika kuluu nopeasti, kun jotain vireillä. En ole vapun jälkeen edes avannut konetta, kun olen keskittynyt elämään ihan live-maailmassa ja jättänyt virtuaalimaailman vähemmälle. Kaima on pyörinyt nurkissa miltei riesaksi asti ja osoittautunut monella tapaa erikoiseksi tyypiksi. Aina vain enemmän pistää ihmisen miettimään, miksi asiat menevät niinkuin menevät. Samalla käy mielessä, miksi itse ei voi sietää toisen ihmisen tapoja tehdä ja ilmaista asioita. Minkä ihmeen takia oma pää jatkuvasti vaatii toiselta ihmiseltä samanlaista ajatuksen juoksua kaikessa?

En tiedä, haenko jotenkin ratkaisua mahdottomaan yhtälöön.

Sen tiedän kyllä, että olen kranttu ja vaativa ja valikoiva, ja aika paljon muutakin. Hankala olen aivan varmasti ja joskus suorastaan mahdoton. Saa nähdä viikon sisään, miten mahdoton, kun hormonikierto osuu taas siihen kohtaan, jossa nollasta sataan kiihdytään nanosekunnin murto-osassa.

Vaputtaa...

Kohta on vappu. Jos perinteet pitävät paikkansa, sataa räntää taivaan täydeltä ja on niin kylmä, ettei pätkääkään kiinnosta pistää nenäänsä pihalle. Kaima on ilmoittanut halukkuutensa vappuseuraksi, joten eiköhän aika kulu kotosalla, jos ei sää suosi. Jos sää suosii, voisi ulkoiluttaa itseään ja lastenvaunuja jonkun verran. Koko viikkohan tässä on säiden suosiessa ravattukin ympäriinsä.

Kaima on ollut tämän viikon iltavuorossa, joten ei ole nähty. On jäänyt aikaa itselle miettiä ja pohtia. Samalla olen kuulostellut vähän niiden ihmisten mielipiteitä, jotka ovat asiasta kuulleet. Kaikki mielipiteet toistaiseksi ovat tukeneet sitä järjen ääntä, joka sanoo, että tätä tyyppiä kannattaisi katsella ihan vakavissaan. Ja sitten siellä päässä on se toinen pieni ääni, joka pitää huolen siitä, ettei varmasti pääse järjellä mitään päättämään. Se toinen ääni hihkuu kaiken aikaa, että jossain on vikaa. Hitto, omassa päässä se vika on.

Tulossa on pitkä vappuviikonloppu, jonka aikana luulisi ehtivän katsoa vähän enemmän ja miettiä sitten samalla sitä, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Jotenkaan en halua johtaa Kaimaa harhaan, mutten halua tyrmätäkään ellen ole täysin varma itse. Miksei voisi mennä kuin elokuvissa, joissa on aina happy end?

Johan nyt on.. siis markkinat...

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.

Minä ja mun...

On vallan kiintoisaa huomata, miten nämä mielialat heittelevät. Joku syyttäisi tästä hormoneja ja joku toinen vuodenaikaa, minä syytän puhtaasti omaa luonnettani, joka tahtoo olla toisinaan ihan hieman hankala. Onneksi elämä on edes vähän hionut niitä äärimmäisiä nurkkia tässä tempperamentissa, ettei elämä ole ihan niin vaikeaa kuin voisi olla.

Elämä on muutenkin jälleen kerran osoittanut omaa kummallisuuttaan. Kun alkaa lakkoon, ei mene aikaakaan, että jotain tapahtuu. Suurin piirtein sama kuin laihdutuskuurin aloittaessa alkaa heti sadella kutsuja kaiken maailman mässäysbileisiin. Nytkin vireillä on ehkä jotain tai sitten ei - en itse asiassa vielä aivan varma ole itsekään. Ajattelin ainakin katsoa tämän kortin, koska näyttäisi, että tällä kertaa voisi olla aivan tavallinen ihminen, eikä mikään ihme hiippari.

Oli kertakaikkisen hienoa nähdä kerrankin vastakkaisen sukupuolen edustajan suhtautuvan luontevasti lapseen. Keskivertoisesti mies-puoliset tuttavat ovat lähinnä hymyilleet vaivautuneesti ja pyrkineet pysymään mahdollisimman irti tilanteesta. Tämä katsottava kaveri istui olohuoneen lattialla lapsen kanssa melkein kaksi tuntia leikkimässä. Ei ollenkaan huono alku, että voittaa lapsen puolelleen ensi tapaamisella, kun lapsi on siinä hienossa vierastusvaiheessa, jossa kuka tahansa ovesta sisään tuleva ihminen on pelottava.

Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä tästä mahdollisesti seuraa tai on seuraamatta. Tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta jätän tähän pienen varauksen. Olen ennenkin huomannut, että alkuun monikin ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sitten se kiinnostus jotenkin latistuu minun osaltani. No, tämä olisi ainakin kunnollinen ja normaali ihminen, jos edes yrittäisi tutustua vähän tarkemmin, voisi yllättyä iloisestikin joskus.

Multihuipentuma...

Eilen oli sellainen päivä, että olisi tehnyt mieli huutaa. Taas vaihteeksi tuli sellainen tunne, että mitä tässä turhaan mitään yrittää. On niin kauhean turhauttavaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja ne epäonnistumisetkin joutuu jakamaan vain itsensä kanssa.

Okei, myönnän, että en itse ole kovinkaan aktiivinen ylläpitämään yhteyksiä ihmisiin. Se tuskin on kenellekään kovin uusi tieto. Lapsi ei ole suinkaan lisännyt minun aktiivisuuttani siinä asiassa, koska nyt joudun vielä tarkemmin miettimään, milloin soitan tai kutsun ihmisiä kylään. Saati sitten koska itse voin lähteä minnekään. Joskus ennen ainoa rajoittava tekijä oli työ, jonka epäsäännöllisyys aiheutti helpostikin ongelmia vapaa-ajan vietossa. Kissat eivät olleet ongelma, sillä hyvillä järjestelyillä ne pärjäsivät kyllä keskenään viikonlopun. Se tosin tarkoitti ylimääräistä hiekka-astiaa kahden tavallisen lisäksi, paria ylimääräistä vesikuppia ja ruokakuppia. Lasta ei voi kuitenkaan ihan tuollaisillakaan järjestelyillä jättää viikonlopuksi yksin.

Tässä kohtaa on jotenkin ongelmallista, kun ei voi suoraan kirjoittaa, mitä haluaisi sanoa. Joutuu miettimään, mitä sanoo ja miten, ettei vahingossakaan loukkaa ihmisiä, joita ei halua loukata. Sen puoleen olisi paljon helpompaa, jos tämän blogin olemassaolosta eivät tutut ihmiset tietäisi lainkaan. No, nykyaikana se lienee mahdotonta, kun lähes jokainen osaa etsiä tietoa netistä.

Eilen kuitenkin iski tilapäinen vitutuksen multihuipentuma. Tuli sellainen hetki, jolloin tuntui, että on oikeasti täysin yksin tässä elämässä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen tottunut mm. omaan autoon ja siihen, että pääsen kulkemaan silloin, kun itse haluan. Nyt minä olen ollut puolitoista vuotta jumissa yhdessä talossa ja viimeisen vuoden siitä ilman autoa. Jos joskus jonnekin haluaisin lähteäkin, en sinne pääse, koska autoa ei vaan irtoa lainaksi mistään. Ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että ei ole enää mitään paikkaa, minne lähtisikään irtautuakseen arjesta. Hotellilomakin kuulostaisi tässä kohtaa aivan luksukselta. Tosin sielläkin olisi sitten jumissa omassa huoneessaan tai lapsen rytmissä.

Ai jumaliste, että minua voi taas ottaa päähän oma elämä ja sen kulku. Myisin tämän elämän, mutta tästä saa niin huonosti väliä, ettei sillä rahalla saisi kovin kaksista tilallekaan.

Ehkä osan tunnelmista aiheuttaa Zen Cafén kuuntelu. Laiska, tyhmä ja saamaton -levyn raidoista minuun on aina kolahtanut nimiraidan lisäksi seuraava:

Halua et
Sait niin monta kertaa pettyä
Murheen likapyykkiin vettyä
Nyt kuivahdat

Pahoittelet
Suhteen kierrettä ja kulkuja
Rakkaudessa kun ei sulkuja
Harrasteta

refrain:
Pistät avaimen lukkoon
Ja se narahtaa
Aivan kuin suruaan sois
Tunnet viileän tuulen
Kun se kasvoillesi käy
Ja varisee pois

Yritä et
Tahto riitti oman aikansa
Kesti paljon tuplas taikansa

Pahoittelet
Annat illuusion kaatua
Romanttiseen multaan maatua
Ja tallaantua

refrain

Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli kaipaus jäänyt porstuan penkille
Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli haaveiden kaiku kiertynyt lenkille
Niinpä sinä menet
Niinpä sinä tulet
Rakkaus seisoo ikkunalaudalla

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

refrain

Pistät avaimen lukkoon
Pistät avaimen lukkoon
(Zen Café: Pistät avaimen lukkoon)

Tahdon halvan naisen...

Edelliseen postaukseen laitoin Timo Rautiaisen biisin sanat. Olen sittemmin kuunnellut varsin paljon Rautiaista. Ilmeisesti on menossa se vaihe, että tuo musiikki puree. Samalla levylautasella on pyörinyt välillä Zen Café. Jostain syystä juuri nyt vaan taas iskevät monet kappaleet niin kovasti omaan sielunmaisemaan.

Olen muutenkin huomannut, että kuuntelen musiikkia hyvin kausiluontoisesti. Joskus on niitä kausia, että on aivan sama, mitä musiikkia kuuluu. Joskus taas haluaa kuunnella yhtä tai kahta laulua uudestaan ja uudestaan. Usein tähän ns. "yhden raidan"-kauteen kuuluu sekin, että minulla soi päässä koko ajan joku biisi tai jokin tietty kohta biisistä. Yllättävää kyllä, aika usein se päässä soiva kappale on tuntunut olevan jokin täysin holtiton laulu, joka ei sovi mitenkään mihinkään elämäntilanteeseen. Viimeisin tällainen raita on ollut Zen Cafén Tahdon halvan naisen.

Minusta on ollut koomista, että kyseinen raita on ainakin ollut soittokiellossa radioasemilla. Sitä pidettiin sanoituksensa puolesta liian loukkaavana. Minua se ei ole koskaan loukannut. Jotenkin ymmärrän sen sanoituksen takana olevan ajatuksen. Siis vaikka en olekaan mies, voin jotenkin ymmärtää, että toisinaan mies voi toivoa naisensa olevan sellainen kuin joskus seurustelun alussa. Monestihan alussa on ne viimeisen päälle laitetut ja harkitut naiset ja sitten jossain kohtaa astuvat kuvaan flanellipyjamat ja ryppyvoiteet. Tuskin mies mieluummin niitä flanellipyjamia katselee.

Sinällään on hauskaa, että lähes jokaiseen kuulemaansa kappaleeseen voi jotenkin ujuttaa oman elämänsä hetkiä. Siis melkein kaikessa musiikissa on jotain sellaista, joka riipaisee omia tunteita jollain tasolla. Jotkut kappaleet sitten jäävät pidemmäksi aikaa elämään siinä rinnalla. Toisinaan on ihan hyvä kaivella omia levykokoelmiaan ja kuunnella sieltä löytyviä aarteita. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä tänään kolahtaa. Joskus vastaavasti hakee jotain tiettyä kappaletta. Musiikki on kuitenkin musiikkia ja elämä ilman sitä olisi pirun paljon tylsempää.

Haikeutta?

Lapsi pitää Timo Rautiaisen musiikista. Kuuntelin pitkästä aikaa Sarvivuori-levyä, kun löysin sen levyjä plärätessäni. Kannet ovat tietenkin jossain susihukassa, mutta onneksi on Lirama. Kävin siis etsimässä laulun sanat esille, kun ne jotenkin tuntuivat osuvan juuri siihen tilanteeseen ja mielentilaan, joka juuri nyt vallitsee. Olen monesti puhunut lapsesta, omasta turhautuneisuudesta ja olosta, kun joutuu yksikseen rämpimään eteenpäin. Nämä sanat sanovat minun mielestäni paljon oleellista. Kaivakaa kappale esille ja kuunnelkaa, niin ehkä tulee sama fiilis kuin minullekin.

On lentänyt lintu ikkunaan
On pudonnut lumi sulaan maahan
Auringonsäde tuijottaa sen katsojaa
Siihen pysähdyn yllättäen
mutta silloin tiesin jo sen
Sitä miten, sitä vieläkään tiedä en

Sinä synnyit ja kaiken sekoitit
Sinä saavuit ja laitoit seinää vasten.
En siitä sinua kuitenkaan syyttää saa
Minä syyttää tahdo en
olenhan vain onnellinen
että minulla on sinut, jota saan rakastaa.

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa...
En lähde vierestäsi pois

Näen unessa ikkunasi taa:
sieltä sininen valo ulos loistaa
Siellä ymmärrän sinun olevan ja odottavan,
että tulisin turvaamaan
vielä vierellesi valvomaan
Tästä unestani herään ja sen pelkään tapahtuvan

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa
En lähde vierestäsi pois

Jos pyydän, tule minua vastaan
minun kanssani kulkemaan
tätä pitkää, yksinäistä matkaa
Et lähde vierestäni pois

(Timo Rautiainen: Meille niin rakas)

Ei niin kuin elokuvissa...

Nyt kun lapsikin alkaa vähitellen päästä yli flunssasta, on näköjään ehtinyt käydä niin, että meidän erinomainen unirytmi ja päivärytmi ovat menneet aivan ketuilleen. Siis oikeasti nyt on homma niin reisillään, että tänäänkin sain yli puolitoista tuntia laittaa lasta takaisin sänkyyn, kun ensimmäisen kahden tunnin nukkumisen jälkeen alkoi parku. Tähän asti meillä on pärjätty yksillä noin tunnin mittaisilla päikkäreillä ja sitten käyty yöunille iltakuuden pintaan. Tänään päikkärit otettin 1,5 tuntisina ja jo viideltä oli lapsi silmät ristissä. Sitten heräsikin parkumaan seitsemän jälkeen ja taistelua riitti uudelleen nukkumaan käymisessä.

Pari päivää tässä on itsellä ollut jotain aivan ihme tarmoa, kun olen sijoittanut huonekaluja uudelleen. Samalla on tullut purettua yksi hyllykkö ja kasattua toinen tilalle. Kasatun hyllykön purkaminen oli paljon haastavampaa kuin puretun kasaaminen. Voi toki johtua siitäkin, että halusin saada kubikin purettua sillä tavalla ehjänä, että sen voi kasata vastaisuudessa uudestaan, jos siltä tuntuu. Purkamisen perusteella tosin tuli mieleen, etten taida haluta kasata sitä uudestaan.

Huonekalujen järjesteleminen olisi toki paljon hauskempaa, jos ne kalusteet saisi järjestettyä jotenkin älykkäästi eikä vain sinnepäin. Tällä hetkellä on kuitenkin pakko tehdä myönnytyksiä sekä itse kalusteiden että niiden sijoittelun suhteen. Se, että kalusteissa joutuu tinkimään johtuu tietysti siitä, ettei ole oikeasti varaa ostaa uusia kalusteita, joita haluaisi, vaan on tyydyttävä niihin, mitä on saanut lahjoituksena ja keräilyerinä jostain hankkinut. Sijoittelussa tinkimisen syy on sitten käytännöllisempi. Yritin saada olohuoneesta yhden kulman sillä tavalla eristettyä, että se olisi lapselle vieläkin rauhallisempi makuusoppi. Lapsen sänkyä kun ei pysty tunkemaan minun makuuhuoneeseeni ja yläkertaan en ala vielä tässä vaiheessa lapsen kanssa ravata ollenkaan.

Jos minä jotain huonekalua himoitsen, se on keinutuoli. Ja vielä tarkemmin määriteltynä sellainen keinutuoli, johon mahtuu kunnolla leveämpikin hanuri. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin istua sellaisessa tuolissa, joka on liian kapea. Olen sitä keinutuolia himoinnut jo varmaankin kymmenen vuotta, mutten ole vieläkään ostanut, kun aina on tullut väliin jotain tärkeämpää hankintaa. Yleisimmin sellaiset rahat on menneet joko auton korjaamiseen tai auton korjaamiseen. Tällä kertaa kuitenkaan ei ole autoa, mutta ei sen puoleen ole rahaakaan.

Elämä olisi helpompaa, jos olisi rahaa niin, ettei tarvitsisi koko ajan laskeskella, miten pärjää. Mutta ei kun ei. Yhden ihmisen rahoilla, etenkään kelan tuilla, ei kovin pitkälle pötkitä. Joskus se suorastaan ärsyttää, kun seuraa niitä ihmisiä, joilla elämä tuntuu menevän putkeen. Voi oikeasti sanoa, että olen kateellinen niille ihmisille, joilla kaikki menee niin kuin elokuvissa. Minulla ei mene niin kuin elokuvissa.

Ei mene edes niin kuin Strömsössä. PRKL! Lisää liimaa ja teippiä...

Pipo kireällä...

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Ylläri...

Edellinen blogin päivittäminen katkesi vähän kesken osaltani. Minulla oli mielessä kirjoittaa jostain ihan asiastakin, mutta se jotenkin jäi, kun tuli muuta ajateltavaa. Facebook eli ystävällisemmin sanottuna naamakirja oli tietysti auki samaan aikaan ja sitä kauttahan voi jutella kavereiden kanssa samaan tapaan kuin messengerissä. Aika harvoin tulee sitä kautta juteltua ihmisten kanssa, mutta välillä sitä innostuu vastaamaan, kun joku toinen siellä alkaa jotain juttua heittää.

Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?

Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.

Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.

Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.

Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.

Sekalaista löpinää...

Taitaa olla vaihteeksi angiina. Päätelmä johtuu siitä, että ääni on pääosin hukassa ja kurkku tuntuu siltä kuin olisin nielaissut siilin. Samanlainen olo on ollut joskus ennenkin ja silloin konitohtorin diagnoosi on ollut angiina. Helpostihan se nieluviljelyllä selviää, mutta turha sitä viljelyä on lähteä vinkumaan pyhänä. Täytyy odotella tuonne arkeen ennenkuin kipaisee vaatimaan tikkua kurkkuunsa. Varsin epämiellyttäväähän se näytteen ottaminen on, mutta hyöty on aika suuri, jos sillä saadaan selville, miksi siili on pesiytynyt kurkkuun. Ennemmin lääkekuuri oikeaan aikaan ja ääni takaisin kuin pitkällinen poteminen ja odottelu, jos kuitenkin olisi kyseessä tavan kevätflunssa.

Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.

Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.

Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.

Puh...

Parin illan urakoinnilla sai kaikkiin vanhoihinkin postauksiin tunnisteet. Nyt on ehkä itsekin helpompi jäsennellä näitä tekstejä ja nähdä, mistä milloinkin on tullut kirjoiteltua. Helpostihan tuosta näkee, että miehet ja työ ovat lähes aika olleet mielessä ja antaneet aihetta kirjoittamiseen. Nyt alkaa varmaankin lapsi vähitellen sitten kiriä siihen rinnalle ja ehkä ohikin.

Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!

Kiirastorstaina...

Hiljainen viikko tai suuri viikko tai miksi nyt haluaakaan nimetä.. Menossa kuitenkin kohti pääsiäistä kaiken aikaa. Jostain syystä pitkäperjantai tuo minulle mieleen aina yhden laulun, joka ei oikeastaan liity pitkäperjantaihin tai pääsiäiseen mitenkään. Se vaan soi minulla kaiken aikaa päättymättömästi pään sisällä. Pakko siis laittaa se tähän, jotta se ehkä poistuu soimasta.

Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tän ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä saakin kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssii sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Menee toraillessa tiistaipäivä, mykkäkoulussa keskiviikko, torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä
Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen: minne katsonkin, aina punaista nään
Mun pää paisuu
Mä hakkaan sitä seinään - näen mustaa verkalleen
Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan, minä saan sinut luopumaan, leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on
Eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Eikä tässä ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (3x)

(YUP: Rakkaus on pesti hulluuteen)

Kurret ja Jänekset...

Tänään tupsahti tuo villi luonto taas vallan syliin asti. Olin vaunujen kanssa kauppareissulla, kun ihka oikea sitijänes - eli siis maalainen versio stadin lajitovereistaan - meinasi hypätä kyytiin. Rauhallisesti köpöttelin menemään kärryjä työntäen niin jänis tuli aikamoista haipakkaa jostain puiston siimeksestä ja suunnitteli loikkivansa tien yli siitä vaunujen edestä. Auto tuli kuitenkin juuri samaan aikaan tietä myöten ja pupujussikka kurvasi tiukan oikean, päätyen lopulta naama takaisin tulosuuntaan. Jonnekin puistoon se sitijänes taas katosi ja lapsi tuijotti suu pyöreänä perään. On niitä jäniksiä näkynyt omalla pihallakin, mutta silloin niitä on ihailtu vain ikkunan takaa. Nyt nähtiin ilmielävä pitkäkorva parin metrin päästä.

Samaa villi luonto-teemaa oli nähtävissä vähän myöhemmin päivällä, kun orava pyöri kotipihalla. Se kanniskeli jotain karvatupoilta näyttäviä palleroita alapihan mäntyyn. Kovasti näyttivät koiran alusvillalta, mutta saattoivat olla kyllä oravanpoikasiakin. Ei tahdo aina muistaa, että nyt on jo maaliskuun loppu ja eläimillä hyvinkin on poikaset jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että siellä kurre roudaa pesätarpeita näreen oksalle. Eiköhän se parin viikon sisään nähdä, olivatko ne pallerot poikasia. Kovin vaaleita kyllä olivat poikasiksi, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun arvioi väärin eläinmaailman ihmeitä.

Jos oma pesänrakennus ei tässä mihinkään etenekään, eläimet onneksi pitävät siitä huolen, että jotain tapahtuu. Keväältä tämä vahvasti näyttää, vaikka säästä voisi arvailla syksyksikin.

Voi vitalis...

Välillä vaan tekisi mieli huutaa.

Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.

Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.

Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.

Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!

Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.

Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.

Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.

On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.

Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.

No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...

Mattoneitsyys...

Tämä päivä meni kuin siivillä. Lapsi oli muutaman tunnin päivällä kummitädillään, joten minä sain luksusaikaa itselleni. Sen luksusajan käytin siivoamiseen ja musiikin kuunteluun. Lapsen synnyttyä on ollut niin hirvittävän vähän aikaa siihen, että saisi laittaa popit soimaan ja nauttia. Tietenkään pienen lapsen ollessa kotona ei voi soittaa musiikkia niin kovalla, että astiat helisevät kaapeissa. Nyt siihen oli oivallinen tilaisuus, kun lapsi ei ollut kotona.

Siivoaminenkin sujui yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Minua ei tavallisesti nappaa sitten yhtään imurin esiin kaivaminen ja käyttäminen, mutta nyt innosti. Ehkä syynä oli se, että kukaan ei parkunut naama punaisena vieressä ja lisännyt stressiä siitä imuroinnin nopeudesta. Sain jopa pestyä lattiat samalla ja vaihdettua vähän mattoja. Osa matoista kyllä kävi vain pihalla tuulettumassa ja kääntyi sitten toisinpäin lattialle, mutta pari uuttakin mattoa pääsi paikalleen.

Joskus aiemmin olen hyvinkin ärtyneenä ihmetellyt, miksi on pakko pitää mattoja lattialla, kun ne kuitenkin vain likaantuvat, ovat tiellä ja sitten niitä joutuu pesemään kesäisin. Nyt lapsen kanssa ymmärrän kyllä sen, että lattia voi olla aika kylmä talviaikaan, jos siellä pyörii suurimman osan ajastaan. Ostin tämän ahaa-elämyksen seurauksena elämäni ensimmäisen maton. Siis on minulla mattoja ollut aiemminkin, mutta nyt ostin itse ensimmäistä kertaa sellaisen. Onpahan mennyt neitsyys siinäkin asiassa todistettavasti. Itse asiassa olin pimennysverhoja hakemassa, mutta samalla löytyi mattokin. Eivät edes samaan huoneeseen, mutta kauppa oli sentään sama. Nyt saadaan sitten kesälläkin vähän pimeämmäksi tuo nukkumapuoli talosta.

Tällaisia innostuksen päiviä saisi osua kohdalle useamminkin kuin kerran vuodessa. Silloin voisi saada pidettyä talon sisäisen kaaoksen edes jollain tavalla hallinnassa.

Rakkaus on...

Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.

En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.

Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.

Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.

"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.

refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.

refrain

Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

refrain

En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)

Exät - ja muut...

Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.

Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.

Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.

Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.

Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.

En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.

Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?

Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.

Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.

Kevät toi...

Kevät taitaa oikeasti olla kohta täällä. Ei noista metrisistä hangista sitä niinkään arvaisi, mutta tirpat pihapuissa ja puskissa on alkaneet oman konsertointinsa, joka yleensä sijoittuu kevääseen. Samalla tavalla ovat konsertointiaan aloittamassa lähitalojen kollikissat. Pitkästä aikaa ensimmäiset kissan jäljet ilmestyivät pihamaalle pari päivää sitten. Ilmeisesti yksi jos toinenkin omistaja on armeliaasti pitänyt lemmikkinsä sisällä talven pakkasten ajan.

Tänään päivällä huomasi kyllä sen kevään lähestymisen siitäkin, ettei lapsen nukutuslenkki ollut lainkaan iloista ja miellyttävää tallustelua takakujilla, vaan tuskaisaa rämpimistä puolen metrin sohjon läpi. Alkaa sulaa teiltä lumipolanteet, joten vaunuthan uppoavat asfalttiin asti helposti ja siinä niitä sitten saa lykkiä sen sohjon läpi. Joissain paikoissa oli kuitenkin jo päästy niinkin pitkälle, että asfalttia oli näkyvissä. Sen pari metriä sai kävellä ihan normaalisti ja muisti, miksi kesällä on paljon mukavampaa kävellä vaunujen kanssa. Kesällä vaan ongelmaksi tulee se, että vaunuissa lämpötila nousee herkästi, jos aurinko kovin suoraan paistaa. Vähän sama kuin teltassa auringonpaisteella.

Itsessäni olen jo huomannut sen, miten eri tavalla on virtaa, kun valoa on hieman enemmän. Enää unentarve ei ole aivan ympärivuorokautista, vaan rajoittuu lähinnä 16 tuntiin iltakymmenestä eteenpäin. Tekee kuitenkin ihan hyvää tietää, että tämä vaan paranee tästä kesää kohti. Jossain vaiheessa kesää on edessä sekin vaihe, että unta tarvitsee vain 6 tuntia yössä ja on pirteä kuin pieni eläin herätessään. Olen tosin harkinnut pimennysverhojen ostamista makuuhuoneeseen, jotta olisi helpompi nukkua. Jostain syystä valoisalla nukkuminen ei vaan onnistu.

Kevään merkki on sekin, että autokuume on taas iskenyt. Tällä kertaa ei ole mitään, mitä vaihtaisi, mutta ainahan sitä voi katsella myynti-ilmoituksia. Tavoitteena olisi, että jossain vaiheessa taas sen oman auton voisi pistää. Pääsisi vähän helpommin liikkumaan minne haluaa ja vanhempien ei tarvitsisi olla valmiudessa lainaamaan omaansa silloin, kun minun täytyy päästä jonnekin vähän kauemmas lapsen kanssa. Onneksi kesää kohti mennen tämäkin homma helpottuu siinä mielessä, että lyhyet matkat on edelleen helpompi kulkea kävellen vaunujen kanssa.

Saa nähdä, mitä tämä kesä taas sitten paiskaa eteen. Jos ehkä sen kesäauton jossain vaiheessa pistäisi ja sitten voisi päästä käymään tuolla toisella puolella Suomeakin välillä. Olisi niin mukavaa välillä nähdä ystäviä, joita on viimeksi nähnyt yli vuosi sitten. No, ehkä kevät tuo muutakin kuin muurarin, maalarin, rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin...

Pakkotöitä...

Viime päivinä on tullut mietittyä sitä, että jossain kohtaa pitäisi palata takaisin työelämään tästä kotielon ihanuudesta. Jotenkin hirvittää, kun vaihtoehtona tuskin on paluu takaisin siihen työhön, johon minulla on koulutus tällä hetkellä. Pitäisi varmaan opiskella itselleen pätevyys päivätöihin, mutta toisaalta se kaikkein rakkain osa tätä tämän hetkistä ammattia ovat juuri ne illat, viikonloput ja pitkät leiriviikot. Toki, jos joku maksaisi minulle saman summan kuin ahtaajille, voisin tehdä sitä päivätyötäkin ja jättää väliin sen valittamisen edellisen työni mukavuudesta.

Tässä on tulossa vastaan isoja muutoksia ennenkuin lapsi on niin suuri, että minä taas alan työntekoon. Opiskelussa lähinnä ongelmana tahtoo olla se, ettei niin kauhean paljoa kiinnostaisi enää kirjoitella esseitä arvosteltavaksi ja jonkun pilkunviilaustekniikan mukaan sivuasetelluksi. Aivan tarpeeksi sai taistella aikanaan jo edellistä tutkintoa tehdessään sen kanssa, miten tekstit piti asetella sivuille ja millaisilla fonteilla ja riviväleillä niitä piti sitten olla. Jotenkin tuntuu, että olisi ehkä kannattanut opettajienkin vähän enemmän keskittyä siihen sisältöön ja jättää se rivivälien mittaaminen vähemmälle.

Toisaalta opiskelu voisi olla hauskaakin. Ainakin opiskeluaikaa muistelee suurella lämmöllä. Tosin en usko, että opiskelu enää olisi samanlaista ainakaan itselleni. Viimeksi olin suhteellisen vapaa menemään ja tekemään kaikenlaista ja nyt matkassa on lapsi, jonka vuoksi on tehtävä vähän sinne sun tänne myönnytyksiä. No, onneksi olen aina ollut sen verran iltaihminen, että olen kaikki parhaat kirjalliset tuotokseni väsännyt yön pimeinä tunteina.

Jokin siinä kuitenkin taas pistää miettimään, kun joutuu järjestelemään omaa elämäänsä täysin uudelleen. En toki uskonutkaan, että koskaan tekisin yhtä ja samaa työtä eläkeikään asti. Olisin silti halunnut vähän vähemmän konstikkaassa tilanteessa miettiä sitä mahdollista uutta uravalintaa. Tässä kohtaa päätökseen painostaa jo sekin, että lapsen on kuitenkin saatava ruokaa ja vaatteita, vaikka minä tekisin mitä. Jotain työtä on siis kehiteltävä siihen mennessä, kun lapsi on sen kolme vuotta ja pakkopaluu töihin on edessä.

Siinä maha missä painitaan...

Siinä paha missä mainitaan ja maha missä painitaan. Pääsin vastikään valittamasta, että Mies-merkkisestä ei kuulu mitään. Taisivat hänellä korvat soida sillä hetkellä, sillä samaisena iltana hän vielä oli yrittänyt soittaa minulle. Minulla on puhelin äänettömänä öisin, ettei tarvitse kuunnella kenenkään kännipäisiä tunnustuksia yhtään mistään. Itse asiassa se puhelin menee äänettömälle juuri sillä sekunnilla, kun laitan lapsen nukkumaan. Eipähän tarvitse sen vuoksi herättää lasta, että joku soittaa jotain enemmän tai vähemmän turhaa asiaa.

Mies-merkkinen mies ei kuitenkaan tästä vastaamattomuudesta ollut lannistunut, vaan oli soittanut minun isälleni. Lapsen mielestä isoisä on Thaa-Thaa. Sellainen oli lausunto tänäänkin, kun isoisänsä näki. Joka tapauksessa isäni oli vastannut puhelimeensa ja ilmeisen yllättävä oli hänellekin kyseinen puhelu ollut. En tiedä, että Mies-merkkinen olisi koskaan aiemmin soittanut minun vanhemmilleni. Enkä erityisemmin sitä hänelle olisi suositellutkaan. Huonommalla tuurilla olisi voinut osua puhelimeen äitini kanssa, enkä usko, että siitä keskustelusta olisi jäänyt paljoakaan kerrottavaa kenellekään.

Mies-merkkinen oli kysellyt kuulemma kuulumisia hyvinkin laveasti ja ilmeisesti yrittänyt urkkia vähän kaikenlaista tietoonsa. Äitini oli sivusta kuunnellut puhelua ja yrittänyt arpoa, kenen kanssa isäni puhuu. Ilmeisesti isäni oli varsin ympäripyöreästi vastaillut kysymyksiin kertomatta liikaa yksityiskohtia. Sinällään se on hyvä asia, ettei Mies-merkkinen saanut liikaa tietoja, ettei sitten hänelle tule suurempaa kiusausta alkaa soitella tuonne vanhemmilleni. Heidän ei kuitenkaan tarvitse minun mielestäni toimia minkäänlaisena välikätenä lapsen asioissa - edes isän suuntaan.

No, tästä voisi tietysti olettaa, että Mies-merkkinen mies olisi sitten seuraavana päivänä yrittänyt vielä soittaa minulle, jotta olisi saanut lapsestaan jotain tietoa. Se oletus on väärä. Mies-merkkisestä ei tuon jälkeen ole kuulunut mitään minun suuntaani. Tuskinpa yllättää ketään - minua ei ainakaan yllättänyt.

Joskus sitä toivoo, että joskus yllättyisikin sen Mies-merkkisen suhteen ja se tekisi jotain sellaista, joka osoittaisi sen kasvaneen siinä määrin aikuiseksi, että sitä kiinnostaisi lapsensa hyvinvointi. Toistaiseksi sellaisia merkkejä ei kuitenkaan ole ollut näkyvissä. Jos oma napa on aina se lähin ja ainoa, sitä kasvamista tuskin tapahtuukaan. Aina sitä voi kuitenkin toivoa, että toinen ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni ja edes yrittäisi olla aikuinen omalle lapselleen. Se on kuitenkin yksi niitä elämän suurimpia haasteita.

Lapsi... ja sen isä...

Huomasin noita viimeisimpiä postauksia lukiessani, että olen puhunut vain lapsesta enkä ole muistanut mainita sukupuolta. No, lapsi ei ollut Jorma vaan Tuulikki. Tyttö onkin varsin kiitettävästi opetellut asioita tässä vuoden aikana. Paljon varmasti on vielä oppimattakin ja osa aivan varmasti sen takia, että äidin hermo ei kestä aivan kaikkea. Olen havainnut, että sen verran kireälle välillä vetää hermon, ettei ole miellyttävää kenenkään kannalta. Toisinaan on olo kuin sillä oravalla, jonka käpy on kuusen latvassa ja runko jäässä.

Niin paljon kuin lapsesta iloa onkin, siitä on myös huolta ja jatkuvaa tekemistä. Itse ei pääse edes toiseen huoneeseen, etteikö jotain tapahtuisi sillä välillä. Puhumattakaan siitä, että pääsisi yksin vessaan tai saisi keskeytymättä tehdä ruoan tai katsoa jonkin ohjelman. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä, kun sai katsoa elokuvan aivan rauhassa ja äänet täysillä. Nyt saa katsoa ehkä puoli elokuvaa ja sitten lapsi herää vinkumaan maitoa tai haluaa nousta jatkamaan touhuamistaan.

Kun oma aika on täysin nollassa, on huumorintajukin tiukoilla. Sen huomaa noista postauksista. Koko ajan löytyy jotain valitettavaa, kun omat ilonaiheet on niin pienissä ja arkipäiväisissä asioissa. Vastaavasti aika usein löytyy niitä asioita, jotka vastustavat ja menevät niin paljon pieleen, että ärsyttää.

Yksi suurimmista ärsytyksen syistä on lapsen isä. Mies-merkkinen mies on kaikin tavoin osoittanut, että olisi ollut parasta kaikille, jos hän ei olisi edes nimenä paperilla. Jos isä ei pidä lapseensa minkäänlaista yhteyttä, ei hoida elatusmaksuja, eikä ole nähnyt lastaan kuin kerran, ei mene kovinkaan hyvin. Toisaalta, en itse antaisi lasta isänsä käsiin, jos hän on jotain juonut ja sehän kattaa melkein jokaisen päivän. Soisin silti, että hän edes syntymäpäiväkortin lapselleen lähettäisi, jotta lapsi tietäisi isän edes ajattelevan häntä silloin tällöin. Keskiyöllä humalassa soitetut puhelut eivät herätä minussa mitään sellaista tunnetta, että Mies-merkkistä miestä oikeasti kiinnostaisi mikään muu kuin omista ongelmistaan valittaminen. Hän ilmeisesti edelleen elää jossain sellaisessa luulossa, että minua kiinnostaisi. Minun osaltani kiinnostus loppui jo aika kauan sitten.

Lapsen puolesta tuntuu kuitenkin pahalta. Miten sille joskus sitten selittää sen, ettei isä pidä mitään yhteyttä häneen? Tai oikeastaan, miten selittää sen, ettei se ole lapsen syytä millään tavalla...

Toisinaan vaan haluaisi jollain tavalla ravistella sitä ihmistä, että tajuaisi, mitä lapselleen aiheuttaa..

Keskusteluyhteys...

Jotenkin aika tuntuu pysähtyneen. Näin viikolla erästä vanhaa koulukaveriani, enkä meinannut millään tunnistaa. Sitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana useampaan otteeseen, että vastaantulija on näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta ja lopulta on osoittautunut, että todellakin olisi pitänyt helpostikin tunnistaa toinen ihminen. Osittain ongelma on ehkä siinä, että nykyään menee täysin sekaisin siinä, mistä ihmisten pitäisi olla tuttuja. On vanhoja kaupantätejä, koulukavereita, harrastuskavereita, sukulaisia, tuttuja ja muuten vaan jostain yhteydestä tutuksi tulleita ihmisiä. Pohjoisessa oli helpompaa, kun ihmiset olivat tuttuja lähinnä työn kautta ja aina asiat palautuivat siihen työyhteyteen.

Aika on kuitenkin pysähtynyt minun kohdallani jotakuinkin vuosi sitten. Se ei tarkoita, että naama olisi pysynyt kuosissa tai mitään vastaavaa, vaan minun elämäni etenemistä. Mitään ei tapahdu. Arki on koko ajan samanlaista, enkä oikeastaan pysy mitenkään mukana viikonpäivissä, ellei puhelimen muistutus toimi.

Ne harvat ihmiset, joita pyydän kylään tai jotka kutsuvat itsensä kylään, ovat poikkeuksia rutiineihin. Lapsen kannalta rutiineista poikkeaminen aiheuttaa aina ongelmia ja sen vuoksi sitä yrittää välttää. Jotenkin oma hermo kestää paremmin, kun lapsen saa nukkumaan helposti tavallisella tavalla, eikä tarvitse turhan takia venyttää nukkumaan käymistä. Toki toisinaan voittaa se seuranhalu ja silloin mieluusti juo kahvit jonkun kanssa turisten ja lapsen pyöriessä pitkin tupaa omissa touhuissaan. Tänään oli niitä iltoja, kun oli kahvitteluseuraa.

Teki hyvää miettiä välillä muitakin asioita kuin tavallista arkeaan. Joskus on tarpeellista kuulla toisten puhuvan asioistaan, jotta saa perspektiiviä omiin asioihinsa. Toisinaan omat ongelmat muuttuvat suorastaan olemattomiksi ja toisinaan ne näkee vähän erilaisessa valossa. Erilaiset ihmiset antavat aika mielenkiintoisia näkemyksiä maailmanmenoon, kun näkee itse sen vaivan, että kaivaa niitä näkemyksiä esille keskustelemalla. Toki joissain asioissa tulee sitten vastaan niitä näkemyseroja, joista ei itse välttämättä aio edes neuvotella, mutta eihän sitä tarvitse sille keskustelukumppanille aina mainita. Toisinaan väittely taas on sen keskustelun suola ja joskus on vaan puhtaasti hauskaa inttää jonkun kanssa, vaikka ei olisi edes kovinkaan vankasti sitä mieltä, mitä väittää olevansa.

On varsin kiintoisaa myös huomata, miten erilaisia miehet ja naiset ovat keskusteluseurana. Jos haluaa syväanalyysiä tunne-elämästä, ei kannata valita seuraksi miestä. Tai ainakaan tähän ikään mennessä minä en ole vielä löytänyt ensimmäistäkään miestä, jolle todella kannattaisi avautua tunne-elämästä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että monet miehet eivät kestä kuulla aivan kaikkea sitä, mitä voisin kertoa elämääni ja ajatuksiini liittyen. Vastaavasti naisen kanssa joskus tahtoo mennä se keskustelu sinne juoruamiseen ja tunne-elämän ruotimiseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu jokainen keskustelu kääntyvän niin syvälliseksi, että tarvitsee hissin päästäkseen sieltä keskustelun uumenista takaisin pintaan. Sitä kuitenkin tapahtuu harvemmin puhelimessa tai muilla virtuaalisilla keinoilla, niillä kun on kuitenkin omat rajoituksensa.

Joitain ihmisiä omaan elämäänsä kaipaa säännöllisin väliajoin. On ryhmä sellaisia henkilöitä, joiden vaikutusta kaipaa. Haluaisi nähdä, jutella ja jakaa asioitaan enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei vain ole mahdollista sillä hetkellä. Välimatka on yksi niitä suurimpia ongelmia. Kaukana asuvat kaverit ja ystävät ovat usein kyllä mielessä, mutta heitä näkee aivan liian harvoin. Tässä iässä työt, perhe ja harrastukset tahtovat viedä jokaiselta ajan ja kalentereiden yhteensovittaminen vaikuttaa mahdottomalta. Aina joku on kiinni jossain tai jollain on ongelma, joka estää näkemisen. Olen ollut huomaavinani, että minun ikuisuusongelmani on se, ettei lapselle ole järjestymässä ehkä koskaan mistään hoitopaikkaa sen vertaa, että pääsisin mihinkään itsekseni. Lapsen isää ei tässä yhteydessä edes leikillään voi ajatella hoitamaan yhtään mitään.

Keskusteluyhteys pitäisi saada säilytettyä aina ja kaikkien ihmisten kanssa. Ystävien kanssa se yhteys säilyy jollain tavalla aina. Joidenkin kanssa sitä pidetään yllä päivittäin tai viikoittain ja joidenkin kanssa keskustellaan silloin, kun tilanne sitä vaatii. Joskus harvoin se yhteys katkeaa lopullisesti ja sitä menettää kaiken tiedon toisen olinpaikasta ja asioista. Nykyään tosin lähes kaikki vanhatkin ystävänsä voi löytää facebookista tai jostain vastaavasta yhteisöpalvelusta. Joihinkin ihmisiin ei sitten halua pitää yhteyttä. Ne ihmiset ovat luku sinällään. Onneksi ei ole pakko, jos ei tahdo ja toisinaan joku toinen saa kyllä ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja tehdä jotain asioiden eteen.

Kuuro ja sokea...

Toisinaan olisi niin paljon helpompaa, jos ei näkisi eikä kuulisi yhtään mitään. Vielä helpompaa olisi, jos ei ollenkaan ymmärtäisi toisten puhetta. Viimeksi tänään havannoin omakohtaisesti sitä, miten helposti toinen ihminen voi parilla ajattelemattomalla sanalla saada toisen loukkaantumaan. Ja kerrankin voin sanoa, etten itse ollut se, joka sanoi jotain ajattelematonta ja loukkaavaa...

Mielensä voi pahoittaa niin monella tapaa. Itse olen moneen otteeseen ärtynyt siitä, miten monet valittavat toisen puoliskonsa tavasta hoitaa lapsia tai jättää wc-pytyn kansi ylös. Selkeästi on nyt tullut havaittua sekin, miten huonosti itse ottaa vastaan kritiikkiä omasta lapsestaan. Toki tässä kohtaa täytyy sanoa, että kritiikkiä on monenlaista ja se, mikä kohdistuu minuun kasvattajana on varmasti toisinaan aivan asiallistakin. Siihen suhtaudun vähemmän nihkeästi, koska tiedän, etten mistään päästä ole lähellekään täydellinen. Kuitenkin puolihuolimattomasti sanottu toteamus lapsesta saa minut kiristelemään hampaitani, vaikka en usko sanojan tarkoittaneen asiaa siten kuin sen tuli ilmaisseeksi. En nimittäin usko kyseisen ihmisen olevan niin töykeä.

Kalvamaan se jäi kuitenkin.

Kalvamaan jää sekin, jos yrittää jollekulle soittaa, eikä puheluun vastata millään tavalla. Toki sen ymmärtää, etteivät kaikki päivystä puhelinta 24/7. Itsekin olen alkanut luopua siitä tavasta pikkuhiljaa. Kuitenkin sitä jotenkin odottaa, että toinen jollain tavalla vastaisi siihen yhteydenottoyritykseen - ja selvennykseksi sanotaan, etten ole todellakaan yrittänyt tavoitella lapsen isää. Siihen suuntaan minä en puhelinlaskuani kasvata senttiäkään, jos ei kerran herra suvaitse hoitaa velvollisuuksiaan lastaan kohtaan.

PRKL!

Paha tuuli tuntuu olevan herkässä näinä päivinä. Kyseessä ei ole vuorovedet, kuun kierto tai edes auringon pilkut - nyt vaan ottaa päähän moni asia. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta moni asia on niin umpisolmussa, ettei niihin voi edes luulla löytävänsä itse ratkaisuja. Monet asiat eivät taas liity oikeastaan minuun kuin välillisesti ja silti ne ottavat aivoon. Välillä se on ehkä kateutta ja toisinaan silkkaa katkeruutta. Aina joskus on käynyt mielessä, miksi toiset pääsevät niin paljon helpommalla, kun itse joutuu rämpimään jossain samperin suossa niin ihmissuhteiden kuin rahatilanteensa osalta. Ja jos ei muuten olisi huolia, jotain hajoaa ja satavarmasti se on oma syy, joten kuvetta saa kaivaa siinäkin vaiheessa, vaikka siellä kupeessa ei olisi enää muuta kuin rikkinäinen tasku.

Jokunen vuosi sitten kevätaurinko tuntui niin todella miellyttävältä ja piristävältä. Nyt minua vaan väsyttää ja vituttaa. Toki niitä ihania ja hyviäkin päiviä on joukossa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että niitä on aivan liian vähän. Kulunut vuosi on vienyt aika rankalla kädellä veronsa kaikin puolin. Kohta pitäisi keksiä, mitä aion tehdä hoitovapaan loputtua, jotta ehtisin sitten tehdä tarvittavat valmistelut siihen eli joko opiskella jotain tai etsiskellä jo uutta työpaikkaa. Voi kun joskus lankeaisikin kuin Manulle illallinen joku asia kohdalleen. Yleensä lankeaa vain paskanakit.

No, kohta tulee kesä ja ehkä sen myötä elämä näyttäisi taas vähän paremmalta. Kun vaan jaksaisi jollain tavalla rämpiä eteenpäin tätä epämääräistä olemista, jossa päivät vaan tuntuvat valuvan hukkaan kaikilta osin. Mitään ei tapahdu ja toisaalta kaiken aikaa on menossa pää kolmantena jalkana, eikä silti ehdi joka paikkaan. Useimmiten pitäisi ehtiä estämään lasta vetämästä pöytäliinaa, tunkemasta sormiaan pistorasiaan, aukomasta laatikoita, kaappien ovia tai käpälöimästä tv:tä, digiboxia tai muita elektroniikkalaitteita. Aika usein joutuu vain kävelemään perässä ja sulkemaan niitä laatikoita ja ovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole suuria vahinkoja tullut niissäkään. Onneksi ei ole taulu-tvtä, jonka pinta ei kestä yhtään käpälöintiä.

On ihmisellä ilon aiheet...

Son LAKKO ny!

Nyt loppui sitten sekin lysti taas, että olisi saanut katsella urheilua iltaisin. Monta iltaa pelastui sillä, että olympialaisia tuli telkkarista, mutta sinne meni sekin ilo. No okei, kyllähän sen nyt tiesi, etteivät olympialaiset kestä kuukausitolkulla...

Tavallaan on kauhean turhauttavaa, kun illat vaan istuu hiljakseen kotona ja odottaa, että aika kuluu. Toki vuoden aikana on tullut tutustuttua moniinkin uusiin ihmisiin, mutta mitään syvää sielunystävyyttä ei synny, kun on mahdotonta kenenkään kanssa rauhassa istua edes viittä minuuttia ja jutella ihan vaan kahden. Olenkin pohtinut sitä, liekö tällaisessa tilanteessa voi edes haaveilla mistään ihmissuhteesta. No, haaveilla tietysti voi, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun lapsi koko ajan kulkee mukana. Ei siinä paljon lähdetä elokuviin tai edes kahville. Se on kauhean turhauttavaa.

Tämä turhautuminen on nyt saavuttanut jo sen pisteen, että olen ihan vakavasti harkinnut, pitäisikö tässä aloittaa tästä maaliskuun alusta sellainen vuosi, ettei edes harkitsisi mitään suhdetta kenenkään kanssa. Jos vaan sulkisi silmänsä kaikilta tilaisuuksilta ja antaisi asioiden olla. Mitäänhän tässä ei pääsisi tekemään, vaikka joku sopiva ihminen kohdalle osuisikin. Epäilen nimittäin vahvasti yhdenkään miespuolisen eläjän halua osallistua tällaiseen arkeen, jossa päivät ollaan kotona ja illat yhtä lailla. Korkeintaan välillä käydään kylällä kaupassa ja sekin kävellen vaunujen kanssa.

Jos sitä ihan virallisesti alottaisi mies-lakon ja katsoisi sitä asiaa uudelleen vuoden päästä. Onhan tässä 1,5 vuotta mennyt jo epävirallisestikin sitä lakkoa...

Vali vali vali...

Lueskelin pitkästä aikaa erinäisiä kirjoituksia blogeistani. On jotenkin outoa huomata, etten ole enää sama ihminen, joka on kirjoittanut pari vuotta sitten asioistaan. Aivan kuin välillä olisi kymmeniä vuosia - tavallaan välissä on koko maailma...

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.

Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.

Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.

Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.

En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.

Mistä alkaisin?

Niin paljon on tapahtunut viime päivityksen jälkeen, ettei sitä millään voi ottaa kiinni edellisestä langasta ja solmia kiinni tähän päivään.

Perusasiat ovat tässä kohtaa kuitenkin nämä;
- vatsa-asukki kuoriutui
- lapsi täytti jo vuoden
- elämä on ja dna kallis
- lapsen isä ottaa päähän edelleen

Tavallaan tuossa on tiivistettynä suurin osa. Niiden lisäksi on paljon asioita, joista ei ääneen puhuta. Ehkä nyt on liian lähellä kaikkea ja kaikkia, jotta voisi aivan vapaasti avata suunsa ja sanoa, mitä ajattelee. Tosin välillä on käynyt mielessä, että pitäisi vaan kylmästi ottaa tulitikut kouraan ja pistää sillat tulille takanaan...

Yksi suurimpia asioita on ollut totuttautuminen totaaliyhärin elämään. Minä en ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut lastenhoidosta. Vuosi kotona lapsen kanssa on kyllä tehnyt ihmeitä niille taidoille, mutta se on tehnyt myös minun pinnalleni ihmeitä. Pinna kiristyy ja kiristyy, kun elämä on vain tässä ja nyt - lapsen tarpeet ja oma väsymys. Tässä vaiheessa iltaa, kun lapsi nukkuu, voi istua hetken naamakirjassa ja lukea, miten toisten maailma makaa. Samalla sitä vaan ihmettelee, minne oma elämä katosi... Vai oliko minulla koskaan sellaista?

Ne harvat ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa silloin tällöin, eivät varmaankaan näe, miten tiukoille itsensä voi vetää, kun ei vaihtoehtoja ole. Joskus tekisi mieli huutaa, kun toiset valittavat siitä, miten isä on lapsen syöttänyt, kun lapsen paidalla on puuroa. Voi perse, kun olisikin vain tuollaisia ongelmia. Heidän lapsillaan sentään on isä, joka on edes jossain määrin kiinnostunut jälkikasvustaan ja osallistuu siihen lapsen elämään. Ja toisilla meistä on vain syvä hiljaisuus niin kauan, kunnes mies itse on jotain vailla - viis lapsen oikeudesta isään..

No, näillä näppäimillä tätä päivittämistä voi ehkä taas alkaa harrastaa ja vähän tarkemmin pääsee erittelemään ajatuksiaan. Pitkä tauko blogista on ehkä tehnyt hyvää motivaatiolle ja jossain vaiheessa varmaan saa itsestään irti myös niitä asioita, joita ei ääneen puhuta...