Lumi...

Elämä heittää eteen outoja polkuja. Niin täti tuolla eräässä kommentissaan sanoi. Niin se tuntuu tekevän. Mieli on vähemmän haikea, enemmän innoissaan siitä, että edessä voi vielä olla jotain. Niin vaikealta kuin tuntuikin alkaa luopua suhteesta, joka tuntui hyvältä.

Jos etelässä vielä on syksy, täällä alkoi eilen tosissaan talvi. Lunta tuli tasaisesti koko päivän taivaalta ja minä liukastelin etelä-suomalaiseen tapaan kesärenkailla menemään sellaiset 100 km työajoa. Liukasta oli, jarruista ei ollut juurikaan apua ja koko ajan jännitti itseäkin, mennäänkö metsään vai päästäänkö ajoissa perille ehjin nahoin. Pääsin perille, ehjin nahoin ja autokin jäi yhdeksi kappaleeksi. Ei edes irronneita osia tai ylimääräisiä lommoja. Tänä aamuna vaihdettiin alle talvitossut.

Oli outoa huomata, että oma mieli virkistyy heti, kun tulee lunta maahan. Tuntuu, että päivät ovat valoisampia taas, kun lumi taittaa kaiken valon takaisin. Ei tarvita auringonpaistetta siihen, että valoisuus on sopivaa luokkaa. Pieni pakkanenkin tuntuu piristävältä. Ei ole sitä kostean nihkeää säätä, joka etelässä saa ihmisen repimään pelihousut. Silloin kengät ovat aina märät, samoin housunlahkeet ja sukat. Sitä ei kestä.

Talvi, ensilumi ja pitkät työpäivät. Sellainen yhdistelmä tälle erää.

Hyvästi...

No niin.. Ehkä nyt on vietetty se suruaika, joka tämän suhteen päättymiseen tarvitaan. Siis tarkoitan akuuttia suruaikaa, jonka aikana ajatukset pyörivät yhtä ja samaa ympyrää edes takaisin. Nyt on aika aloittaa taas alusta, siirtyä eteenpäin, kuten mies minua kehotti tekemään. Helppoahan se ei ole, mutta ei voi tietää, jos joku veisi jossain vaiheessa taas jalat alta. Ehkäpä vie...

Pistää miettimään aika kovasti, miksi elämä menee näitä latujaan. Yksi jos toinenkin suhde menee poikki, vaikka itse kuinka kovasti haluaisi niiden pysyvän. Ehkä pitäisi oppia luopumaan asioista, toisista ihmisistä ja muustakin silloin, kun on sen aika. Ehkä, jos minä tarpeeksi pitkään pinnistelen ja ponnistelen, opin päästämään irti. Ei ikuisuuksia voi roikkua menneissä ajoissa, olivat ne hyviä tai huonoja, jossain vaiheessa on vain siirryttävä eteenpäin. Se, minne suuntaan on eteenpäin, riippuu ihmisestä itsestään.

"Sinuun tuhlaan tolkutonta ikävääni turhanpäiten, sinuun tuhlaan. Lieneekö tyhmyyttä jukuripäisen? Kenen syli enää yli kevään kestää? Tätä paloa ei järki millään voi estää. Kaikki tuntuu kulkevan ei-kenenkään-maata..."

Lisää Lauri Tähkä sitaatteja.

Ehkä tuo on nyt ollut tämän viikon teemabiisi, Lauri Tähkän Hyvästi. Siitä otsikko...

Yläkerran äijä...

Olen tosiaankin viime aikoina miettinyt, mitä yläkerran äijällä on minua vastaan. Selvennykseksi sanottakoon, että asun kerrostalon 3. kerroksessa, joka on ylin kerros. Siis minun yläpuolellani on vain katto ja sen yläpuolella taivas. Puhe on siis ukko ylijumalasta tai millä nimellä kukakin hänestä puhuu.

Aina sanotaan, että voimia on päivän kuormaa varten juuri sopivasti. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että yläkerrassa on otettu tehtäväksi sen selvittäminen, missä minun rajani oikeasti menee. Voin sanoa, että ei enää veny kovinkaan paljoa pinna, eikä voimatkaan. Mitä enemmän kelailee oman elämänsä aikaisia asioita, sitä enemmän hämmentää, miten paljon kaikkea voi yhden ihmisen kohdalle osua. Joskus olen jopa toivonut, että välillä koettelisi sellaisiakin ihmisiä, joille on aina asiat osuneet kohdalle työtä tekemättä ja taistelematta.

Tosin tästä voi olla joku eri mieltä...

Joka tapauksessa olen pohtinut sitä, minkä takia nämä kovat opetukset osuvat juuri minulle. Onko kyse vain siitä, että minä olen niin pirun kovapäinen, ettei oppi mene muilla keinoilla perille? Vai onko kaikki pelkkää testiä? Kokeillaanko tässä sitä, missä vaiheessa minä lakkaan yrittämästä enää yhtään mitään?

En tiedä, joten siteerataan loppuun Lauri Tähkää.

"Tää rakkaus ei oo pysyvää. Tää rakkaus on ohimenevää. Tää rakkaus on, hei, mitä se on? En oikein tiedä itsekään."

Hiljaisuus...

Pommi iski keskiviikkoiltana, siitä hiljaisuus. Miehellä on munuaissyöpä. Hän keskittyy lapsiinsa ja yrittää viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan. Minä kuulin asiasta ensimmäisenä, ennen hänen äitiään, siskoaan tai lastensa äitiä.

Puhelun aikana mies kertoi suunnitelmista, joita hänellä oli ollut. Hän oli ajatellut, että voisi hakea pohjoisesta töitä ja muuttaa tänne. Oli ajatellut yhteistä tulevaisuutta. Puhelun lopetus satutti kaikkein eniten.

"Minä rakastan sinua, mutta en voi olla sinulle sellainen mies, joka haluaisin olla."

Se satuttaa, ettei voi alkaa vihata toista.

Tiedonkulkua...

Ihmisen elämä on niin kertakaikkisen ärsyttävää toisinaan. Jos toinen ei ota puhelinta käteen ja ilmoita itsestään, ollaan sitten syvässä epätietoisuudessa molemmat. Minä olen varma, että tässä vaiheessa mies jo tietää jotain enemmän kuin on minulle kertonut. Vaan kun olemme sopineet, että hän ilmoittaa ajallaan, en minä voi tehdä tässä vaiheessa mitään. Odottavan aika on pitkä ja mielikuvitus villi.

Olen ehtinyt hahmotella mielessäni varmaankin noin puolen vuosisadan verran traagisia rakkaustarinoita, kun olen miettinyt, mitä seuraa mistäkin vaihtoehdosta. Jos mies on todellakin pysyvästi sairas, minulla ei paljon vaihtoehtoja ole. Muissa tapauksissa en tiedä. Ainahan saa elää siinä toivossa, että vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Joskus ne toiveet vaan jäävät toteutumatta. Silloin sitä joutuu aina kiertymään takaisin omaan itseensä ja ihmettelemään, miten tässä jälleen kävi näin.

Tiedonkulku on tässä maailmassa yleensäkin se, mikä tökkii. Työpaikalla tieto ei välttämättä kulje kahden metrinkään päähän. Yleensä tietoa pitäisi osata kysyä itse, mutta milläs kysyt, jos asia on sellainen, ettet ole alunperinkään koskaan missään kuullut siitä yhtään mitään. Sitten vain oletetaan, että kaikki tietävät, mistä on kyse. Sama pätee normaaleissa ihmissuhteissa. Jotkut putoavat aina tiedotuksen ulkopuolelle ja sitten ihmetellään, että: "Etkö sinä muka tiennyt, että se on raskaana ja nyt sillä on vauva?" No en, en tiennyt, kun kukaan ei ole asiasta halaistua sanaa sanonut!

Yritä siinä sitten olla siivosti, kun et saa mitään tietoa mistään. Ainakin kaikki pitävät täysin idioottina, kun aukaisee suunsa. Vaan se on ollut sama trendi olemassa jo pitkään. Ainahan minä onnistun nolaamaan joko itseni tai puoli sukua, kun avaan leipäläpeni. Siinähän sitten saavat hävetä, mitäs jättävät kertomatta minulle... ;)

Ajatuksia Zoughista...

Kuinka usein minä olenkaan miettinyt sitä, miksi aina kaikki ikävät asiat tuntuvat osuvan juuri minun kohdalleni. Syystä tai toisesta minun ihmissuhteeni näyttävät olevan tuhoon tuomittuja, vaikka en itse ehtisikään tehdä mitään sellaista, mihin voisi suhteen olettaa kaatuvan. En tiedä miksi, mutta minun elämäni näyttää olevan aina täynnä kriisejä. Jos työt jotenkin sujuvatkin ja rahat riittävät vielä seuraavan viikon hernekeittopurkkeihin, sitten tökkii rakkauselämä tai sen puuttuminen.

Minä tiedän kyllä pärjääväni varsin hyvin yksinkin. Ongelma on siinä, etten minä halua elää elämääni yksin. Minä kaipaan vierelleni sitä ihmistä, jonka kanssa asiat voi jakaa. Sellaista ihmistä, joka huonoina päivinä on valmis tukemaan minua ja jota minä voin tukea hänen huonoina päivinään. Vuorovaikutustaidot ovat kova sana suhteessa, jossa minä olen toinen osapuoli. Tuntuu vain välillä siltä, että miehet eivät voi ymmärtää saati hyväksyä sitä, että minä haluan tietää asioista, hyvistä sekä huonoista. Vielä vähemmän miehet onnistuvat saamaan tajuntaansa sitä asiaa, että minä odotan tiettyä vastavuoroisuutta. En minä välttämättä ole äärimmäisen innostunut auton sytytysjärjestelmästä, mutta ymmärrän, että se voi olla miehelle tärkeää.

Jotenkin oletan, että toiset ihmiset joiltain osin lukisivat minun ajatukseni ennenkuin puen ne sanoiksi. Sen takia aina toisinaan olen varsin hämmentynyt, kun kukaan muu ei näytä ajattelevan samalla tavalla kuin minä saati ymmärtävän niitä ajatuspolkuja, joita olen vaeltanut lopputulokseeni. Ehkä kyseessä on naisille niin tyypillinen tippaleipäaivoisuus. Harvoin ne polut, joiden kautta lopputulokseen päädyn, ovat millään tavalla järjellisiä, suoralla loogisella päättelyllä saavutettavissa.

Toisinaan minua painaa juuri se, että omat ajatukseni tuntuvat olevan jossain miljoonien kilometrien päässä kaikkien muiden ajatuksista. Minä en ole juurikaan kiinnostunut muodista, toisten lapsista tai baari-illoista. Yleensä minä pohdin kaikkea turhanpäiväistä. Pohdin sitä, kuka nimesi ilmansuunnat ja mihin hän nimeämisen perusti, sitä, miksi ihminen tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, jota rakastaa, sitä, miksi oma elämäni on kulkenut sitä latua, jota on. Tuskinpa kovinkaan moni miettii samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja päätyy aina eri tulokseen. Yleensä vielä painokelvottomiin tuloksiin. (Olen henkilökohtaisen aivotyöskentelyn perusteella sitä mieltä, että ilmansuunnat nimesi kivikaudella elänyt Zough, joka ei keksinyt parempaakaan tekemistä kiviseinän tuijotukseltaan.)

Vakavasti sanoen, minä harvoin olen samalla aaltopituudella muiden ihmisten kanssa. Jotkut lentävät minun ajatuksiini nähden liian korkealla ja toiset liian lähellä maan pintaa. Jotkut seisovat niin tukevasti elämässään kiinni, etteivät edes huomaa minun ajatusteni lentoa. Kun sitten löytää ihmisen, jonka kanssa ajatukset ovat samalla korkeudella, minä en edes halua pilata asiaa virittämällä siihen mitään romanttista ulottuvuutta. Tästä on hyvänä esimerkkinä useampi ystäväni, jotka ovat omilla tahoillaan naimisissa tai muussa parisuhteessa. Minua ei kiinnosta sekoittaa heidän elämäänsä pätkän vertaa. Olen tyytyväinen siihen, että voin ajatella heidän kanssaan.

Elämä on kummallista. On ihmisiä, joille haluaisi puhua, joiden oloa haluaisi jotenkin helpottaa ja sitten on niitä, joille ei tarvitse puhua. On olemassa joukko ihmisiä, joiden kanssa voi olla hiljaa ilman, että tilanne on vaivautunut. Oli miten oli, seuraava lainaus on kokonainen laulu. Laulu, joka on tullut minulle hyvinkin tutuksi viime aikoina.

" Tämä pohjoinen kaunis maa armahduksesta nyt kuulla saa. Sillä Jumalan suuressa suunnitelmassa tämä kansa saa paikkansa. Tämä maa on niin kivinen, suota surkeaa ja korpea. Meille rukoilen viisautta välttää ansoja, toinen toisia siunatkaa. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Kivi kalliisti maksettu, sydämiimme se on suljettu. Ja sen varaan me laitamme koko elämän. Sitä murrettu koskaan ei. Tätä kansaa ei karkota hetken heikotus, sen tuuli vei. Taas on venhettä vastavirtaan tuonelan kädet rakoilla soudettu. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Vaikka routa ja ikijää kalvaa sielua ja hirvittää, tätä kansaa ei kaamoksen valta vangitse, sillä se jaksaa uskoa. Nämä pohjolan tyttäret, pojat revontulten reunalta saivat sanoman Jumalan valtakunnasta. Laulaen Luojaa kiittäkää. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

säv. & san. Kari Haapala"

Kissutti vai koiruli?

You Are: 20% Dog, 80% Cat

You are are almost exactly like a cat. You're intelligent, independent, and set on getting your way. And there's no way you're going to fetch a paper for anyone!

Are You More Cat or Dog?

Eipä tähän voi juuri mitään lisätä, eikä ottaa pois. Minä olen enemmän kissaihminen oikeassa elämässäni.

Unettomat yöt...

Pari päivää on mennyt tehokkaasti seinää tuijottaen aina silloin, kun on ollut aikaa omille ajatuksille. Onnekseni sitä aikaa on ollut harvinaisen vähän. Eilinen päivä kuitenkin oli kokonaan sellainen, että istuin kotona sohvalla, tv oli auki ja minä tuijotin seinää hieman tv:n yläpuolella. Virallisesti väitän katsoneeni telkkaria, mutta totuus on se, että seinä lähinnä tuli tutummaksi.

Huonosti nukutut yöt lisäävät sitä tuijottamista, kun aivotoiminta on harvinaisen olematonta ja väsymys pitää puolivaloilla liikenteessä. Ehkä tänään tai huomenna olisi lisää tietoa. Sitten voisi ehkä nukkua. Tai sitten ei...

Sydän pysähtyy...

"Olen kotona. Menen takas aamulla. Minussa on jotain pahasti pielessä. Pyydettiin varautumaan pahimpaan. Varaudu myös sinä." 6 Loka 2006 20:57

Tyhjä olo.

"Minua pelottaa. En ole koskaan pelännyt mitään ja nyt minua pelottaa. Kaikki suunnitelmat menivät romukoppaan. Olin ajatellut, että meistä voisi tulla jotain." 6 Loka 2006 21:26

Tyhjä olo.

Päässä humisee.

Tässäkö se oli? Se hetken onnellisuus ihmisestä, jonka kanssa on hyvä olla. Aivan kuin sydän olisi pysäytetty.

Tyhjä olo.

Kun saisi nukuttua, ettei koko yötä itkisi. Aamulla on aikainen lähtö töihin. Miksi asiat menevät näin? Miksen minä saa olla onnellinen?

"Ei iloa monta ihmislapselle suotu. Yks kevään riemu,ja toinen kesän, ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisesta.

Ei surua monta ihmislapselle suotu. Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä voima."

Minuakin pelottaa. Pelottaa niin helvetisti, mutta olen liian ylpeä myöntääkseni sitä. Pelkään liikaa kipua, jonka sydämen särkyminen minulle aiheuttaa.

Hiuksia ja pollalogiaa...

"Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa, ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan..."

YUP iskee tänään ja voimalla. Johtunee siitä, että aamulla töihin mennessäni kuuntelin YUP:n levyä Helppoa kuunneltavaa.

Eilen oli hyvä päivä, pitkä ja raskas, mutta hyvä. Kävin lähimmässä isossa kaupungissa vaihdattamassa rakkaaseen Fordiin uuden tuulilasin, jotta sen saisi katsastuksesta läpi. Koska kyseinen toimenpide vie useampia tunteja liiman kuivumisen takia, vietin päivän työkaverini kanssa itseämme hemmotellen. Työkaverini tytär on kampaaja, joten molemmat istuimme vuorollamme jakkaralla saamassa uutta ilmettä. Samasta putiikista saa myös kosmetologin ja hierojan palveluita, joten minä nautiskelin puoli tuntia niska- ja hartiahieronnasta. Meinasin nukahtaa siihen hierontapöydälle, mutta nyt ovat hartiat kosketusarat. Taisi ottaa se hieroja aika roisilla otteella.

Meillä meni siellä kampaamossa aikaa 4 tuntia. Siinä ajassa tosiaan molemmilla laitettiin hiuksia ja jotain muutakin ekstraa. Minulle siis se hieronta. Tämän jälkeen suuntasimme paikalliseen pizzeriaan ja 5€ hintaan kumpikin otti oman jättimäisen pizzansa. Mikä nautinto syödä hyvää, rasvaista ja erittäin runsasjuustoista pizzaa. Kotona ei tule paljoa sitä ruokaa harrastettua. Syömisen jälkeen sitten lähdimme kiertelemään erästä kauppakeskusta. Pari vaateliikettä, pari kenkäkauppaa ja äkkiä olikin jo kiire hakemaan Fordia pois lasiliikkeestä.

Kallista lystiä, mutta olo oli ja on osaltaan vieläkin keskimääräistä onnellisempi. Tietysti onnellisuutta lisää sekin, että mies ilmoitti itsestään edes jotain. Hän oli tutkittavana kaksi päivää sisällä sairaalassa. Vaikkei mitään tuloksia vielä olekaan, sentään kuului, että hän on elossa ja menossa töihin.

Itsensä hemmotteluun ei tule käytettyä kuukautta kohti rahaa juuri yhtään. Tuntuu, että kaikki rahat menevät elämiseen ja perusasioihin, kuten omaan ruokaan ja kissanruokaan. Eilen kyllä pistin sitten menemään senkin edestä. Tuulilasin vaihto 230€, hiusten värjäys ja leikkaus 77€, niska- ja hartiahieronta 30 min. 18€, pizza 5€ ja täysi tankillinen menovettä Fordiin 50€. Kokonaiskustannukset hyvästä mielestä 380€ eli mummonmarkoissa noin 2270mk. Siinä meni sileäksi tili, mutta onpahan edes hieman parempi olo.

Oikeastaan hassua, miten hiusten leikkaaminen ja värjääminen voi vaikuttaa ihmisen mielialaan. Kaikkein parasta terapiaa tyylin vaihtaminen on silloin, kun parisuhde menee poikki. Mitä suuremman tyylimuutoksen silloin tekee, sen paremmalle se tuntuu. Avioeron paikkeilla minä vaihdoin pitkistä vaaleista hiuksista kertarykäisyllä lyhyisiin ja tummiin hiuksiin. Edelleen se linja pitää. Lyhyttä ja tummaa on nytkin, mutta hieman taas erilaisella leikkauksella ja aivan vaaleilla, ohuilla raidoilla. Viimeksi oli päältä kokonaan vaaleat ja alta tummat. Se on sitä samaa irroittautumista kuin monet muutkin asiat eron aikana. Siinä karisee hiusten mukana moni sellainen asia, joita on kantanut parisuhteen mennessä pieleen. Ja tietysti itsestään yleensä pitää enemmän, kun hiukset on laitettu vähän siivommin ja naama näyttää edes melkein inhimilliseltä...

Jotenkin kampaamokäynnin vapauttamana sitä aina ymmärtää hieman toisiakin ihmisiä ja heidän näkökulmiaan, se on sitä "pollalogiaa". Elämä vain muuttuu mukavammaksi ja monet meistä ovat mukavuudenhaluisia...

Epävarmuus...

Elämässä mikään ei ole varmaa. Epävarmuus on monesti se ainoa varmuus, joka ihmisellä voi asioiden tilasta olla. Se pätee ihmissuhteissa, työssä ja rahoissa. Sama epävarmuus miltei jokaisella on siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Jotkut uskovat pelastukseen ja ikuiseen elämään, toiset uskovat uudelleen syntymiseen ja kolmannet sanovat ihmisen vain puskevan koiranputkea siitä eteenpäin, kun kuolo korjaa.

Epävarmuus on myös inhimillinen olotila. Ihminen on epävarma omasta persoonastaan, ulkonäöstään ja oikeista toimintatavoista. Miltei jokainen on varmasti jossain vaiheessa toivonut olevansa erinäköinen tai -kokoinen tai peräti kokonaan eri ihminen. Hyväksyntää tavoitellessaan sitä voi mennä niin helposti liiallisuuksiin toiveissaan.

Tulevaisuus on aina epävarma. Tänään ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Toki me teemme suunnitelmia, ainakin minulla on ensi vuoden kesäkin jo suunniteltu työasioiden osalta. Meidän suunnitelmamme vain eivät aina toteudu. Jos minun suunnitelmani olisivat toteutuneet, minulla olisi tässä vaiheessa pari lasta, rakastava aviomies ja oma koti. Tällä hetkellä minulla on työ, kaksi kissaa, epävarmuus ihmissuhteesta ja pitkä matka lähimpään paikkaan, jota voisin kutsua kodikseni. Tällä paikkakunnalla minun asuntoni on vain minun asuntoni. Siellä ei ole koti.

Epävarmaa on sekin, miten kaikki tehdyt suunnitelmat toteutuvat. Suunnitelmat on tehty siihen luottaen, että ihmiset toimivat niin kuin minä haluan. Ne on tehty optimismilla ja realismilla, toivoen, että paras mahdollinen tulos saadaan aikaan. Myös ihmissuhteissa minä toivon, luotan ja odotan, että ihmiset toimivat siten, että tulos tyydyttää minuakin. Silti olen epävarma siitä, mitä tapahtuu. Hyvätkin suunnitelmat voivat kaatua. Ne voivat kaatua pieniin asioihin, joita ei ole edes millään tavalla osannut ottaa mukaan suunnitelmaan.

Epävarmuus iskee useimmiten silloin, kun odottaa tietoa. Niin kuin minä tälläkin hetkellä. Kello tikittää, ulkoa kuuluu koiran haukkua ja minä odotan tietynlaista soittoääntä kertomaan, että kaipaamani tieto on saatavilla.

Piristys työpäivään...

Lämmitti mieltä tässä päivänä muutamana, kun sain sähköpostia vanhalta kuorokaverilta. Siinä ehdoteltiin vanhan nuorisokuoron kokoontumisajoa. Aikataulullisesti ehdotus ei sopinut minulle, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että minä olin yksi niistä ensimmäisistä, joiden tiedot oli löydetty. Vastasin tälle kaverilleni, että muuten hyvä ajatus, mutta siirrettäisiinkö tulevaan kesään, kun aikataulullisesti huono rako tuo helmikuun alku. Johtuen tietenkin siitä, että kyseiset viikonloput ovat kiinni leirielämässä.

Vastaus tuli seuraavana aamuna koneelle sähköpostin muodossa.

"Ei me mitään kokoontumista pidetä, jollet sinä sinne tule."

Lyhyesti ja ytimekkäästi piristetty sitä työpäivää.

Unikanavalla...

Joku on tunkeutunut minun unikanavalleni ja sitä kautta yrittää vaikuttaa asioihini. Olen aivan varma siitä, eikä tässä ole kyseessä mikään vainoharhainen kohtaus. Tämä varmuus johtuu siitä, että viime aikoina aina vain uudestaan ja uudestaan unissani minä olen vältellyt ex-miestäni. Milloin hän väijyy minua puskissa ja milloin jonkin viraston tiloissa. Harvinaisen typerää, että jatkuvasti samat ihmiset, joita ei halua nähdä, pyörivät unissa.

Muutoinkin uneni ovat olleet jokseenkin kummallisia. Jotenkin minua hämmentää esimerkiksi sellainen uni, jossa eräs naispuolinen tuttavani alkaa lähennellä minua aivan selkeästi seksiin pyrkien. Ja kun minua eivät kiinnosta naiset siinä suhteessa... Kaiken kaikkiaan tuntuu, että unikanava käy ylikierroksilla, eikä osaa suodattaa mitään pois. Kaikki ajatukset, ovat ne omia tai muiden, aiheuttavat siellä kiehuntaa ja kuohuntaa. Sitten minä joudun katselemaan yöni niitä, noustakseni aamulla ärtyneenä ja huonosti nukkuneena.

Välillä minä toivon sellaisia unettomia öitä. En suinkaan sitä, että valvoisin yön läpi, vaan ettei minun tarvitsisi katsoa unia. Joskus olisi vain hyvä nukkua ja levätä, muistamatta aamulla vilaustakaan yhdestäkään yön unesta. Mutta ei, sitä minä en näytä saavan millään. Mitä enemmän minä toivon syväunisia ja unennäöttömiä öitä, sen varmemmin minä saan jonkin skitsahtaneen kyttäysunen. Välillä tuntuu, että järki täytyy olla höllissä kantimissa, jos tuollaisia unia näkee.

Ehkä se onkin nykyään löyhemmin omassa hallinnassa. Yhä useammin tulee omasta elämästään sellainen tunne, että kaikki on epätodellista. Ei minun elämääni voi olla arkipäivisin työskentely, joskus iltaisin ja viikonloppuisin menossa ja harvoin vapaalla. Miksei minulla ole ollenkaan sellainen olo, että näin tämän pitikin mennä?

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä...

"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."

Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.

"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."

Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.

Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.

Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.

"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."

Entä jos...?

"Entä jos minulla onkin syöpä tai osteoporoosi tai nivelreuma?"

Tuolla kommentilla mies sai minut sanattomaksi. Mitä siihen voi sanoa, jos toinen pelkää sairastavansa jotain pysyvää? Mitä yleensäkään voi sanoa ihmiselle, jolla saattaa mennä koko elämä täysin uusiksi, jos jotain todetaan?

Entä jos...?

Kävimme keskustelua siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin vakava sairaus miehellä todettaisiin. Mies haluaa omistautua siitä eteenpäin lapsilleen ja lopettaa suhteen. Mies käytti sanoja:

"En minä voi sitoa itseeni nuorta ja tervettä ihmistä, jolla on vielä elämää edessä, kuten sinulla."

Entä jos...?

Eikö minulla ole tilanteessa sanavaltaa? Eikö minulle anneta mahdollisuutta päättää itse, haluanko sitoutua ihmiseen, jolla on vakavakin sairaus? Voidaanko minut vain heittää yli laidan, jos se ei sovi toisen suunnitelmiin? Tähän asti elämä on osoittanut, että minut voidaan heittää laidan yli heti, kun löytyy itseä enemmän miellyttäviä suunnitelmia. Kokemus on näyttänyt, ettei minulla ole sanavaltaa missään tilanteessa, eikä mahdollisuutta päättää itse.

Entä jos...?

Entä jos minä haluaisin kuitenkin sitoutua? Entä jos minä haluaisin päättää? Entä jos mitään ei löydetäkään? Entä jos tämä on vain turhaa jossittelua asialla, joka on pois minun ulottuviltani?