Unet

Unet ovat merkillisiä. Vaikka tietääkin, etteivät ne ole todellisuutta, niissä sekoittuu mielenkiintoisella ja toisinaan mieltä kääntävällä tavalla erilaiset asiat. Hyvänä esimerkkinä tästä mieltä kääntävästä unityypistä oli eräs minun unistani pari yötä sitten.

Unessa esiintyi eräänä päätähdistä minun ex-aviomieheni, joka yritti unessa käydä kimppuuni. Soitto hätäkeskukseen tuotti unessa päivystäjältä vastauksen: "No, mitä nyt taas?" Jotenkin kuulosti karulta tavalta vastata hätäkeskuksesta, jos toinen sinne hädissään yrittää soittaa. Toisaalta, soitettuani tosielämässä pariinkin otteeseen hätäkeskukseen, tiedän, että vastaus ei todellakaan ole tuollainen.

Olen kuitenkin huomannut, että unet tuovat esiin sellaisia asioita, joita on miettinyt, muttei välttämättä yhdistele aivan samalla tavalla. Aina välillä tuppaa mietityttämään se, ovatko unet oikeasti vain sattuman varaisia vai hakeeko oma pään sisältö niillä jotain tiettyä tarkoitusta.

Minä olen taipuvainen väittämään, että unet ovat tietynlainen koonti asioista, jotka ovat olleet mielen päällä. Ne eivät ole mikään tunteiden pyrkimys mihinkään, vaan enemmänkin aivojen irroittelua. Ihan kuin aivoissa jokin tuumisi, että mitähän hässäkkää saisi aikaan, jos nämä elementit yhdistäisi näin... Ja sitten viaton nukkuja saa riesakseen omituisia hätäkeskuksen päivystäjiä ja ex-aviomiehiä sun muita. Enää puuttuu se, että joku julkkis vierailisi.

Ihmisen arvo

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Onko se työ, perhe tai raha?

Sitä kysymystä tässä on joutunut pohtimaan, kun työyhteisössä on istuttu koulutuksessa. Periaatteessa koulutus pyrkii siihen, että tässäkin alle 20 hengen työyhteisössä jokainen uskaltaisi sanoa, mikä mättää. No, käytännössä epäilen, ettei sellaisen hengen luominen vain ole mahdollista, kun työ on näinkin erityyppistä jokaisella.

Juttelin itse eilen iltapäivällä työyhteisökonsultin kanssa kahden kesken noin tunnin verran. Kyseinen henkilö on vanhempi naisihminen, jolla on pitkä kokemus omasta työstään. Hän halusi tietää minun menneisyydestäni ja tulevaisuuden suunnitelmistani. Menneisyyden valottaminen tuntui tietyiltä osin kauhistavan häntä. Sieltä nimittäin löytyivät avioeron, väkivallan sekä jonkinlaisen juurettomuuden möröt.

Juurettomuudella en tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, mistä olen tullut ja ketkä ovat sukuani. Tarkoitan sitä juurettomuutta, etten tunne olevani kotona juuri missään. Minulla on aina matkalaukku pakattuna ja puolet muuttolaatikoista purkamatta. Ensimmäisen muuttoni jälkeen en ole asettunut koskaan mihinkään pysyvästi. Minulla meni melkein 3 vuotta, ennenkuin aloin kutsua ex-aviomieheni ostamaa taloa kodiksi. Eikä sitä lystiäkään sitten kovinkaan pitkään kestänyt. Jotenkin tuntuu kuin siinä koti-sanassa olisi jokin taika, joka muuttaa asiat heti huonompaan suuntaan.

Avioero ja väkivalta jättävät tietysti omat jälkensä ihmiseen. Kukaan ei voi väittää selviytyneensä niistä asioista täysin samanlaisena kuin aiemmin on ollut. Ainakaan minä en voi väittää sitä itseni kohdalta.

Voisi sanoa, että perhe-elämä minun kohdallani on toistaiseksi epäonnistunut ja komeasti. Työelämään olen päässyt viime vuonna käsiksi oikein kaksin käsin ja se tuntuu onnistavan paljon paremmin. Rahat minulla eivät ole koskaan jääneet pesimään. Voinko siis päätellä, että minun ihmisyyteni on pahasti vajavaista, kun kaksi asiaa kolmesta on enemmän tai vähemmän pielessä? Vai mittaisiko minun ihmisarvoani kuitenkin jokin muu asia?

Työyhteisökonsultti sanoi kahdesti, että minä olen rohkea nainen. Hänen mielestään on ollut rohkea valinta muuttaa toiselle puolelle Suomea ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä uudestaan. Minä en ole aivan samaa mieltä.

Etäsuhteet

Olen miettinyt, miten etäsuhteet toimivat. Onko niillä jokin kaikkea aikaa ja avaruutta uhmaama funktio vai muodostavatko ne jonkinlaisen rinnakkaistodellisuuden itseään varten? Toisinaan olen nimittäin huomannut, että etäsuhteita eivät koske samat syyn ja seurauksen lait kuin tavallisia suhteita.

Etäsuhteet ovat eräänlainen mysteeri. Pari saattaa asua eri puolilla Suomea ja suhde voi hyvin. Molemmat kaipaavat toisiaan juuri sopivasti, kumpikaan ei ole liian mustasukkainen eikä kumpikaan kaipaa toista suhdetta. Kun pari sitten päättää asettua vakituisesti yhteen asumaan ja elämään, ongelmat alkavat. Saman katon alla löytyy äkisti yksi sitoutumiskammoinen, yksi sairaalloisen mustasukkainen, yksi pettäjä, yksi väkivaltainen alkoholisti ja vähintään kaksi sellaista ihmistä, jolla ei ole pätkän vertaa suvaitsevaisuutta toista kohtaan.

Miten niin voi käydä?

Eivätkö esim. pitkät puhelinkeskustelut ja yhdessä aiemmin vietetty aika mitenkään kohtaa todellisuutta ennen yhteen asettumista?

Kuolemasta

Ajatukset ovat tänään jotenkin sekavat. Töitä on liikaa ja mielessä taka-alalla painaa huoli rakkaasta ihmisestä, jolla on vaikea päivä. Ei ole helppoa saattaa hautaan omaa isäänsä. Ei edes silloin, kun kuolema on ollut odotettavissa ja surutyötä on ehtinyt tehdä jo sairaalasängyn vierellä.

Kuolema ja sen käsitteleminen on aina vaikeaa. Työn puolella näen yleensä elämänsä huippuvireessä olevia ihmisiä, mutta heitä koskettaa monesti isovanhemman poisnukkuminen tai oman vanhemman äkillinen ja arvaamaton lähtö. Koulutus on toki antanut eväitä siihen, kuinka läheisensä menettäneen kanssa on toimittava, mutta mikään koulutus ei lopultakaan anna sitä tietoa, miten toista voi oikeasti auttaa.

Olen huomannut, että nuorille ihmisille kuolema tuntuu kaukaiselta ja kauhistuttavalta. Jokainen nuori ajattelee, ettei kuolema voi koskaan tavoittaa juuri häntä itseään. Kauhistuttavinta on, jos joku suurin piirtein oman ikäinen kuolee. Se herättää nuoressa ihmisessä kuolemanpelon. Pelon, jota ei voi järkevästi käsitellä, sillä totuushan on se, että ennemmin tai myöhemmin jokainen kuolee. Joillekin pelko on kuitenkin niin lamaannuttavaa, että ihminen lakkaa elämästä pelätessään väistämätöntä.

Rakkaan ihmisen tilanteeseen palatakseni, hän on puhunut minulle paljon asioistaan. Hän on puhunut vanhemmistaan, omista ajatuksistaan ja tunteistaan sekä lapsistaan. Minä ymmärrän sen vaikeuden, joka on olemassa, kun täytyy kertoa pienelle lapselle niinkin vaikeaselkoisesta asiasta kuin kuolema. Lapsi ei ymmärrä asiaa samalla tavalla kuin aikuinen. Monen lapsen mielestä voi kuolla tänään ja leikkiä taas huomenna. Lapsen maailmassa taikuus on normaalia. Selittämättömiä asioita voi tapahtua.

Aikuiset eivät usko selittämättömiin asioihin. Eivät sitten millään. Vaikka kuolema koskettaa jokaista, kukaan ei osaa sitä selittää. Vieläkään kukaan ei selitä, miksi ihmiset kuolevat silloin kun kuolevat ja näennäisesti sattumanvaraisessa järjestyksessä. Ystäväni sanoi isänsä kohdalla tästä kauniisti;

"isäni lähtee sitten, kun hänelle on paikka valmiina, ei aiemmin"

Ruskot sun muut

Eilen täpinöissäni laitoin sähköpostia äidilleni. Mainitsin siinä, että työhuoneeni ikkunan edessä pomppii jänis. Itselleni tyypillisesti olin kirjoittanut sen harittavalla kymmensormijärjestelmällä väärin.

"Ehkä tästä järki vielä palautuu, kunhan nuo ruskot lakkaavat ikkunan alla hyppimisen."

Jep jep.. Sehän antoi aivan selvän kuvan minun kielitaidostani ja itseilmaisustani. Päätin oitis ottaa asiasta onkeeni ja selvitin, että ruskot voivat olla yhtä lailla koiria tai hevosia, niitäkin toisinaan näkyy tuosta samaisesta ikkunasta.

Tästä siis voidaan päätellä, että kaikki ikkunasta nähdyt eläimet ja muut oudot ilmiöt voidaan aina nimetä yleispätevästi ruskoiksi. Tai sitten ei...

Varoitusaika?

Kuinka paljon on kohtuullinen varoitusaika? Siis pitääkö ihmiselle todellakin riittää tunti ja kymmenen minuuttia siihen, että täydestä unesta on suihkunkäyneenä ja täysin valmistautuneena tekemässä toisen töitä?

Minut siis herätettiin puhelinsoitolla tänä aamuna klo 6.50 ja komennettiin pitämään lyhyt esitys vapaasti valitsemaani työalan aiheeseen liittyen klo 8.00. Ei ollut vaihtoehtoja. Äkkiä suihkuun, aamupalaa syödessäni yritin jotain esitystä valmistella ja sitten jo autoon 7.40 ja menoksi.

Ennenkin minulla on ollut sellaisia tunteita, että töitä torpataan niskaan aivan liian lyhyillä valmistautumisajoilla. Kohtuullista olisi ollut, että eilen olisin saanut tehtävän. Olisin voinut aivan oikeasti jotain valmistella, enkä mennä siitä kohtaa, missä aita on matalin. Vaan ei auta itku eikä parku markkinoilla. Kohta on toinen vastaavan tyyppinen esitys, mutta kohderyhmä on hieman erilainen eikä samaa esitystä siis voi käyttää. Joskus sitä vaan toivoo, että kaikki asiat menisivät niin yksi yhteen, ettei tarvitsisi aina kaikkea muokata ja muunnella.

En tiedä...

Onneksi on edes kevät.

Näitä päiviä

Tämä on todellakin taas näitä päiviä. Liikaa työtä sektorilla; leikkaa, liimaa, monista ja taita. Aivot harhautuvat jonnekin pääkopan ulkopuolelle ja sitten huomaa leikanneensa juuri siitä, mistä ei pitänyt leikata ja taittaneensa kaiken vielä päin helvettiä, kun monistus kaksipuoliseksi muuttuikin yllättäen väärinpäin käänteiseksi. Siis tekstit ovat eri päin kuin niiden piti... Kuka kävi puuttumassa siihen monistuskoneeseen kesken minun työni?

Liian monta rautaa yhtäaikaa tulessa ja kaikilla raudoilla yhtä suuri kiire tulla taotuiksi.

Tämä on niitäkin päiviä, kun elämän pienetkin ilot tuntuvat hävinneen jonnekin unhon yöhön. Mieleen palaa vain ajatuksia siitä, että rahat ovat lopussa, vaikka vielä pitää puoli kuukautta kitkuttaa, ystävät ovat omilla teillään, eikä heistäkään kuulu mitään. Aivan kuin olisin yksin koko maailmankaikkeudessa. Paitsi tietysti esimies on täällä myös lykkäämässä ovista ja ikkunoita lisää töitä, etteivät pääse loppumaan. No, eihän se nyt pelkästään ole esimiehen syy, että töitä tulee. Näissä hommissa työt tulevat ulkoapäin ja niitä on vain tehtävä parhaansa mukaan. Vaikka välillä risoisikin siihen malliin, että olisi helpointa vain antaa asioiden olla.

Sattuma

Minulla soi sunnuntai-iltana puhelin. Katsoin sen verran näyttöä, että joku soitti 02-telealueen lankanumerosta. Vaikka minulla ei sielläpäin tuttuja juuri olekaan, vastasin puhelimeen normaalisti etunimelläni. Puhelu kehittyi jotenkin tähän suuntaan...

Miesääni: - Haloo, onko siellä Olavi?
Minä: - Ei, tässä numerossa ei kyllä ole ketään Olavia.
Miesääni: - Minnekäs tämä nyt sitten tuli?
Minä: - No, tämä on "Rovaniemellä". (turha teitä on oikealla paikkakunnalla kiusata)
Miesääni: - Minä tavoittelin tuonne Tampereelle... (hetken tauko)... Minkäslainen sää siellä on?
Minä: - Vähän satoi lunta äskettäin, mutta nyt paistaa kyllä aurinko.
Miesääni: -Niin, minä olen muuten "Joppe". Vai sataa siellä lunta... Minä olen muuten rekkamies, on tullut ajettua useasti sieltä päin. Itse asiassa olen tiistaina keikalla sielläpäin... Kylä sinun kanssasi on sitten mukava jutella.. Et antaisi numeroasi, kun minä tästä lankapuhelimesta soittelen, eikä siihen jää nuo numerot muistiin?
Minä: - En minä taida antaa numeroani, kun se on salainen.
Miesääni: - Voi harmi. Kuule, oletko sinä naimisissa?
Minä: - Olen eronnut, mutta seurustelen nykyään. Vaihdoin parempaan...
Miesääni: - Harmi.. Kuule, heivaa se ukko menemään ja muuta tänne minun luokseni.. Minkäs ikäinen sinä oletkaan?
Minä: - 26 vuotta.
Miesääni: - Minä en olekaan mikään lapsi enää. Minä täytän 54 kohta. Kuule, kyllä sinun kanssasi on sitten mukava jutella...
Minä: - Kiitos. Minun kyllä pitäisi tehdä vähän muuta kuin jutella puhelimessa nyt...
Miesääni: - Jaa... Et sinä nyt antaisi kuitenkin minulle sitä numeroasi? Tai ota talteen minun numeroni, kun se kuitenkin näkyy siinä sinun kännykässäsi...
Minä: - No, en minä sitä omaa numeroani anna.
Miesääni: - Kyllä sinä olet sitten mukava likka...

Tätä rataa keskustelu jatkui noin 15 minuuttia, kunnes "Joppe" vihdoin tajusi, että minua ei kovinkaan suuresti innostanut keskustella väärään numeroon soittaneen miehen kanssa pidemmästi. Etenkään pienessä sievässä olevan, keski-ikäisen miehen kanssa.

Ihmeellistä...

Työpaikan ikkunasta ulos katsoessani näin jäniksen. Sellaisen valkoturkkisen jäniksen, jolla on pää ruskea. Paha sanoa, mitä se tässä ikkunan alla teki, kyyristeli ja katseli ympärilleen. Ilmeisesti sillä on oma reittinsä tästä pihan poikki.

Jäniksen näkeminen on sinällään aika ihmeellistä, kun olen tottunut enimmäkseen näkemään pupujussin jälkiä pitkin pihoja. Täällä kuitenkin näkee livenä ne jäljet jättäneen koipeliininkin. Ehkä se johtuu siitä, että luonto tuntuu olevan täällä lähempänä ihmistä. Välistä tuntuu suorastaan siltä, että villi luonto tunkee syliin asti. Pihat eivät ole sellaisia kivisiä alueita kuin Etelä-Suomessa. Täällä pihat ovat kyllä hyvin hoidettuja, mutta ne rajautuvat metsän reunoihin yllättävän usein. Ensin on tasaista nurmikkoa ja aidan toisella puolella voisi hyvin kuvitella susilaumoja vaeltelemassa.

Toinen luonnon suuri ihme täällä ovat jatkuvat lumisateet. Totta on, että Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen. Voisi vaan täälläkin loppua edes muutamaksi kuukaudeksi tuo lumen tulo. Henkilökohtaisesti pärjäisin ihan hyvin sillä, että lunta sataa marraskuusta maaliskuuhun. Kenen valopään ajatus sekin on, että täällä sataa lunta vielä toukokuun puolessa välissä?

Sää vaihtelee täällä yllättävästi. Viikko sitten oli yli +20 ja nyt ollaan taas miinuksella alkavissa lukemissa iltaisin. Pistää miettimään, miksi ylipäänsä muutin etelästä pohjoiseen. No, syyt siihen muuttoon olivat ja ovat edelleenkin hyvät. Yksi parhaista syistä oli ja on vakituinen työ. Toinen, ehkä vielä parempi syy on se, että täällä sai mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Kenelläkään ei ollut minusta ennakkokäsitystä sen perusteella, että tunsi minut tai jonkun ystäväni tai sukulaiseni entuudestaan. Täällä pääsi täysin omien voimiensa ja lahjojensa varaan.

Toisaalta on pelottavaa irrottautua täysin tutuista verkostoista ja maisemista, ottaa suunta täysin erilaiseen maisemaan ja kulttuuriin. Eihän tässä sentään vielä kieltä vaihtamaan joutunut, mutta Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä on vissi ero. Se ero näkyy ihmisissä, elämänrytmissä ja maailmankatsomuksessa.

Ahdistaako?

Viikonloppu herätti taas ajatuksia siitä, miten ihmisen elämä ehtiikään muuttua muutamissa sekunneissa. Yksi ainoa tiedonjyvänen voi aiheuttaa sen, että koko näkökulma johonkin asiaan muuttuu.

Pitkään jatkunut, määrittelemättömästä syystä johtunut ahdistus hävisi yllättäen. Tuntuisi aivan siltä, että menneisyys on päästänyt irti otteestaan ja antanut tilaa tulevaisuudelle. Ehkä syynä on se, että ystävä kertoi asioita, jotka laittoivat minut määrittelemään itseni ja menneen elämäni uudelleen. Ehkä syynä on vain se, että päästin itse viimein irti omasta syyllisyydestäni. En tiedä.

Yksi suuri voitto on se, että voin nykyiselle rakkaalleni puhua ex-puolisostani etunimellä. Exän kaikki vaikutusvalta minuun tuntuu hävinneen. Etunimen sanominen ja asioiden muistelu ei enää herätäkään ahdistusta tai muita suuria tunteita. Tämä tärähti käytäntöön aivan yhden puhelinsoiton jälkeen. Ei siihen vaadittu kuin tieto siitä, että minä en olekaan itse syyllinen niihin asioihin, joista minua syytettiin. Siis, ex toimii nykyisessä suhteessaan kuuleman mukaan yhtä huonosti kuin ennenkin.

Minä en taidakaan olla niin hankala nainen kuin oletin...

Irtopäitä

Otsikko ei suinkaan tarkoita, että olisin giljotiinilla tai ruostuneella kirveellä käynyt katkomassa kauloja. Enemmän on kyse siitä, miten tuntuu elämässä olevan asioita kesken. On sellaisia irtopäitä, joille pitäisi löytää lopullinen sijoituskohde.. vähän niinkuin töpselin voi laittaa pistorasiaan..

Vanhat ihmissuhteet pitäisi haudata, jotta ne eivät jäisi nurkkiin kummittelemaan, vaikka sen ne taitavat tehdä joka tapauksessa. Kuitenkin on asioita, jotka pitäisi jättää lopullisesti taakseen. Entiset seurustelukumppanit ja vastaavat ovat yksi sellainen asia, joista pitäisi päästä eroon lopullisesti ja vähän äkkiä. Samalla tavalla minä haluaisin hukata elämästäni muutamia ajanjaksoja, jolloin on mennyt liian kovaa ja korkealla. Enkä nyt tarkoita, että olisi otettu mitään disperiiniä vahvempaa. Nallekarkeilla saa aikaan tarpeeksi kovan sokerihumalan...

Joitain asioita vastaavasti kaipaan. Olisi äärettömän mukavaa, jos olisi voinut nähdä kummitytön kasvun läheltä. Sitä on kuitenkin turha toivoa, kun se on mahdotonta. Kyseinen seutukunta on liian pieni siihen, että minä voisin siellä elää rauhassa, kuten haluaisin. Jotenkin ex-miehen nyrkin väisteleminen ei kuulu minun käsitykseeni rauhasta.

Monissa asioissa tuntuu siltä, että irtopäät ovat juuri vanhan avioliiton jäänteitä, joita ei pysty enää sijoittamaan minnekään. Ne ovat niitä ihmissuhteita, jotka avioerossa katkesivat ja joita ei voi hoitaa, kun ei tiedä, miten asioita on toisessa päässä vääristelty. Minua kun ei kiinnosta saada toisen valheita niskaani. En ole koskaan sietänyt sitä, että vastuu omista teoista vieritetään toiselle tai jätetään kokonaan ottamatta vastuuta. Ehkä sen vuoksi minusta enää harvoin monet vanhat ystävät kuulevat. Yksin ei viitsi pitää ystävyyttä yllä. Sen vuoksi niistä suhteista tulee irtopäitä...

WHAT THE....?

Kävi tässä mielessä, että jos ihmisestä sanotaan hänen olevan pystyssä, kun hän on jaloillaan ja makaavan, kun on mahallaan niin milloin valas on pystyssä? Silloinko, kun se ui mahallaan? Vai pitäisikö valaan ponnistaa itsensä pyrstön varaan, jotta se olisi pystyssä?

Mitä ihmettä?

Ei voi kuin ihmetellä. Ihmiset luokittelevat itsensä aivan kummallisilla tavoilla. Hetken pyörähtäminen chat-huoneessa ja välittömästi minusta tehdään analyysi, jonka perusteella olen kiukkuinen, epäsosiaalinen pihtari. WHAT?

Mistä se määritelmä tuli? Kuka sen päätti? Pitääkö se muka paikkansa?

Enkö minä olekaan itse oman persoonani määrittelijä?

Miten lie?

En tiedä, onko älykästä jakaa ajatuksiaan täysin avoimella forumilla vai pitäisikö sulkea itsensä johonkin hoitolaitokseen mielenterveysongelmien vuoksi. No, ainakaan vielä eivät ole raahanneet hoitoon väkisin. Kai se kuuluu ihmisen elämään epäillä kaikkia ja kaikkea, kunnes toisin todistetaan. Minä en nimittäin usko, että ensimmäinenkään ihminen voi pitää ketään syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Ihmisen luonteeseen kuuluu se ikuinen epäilys siitä, että toinen huijaa kuitenkin. Johan se tuli todistettua Raamatun syntiinlankeemuksen kohdalla, että ihminen on herkkäuskoinen ja taipuvainen epäilemään. Eihän käärme sitä omenaa ihmiselle väkisin turpaan tunkenut. Käärme vain kysyi; "Sanoiko Jumala todella niin?"

Vähän saman tyyppiseen ajattelutapaan törmää joka päivä oman päänsä sisällä. Aina hakee merkitystä puheen takaa, vaikka sitä siellä ei olisikaan. Tietysti kun näitä asioita töissä ehtii pohtia päivästä toiseen, ei ole ihme, jos alkaa päässä vipata suuri ratas. Toisaalta olisi virkistävää joskus pohtia asioita ilman sitä tuomitsevaa asennetta, joka tuntuu tuuppaavaan toisesta laidasta aina sisälle ja sotkemaan hyvän pohdinnan. Järki aina väittää, että asioiden pohtiminen jälkikäteen on turhaa, koska kaatunutta maitoa ei enää saa takaisin astiaan.

Mitenköhän sitä saisi itsensä kehittymään siihen suuntaan, mihin haluaa? Tuntuu, että kehitys menee aina minne sattuu. Toisaalta siitä ei ole kauaa, kun havainnoin itsessäni kummallisia asenteita ja yllättävää kulmien hioutumista. Muistelen joskus nuorempana olleeni jyrkkä ja ehdoton asenteissani. Tietyt asenteet eivät ole muuttuneet minnekään, kuten asenteet perheeseen ja ystäviin, mutta enää toisten tekemiset eivät välttämättä aiheuta niin suuria tunnekuohuja. Riippuu tietenkin täysin siitä, kuka tekee ja mitä tekee.

Onkohan se kehitystä vai taantumista?

Ehkä minä vain palaan kohti sitä kehitysvaihetta, jossa ihminen päätti tulla alas puusta. Varmaan puussa olisikin helpompi elää. Ei tulisi mietiskeltyä sitä, mikä on ihmisen olemassaolon oikeutus.

Elämää, ei sen enempää..

Elämähän siis on. Se on tullut havaittua niin monesti ja niin karusti, että meinaa aina välillä järki irrota päänupista ja harhautua ulkomaailmaan. Ei siis sillä, että sitä järkeä juurikaan olisi tai muutakaan... Ottaa sitten tuostakin tolkun, ken pystyy. In any case homma vaan on niin, että asiat eivät elämässä mene ollenkaan suunnitelmien mukaan läheskään aina.

Henkilökohtaisella tasolla voi sanoa, että asiat menevät kaksipiippuisesti ristiin. Taakse on jäänyt elämää 26 vuotta ja niiden aikana on ehtinyt naimisiin ja eroamaan sekä ammattiin ja vakituisiin töihin. Tällä hetkellä työt pitävät poronhoitoalueella paikallaan ja toimimassa. Mieltä kiertää uusi suhde, joka ei ole alkanut ainakaan liian vauhdikkaasti. Hyvä niin...

Mitäkö kiertää? Uusi suhde siis on alkanut hitaasti, vasta muutaman kerran tavattu ja paljon puhuttu puhelimessa ja muissa viestintävälineissä. Taustalla mielessä kuitenkin siintelevät ne ajat, jolloin se kaikkein rakkain ihminen osoittautuikin kaikkein pahimmaksi vihamieheksi. Niin, viina, väkivalta ja pettäminen tuhoavat kaiken tieltään. Niistä ylitse pääseminen voi olla vaikeaa, kuten on tullut havaittua. Vielä vaikeampaa on lopettaa itsensä syyttäminen.

Itseään ihminen syyttää siitä, jos toinen pettää tai lyö. Harvinaisen typerä ajatusmalli, mutta ah niin todellinen. Ja kuinka sitä sitten muuttuu maailma, kun kuulee, että toinen ihminen on jatkanut samanlaista käytöstä seuraavankin kumppaninsa kohdalla. Ehkä vika ei siis ollutkaan minussa niinkuin luulin? Mitä se tarkoittaa? Onko minun määriteltävä itseni ja elämäni taas uudestaan?

Irtoajatuksia...