Vaputtaa...

Kohta on vappu. Jos perinteet pitävät paikkansa, sataa räntää taivaan täydeltä ja on niin kylmä, ettei pätkääkään kiinnosta pistää nenäänsä pihalle. Kaima on ilmoittanut halukkuutensa vappuseuraksi, joten eiköhän aika kulu kotosalla, jos ei sää suosi. Jos sää suosii, voisi ulkoiluttaa itseään ja lastenvaunuja jonkun verran. Koko viikkohan tässä on säiden suosiessa ravattukin ympäriinsä.

Kaima on ollut tämän viikon iltavuorossa, joten ei ole nähty. On jäänyt aikaa itselle miettiä ja pohtia. Samalla olen kuulostellut vähän niiden ihmisten mielipiteitä, jotka ovat asiasta kuulleet. Kaikki mielipiteet toistaiseksi ovat tukeneet sitä järjen ääntä, joka sanoo, että tätä tyyppiä kannattaisi katsella ihan vakavissaan. Ja sitten siellä päässä on se toinen pieni ääni, joka pitää huolen siitä, ettei varmasti pääse järjellä mitään päättämään. Se toinen ääni hihkuu kaiken aikaa, että jossain on vikaa. Hitto, omassa päässä se vika on.

Tulossa on pitkä vappuviikonloppu, jonka aikana luulisi ehtivän katsoa vähän enemmän ja miettiä sitten samalla sitä, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Jotenkaan en halua johtaa Kaimaa harhaan, mutten halua tyrmätäkään ellen ole täysin varma itse. Miksei voisi mennä kuin elokuvissa, joissa on aina happy end?

Johan nyt on.. siis markkinat...

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.

Minä ja mun...

On vallan kiintoisaa huomata, miten nämä mielialat heittelevät. Joku syyttäisi tästä hormoneja ja joku toinen vuodenaikaa, minä syytän puhtaasti omaa luonnettani, joka tahtoo olla toisinaan ihan hieman hankala. Onneksi elämä on edes vähän hionut niitä äärimmäisiä nurkkia tässä tempperamentissa, ettei elämä ole ihan niin vaikeaa kuin voisi olla.

Elämä on muutenkin jälleen kerran osoittanut omaa kummallisuuttaan. Kun alkaa lakkoon, ei mene aikaakaan, että jotain tapahtuu. Suurin piirtein sama kuin laihdutuskuurin aloittaessa alkaa heti sadella kutsuja kaiken maailman mässäysbileisiin. Nytkin vireillä on ehkä jotain tai sitten ei - en itse asiassa vielä aivan varma ole itsekään. Ajattelin ainakin katsoa tämän kortin, koska näyttäisi, että tällä kertaa voisi olla aivan tavallinen ihminen, eikä mikään ihme hiippari.

Oli kertakaikkisen hienoa nähdä kerrankin vastakkaisen sukupuolen edustajan suhtautuvan luontevasti lapseen. Keskivertoisesti mies-puoliset tuttavat ovat lähinnä hymyilleet vaivautuneesti ja pyrkineet pysymään mahdollisimman irti tilanteesta. Tämä katsottava kaveri istui olohuoneen lattialla lapsen kanssa melkein kaksi tuntia leikkimässä. Ei ollenkaan huono alku, että voittaa lapsen puolelleen ensi tapaamisella, kun lapsi on siinä hienossa vierastusvaiheessa, jossa kuka tahansa ovesta sisään tuleva ihminen on pelottava.

Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä tästä mahdollisesti seuraa tai on seuraamatta. Tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta jätän tähän pienen varauksen. Olen ennenkin huomannut, että alkuun monikin ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sitten se kiinnostus jotenkin latistuu minun osaltani. No, tämä olisi ainakin kunnollinen ja normaali ihminen, jos edes yrittäisi tutustua vähän tarkemmin, voisi yllättyä iloisestikin joskus.

Multihuipentuma...

Eilen oli sellainen päivä, että olisi tehnyt mieli huutaa. Taas vaihteeksi tuli sellainen tunne, että mitä tässä turhaan mitään yrittää. On niin kauhean turhauttavaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja ne epäonnistumisetkin joutuu jakamaan vain itsensä kanssa.

Okei, myönnän, että en itse ole kovinkaan aktiivinen ylläpitämään yhteyksiä ihmisiin. Se tuskin on kenellekään kovin uusi tieto. Lapsi ei ole suinkaan lisännyt minun aktiivisuuttani siinä asiassa, koska nyt joudun vielä tarkemmin miettimään, milloin soitan tai kutsun ihmisiä kylään. Saati sitten koska itse voin lähteä minnekään. Joskus ennen ainoa rajoittava tekijä oli työ, jonka epäsäännöllisyys aiheutti helpostikin ongelmia vapaa-ajan vietossa. Kissat eivät olleet ongelma, sillä hyvillä järjestelyillä ne pärjäsivät kyllä keskenään viikonlopun. Se tosin tarkoitti ylimääräistä hiekka-astiaa kahden tavallisen lisäksi, paria ylimääräistä vesikuppia ja ruokakuppia. Lasta ei voi kuitenkaan ihan tuollaisillakaan järjestelyillä jättää viikonlopuksi yksin.

Tässä kohtaa on jotenkin ongelmallista, kun ei voi suoraan kirjoittaa, mitä haluaisi sanoa. Joutuu miettimään, mitä sanoo ja miten, ettei vahingossakaan loukkaa ihmisiä, joita ei halua loukata. Sen puoleen olisi paljon helpompaa, jos tämän blogin olemassaolosta eivät tutut ihmiset tietäisi lainkaan. No, nykyaikana se lienee mahdotonta, kun lähes jokainen osaa etsiä tietoa netistä.

Eilen kuitenkin iski tilapäinen vitutuksen multihuipentuma. Tuli sellainen hetki, jolloin tuntui, että on oikeasti täysin yksin tässä elämässä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen tottunut mm. omaan autoon ja siihen, että pääsen kulkemaan silloin, kun itse haluan. Nyt minä olen ollut puolitoista vuotta jumissa yhdessä talossa ja viimeisen vuoden siitä ilman autoa. Jos joskus jonnekin haluaisin lähteäkin, en sinne pääse, koska autoa ei vaan irtoa lainaksi mistään. Ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että ei ole enää mitään paikkaa, minne lähtisikään irtautuakseen arjesta. Hotellilomakin kuulostaisi tässä kohtaa aivan luksukselta. Tosin sielläkin olisi sitten jumissa omassa huoneessaan tai lapsen rytmissä.

Ai jumaliste, että minua voi taas ottaa päähän oma elämä ja sen kulku. Myisin tämän elämän, mutta tästä saa niin huonosti väliä, ettei sillä rahalla saisi kovin kaksista tilallekaan.

Ehkä osan tunnelmista aiheuttaa Zen Cafén kuuntelu. Laiska, tyhmä ja saamaton -levyn raidoista minuun on aina kolahtanut nimiraidan lisäksi seuraava:

Halua et
Sait niin monta kertaa pettyä
Murheen likapyykkiin vettyä
Nyt kuivahdat

Pahoittelet
Suhteen kierrettä ja kulkuja
Rakkaudessa kun ei sulkuja
Harrasteta

refrain:
Pistät avaimen lukkoon
Ja se narahtaa
Aivan kuin suruaan sois
Tunnet viileän tuulen
Kun se kasvoillesi käy
Ja varisee pois

Yritä et
Tahto riitti oman aikansa
Kesti paljon tuplas taikansa

Pahoittelet
Annat illuusion kaatua
Romanttiseen multaan maatua
Ja tallaantua

refrain

Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli kaipaus jäänyt porstuan penkille
Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli haaveiden kaiku kiertynyt lenkille
Niinpä sinä menet
Niinpä sinä tulet
Rakkaus seisoo ikkunalaudalla

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

refrain

Pistät avaimen lukkoon
Pistät avaimen lukkoon
(Zen Café: Pistät avaimen lukkoon)

Tahdon halvan naisen...

Edelliseen postaukseen laitoin Timo Rautiaisen biisin sanat. Olen sittemmin kuunnellut varsin paljon Rautiaista. Ilmeisesti on menossa se vaihe, että tuo musiikki puree. Samalla levylautasella on pyörinyt välillä Zen Café. Jostain syystä juuri nyt vaan taas iskevät monet kappaleet niin kovasti omaan sielunmaisemaan.

Olen muutenkin huomannut, että kuuntelen musiikkia hyvin kausiluontoisesti. Joskus on niitä kausia, että on aivan sama, mitä musiikkia kuuluu. Joskus taas haluaa kuunnella yhtä tai kahta laulua uudestaan ja uudestaan. Usein tähän ns. "yhden raidan"-kauteen kuuluu sekin, että minulla soi päässä koko ajan joku biisi tai jokin tietty kohta biisistä. Yllättävää kyllä, aika usein se päässä soiva kappale on tuntunut olevan jokin täysin holtiton laulu, joka ei sovi mitenkään mihinkään elämäntilanteeseen. Viimeisin tällainen raita on ollut Zen Cafén Tahdon halvan naisen.

Minusta on ollut koomista, että kyseinen raita on ainakin ollut soittokiellossa radioasemilla. Sitä pidettiin sanoituksensa puolesta liian loukkaavana. Minua se ei ole koskaan loukannut. Jotenkin ymmärrän sen sanoituksen takana olevan ajatuksen. Siis vaikka en olekaan mies, voin jotenkin ymmärtää, että toisinaan mies voi toivoa naisensa olevan sellainen kuin joskus seurustelun alussa. Monestihan alussa on ne viimeisen päälle laitetut ja harkitut naiset ja sitten jossain kohtaa astuvat kuvaan flanellipyjamat ja ryppyvoiteet. Tuskin mies mieluummin niitä flanellipyjamia katselee.

Sinällään on hauskaa, että lähes jokaiseen kuulemaansa kappaleeseen voi jotenkin ujuttaa oman elämänsä hetkiä. Siis melkein kaikessa musiikissa on jotain sellaista, joka riipaisee omia tunteita jollain tasolla. Jotkut kappaleet sitten jäävät pidemmäksi aikaa elämään siinä rinnalla. Toisinaan on ihan hyvä kaivella omia levykokoelmiaan ja kuunnella sieltä löytyviä aarteita. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä tänään kolahtaa. Joskus vastaavasti hakee jotain tiettyä kappaletta. Musiikki on kuitenkin musiikkia ja elämä ilman sitä olisi pirun paljon tylsempää.

Haikeutta?

Lapsi pitää Timo Rautiaisen musiikista. Kuuntelin pitkästä aikaa Sarvivuori-levyä, kun löysin sen levyjä plärätessäni. Kannet ovat tietenkin jossain susihukassa, mutta onneksi on Lirama. Kävin siis etsimässä laulun sanat esille, kun ne jotenkin tuntuivat osuvan juuri siihen tilanteeseen ja mielentilaan, joka juuri nyt vallitsee. Olen monesti puhunut lapsesta, omasta turhautuneisuudesta ja olosta, kun joutuu yksikseen rämpimään eteenpäin. Nämä sanat sanovat minun mielestäni paljon oleellista. Kaivakaa kappale esille ja kuunnelkaa, niin ehkä tulee sama fiilis kuin minullekin.

On lentänyt lintu ikkunaan
On pudonnut lumi sulaan maahan
Auringonsäde tuijottaa sen katsojaa
Siihen pysähdyn yllättäen
mutta silloin tiesin jo sen
Sitä miten, sitä vieläkään tiedä en

Sinä synnyit ja kaiken sekoitit
Sinä saavuit ja laitoit seinää vasten.
En siitä sinua kuitenkaan syyttää saa
Minä syyttää tahdo en
olenhan vain onnellinen
että minulla on sinut, jota saan rakastaa.

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa...
En lähde vierestäsi pois

Näen unessa ikkunasi taa:
sieltä sininen valo ulos loistaa
Siellä ymmärrän sinun olevan ja odottavan,
että tulisin turvaamaan
vielä vierellesi valvomaan
Tästä unestani herään ja sen pelkään tapahtuvan

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa
En lähde vierestäsi pois

Jos pyydän, tule minua vastaan
minun kanssani kulkemaan
tätä pitkää, yksinäistä matkaa
Et lähde vierestäni pois

(Timo Rautiainen: Meille niin rakas)

Ei niin kuin elokuvissa...

Nyt kun lapsikin alkaa vähitellen päästä yli flunssasta, on näköjään ehtinyt käydä niin, että meidän erinomainen unirytmi ja päivärytmi ovat menneet aivan ketuilleen. Siis oikeasti nyt on homma niin reisillään, että tänäänkin sain yli puolitoista tuntia laittaa lasta takaisin sänkyyn, kun ensimmäisen kahden tunnin nukkumisen jälkeen alkoi parku. Tähän asti meillä on pärjätty yksillä noin tunnin mittaisilla päikkäreillä ja sitten käyty yöunille iltakuuden pintaan. Tänään päikkärit otettin 1,5 tuntisina ja jo viideltä oli lapsi silmät ristissä. Sitten heräsikin parkumaan seitsemän jälkeen ja taistelua riitti uudelleen nukkumaan käymisessä.

Pari päivää tässä on itsellä ollut jotain aivan ihme tarmoa, kun olen sijoittanut huonekaluja uudelleen. Samalla on tullut purettua yksi hyllykkö ja kasattua toinen tilalle. Kasatun hyllykön purkaminen oli paljon haastavampaa kuin puretun kasaaminen. Voi toki johtua siitäkin, että halusin saada kubikin purettua sillä tavalla ehjänä, että sen voi kasata vastaisuudessa uudestaan, jos siltä tuntuu. Purkamisen perusteella tosin tuli mieleen, etten taida haluta kasata sitä uudestaan.

Huonekalujen järjesteleminen olisi toki paljon hauskempaa, jos ne kalusteet saisi järjestettyä jotenkin älykkäästi eikä vain sinnepäin. Tällä hetkellä on kuitenkin pakko tehdä myönnytyksiä sekä itse kalusteiden että niiden sijoittelun suhteen. Se, että kalusteissa joutuu tinkimään johtuu tietysti siitä, ettei ole oikeasti varaa ostaa uusia kalusteita, joita haluaisi, vaan on tyydyttävä niihin, mitä on saanut lahjoituksena ja keräilyerinä jostain hankkinut. Sijoittelussa tinkimisen syy on sitten käytännöllisempi. Yritin saada olohuoneesta yhden kulman sillä tavalla eristettyä, että se olisi lapselle vieläkin rauhallisempi makuusoppi. Lapsen sänkyä kun ei pysty tunkemaan minun makuuhuoneeseeni ja yläkertaan en ala vielä tässä vaiheessa lapsen kanssa ravata ollenkaan.

Jos minä jotain huonekalua himoitsen, se on keinutuoli. Ja vielä tarkemmin määriteltynä sellainen keinutuoli, johon mahtuu kunnolla leveämpikin hanuri. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin istua sellaisessa tuolissa, joka on liian kapea. Olen sitä keinutuolia himoinnut jo varmaankin kymmenen vuotta, mutten ole vieläkään ostanut, kun aina on tullut väliin jotain tärkeämpää hankintaa. Yleisimmin sellaiset rahat on menneet joko auton korjaamiseen tai auton korjaamiseen. Tällä kertaa kuitenkaan ei ole autoa, mutta ei sen puoleen ole rahaakaan.

Elämä olisi helpompaa, jos olisi rahaa niin, ettei tarvitsisi koko ajan laskeskella, miten pärjää. Mutta ei kun ei. Yhden ihmisen rahoilla, etenkään kelan tuilla, ei kovin pitkälle pötkitä. Joskus se suorastaan ärsyttää, kun seuraa niitä ihmisiä, joilla elämä tuntuu menevän putkeen. Voi oikeasti sanoa, että olen kateellinen niille ihmisille, joilla kaikki menee niin kuin elokuvissa. Minulla ei mene niin kuin elokuvissa.

Ei mene edes niin kuin Strömsössä. PRKL! Lisää liimaa ja teippiä...

Pipo kireällä...

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Ylläri...

Edellinen blogin päivittäminen katkesi vähän kesken osaltani. Minulla oli mielessä kirjoittaa jostain ihan asiastakin, mutta se jotenkin jäi, kun tuli muuta ajateltavaa. Facebook eli ystävällisemmin sanottuna naamakirja oli tietysti auki samaan aikaan ja sitä kauttahan voi jutella kavereiden kanssa samaan tapaan kuin messengerissä. Aika harvoin tulee sitä kautta juteltua ihmisten kanssa, mutta välillä sitä innostuu vastaamaan, kun joku toinen siellä alkaa jotain juttua heittää.

Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?

Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.

Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.

Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.

Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.

Sekalaista löpinää...

Taitaa olla vaihteeksi angiina. Päätelmä johtuu siitä, että ääni on pääosin hukassa ja kurkku tuntuu siltä kuin olisin nielaissut siilin. Samanlainen olo on ollut joskus ennenkin ja silloin konitohtorin diagnoosi on ollut angiina. Helpostihan se nieluviljelyllä selviää, mutta turha sitä viljelyä on lähteä vinkumaan pyhänä. Täytyy odotella tuonne arkeen ennenkuin kipaisee vaatimaan tikkua kurkkuunsa. Varsin epämiellyttäväähän se näytteen ottaminen on, mutta hyöty on aika suuri, jos sillä saadaan selville, miksi siili on pesiytynyt kurkkuun. Ennemmin lääkekuuri oikeaan aikaan ja ääni takaisin kuin pitkällinen poteminen ja odottelu, jos kuitenkin olisi kyseessä tavan kevätflunssa.

Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.

Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.

Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.

Puh...

Parin illan urakoinnilla sai kaikkiin vanhoihinkin postauksiin tunnisteet. Nyt on ehkä itsekin helpompi jäsennellä näitä tekstejä ja nähdä, mistä milloinkin on tullut kirjoiteltua. Helpostihan tuosta näkee, että miehet ja työ ovat lähes aika olleet mielessä ja antaneet aihetta kirjoittamiseen. Nyt alkaa varmaankin lapsi vähitellen sitten kiriä siihen rinnalle ja ehkä ohikin.

Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!

Kiirastorstaina...

Hiljainen viikko tai suuri viikko tai miksi nyt haluaakaan nimetä.. Menossa kuitenkin kohti pääsiäistä kaiken aikaa. Jostain syystä pitkäperjantai tuo minulle mieleen aina yhden laulun, joka ei oikeastaan liity pitkäperjantaihin tai pääsiäiseen mitenkään. Se vaan soi minulla kaiken aikaa päättymättömästi pään sisällä. Pakko siis laittaa se tähän, jotta se ehkä poistuu soimasta.

Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tän ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä saakin kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssii sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Menee toraillessa tiistaipäivä, mykkäkoulussa keskiviikko, torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä
Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen: minne katsonkin, aina punaista nään
Mun pää paisuu
Mä hakkaan sitä seinään - näen mustaa verkalleen
Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan, minä saan sinut luopumaan, leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on
Eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Eikä tässä ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (3x)

(YUP: Rakkaus on pesti hulluuteen)