Tuplaus...

Jälleen harmaat aivosolut ovat raksuttaneet oman aikansa. Olen yllättäen pohtinut miehiä tai oikeastaan vain yhtä miestä. Kyse ei ole kultakorttireunaisestamiehestä, vaikka hän toisinaan minua häiritseekin viesteillään ja yllättäviin kellonaikoihin soitoillaan. Kyse on miehestä, josta en ole aiemmin tällä forumilla mitään puhunut, muistaakseni äidilleni olen kertaalleen maininnut ja tottakai Kokkola-Veteli-akselilla ollaan tässäkin asiassa parhaalla tietotasolla. Siis nyt puhutaan miehestä, josta en ole vieläkään saanut selvää, vaikka olen asiaa tutkiskellut jo useamman kuukauden mielessäni.

Kyseinen mies on, yllättävää sinällään, Etelä-Suomesta. Olen joskus miettinyt sitäkin, miksi minulle tuntuu aina osuvan näitä kaukosuhteita. Ehkä minä vaan en osaa elää lähisuhteessa kenenkään kanssa tai minun persoonani on liian suuri lähitilanteeseen. Siis minä aiheutan toiselle osapuolelle liikaa stressiä. Aivan mahdollinen yhtälö sinällään. Varmaankin kyse on joissain tilanteissa siitä, että minun vaan on helpompi elää sellaista elämää, jossa mies on läsnä silloin, kun itse haluan, puhelimen välityksellä. Toisaalta, ei se puhelinkeskustelukaan tee pitkän päälle autuaaksi, jos haluaa toiseen oikeasti tutustua.

Kauas on pitkä matka.

Välimatkalla on omat hyvät puolensa, mutta toisaalta se huolestuttaa. Kauas joutuu aina erikseen lähtemään ja siihen reissuun täytyy varata aikaa, sopia aikatauluja toisen kanssa ja noudattaa niitä. Lähelle voisi lähteä vain käymään, saamatta hirveää kiukkukohtausta siitä, jos toisella onkin töitä tai jotain muuta vastaavaa. Jotenkin minä nykyään olen alkanut protestoida kaikkia aikatauluja. Aina tuntuu, että aikataulun kanssa on jäniksen selässä, enkä minä pidä siitä tunteesta. Omalla autolla tai siis fordilla pääsee ilman suurempia minuuttiaikatauluja liikkumaan. Sen puoleen on mukavampi pitää kiinni omasta vapaudestaan. Tosin pitkän matkan ajaminen on harvinaisen puuduttavaa, etenkin, jos puhutaan Oulu - Jyväskylä välistä.

Onko vielä pitkä matka? Milloin ollaan perillä?

Ikuiset iskulauseet lasten suusta autossa. Luulin, että nuorten kanssa on helpompi ja mukavampi ajella, kun vein heitä erääseen tilaisuuteen muutama kuukausi sitten. Matkaa oli kaikkiaan yhteen suuntaan noin 200km. Puolet ajasta käytiin juuri tätä ikuisuus keskustelua siitä, onko matkaa vielä jäljellä ja miksi se ei tunnu ajallisesti lyhenevän yhtään. Yritä sitten siinä selittää, että kyse on osittain myös nopeusrajoituksista, joiden rikkominen ei ole mitenkään älykästä silloin, kun kyydissä on 6 ihmistä, vaikka autoon ei niin montaa saisi ottaakaan kerralla. Muutenkaan täydellä autolla kaahaaminen ei ole kovinkaan älykästä taloudelliselta kannalta. Hermojen kannalta se olisi toisinaan ihan älykäs valinta. Mutta taas harhauduin aiheesta...

Olen miettinyt sitäkin, josko muuttaisin vähitellen etelämmäs. Poro-kolari antoi osviittaa siihen suuntaan, että hyvinkin kannattaisi muuttaa jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa poroja on ainakin vähemmän. Siinä mielessä voisi olla kohta käsillä se aika, kun minä taas kerään vuoteeni ja kävelen tai autoilen. Osasyynä on myös se, että tällä hetkellä mieltä kovasti vaivaava mieskin asuu kaukana ja tutustumisen kannalta olisi ehdottomasti kätevämpää asua lähempänä. Toki sitten voi muuttaa vaikka samaan tupaan, jos alkaa näyttää asia vakavalta, mutta jo sitä ennen helpottaisi elämää kummasti tuon matkan lyheneminen. Tosin olen huomannut, että etelästä pohjoiseen päin matka on tuplat siitä, mitä se on pohjoisesta etelään päin... Mistä lie johtuu?

Fordismia...

No niin, tuossa se nyt sitten on. Siis tässä näkyy se poro, jonka sain oman Mondeoni tilalle, kun vein sen korjaamolle. Mondeon kärsäpäätähän voi ihailla noista aiemmista postauksista. Tämä Focus on nyt ilona sitten tämän viikon loppuun ainakin. Passaa toivoa, että ei tarvitse pitää viikonlopun yli. Pääsee itse noin kaksikymmentä kertaa halvemmalla, jos menee vain tämä viikko tuossa auton korjaamisessa. Tosin setä oli tällä kertaa autoliikkeessä sitä mieltä, että siinä voi kestää, kun siinä on niin paljon laitettavaa. Ihan kuin en olisi itse huomannutkaan...

Hieman aiheutti ylimääräisiä mietintöjä tämän kyseisen kaaran osalta se, mitä ihmettä minä teen kaikilla niillä vivuilla, joita on tungettu ratin lähistölle. Osalle vivuista löytyi jo aivan järkevää käyttöä, mutta silti. Kuka ihmeen älykääpiö haluaa laittaa ratin yhteyteen pari lisävipua, joita säätäessä varmasti harhautuu pientareelle tai keskiviivalle? Varmasti on ollut suunnittelijana mies!

Hyvä puoli kuitenkin se, että kyseessä on Ford, eikä mikään Mazda tai Honda tai Renault. Noita kaikkia tarjottiin ja minä totesin, että enhän minä autolla tullutkaan, joten milläs muulla minä lähtisinkään kuin Fordilla...

Kultakorttireunainenmies...

Selvennetään ja päivitetään tätä tilannetta jälleen, kun siihen on tarvetta ilmennyt. Siis, aloitamme alusta.. EI ESIHISTORIASTA ASTI!!! Ja viedään ne mammutit ja neanderthalin ihmiset takaisin varastoon... Siis aloitetaan kultakorttireunaisenmiehen ensimmäisestä ilmestymisestä minun elämääni.

Tästä aikaa taakse päin parisen vuotta. Siis aivan avioeron kynnyksillä tämä mies osui minun reitilleni jostain mystisestä syystä. Satunnaisesti hetkellinen juttelu chatissä tuotti tapaamisen syntymäpäivänäni toisella puolella Suomea. Mies tuli vain käymään ja tarjoamaan ruuat, palasi sitten omaan kotikaupunkiinsa ja alkoi ehdotella vakavampaa tutustumista. Kuuleman mukaan raha ei muodostu esteeksi hänelle, koska sitä rahaa hänellä riittää. Luvattiin isoa maasturia firman bensakortilla ja vaikka mitä, jos muuttaisin pääkaupunkiseudulle ja alkaisin hänen kanssaan suhteeseen.

Minulla jotenkin paloi hermo, hirtti kiinni, jos voi sanoa.

Raha on minulle siinä mielessä toisarvoinen asia, että on kivaa, jos sitä on ja ikävää jos ei ole, mutta elämä ei pyöri pelkästään sen voimalla. Toki olisi lottovoitto löytää mies, jolla on rahaa ja hyvä ulkonäkö, mutta ehkäpä sellainen mies ei haluakaan muuta kuin hetken hauskuutta. Tämä kultakorttireunainenmies muisti moneen otteeseen tähdentää näitä raha-asioita ja se alkoi ahdistaa minua. Minä yritin selittää sitä, etten ole onnenonkija, enkä halua sellaista mainettakaan. Lopulta hermostuin sen verran, että ilmoitin, ettei kyseisen herran kannata soitella. Sitten muutin Lappiin.

Hieman ennen vuodenvaihdetta työpuhelimeni soi. Numero näytti jokseenkin tutulta, joten vastasin siihen sillä oletuksella, että tunnen ihmisen varmaankin. Puhelu alkoi pitkällä vuodatuksella siitä, miksei minun oma numeroni ole julkinen. Työnumeroni löytyy kuvan kanssa netistä, joten minut kyllä tavoittaa, jos haluaa. Vasta sen vuodattamisen jälkeen mies muisti tarkistaa, että tiedänhän minä, kenen kanssa puhun. Puhetavasta ei voinut erehtyä, joten tiesin hyvinkin. Minä olen kuulemma jäänyt vaivaamaan. Miehen omien sanojen mukaan se on harvinaista.

Tänään puhelin soi taas, samasta numerosta.

Tällä kertaa mies sanoi, että hänellä jäi jotain todella pahasti kesken minun kohdallani. Ilmeisesti jonkin verran kiinnostan, mutta onko kyse ehkä siitä, etten minä hypännyt hänen rahojensa mukaan. Ehkä häntä kiinnostaakin juuri se, että kerrankin joku kieltäytyy tekemästä hänen tahtonsa mukaan. Varmaankin se on erikoista. En tiedä, kun ei itselläni koskaan ole ollut sitä rahaa, jolla toisia hyppyyttää.

Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa...

Ajatuksen virtaa...

Kuinkahan usein minä olenkaan täällä blogissani pohtinut miehiä? Vastaus: Päälle 70 postauksesta noin puolet ovat tavalla tai toisella käsitelleet elämäni miehiä. Sinällään hassua, sillä harvapa oikeastaan tietää, mitä minun elämässäni tulee ja menee. Todellisuutta on kuitenkin, että elämää on joskus, osa vakavampaa ja osa vähän vähemmän vakavaa.

Tässä vaiheessa kaikki sukulaiset ynnäilevät mielessään, ovatko he tietoisia kaikista miesjutuista vuosien varrella. Voi valaista, ette ole.

Jokaisella on omassa elämässään pieni musta alue, jota ei toisille näytetä. Minulla se on kautta aikojen ollut oma tunne-elämäni. Mieluummin pidän pillit pussissa siltä osin ja annan toisten olettaa, että asiat ovat jollain tolalla. Hyvin harvat ihmiset, pääasiassa menee kavereiden puolelle, tietävät, jos minulla on jotain viritteillä. Etenkään silloin en asioistani kerro, kun ne eivät ole vielä kirkossa kuulutettuja. Ennemmin järkytän kaikkia sukulaisiani samalla tavoin kuin aikanaan häitteni kohdalla. Saivathan vanhempanikin sentään varttia ennen vihkimistä tiedon...

Ehkä minä olen kuitenkin alkanut paljastaa itsestäni joissain asioissa enemmän. Olen huomannut, että siinä mielessä työskentely nuorien kanssa on varsin avartavaa. Monet nuoret haluavat puhua asioistaan ja he odottavat jonkinlaista vastakaikua. Heille pitäisi olla antamassa tukea ja joissain tilanteissa käytännön vinkkejä. Joskus se on helppoakin, mutta monta kertaa olen itse mielessäni miettinyt, kuinka paljon minä lopulta olen vastuussa siitä, mitä minä jollekin ohjeeksi annan. Huono neuvo voi olla vaarallisempi kuin terävä miekka, olen kuullut sanottavan.

Ainakin jotkut ihmiset ovat huomanneet sen, että minä olen helposti omassa kuoressani, josta minun ulos raahaamiseni voi kestää kauankin. Nuorten kanssa siellä kuoressa ei auta jököttää. Toisaalta, töissä tulee otettuakin aivan toisella tavalla ote elämään ja siihen, miten itse toimii. Olen siinä suhteessa auttamattomasti päätynyt tädiksi jo. No, ehkä se on tässä asiassa hyvästä.

Ja mitä niihin miehiin tulee.. Palataan asiaan taas myöhemmin, kun ajatus rullaa sinnepäin...

Motivaatiota?

On se outoa, miten joinain päivinä saa asioita tehtyä ja toisina ei. Eilen oli sellainen päivä, että kaikki asiat tuli hoidettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja tänään tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä osaltaan on kyse siitä, että toisina päivinä on motivaatiota ja toisina ei. Miksi ihmeessä se motivaatio vaihtelee niin hirvittävän paljon? Minä tehokkaasti syytän motivaation puutteesta tätä talvea ja pimeyttä. Mitä pimeämpää on, sen enemmän aikaa minä voisin viettää nukkuen. Onneksi sentään täällä alkaa jo huomata päivien pitenemisenkin. Muutaman kuukauden päästä minä taas valitan sitä, ettei täällä ole ollenkaan pimeää, jotta voisi nukkua.

Etelä- ja Pohjois-Suomella on tässä valoisuudessa huomattavissa selkeitä eroja. Joskus aiemmin ajattelin, että pohjoisessa on koko talven säkkipimeää, mutta todellisuudessa täällä on jotenkin sinistä monta kuukautta. Lumi kuitenkin heijastaa valoa aivan eri tavalla kuin märkä asvaltti. Lapissa ei kovinkaan usein ole tullut törmättyä tuohon märkään asvalttiin, joten on harvinaisen selvää, että täällä tuo vähäinenkin valo tuntuu erilaiselta. Muistan hyvinkin, kun tämän kuun alussa kävin Keski-Suomessa ja siellä ihmettelin hirveää vesisadetta, joka jäädytti ihmisen luihin ja ytimiin. Silloin mietin kahdesti sitä, haluanko todellakin vielä joskus muuttaa takaisin etelään. No, parin viime päivän pakkaset kyllä nostivat sitä muuttomielialaa taas. Tuntuu kauhealta, kun näkee, että ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Joka ainoa solu ruumiissa kapinoi sillä hetkellä ovesta ulos astumista.

Eilen puhuin serkkuni kanssa messengerin välityksellä hetken aikaa. Serkkuni puhui lapsistaan ja pohti, että ilman lapsia elämä olisi erilaista siinä, mitä tekee ja mitä ei. Siis perusasioita siitä, että lapset vaativat tietynlaisten rutiinien säilyttämistä. On kyse sitten ruoasta tai nukkumaanmenoajoista. Siinä yhteydessä totesin miettineeni joskus, että yksinhuoltajavanhempi ei voisi tehdä minun työtäni. Jotenkin tällaisen täysin kellonaikoihin ja viikonpäiviin sitomattoman työn tekeminen lastenhoidon ohella olisi mahdotonta. Minkälainen äiti tai isä lähtisi töihin perjantai-iltana kello 18 ollakseen töissä yli puolen yön ja jättäisi lapset selviytymään keskenään? Toisaalta, hoidon järjestäminen tuollaiselle kellonlyömälle on mahdotonta. Kukaan ei suostuisi omaa viikonloppuaan hassaamaan toisen ihmisen lapsiin. No, se oli vain ajatus, joka on pyörinyt joskus mielessä.

Ensi viikolla sitten menee foortikin korjuulle. Saa nähdä, miten pitkään siinä menee ja mikä on lopputulos. Toivon mukaan kaikki osat pysyvät siihen asti matkassa nippusiteiden voimalla.

Foortiremppaa...

Remppaa siis pukkaa foortin rutkuun. Käytin korjaamolla arvioitavana tuon poroeläinkolarin vahingot. Toteamus oli se, että miltei koko keula tarvitsee laittoa. Muovinen puskuri sanoi työsopimuksensa irti kokonaan jo aiemmin, siinä menivät etusumuvalotkin samalla ja ajovalojen pesimet. Pohjalevykin on kuulemma irronnut, enpä ollut osannut kaivatakaan. Johtuu ehkä siitä, etten vietä vapaa-aikaani auton alla ryömien ja pohjalevyä ihaillen. Konepeltiä eivät viitsi käydä oikomaan, vaan vaihtavat samantien kokonaan. Pääsevät ilmeisen paljon helpommalla, kun ei tarvitse purkaa kaikkia mahdollisia osia sieltä. Ajovalotkin vaativat korjausta. Näyttää siis siltä, että poro veti kuitenkin tässä törmäyksessä sen pidemmän korren.

No, joka tapauksessa ensi viikolle on sovittu korjausaika. Sitten saa ajella tyyriisti sijaisautolla ne päivät, jotka oman rutkun korjaamiseen menee. Ei vaan kehtaa pahasti sillä törmäillä. Se kävisi aivan liian kalliiksi jo.

Koomista oli käydä näyttämässä autoa. Olin etukäteen soittanut ja sopinut, minä päivänä auton tuon näytille. Koomista asiasta tekee se, että oli pitänyt erikseen sopia siitä, etten tuo sitä aamukahdeksalta vaan valoisan aikaan. Varmaan pitivät minua luolamiesaikaan jääneenä, mutta eivät valittaneet aiheesta enempää. Samalla tavalla jouduttiin sopimaan siitä, kun auto viedään korjaukseen. Tosin tällä kertaa minulle ei enää naurettu, kun sanoin, etten tuo sitä pimeällä. Harvaa ihmistä nimittäin naurattaa lähteä ajelemaan tällä pimeydellä pelkillä parkeilla. Sen verran on tällä hetkellä valotehoa autossa. Onneksi pitkät sentään toimivat vielä, mutta ei sitä voi pitkät päälläkään ajella toisia vastaan, kun tunnetusti niiden teho Fordissa on ihan kohtuullisen hyvä. On siis vältettävä pimeitä metsäteitä hetken aikaa.

Kuvissa esiintyvät molemmat etukulmat. Huomioikaa erityisesti pesuainesäiliön kaunis sijainti (oikeassa paikassa, mutta puskurittomana typerän näköinen) ja varsin kauniisti muotoiltu ajovalo (rikkinäinen lasi on uusinta uutta Lapissa) sekä ehdottomasti konepellin pehmeä muotoilu.

Työtä työtä...

Tänään on taas sellainen päivä, että vakavasti mietin, oliko ihmiskunnalta ollenkaan viisas valinta koskaan laskeutua puusta. Henkilökohtaisesti olisin varmasti ollut onnellisempi oksassa roikkuen. Harmi vain, ettei minulta asiaa ole tuolloin kysytty.

Vastuu jakautuu maailmassa harvinaisen omituisella tavalla. Esimies ottaa työasioista vastuun niinä hetkinä, kun hän kokee hyväksi. Muina aikoina työntekijä saa itse kantaa vastuun ja mahdolliset epäonnistumiset ruoditaan kovalla kädellä julkisissa keskusteluissa muiden työntekijöiden kanssa. Toisinaan tuntuu, että maailma on epäoikeudenmukainen tässä suhteessa. Minä voin tehdä paljon hyvää työtä saamatta siitä kiitosta, kun esimies pokkaa ne kiitokset puolestani. Vastaavasti kaiken paskan saa ottaa niskaansa aivan suruttomasti. Toiset vain pesevät kätensä koko tilanteesta.

Tänään on se päivä, kun esimies pesi kätensä ulkomaanretkestä, jonka ensisijaisena toimeenpanijana on ollut. Siirsi tehokkaasti vastuun kokonaan minulle. Hänen sanojensa mukaan minulla on olemassa jo valmiit suhteet nuorisoon ja näin ollen minun on luontevaa olla ryhmän vetäjä, koska hän itse ei matkaan lähde. Omien sanojensa mukaan kyseessä oli hänen valintansa, mutta käytännössä häntä kiellettiin lähtemästä. Olisi omituista, jos hallinnon ylin esimies olisi 3 kk poissa toimistostaan yhtä jaksoisesti.

Minua hirvittää. En todellakaan ollut suunnitellut lähteväni johtamaan parinkymmenen nuoren ryhmää jonnekin Keski-Eurooppaan. En etenkään sellaisiin maihin, joiden kielestä ja kulttuurista minulla ei ole juuri minkäänlaista kokemusta itselläni. Vielä karmivampaa koko tilanteessa on se, että muut matkaan lähtevät ns. työntekijät eivät ole vielä mitenkään projektissa sisällä. Yhteistyökumppanin toiminnanjohtaja vaihtuu ja tätä uutta toiminnanjohtajaa ei ole vielä edes valittu. Kolmanneksi työntekijäksi lähtee meille kesätöihin tuleva nuori opiskelija, jonka varaan ei sinällään uskalla laskea yhtään mitään vastuuta vaativaa tehtävää. Häntä ei kuitenkaan lain edessä katsottaisi vastuulliseksi. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee.

Muukin elämä tuntuu jälleen pyörivän töiden ympärillä. Mahdolliset, potentiaaliset miehet ovat toistaiseksi taas kutistuneet yhteen vaihtoehtoon, onneksi niin. Kyseinen mies on hyvässä harkinnassa ja jälleen kerran noin 800km päässä minusta. Jotenkin näyttäisivät nämä etäsuhteet osuvan minulle kaikkein tehokkaimmin. On kiinnostavaa nähdä, voisiko tämä alku jollain tavalla kääntyä positiiviseksi jatkoksi. Ainakin mies on ihmisenäkin minua kiinnostava tapaus, mitä kaikki miehet eivät suinkaan ole.

No jaa.. Liitetään tähän vielä matkaan kuva, joka on otettu Rovaniemen tieltä. Kello on ollut kuvan ottamishetkellä 11.16 eli päivä parhaimmillaan ja valoisimmillaan... Tällaiselta siis maailma näyttää Fordin ratin takaa katsottuna...



P.S. jos on mielikuvitusta, voi kuvitella siihen eteen poron tai ketun...

Työpäivä...

Keskimääräinen työaika on 8 tuntia päivässä. Ainakin monen ihmisen mielestä. Minun mielestäni se 8 tuntia olisi jo aika mukavan lyhyt työpäivä. Näitä mietteitä taas siivittävät ne totuudet, että tänäänkin olen aloittanut työpäivän klo 07.55 ja vieläkin istun työmaalla tietokoneen edessä. Nuoriso juoksee edelleen pingispöydän ympärillä ja pitää hauskaa. Ilmeisesti heille ei ole valjennut tähän ikään vieläkään, että minä todellakin olen ollut jo 13h töissä.

Joskus on niitäkin päiviä, että minä käyn työmaalla pyörähtämässä vain noin 4 - 5 h. Sellaisilla päivillä minä tasaan pitkiä leirivuorokausia, joita tulee vuodessa yli 30. Minä siis vietän hirvittävän määrän työajastani leireillä. Jos olisin leirillä jatkuvassa putkessa, olisin leirikeskuksessa kuukauden verran ilman taukoja. Käytännössä kuitenkin tuo määrä leirivuorokausia vastaa jopa 2kk normaalia työmäärää. Harva suostuisi elämään työpaikallaan 30 vuorokautta. Etenkään, kun työaikanasi et ole hetkeäkään vapaalla. Olet jatkuvasti vastuussa jonkun toisen lapsista. Se on raskasta.

Olen toisinaan miettinyt, missä maailmassa tästä työstä maksettava palkka vastaa työn vaativuutta. Joidenkin ihmisten mielestä nuorisotyö on äärettömän helppoa ja yksinkertaista. Menet vain ja pidät parit kerhot, leikit ja laulat. Aivan, mutta kun se ei riitä. Sen lisäksi, että sinun pitää osata lukematon määrä leikkejä ja lauluja, sinä olet vastuussa lasten ja nuorten turvallisuudesta. Etenkin leiriolosuhteissa vastuun ottaminen 20 hengestä on äärimmäisen raskasta. Jos jotain sattuu, leirin turvallisuusvastaava joutuu asian selvittämään, onko kyse ollut laiminlyönnistä vai kenties täysin ennakoimattomasta onnettomuudesta. Joskus on jopa niin, etteivät vanhemmat etukäteen suostu kertomaan, että heidän lapsellaan on vakava sairaus. Sairaskohtauksen sattuessa leirin turvallisuusvastaavaa syytetään laiminlyönnistä, kun hänelle ei ole edes suostuttu antamaan tarvittavia tietoja.

Leirityö ei muutenkaan ole aina herkkua. Parhaina hetkinä se on kuin lomaa. Pahimmillaan leiri on kuin päättymätön helvetti, jossa kaikki huutavat, ulkona sataa, eikä kenelläkään ole hauskaa. Minä vakavasti epäilen, että jokainen, joka sanoo leirityön olevan helppoa, ei ole koskaan ollut leirillä työntekijänä. Leirien ohjelmien etukäteisvalmistelu vie yllättävän paljon aikaa. Vielä enemmän vie aikaa ja hermoja niiden toteuttaminen. Jos et itse rakasta askartelua ja puuhaamista, vaatii työtä jo oikean asenteen ottaminen siksi aikaa, kun innostat toisia, yleensä vastahakoisia lapsia ja nuoria askartelemaan.

Työ palkitsee kyllä, mutta ei tilipussilla.

Harvinaisen palkitseva hetki voi olla silloin, kun äitiä parkuva lapsi vihdoin rauhoittuu, kun pääsee hetkeksi istumaan aikuisen syliin lohdutettavaksi. Palkitsevaa on sekin, kun nuoret uskaltavat puhua asioista suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Eräs palkitsevimmista hetkistä on kuulla alkuun vaikeasti työntekijä vaihdoksiin suhtautuneelta nuorelta, ettei hän halua työntekijän taas vaihtuvan.

Pitkät työpäivät pistävät kuitenkin pohtimaan, missä on mielekkyyden raja. Juuri tällä hetkellä nuorten kanssa on luotu hyvä ilmapiiri, jossa on vapaus sanoa ja tehdä, järjen ja kohteliaisuuden rajoissa. Työn tekeminen itsessään on muuttunut helpommaksi, kun rutiineja on kehittynyt. Toisinaan huomaa jopa päätyvänsä uskotuksi joillekin nuorille, turvalliseksi aikuiseksi, jolla on vielä jotain tajuntaa myös nuoren ihmisen maailmasta, vaikkakin vähenemään päin. Toisaalta jatkuvat 10 - 15 tuntisiksi venyvät työpäivät, huono palkka työmäärään nähden, esimiehen mielen mukaan vaihtuvat työtehtävät ja etäisyys kaikista omista ihmissuhteista vaativat oman veronsa. Suoraan sanoen minä olen tällä hetkellä väsynyt työhöni, henkisesti ja fyysisesti.

Henkisesti huomaa sen, että haluaisin vain nukkua koko talven, kuten karhu. Jatkuva henkinen alavireisyys heijastelee siihen, ettei tule etukäteen valmisteltua hartauksia tai kirjoitettua ajoissa tarvittavia tekstejä. Sitten viime tipassa venyttää pitkää päivää vielä parikymmentä minuuttia hoitaakseen pois jonkin pöytäkirjan tai muistion. Fyysinen väsymys on jatkuvaa. Pimeässä pitäisi minun mielestäni vain nukkua. Selkä on jatkuvasti enemmän ja vähemmän kipeä, eikä jatkuva säiden vaihtelu edes innosta menemään pihalle yhtään enempää kuin on pakko.

En tiedä. Olen miettinyt vakavasti työpaikan vaihtamista. Saa nyt nähdä milloin ja minne laitan jotain hakupapereita. Milloin katkeaa tässä suhteessa kamelin selkä...

Rontti...

On outoa opetella elämään vain yhden kissan taloudessa. Todellakin, voidaan puhua yhden kissan taloudesta, sillä kuten kaikki kissan omistajat tietävät, kissojen määrästä riippuu, millainen talous ei ole. Yksi kissa tietää paljon rapsutushetkiä sohvalla, sängyssä ja vessassa. Minnekään ei pääse ilman kynsien rapinaa, jolla kissa ilmoittaa tulevansa myös paikalle. Eikä edes lattian kuivauslastasta ole häätövälineeksi, kun kissa on päättänyt tulla vessaan rapsutettavaksi. Tosin vessan vetämisen ääni on aivan liikaa.

Kahdessa kissassa on toki paljon enemmän huolehtimista. Enemmän ruuan ostamista, enemmän kissanhiekan raahaamista sisään ja ulos ja enemmän rapsutettavia kohteita. Mutta kuitenkin.. Kaksi kissaa osaa leikkiä keskenään, eivätkä ne molemmat samaan aikaan saa hellyydenkipeys kohtauksia, jotka kestävät tunnin. Kaksi kissaa autossa maukumassa on myös sellainen efekti, jota suosittelen kokeilemaan, jos hermot ovat kunnossa. Mikään ihme, ettei porokolarikaan aiheuttanut kuin pari ylimääräistä sydämen lyöntiä ja ajatuksen siitä, että siinä pääsi paisti karkuun...



Erilaista on istua kotona nyt, kun vain yksi oranssi viiru satunnaisesti tunkee itseään kainaloon. Rontti on minun käsitykseni mukaan hyvinkin punainen väritykseltään, mutta syystä tai toisesta aina kun vien sen vanhemmilleni, sen väritys tuntuu muuttuvan toffeemaisemmaksi, siis vaalean ruskeaksi. Omituista, mutta totta. Laitetaan tähän kuva, jotta voitte itse miettiä. Rontti tykkää makailla pää alaspäin ja yllättävää kyllä kyseistä nojatuolia ei ole imuroitu ihan minuuttia aiemmin. Kyseessä siis tilannekuva, ei mikään siisteyskuva.

Loppiainen...

Olen jossain aiemmin kertonut siitä, että minulla on kaksi kissaa. Tästä eteenpäin voin sanoa, että minulla on vain yksi kissa. Sintti muutti autuaammille hiirestysmaille loppiaisena. Omituista, kuinka lemmikkiin kiintyy. Muutamassa vuodessa tuostakin pienestä kissasta oli tullut minulle tärkeä osa elämääni.

Sintti oli hieman vajaa 5-vuotias. Muistan hyvinkin sen päivän, kun kävimme kissan hakemassa kummityttöni kotoa. Pieni, harmaa kissan rääpäle, jolla oli tapana protestoida jättämällä sohvalle kosteita läikkiä. Nopeasti aika kului siihen, ettei kissa enää ollutkaan niin pieni, tapa protestoida oli olemassa loppuun asti.

Sintillä oli omat tapansa ja aikataulunsa. Aamulla, kaksi minuuttia ennen herätyskellon soittoa Sintti hyppäsi sänkyyn ja alkoi tuijottaa. Jos tuijotus yksistään ei herättänyt, Sintti alkoi haistella silmiä tai nenää. Kissan viiksiin herää varmasti, jos ne osuvat kasvoihin. Kun tavoite oli saavutettu ja ihminen siitä heräsi, Sintti alkoi puskea ja purra. Erityinen tykkää-pureminen oli Sintin oma spesialiteetti. Käytännössä ensin kissa puski, kun päästiin jonnekin poskihampaiden tienoille asti, kissalla oli suu hieman auki ja mikä tahansa osa kelpasi purtavaksi. Pariin kertaan jäi oikein mukavia jälkiäkin muistoksi tykkäämisestä.






Nykyään on harvinaisen hiljaista, kun herää. Rontti tietää olevansa yksin, eikä pidä meteliä. Toisinaan Rontti juoksentelee ympäriinsä ja naukuu. Luulee varmaankin, että Sintti tulee lopulta pois piilostaan. Sinttiä ei kuitenkaan enää kuulu. Kuva on viime kesältä. Siinä Sintti nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla. Toivottavasti nyt nukkuu yhtä tyytyväisesti omaa lopullista untaan...

Uusi vuosi, vanhat kujeet...

Mistähän tämän vuoden aloittaisi? Viikon mittainen vapaa, jonka aikana on ollut eristyneenä muusta maailmasta tuntuu tehneen hyvää. Tässä välissä vakuutusyhtiö on tehnyt päätöksen, jonka mukaan minun täytyy maksaa tuosta Petteri Punakuonon aiheuttamasta remontista vain omavastuuosuus. Jee! Hyvä uutinen sinällään, vaikka vakuutusmaksut tulevatkin nousemaan aivan varmasti reippaanlaisesti. No, pääasia, ettei henkilövahinkoja tullut.

Uusi vuosi oli, tuli ja meni. Hieman puolenyön jälkeen minulla pirahti puhelin ja tietenkin tunnistaessani soittajan, soitin hänelle takaisin päin. Kyse siis oli häläristä, jota tämän ihmisen kanssa olemme ennenkin käyttäneet silloin, kun toinen haluaa jutella, mutta puheaika on vähissä kyseiselle kuulle. Nytkin siis soitin takaisin toivottaakseni hänelle hyvää uutta vuotta ja kuunnellakseni, mitä hänellä on mielen päällä.

Jälleen kerran sellainen puhelu, joka sai kyyneleet virtaamaan. Tälläkin kertaa kyseisen ihmisen ääni, puheenaiheet ja muut saivat muistamaan hieman liiankin hyvin, mitä minulta otettiin pois. Kyse siis ei todellakaan ole ex-aviomiehestä. Sen ihmisen ääni saisi vain ärtymyksen nousemaan. Tämä kyseinen ihminen, jälleen kerran raotti mieltään niistä asioista, joita hän olisi halunnut elämältään, mutta sairauden takia jäivät nyt tulevaisuuden hämäriin. Hän puhui siitä, kuinka oli aikanaan halunnut enimmillään kolme lasta ja kahteen oli tullut stoppi avovaimon kanssa. Hetkellisen hiljaisuuden jälkeen hän totesi, että oikeastaan hän olisi halunnut minun kanssani lapsia, oli kuulemma jopa jo suunnitellut asioita siihen suuntaan. Mitäpä siinä sitten enempää tarvitaankaan, että toinen itkee?

No, elämä on jokseenkin epäoikeudenmukaista noissa asioissa. Täytyy vain toivoa, että elämä muuttuisi tasaisemmaksi. Alkaa vähitellen ilmeisesti tikittää se biologinen kello, joka vaatii olojen tasaantumista ja parisuhteen löytämistä. Se kello tosin on välillä jo kukkunutkin siihen malliin, että oksat pois ja pala larvaa.

Töissä on kohtuullisen rauhallista tällä hetkellä. Vielä ei ole alkanut se spurtti kohti kevättä ja kesää. Vielä vietetään rauhallista joululomaa. Loppiaisen jälkeen ollaan taasen mukana menossa. Tosin nyt jo tulee mietittyä kesän lomia, leirejä ja muita. Onneksi vielä ensi viikko menee reissailemiseen, tosin työpaikan kustannuksella. Siis minä vietän maanantaista torstaihin aikani Keski-Suomessa, työhön liittyen. Ehkä tuostakin koulutuksesta saa jotain inspiraatiota työntekoon taas tälle vuodelle.

Serkulle kerrottakoon, että kirjailen jossain vaiheessa näkyviin sen kultakorttireunaisen miehen tarinan. Sopii sitten naureskella historian merkillisyyksille... Tai tietysti, voit kysyä äidiltäsi, hänelläkin on muistaakseni aiheesta jotain tietoa... ;)