Joulun jälkeen...

Joulu otti ja humpsahti ovesta sisään tuoden tullessaan joulukuusen, hajusintit ja jouluruoan. Pari päivää tehokasta kinkun syömistä, suklaalla herkuttelua ja luvallista sohvalla löhöilyä on takana. Jouluruoka alkaa jo tässä vaiheessa tulla ulos korvista, suklaa naamasta ja sohvaan tulee kohta reikä makuupaikalle. Onneksi arki on alkanut ja voi ajatella muutakin kuin ruokien, lahjojen ja siivouksen riittävyyttä.

Meillä kävi vanha punanuttukin aattoiltana. Lapsi juoksi innoissaan ovelle, pakitti takaisin metrin pukin nähtyään ja totesi sen jälkeen, että tyyppi oli vaaraton. Tämän jälkeen lapsi esitteli kaikki muut joulupukille, kätteli ja lauloi, pelleili ja esiintyi, hyöri, pyöri ja lopulta auttoi lahjojen jaossa. Olihan sitä hauska katsoa, kun paketti toisensa jälkeen oli lapselle ja niitä todellakin oli monta. Ipanan ilme oli näkemisen arvoinen kyllä avausvaiheessakin. Kaksin käsin revittiin lahjapaperia ja etsittiin suosikkilahjaa.

Nyt lahjoilla on leikittu jo pari päivää. Jostain syystä Brion junarata on lapsen mielileluja. Muistan itse tykänneeni sellaisesta päiväkoti-ikäisenä. Ehkä siinä on se, että itse saa rakennella ihan millaisia ratoja vain ja sitten junalla voi ajella niitä pitkin vaikka minne. Toinen suosikki on nyt ollut Muumi-ensitietokone. Tämä läppäri kylläkin käy minun hermoilleni. Se on taas sellainen ärsyttävästi vinkuva muovilelu, joka voisi hyvinkin hajota pudotessaan. Pitää vaan toivoa, että se pysyy ehjänä edes hetken.

No, joululahjat on nyt avattu ja seuraavaksi pitäisi keskittyä taas arkeen. Tämän vuoksi eilen jo kävinkin vaihteeksi "työkkärissä". Piti ilmoittautua, että edelleen tässä olen töitä etsiskelemässä. Vielä en ole kauhean aktiivisesti ollut itseäni joka paikkaan tyrkyttämässä, mutta eilen laitoin - pitkästä aikaa - työhakemuksen. Kovin tahmeaa oli tehdä hakemusta ja ansioluetteloa. Lopulta päädyin hyvin riisuttuihin malleihin, joihin en laittanut ensimmäistäkään vähänkään epäilyttävää työkokemusta. En jaksanut käydä luettelemaan vanhoja kesätöitä jäätelön myynnistä asfaltin tekoon, kun ne eivät liittyneet mitenkään hakemaani paikkaan. No, paikka vaikuttaa jollekulle pedatulta, mutta pakkohan sitä oli hakea, kun erikseen lähettivät kotiin lapun aiheesta. Jäädään siis odottelemaan mahdollista vastausta.

4. adventin jälkimainingeissa...

Nyt alkaa näyttää ja tuoksua joululta. Suurin siivous on tehty, verhot, pöytäliinat ja matot vaihdettu. Jouluruuat on valmistettu, niiltä osin kuin itse teen ja muuten hankittu. Piparit on tehty odottamaan glögiä ja kynttilöitä. Outoa kyllä, jouluvalmistelut ovat niin hyvässä kuosissa, että ihan odotan jo itse aattoa.

Ahdistus varmaan iskee vielä muutamaan otteeseen aattona, kun takaraivoon kaivautuu joitain sellaisia asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Vähän hermostuttaa aaton jouluateria jo nyt. Ensimmäistä kertaa olen tehnyt itse laatikot ja samalla on ensimmäinen kerta, kun minä istun omaan pöytään jouluaterialle. Tähän asti olen aterioinut aina jonkun toisen pöydässä, yleensä vanhempieni.

Jätin suosiolla joulukorttien lähettämisen väliin tänä vuonna. Aiempina vuosina olen hiki otsalla kaivanut osoitteita ja arponut, kenelle niitä kortteja lähetetään. Tänä vuonna aion kollektiivisesti joulutervehtiä kaikkia sukulaisia, tuttavia ja ystäviä sosiaalisessa mediassa. Ne, jotka eivät sieltä löydy, saavat joulutervehdyksensä tekstiviestinä. Joidenkin mielestä tämä on varmasti ärsyttävää ja persoonatonta, mutta en nyt sanoisi sarjatyönä kirjoitettua korttia sen persoonallisemmaksi ratkaisuksi. Eikö kuitenkin tässä tapauksessa ratkaise itse ajatus, eikä niinkään sen toteuttamistapa. Ainakin minä toivon niin.

Vielä pitäisi hieman viitsiä viimeistellä siivoja. Siis pyyhkiä pinnoilta pölyä ja ennen aattoa ottaa imurilla isoimmat pölypallot pois. Toisaalta, kun joulukuusi tulee, on niitä neulasia kuitenkin lattialla, joten imuroitava se on viimeistään siinä vaiheessa. Lisäksi vielä voisi leipoa pari kuivaakakkua. Sitten olisi kahvipöydässäkin valinnanvaraa. En vaan tiedä, monestiko sitä ehtii oman pöydän kulmalle kahville joulun aikana. Kunhan ehtisi edes yhden kupillisen juoda rauhassa, olisi aika lailla koko joulu hyvissä kantimissa.

Varmaan eniten odotan joululta rauhoittumista. Haluaisin ajatella, että edes päiväksi elämä rauhoittuu ja kiire poistuu. En aio ottaa stressiä jouluateriasta, lahjoista tai muustakaan. Kun aattoaamu koittaa, olen tehnyt kaiken mitä olen ja sillä hyvä. Jos joku haluaa valittaa, hän saa sitten itse pistää paremmaksi. Tärkeintä lienee se, että on jotain syötävää ja yhteistä aikaa perheen kanssa.

Auts!

Voi ahdistus, ärsytys ja ketutus! Huonot yöunet, liian aikainen herätys ja tehotonta särkylääkettä. No joo, oikeastaan lääkkeessä on tehoa, mutta perusburanat vaan eivät auta hammassärkyyn. Siihen ei auta kuin hammaslääkäri ja sen ihanat instrumentit, kuten katupora, lurpsisletku, poskitampoonit ja vesiruisku. Onneksi sieltä löytyy myös puudutuspiikki, jonka jälkeen voidaan arpoa, mikä osa puutuu. Yleensä puutuu suurin piirtein siitä hampaan seutuvilta sekä nenästä. Kerran puutui korva ja takaraivo.

Viimeksi hammastohtorilla käydessä oli niin rentouttavaa, että meinasi uni tulla kesken poraamisen. Saavutus sekin. Normaalistihan sitä tuolia puristetaan rystyset valkoisina. Toivottavasti tänään on tarjolla yhtä rentouttava käynti kuin viimeksi, olisin sen tarpeessa.

Big Brother 2011

Vihdoinkin rutistus on ohi ja Isoveljen kisaan löytyi voittaja. Ohjelma sinällään on niin koukuttava, että minun on ollut pakko liimautua tv-vastaanottimen ääreen joka ilta. Varsinaiset päälähetykset olen tallentanut digiboksille ja katsonut seuraavana päivänä. Finaalilähetyksenkin katsoin tänään päivällä, kun lapsi nukkui päiväuniaan. Meillä on päiväunipakko voimassa.

Seurasin koko kauden varsin tiiviisti, millaisia juttuja eri kilpailijoista kerrottiin ja sitä, millä tavalla he toimivat talossa. Jokaisessa kilpailijassa oli piirteitä, jotka ärsyttivät ja jokaisessa oli myös piirteitä, joilla olisi ansainnut voiton. Mitä kauden voittajaan tulee, minun mielestäni palkinto meni oikealle ihmiselle. Viimeistä kilahdusta lukuunottamatta Janica käyttäytyi talon asukkaista miellyttävimmin. Pääsääntöisesti hän oli hiljaa, jos jonkun toisen naama ärsytti. Enkä muista sitäkään tapahtuneen, että hän olisi jatkuvasti raivostunut mupitättömistä asioista. Toki hän puhui toisten selän takana yhtä paljon kuin muutkin ja muistan "taivas ja helvetti"-viikkotehtävän lopulla tilanteen, jossa Janican käytöstä ruodittiin oikein isolla porukalla. Kuulostaa ehkä omituiselta, mutta minä pidin Janican tietynlaisesta korrektiudesta ja suoraselkäisyydestä. Hänelle ei ollut ongelma, että hän toisena työnään strippaa ja sen tiedon perusteella hänet leimataan heti tietynlaiseksi ihmiseksi. Hän kuitenkin seisoi sanojensa ja tekojensa takana. Se on paljon enemmän kuin esimerkiksi Benin touhut ja selitykset haaremiviikon päätteeksi.

Tämän vuoden kilpailijoissa oli kaikenlaisia tyyppejä. Ehkä pahiten minua vastakarvaan hankasi alusta asti Annika. Hänen jatkuva kaakatuksensa, huomion hakeminen ja "hi-hi-hi, en mä tiedä" -vastauksensa kävivät hermoon. Hänen kohdallaan kovin aikaisessa vaiheessa aloin ihmetellä, kun nimeämisperusteissa aina toistuivat sanat: "meillä ei ole mitään yhteistä..." Sama kun jatkui viikosta ja ihmisestä toiseen, alkoi tuntua, että sen vian täytyy nyt olla jossain muualla kuin niissä nimetyissä.

Kausi kuitenkin päättyi ja jopa oikean kilpailijan voittoon. Mitähän telkkarista nyt katselisi?

Kotimaani ompi Suomi...

Eilinen itsenäisyyspäivä meni varsin epäjuhlallisissa merkeissä. Lasta kiukutti koko päivän, minua väsytti ja Kaima nuokkui milloin missäkin valittaen, että oli saanut nukkua vain 8,5 tuntia. Häneltä oli täysin päässyt unohtumaan, että esimerkiksi minä sain nukkua 6 tuntia, jonka aikana oli kahdesti noustava lapsen huutoon. Itsenäisyyspäiväfiilikset eivät siis olleet alkujaankaan korkealla.

Tunnelmaa ei paljoa parantanut päivän kulku muutenkaan. Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ipana pyöri ympärillä. Linnan juhlista meni maku, kun Kaima aukoi päätään vieressä ja lapsi huusi omassa huoneessaan milloin mitäkin. Kaiken kaikkiaan jokainen itsenäisyyspäivän traditio jäi noudattamatta, koska Kaima ei halunnut osallistua lapsen kaitsemiseen eikä mihinkään muuhunkaan.

Ainoa sellainen traditio, jonka saattoi toteuttaa, tapahtui oman pään sisällä. Jälleen kerran mietin mielessäni niitä ihmisiä, jotka joutuivat taistelemaan vapauden puolesta. Paikallisessa sanomalehdessä oli kysytty ihmisiltä, mikä Suomessa on parasta. Vastauksista muutama järkytti ainakin minua. Järkytystä aiheuttivat vastaukset, joissa sanottiin, että täällä mikään ei ole hyvin. Minä ihmettelen, missä nämä ihmiset haluaisivat asua ja elää, jos Suomessa heidän mielestään kaikki on huonosti. Voin vain epämääräisesti kuvitella, miten pahalta nuo sanat voivat tuntua sellaisesta ihmisestä, joka on kokenut sodan.

En tiedä millaisessa todellisuudessa eri ihmiset elävät. Minun todellisuudessani Suomi on hyvä maa, puutteistaan huolimatta turvallinen. Monia asioita voisi ja pitäisi korjata, ensimmäisenä itsekunkin asenteita - myös omiani. Jostain syystä meistä monilta on unohtunut ihmisyys. Me eksymme virallisten ja hyväksyttyjen selitystemme taakse, jotta emme joutuisi hyväksymään omaa ahneuttamme ja huonoa omatuntoamme. Meillä on tarve pitää yllä kalliita julkisia rakenteita, joilla voimme vierittää vastuun muiden auttamisesta kenelle tahansa muulle.

Yhteiskunnalliset epäkohdat ovat meillä kuitenkin pieniä verrattuna niihin maihin, joissa kaikilla ei ole edes alkeellisimpia oikeuksia. Kaikki ihmiset eivät automaattisesti syntyessään tule kirjatuiksi kansalaisiksi, eivätkä mitkään lait ja oikeudet suojele heitä. Näiden suurten asioiden rinnalla meidän pienet ongelmamme ovat pieniä. Sodissa taistelleet sukupolvet ovat antaneet meille mahdollisuuden elää vapaassa maassa. Moni antaisi tänä päivänäkin elämänsä sen puolesta.

Minä voin sanoa veteraaneille vain yhden sanan; "Kiitos!"

Kiintiöperussuomalainen tässä, hei!

Aamun varhaisina tunteina tulee pohdittua kaikenlaista. Nyt mietiskelin tasa-arvoa ja valelääkäreitä. Äkkisältään näillä kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä, mutta toisaalta niissä näkyy samoja piirteitä. Asiaa on varmaan avattava hieman, jotta siitä saa tolkkua.

Meillä yhteiskunta pyrkii edistämään tasa-arvoa eri yhteyksissä mm. kiintiöillä. Yksi typerimmistä kiintiöistä on sukupuolikiintiö. Meillä on opiskeluun hakeutuessa kiintiöpaikkoja eri sukupuolille, johtotehtävissä ja kaiken maailman puuhatoimikunnissa samoin. Ihmisiä valitaan siis tehtäviin sukupuolensa perusteella, ei sen mukaan, kuka on pätevin tai ylipäätään sopivin hommaan. Tasa-arvon näkökulmasta tämä ei kuulosta edes etäisesti oikean suuntaiselta. Sama ongelma on kaikissa kiintiöissä, ei pelkästään sukupuoleen sidotussa.

No, mitenkäs nämä valelääkärit saadaan mukaan kuvioon?

Meillähän on lääkäripula tässä maassa, kun monet vastavalmistuneet eivät halua enää tehdä töitä terveyskeskuksissa, joissa töitä on paljon, palkka huonompaa kuin yksityisellä puolella ja työajat vaihtelevat. Vastaavasti monet vanhemmat lääkärit ovat siirtyneet päivätöihin yksityiselle tai osittaiselle eläkkeelle. Näin ollen tarvitaan lisää työntekijöitä, jotka hoitavat meitä vähän köyhempiä. Meitä, joilla ei ole varaa hakeutua suoraan yksityiselle, kun flunssan ensimmäiset oireet iskevät.

Ja sitten ne valelääkärit... Valelääkärihän ei ole pätevä hoitamaan ja määräämään lääkkeitä tms. Mutta tasa-arvon periaatteellahan hänellä on kiintiö, jonka puitteissa toimia. Kun pätevyydellä ja osaamisella ei ole väliä yhteiskunnan muillakaan osa-alueilla, miksi tällainenkaan olisi poikkeus? Eikö se ole taas vääryys, jos tässä ei noudateta kiintiöperiaatetta?

Syrjiväähän se on, jos epäpätevä ei saa tehdä lääkärin töitä.. Yhtä syrjivää kuin laittaa syvästi hengellinen yli 80-vuotias neiti-ihminen päättämään pornomessujen ohjelmatarjonnasta - ihan vaan tasa-arvoon vedoten.

Joulukuu tulla jollotti

Joulukuu koukkasi taas yllättäen eteen vasemmalta. Vastahan oli elokuu ja koulut alkoivat. Minne kuukaudet tästä väliltä katosivat? Ilmeisesti pikku marakatti vei ne.

Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.

Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.

Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.

Voi väsytys!

Voi haukotus!

Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.

Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.

Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.

Studiossa...

Lapsi kävi eilen valokuvaamossa. Tämä sanoo jo sen, että meillä oli varsin täyteen buukattu toimintapäivä. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että lapsi on ikiliikkuja, on kuvaajalla haastetta saada edes se yksi onnistunut ruutu otettua. Ainakaan kotona kuvien ottaminen ei onnistu.

Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.

Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.

Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.

No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.

Kuka määrää?

Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.

Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.

Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.

Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.

Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.

Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.

Ystävät?

Muutamien viikkojen ajan olen pohtinut ystävyyttä ja ystäviä. Lähinnä olen miettinyt, olenko huono ystävä vai mistä on kyse. Tämä pohdinta iskeytyi omiin aivoihin sosiaalisen median kautta, kun havaitsin, etten ole kuullutkaan joistakin ystävistäni tai heidän kuulumisistaan vuoteen. Tarkoitan tällä sitä, että ystävillä on tapahtunut isoja asioita, joista en ollut kuullut mitään edes välillisesti.

On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.

En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.

Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.

Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.

Pitkä tauko...

Blogin kirjoittaminen on ollut pitkällä tauolla. Moni asia tässä todellisessa elämässä on antanut aihetta pysyä tiukemmin kiinni todellisuudessa kuin virtuaalimaailmassa. Kun elämä vie, täytyy vain mennä sen mukana ja yrittää mauttia. Suuria oivalluksia on tullut vastaan matkalla ja samalla yhtä suuria ihmetyksen aiheita. Tämä lyhykäinen ajatelma on nyt toivottavasti alku tiiviimmälle päivittämiselle ja tuntojen purkamiselle.