Etelä...

Jos pikkulinnut eivät vielä kaikille ole visertäneet, nyt vaakkuu sitten isompi raakku itse tietoa ilmoille kaikkien luettavaksi. Olen hakenut töitä Etelä-Suomesta. Vihdoin ja viimein siis ensimmäinen työhakemus jonnekin pois napapiirin pohjoiselta puolelta on lähtenyt. Hyvin lähelle kotiseutuja tämä hakemus nyt yllättävää kyllä lähti. Ehkä tässä on osasyynä ajatus siitä, että asunnon löytäminen siellä on vain puhelinsoiton päässä ja kulkeminen paljon nopeampaa pisteiden a ja b välillä, kun pisteet a ja b sijaitsevat paljon lähempänä toisiaan kuin täällä.

Tälle työhakemukselle on oikeastaan monta toisistaan irrallista syytä. Osittain tämän hetkinen työtilanne, osittain oma henkilökohtainen päänupin tilanne, parisuhteen tila, elämä kaikkiaan ja jokin sisäinen tunne jostain. Tässä on vähän sitä samaa fiilistä, josta puhuin siinä yhteydessä, kun mietin hakevani tänne pohjoiseen. Ehkä tämä nyt tarkoittaa sitä, että minun on aika muuttaa takaisin etelää kohti. Ääripäästä toiseenhan minä nähtävästi aina muutan kun muutan. En osaa muuttaa hillitysti muutamaa sataa kilometriä, vaan kerralla koko valtakunnan toisesta reunasta toiseen. Jos tämä olisi nyt vähän toisenlainen tilanne muuttaa kuitenkin...

Helppoahan sitä on jo tässä vaiheessa puhua muutosta, kun työpaikan hakuaikakin on vielä auki. Eihän sitä tiedä, pääseekö edes haastatteluun saati sitten saisi paikkaa. Sinne epäilemättä on muitakin hakijoita muutama kappale. Jos ne vielä osan saattaa paperilla piestäkin, tulee vastaan se hetki, että haastattelussakin pitäisi vakuuttaa työnantajan edustaja ja se ei enää olekaan ihan niin helppoa. Siinä sitä mokaa itsensä varmasti ja jos vielä sen jälkeen töihin haluaisivat, voisi sanoa, että siinä on maailman kymmenes ihme tapahtunut.

Pääpointti tässä on kuitenkin se, että nyt vihdoin ja viimein olen ensimmäisen hakemuksen pois täältä laittanut. Esimies tietää, että haen töitä muualta. Hän antoi luvan käyttää itseään suosittelijana ja lupasi jopa kirjoittaa työtodistuksen, jotta voin sen esittää mahdollisessa haastattelutilaisuudessa. Sopii toivoa, että vielä kehuisi mahdottomasti siinä kohtaa, jos suosituksia käydään kyselemään. No, kunhan edes sanoisi siinä kohtaa jotain positiivista.

Asteikko...

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...