100. postaus...

On se sitten hienoa huomata, että on todellinen no-lifer. Siis ei millään pahalla ketään aktiivi-blogin kirjoittajaa kohtaan, mutta jotenkin tuli vaan sellainen fiilis, kun tajusin, että tämä on jo sadas kerta, kun minä tänne ängen julki omia ajatuksiani.

Kun noita postauksia katselee itse, sinne mahtuu paljon kaikenlaista. Pääasiassa ne ovat hyvin päiväkirjamaisia pohdintoja asioista, jotka kulloinkin kaivavat minun mieltäni. Tällä hetkellä huolettaa jälleen se oma foorti. Ei siinä muuten mitään, mutta se pitää outoa ääntä. Ensi perjantaina selviää, mikä siinä ehkä mättää. Voisin itse arvioida, että kuulostaa rikkinäiseltä laakerilta. Tosin, minun autovian määrittelykykynihän on äärimmäisen rajallinen. Sentään sen tiedän, ettei vika johdu siitä, ettei autossa olisi bensaa. Jotain edistystä on sentään elämässä tapahtunut..

Toisaalta mielen päällä on hyvin usein se, että tahtoisi vain pois täältä pohjoisesta vähitellen. Viimeisin niitti tähän poistumisarkkuun oli se, kun minut keskiviikkoisessa työntekijäkokouksessa nuhdeltiin siitä, että olin ollut vapaan viikonloppuni poissa paikkakunnalta ilmoittamatta esimiehelle. Mieli teki sanoa harvinaisen rumasti, mutta nielin sen ja ajattelin mielessäni, että aivan kohta on paperit vetämässä jonnekin. Jos vaikka tuossa syksyllä, kun koulut alkavat, olisi minunkin aikani täällä päässä vähitellen täynnä. Ainakin silloin se on jo huomattavan paljon lähempänä se täältä lähteminen. En ole nimittäin ennen kuullut, että omasta vapaa-ajastakin pitäisi ilmoittaa esimiehelle. Perhana tätä menoa ilmoitan sille vastaisuudessa joka ilta, mihin aikaan käyn nukkumaan. Luulisi olevan jotain rajaa senkin ihmisen toiminnalla, mutta ei kun ei.

Tyttöjen kanssa jutellessa tuli aika selväksi se, että heidän mielestään on suuri ihme, että minä edes täällä enää keikun. No, ehkä onkin kyse siitä, etten ole vielä löytänyt itselleni mieleistä seutua, jonne sitten asettua lopullisesti. Täällähän sentään saa työkokemusta. Jossain vaiheessa tällekin hommalle varmasti vielä nauraa. Juuri nyt tuntuu siltä, että ennemmin tulee itku, jollei esimiehen toimintatapa muutu. Niin, pitäisi ehkä itsekin välillä ärähtää takaisin. En vain viitsi. Tapella saa maailman tappiin, jos siihen tuntee tarvetta.

Tyttöjen ilta...

Elämä on sitten raskasta toisinaan. Tyttöjen viikonloppua vietettiin Keski-Suomen tietämillä. Käytännössä siis tämä uudislappilainen otti ja lähti lauantaiaamuna liikkeelle kello 0500, ehtiäkseen ihmisten aikaan jonnekin. Kokkolan suunnalta otettiin lisämatkustaja, joka sitten intoutui välietapilta lähtien ajamaan. Välietapilla könötti yksi krapulainen vesieläjä, joka piti saaman matkaan myös. Harvinaisen krapulassa olikin, kun yritti nukkua matkan ajan takapenkillä ja vielä koko lauantai-illankin valitteli oloaan. No, se ei onneksi haittaa tahtia sillä ihmisellä, joka kerrankin pääsee irti töistään ja saa käydä Alkossa ilman mummojen tuijotusta. Nautinnollista todellakin!

Keski-Suomi, siis Jyväskylä, vaikutti ihan kauniin keväiseltä. Siis se osa, jota katseltiin ikkunan läpi, kun ketään ei suuremmin inspiroinut viettää baari-iltaa. Ehkä se johtui siitäkin, että vain kaksi meistä olisi todella voinut hakeutua jatkoille, mutta toinen heistäkin oli siinä kunnossa, ettei edes aloitellut. Niinpä niin. Istuttiin, syötiin, puhuttin, pelattiin, puhuttiin, syötiin, juotiin, puhuttiin, kuunneltiin musiikkia, puhuttiin, pestiin hampaat, puhuttiin, yritettiin nukkua, puhuttiin ja äkkiä syvä hiljaisuus, kun kaikki nukahtivat melkein kesken lauseen.

Sunnuntaiaamu tuli 6 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jostain syystä kirkonkellot soivat häiritsevän kovaa. Voi tietysti johtua siitäkin, että on tottunut täyteen hiljaisuuteen. Kuitenkin, omatoimisesti kahvinkeittoon alkaminen ei ollut kovinkaan tehokasta. Ensin piti yrittää paikantaa kahvit, suodatinpussit ja keittimen kaikki osatkin. Olipa harvinaisen hankala elämä siinä kohtaa. Löytyi kuitenkin ja samalla sekunnilla oli jalkeilla emäntäkin, kun vieraat alkoivat omatoimisesti kaivaa kaappeja. Tehokkain tapa herättää nainen on siis selkeästi se, että alkaa kaivella tämän keittiönkappeja omatoimisesti.

Surkealta tuntui siinä kohtaa iltaa, kun piti startata pois päin. Liian lyhyt aika on yksi ilta. No, on kuitenkin ihmisillä taas muisteltavaa.

Auto suuntasi vesieläjän välietappikohteeseen. Siellä seurasta poistui Kokkolan suuntakin. Yöllinen saunonta tosin alkoi sitten tipauttaa minuakin, kun päätin jäädä yöksi välietappiin. Ei niin mitään jakoa siihen, että olisin lähtenyt kiireessä pudottelemaan vielä pohjoiseen. Kuuluisa "yks-kaks-naps"-nukahtaminen iski miltei kesken sanan. Ei kuulunut minun korviini saukon vaellus, eikä mikään muukaan luontoääni tuona yönä. Aamullakaan ei tullut tajuntaan saakka viestin merkkiääni, vaikka viestiä selvästikin oli pukannut.

Maanantaipäivä meni sitten saukon työmaahan tutustuen, hiuksia värjäten ja puhuen. Jostain syystä tuntuu, että nyt on saanut puhua puolen vuoden tarpeet niiltä osin, mitä on tähän asti jäänyt puhumatta. Teki selkeästi terää. Ei työmaallaan voi, eikä halua puhua aivan kaikkea ja kuitenkin ystävillä on tapana antaa älykkäitä kommentteja välillä niihin asioihin, joiden kanssa itse hakkaa päätään seinään. Toivottavasti muillakin tilaisuuteen osallistujilla on samanlainen olotila asian suhteen. Ainakin minua se virkisti kummasti.

Maanantai-iltana kellon ollessa jossain 1600 tienoilla, starttasi Mondeo taas pohjoiseen. Vähän seitsemän jälkeen sijainti oli Oulu. Sanotaan siitä vaikka sen verran, että niskassa on puremajälki. Hyvinkin hiusrajassa, mutta pitää varoa, että hiukset varmasti peittävät sen niin kauan kuin on tarvis.

Kotosalla olin aamuyöllä kello 0300. Rontti oli harvinaisen onnellinen kissa, kiehnäsi jalkoja ja jutteli ja pyöri. Meinasin kampata itseni kissaan vielä illan päätteeksi. Onneksi kuitenkin päädyin omaan sänkyyni ilman sen suurempia temppuja. Uni tuli saman tien.

Katin kontit...

Pääsinpä ajattelemasta ja kehumasta, että Rontilla sentään on asiat suhteellisen hyvin. Sunnuntai-iltana tulin aika myöhään töistä kotiin. Kello oli varmaankin siinä yhdeksän tienoilla. Ihmettelin, kun ei kissaa näkynyt missään. Rontti on ottanut nimittäin tavaksi odotella aina ulko-ovella, kun tulen kotiin. No, nyt ei siis kissaa näkynyt, eikä lyhyt tarkastuskierroskaan tuonut kattia näkösälle. Kun sitten kutsuin erikseen, Rontti tuli aika rauhallisesti olohuoneeseen. Kävi istumaan ja nousi saman tien ylös, lattialle jäi tippa. Tämä ei tietenkään minusta vaikuttanut ollenkaan hyvältä, joten katti selälleen lattialle ja tutkiskelu käyntiin.

Lyhyt tutkiskelu vakuutti minut siitä, että pitää soittaa eläinlääkärille. Samalla kun hain eläinlääkärin numeroa luettelosta, kävin tarkastamassa aamulla tyhjätyt kissanhiekka-astiat ja kuten olin olettanutkin, ei niihin ollut ilmestynyt mitään. Eläinlääkärin sain kiinni naapurikunnasta, jossa oli viikonloppupäivystys. Puhelinkeskustelun aikana minulle tuli sellainen tunne, että on ehkä syytä viedä katti heti eläinlääkäriin, vaikka varmasti tämän tilanteen olisi voinut hoitaa maanantaiaamunakin.

Ajelin sitten vajaan tunnin päästäkseni eläinlääkärin vastaanotolle. Nuorehko naiseläinlääkäri sai sitten ensin tuikata pari piikkiä harvinaisen rauhalliseen kissaan. Rontti ei kuljetuskopassa edes yrittänyt nousta istumaan tai katselemaan. Makasi vain harvinaisen rauhallisesti. Eläinlääkärin vastaanotolla taas löytyi virtaa enemmänkin. Sitten olisi kiinnostanut kaikki muu kuin tutkimuspöydällä odottelu. Rauhoitus kuitenkin tehosi, kun sitä hetken aikaa odoteltiin. Itse asiassa odoteltiin aika kauankin...

Lopulta sitten kissa makasi ketarat oikosenaan tutkimuspöydällä ja eläinlääkäri pääsi tarkastamaan, mikä kissaa vaivaa. Ei mennyt siinä diagnoosissa kauaa. Kissalla oli virtsatie tukossa, tulehdus virtsaputkessa ja rakko täynnä. Käsipelillä lääkäri sitten alkoi sitä rakkoa tyhjentää. Joutui tosin ensin puhdistamaan sitä virtsaputkea hieman, että sai yhtään auki sitä virtsatietä. Tämän seurauksena Rontti kohteliaasti laski kovimmat paineet rakostaan eläinlääkärin päälle. Julmaa ja erittäin pahanhajuista.

Kissan rakko sitten puristettiin mahdollisimman tyhjäksi. Lyötiin kissalle kipulääkettä ja antibiootteja ja tarkasteltiin, mitä virtsassa oli. Kuulemma on rajatapaus siinä, pitäisikö syöttää erikoisruokaa. Täytyy siis mennä ostamaan sellaista ruokaa, joka ehkäisee vastaavanlaiset tapaukset tulevaisuudessa. Oli niin surkean ja kipeän oloinen kissa siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin lähdettiin.

Sain mukaani 10 päivän antibioottikuurin Rontille. Onneksi se syö ihan mieluusti ne napit ilman mitään väkisin syöttämistä. Maistuvat ilmeisesti hänen mielestään hyvälle. Nukutuksen jäljiltä kissa oli koko maanantaipäivän aika tokkurassa. Reppana meni ruokakupin luokse ja nuokkui siinä varmaan puolituntia, otti muutaman raksun ja nuokkui taas puolituntia. Onneksi eilen oli jo takaisin normaali Rontti kaikkine ärsyttävine tapoineen. Enää ei vaikuta vaisulta, eikä kipeältä. Pelästytti kuitenkin, kun äkkiä terve kissa onkin aivan apaattinen. Nyt on vain tarkkailtava vähän tarkemmin, ettei tule uudestaan samaa vaivaa. Kuulemma tämä vaiva on yleisempi leikatuilla poikakissoilla. Pitää siis harkita toisenkin kerran, leikkautanko Ronttia ollenkaan vai en. Voi olla, että katti saa pitää konttinsa...

Karmivaa...

Eilen illalla seurasin tv2 puolelta Silminnäkijää. Siinä puhuttiin eläinten heitteille jätöstä. Ohjelma pysäytti minut täydellisesti jälleen kerran. Kuvissa näytettiin kissoja, jotka olivat kuin luurankoja, yksi kissoista oli sytytetty palamaan ja viskattu kerrostalon 4. kerroksesta alas, eräässä kuvassa oli miltei 30 samanlaista mustavalkoista kissaa, jotka olivat kuolleita. Kuvat olivat järkyttäviä. Muutama likainen, nälkiintynyt koirakin kuvissa esiintyi. Vannoutuneena kissaihmisenä kuitenkin nuo kissojen kuvat järkyttivät enemmän. Toki, näytetyissä kuvissa nimenomaan oli järkyttävämpiä kuvia juuri kissoista.

Kaikkiaan tuo ohjelma sai minut miettimään sitä, miten raaka ja julma ihminen voikaan olla. Tuo raakuus ja julmuus kun ei jäänyt noissakaan tapauksissa pelkästään omiin lemmikkeihin kohdistuneeksi, vaan monissa tilanteissa koiranjätöksiä pursuavasta asunnosta löytyi vielä lapsiakin, jotka olivat aivan yhtä huonossa jamassa. Mikä pistää ihmiset hankkimaan lemmikkieläimiä, joista he eivät huolehdi riittävästi? Mikä vastaavasti saa ihmisen hankkimaan lapsia, jos heistä ei huolehdi?

Minun käsityskykyni on tässä suhteessa äärimmäisen rajallinen. Jos lapsi otetaan huostaan siitä syystä, ettei vanhempi häntä hoida kuten pitää, pitäisi jossain soida hälytyskellojen. Vielä huolestuttavampaa on se, että tällainen ihminen, jolta on jo kertaalleen viety lapsi, alkaa tehtailla lisää lapsia, koska hän itse niitä haluaa. Ei lapsia "tehdä", koska niitä halutaan. Lapsen pitäisi olla suuri lahja vanhemmilleen, ei lelu, joka on hauska niin kauan kuin on uusi. Ei lasta voi laittaa sivuun sitten, kun hän ei enää ole pieni ja suloinen nyytti, vaan raivokas, naama punaisena protestoiva uhmaikäinen. Ja kuitenkin moni tekee juuri näin lasten suhteen. Lapsia halutaan, koska vauvat ovat suloisia, mutta unohdetaan kokonaan, että muutaman vuoden sisällä on jo kyseessä sen verran itsenäinen yksilö, että joudutaan käymään tahtojen taistelua.

Eivätkä lemmikitkään ole omistajiensa täydellisessä vallassa. On aivan harhainen ajatus, että omalle koiralleen tai kissalleen voi tehdä, mitä haluaa. Eläimilläkin on omat oikeutensa. Harva vain muistaa sitä sillä hetkellä, kun suuttuu toiseen ihmiseen ja purkaa vihansa viattomaan lemmikkiin.

Pistää vihaksi. En silti aio piestä Ronttia siitä hyvästä, että toiset ihmiset ärsyttävät minua.

Outoa...

Yön aikana oli tapahtunut jotain todella outoa. Huomasin sen näin aamulla, kun kirjauduin tänne sisälle kirjoittaakseni taas jotain joutavaa blogiini. Joku oli yöllä vaihtanut kokonaan tämän bloggerin suomenkielle. Ei siinä mitään pahaa ole, päin vastoin. Oli vain harvinaisen yllättävää lukea kaikki aiemmin englanniksi komeilleet tekstit suomeksi välillä. Juuri kun minäkin olin ehtinyt tottua näihin kontrolleihin ja löysin suuremmin hakematta tarvittavat säätöpalikat, joku meni ja vaihtoi ne helpommin tunnistettaviksi suomen sanoiksi. No, pitää siis opetella tämä blogin kirjailu vielä omalla kotikielelläänkin. Onneksi sentään eivät samalla kääntäneet varsinaisia postauksia ruotsiksi tai norjaksi.

Outoa on tämä säätyyppikin tällä hetkellä. Eilen oli aamulla satanut uutta puhdasta lunta, illalla se oli miltei kokonaan jo sulanut pois. Tänään oli aamulla ulko-ovella vastassa luistinrata. Minulla ei tietenkään ollut hokkareita jalassa, joten otin tyylikkään voltin keskellä parkkipaikkaa. Hetkellinen mietintä maassa persuksillaan istuen palautti kummasti taas arkeen ihmisen. Samaa luistinrataa tuntuu olevan tällä hetkellä kaikki pihamaat. Tietysti minulla oli juuri tänään se aamunavauskierros, jolla joutuu hoippumaan firman parkkipaikan ja ala-asteen kentän läpi. Otin varman päälle ja kurvasin autolla sen puoli kilometriä opettajien parkkipaikalle ja hiihdin sieltä koulun ulko-ovelle. Se kannatti. Ei enempää noloja horjumisia ja lopulta muksahdusta omalle ahterilleen.

Oikeastaan tässä jo odottaa kesää. Tänään piti jättää loma-anomukset. Minä aikani arvoin asiaa kalenterin kanssa ja päädyin ajatukseen, että kesä-heinäkuun taite on oikein hyvä aika pitää lomaa. Silloin ei ole minulla leirejä, eikä muitakaan töitä. Saa sitten nähdä, mitä hauskaa taas keksii kesäksi, kun hetken asian kanssa pinnistelee. Epäilemättä meiltä löytyy jotain hauskaa tekemistä työn merkeissä. Niinhän siinä aina käy.

Outoa sekin....

Kuvaako minua?

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti ------------*-------- Introvertti
Käytännöllinen --------*------------ Intuitiivinen
Ajattelija ----------------*---- Tuntija
Impulsiivinen ----------------*---- Harkitsija
(mpmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa.


Kyseinen testi on täällä.

Iskevät...

Niin, osoittautui se pelko lumien lähdöstä perusteettomaksi. Vaikka pääsiäisenä paistoi aurinko ja lumet saivat sulaa, viime öinen lumisade muutti maiseman taas hyvin talviseksi. Ulkona tosin huomasi, että linnut visertelevät edelleen hyvinkin keväisesti. Jokin vanha sanonta muistaakseni menee näin: "Uusi lumi vanhan surma." Passaa vain toivoa, että se pitää paikkansa.

Kun pääsiäisestä on töiden puolesta vihdoin päästy rauhaan, alkaa taas rypistys kohti kesää. Kesällä on leirejä ja retkiä tiedossa. Sinne voi vähitellen jo suunnata omaa katsettaan. Yksi suurista ilon aiheista tälle kesälle on aivan oikea kesäloma. Minulla on mahdollisuus pitää ehkä jopa 3 tai 4 viikkoa lomaa putkeen, riippuen siitä, minne sijoitan yhden leirin. Vielä parempaa on se, että lomapäiviä jää vielä talvellekin. Minä saan siis ensi vuonna pitää talvilomaakin, JEE!

Jostain syystä tosin minulla on lisääntynyt viime aikoina sellainen tunne, etten ehkä ole täällä enää ensi talvena. En tiedä, onko tämä taas niitä samoja tunteita kuin aikanaan taloa ostettaessa ja tätä paikkaa hakiessa. Talon ostohetkellä minä ajattelin, että siitä paikasta ei tule koskaan minun kotiani ja tätä työpaikkaa hakiessa olin miltei varma siitä, että minä tulen tänne töihin. Nyt minulla on vähän samanlainen kutina siitä, että minä en ole täällä ensi vuonna tähän aikaan. En vain tiedä, missä minä sitten olisin. Outo tunne, ehkä se on kevättä.

Saa nähdä, mitä tapahtuu. Vuosi on tietyllä tavalla hyvin pitkä aika ja toisaalta, se on äärettömän lyhyt aika. Paras aika vaihtaa työpaikkaa olisi tietysti syksy, mutta en tiedä. Se edellyttäisi vähitellen uuden työpaikan etsimistä. Toistaiseksi ei ole tullut vastaan sitä ilmoitusta, joka sanoisi, että minun työpaikkani on tässä. Minä todellakin odotan sitä tunnetta noita paikkailmoituksia selaillessani. Se on iskenyt minulle ennenkin ja varmaan iskee vastaisuudessakin.

Pitkä Pitkäperjantai...

Pääsiäinen tulee, aurinko paistaa ja kevät lähestyy. On varsin erilaista olla pääsiäinen ja kevät täällä pohjoisessa. Viime kevät meni ihmettelyyn ja hämmästelyyn. Nyt tuntuu, että on olemassa jokin vakiorytmi, jonka mukaan kevät etenee ja tällä hetkellä ollaan rytmistä edellä. Viime vuonna joesta lähtivät jäät toukokuun alussa. Nyt alkaa jo pelottaa, että ne voivat lähteä tässä kuussa liikkeelle. Toki pelko voi olla vääräkin, mistäs sitä tietää vielä.

Pääsiäinen on joka tapauksessa aiheuttanut hirvittävän suuren määrän töitä. Meillä oli lapsille suunnattu elämysrata liittyen näihin pääsiäistapahtumiin. Radan pystyttäminen vei yhden työpäivän, kolmena päivänä esitettiin ja sitten vielä silloin kolmantena päivänä purettiin kaikki, jotta tilat tulivat siivotuiksi ennen seuraavia käyttäjiä. Eilen oli takki tyhjä, kun istahdin koneen äärelle lukemaan sähköposteja ja tekemään muita töitä. Onneksi ei sentään ollut hirvittävää vesisadetta tai pelkkää harmautta siinä vaiheessa.

Auringonpaiste pitää mielen kohtuullisen virkeänä. Tosin, jo tässä vaiheessa alkaa ärsyttää se, että aamuisin herää hirvittävän aikaisin. Tänäänkin ponkaisin sängystäni ylös ennen seitsemää ja virkeänä kuin pieni peipponen. Onneksi ruotsin tv esitti heti aamusta animaatioelokuvaa. Katselin sitä, askartelin työjuttuja ja lopulta valuin taas toimistolle, kun aurinko kääntyi paistamaan suoraan tv-ruutuun. Yritä siinä nyt mitään katsoa, kun tv-ruusta heijastuu pelkkää valoa. Niinpä Fordin keula osoitti jälleen toimistoa kohti ja täällä saa sitten rauhassa tehdä puhetta iltatilaisuuteen. Huomenna onkin jo vapaata.

Keväällä tuntuu kiireiseltä. Viime keväänä meillä järjestettiin isompi tapahtuma omien nuorten voimin ja tänä keväänä ollaan päästy siitä, mutta me suunnittelemmekin tosiaan sitä kesän reissua. Siinäkin on omat mutkansa matkassa. Niitä mutkia joutuu vielä pohtimaan kerran jos toisenkin. Onneksi sentään esimieskin näyttää saaneen auringosta energiaa, eikä ole niin kanttinen kuin välillä. Jotenkin se tahtoo aina välillä hämmentää, kun sama ihminen voi halutessaan olla äärettömän mukava ja välillä, ilman näennäisesti mitään syytä, sanoo todella loukkaavasti. Toki, minulla on paksumpi nahka näissä asioissa kuin muutamilla muilla työyhteisössämme, mutta silti. Välillä ihmetyttää, eikö esimies sitten itse huomaa näitä reaktioita muissa.

Voisi sanoa, että tämäkin työ on koiran virka. Ihan vaan sillä voisi sanoa, että minä istun tämänkin päivän töissä. No, enhän minä ihan koko päivää tietysti istu. Seison välillä.

Mistä sitä tietää?

Mistä sen tietää, onko jossain suhteessa mahdollisuuksia enempään? Tietääkö sen toisen ihmisen ilmeistä, puheenaiheista tai ehkä korvien asennosta? Mikä sen kertoo? Vai kertooko sitä mikään muu kuin aika?

Ehkä minä olen kärsimätön asioiden suhteen, kun haluaisin heti tietää, mitä toinen ihminen minusta ajattelee. Ehkä olen liiankin kärsimätön. Olisi vain hauska tietää, mitä ajattelee minusta sellainen ihminen, johon itse tunnen vetoa. Ja ei, kyseessä ei ole kukaan työkavereistani tai mikään poropaimen. Kuitenkin...