Töitä...

Töissä on menossa keskimääräistä rankempi hetki. Tällä kertaa sitä ei ole aiheuttanut esimies, vaan eräs toinen ihminen. Kyseinen ihminen meni ja päätti päivänsä oman käden kautta. Ei kovinkaan herkullinen tilanne nuorten kanssa töitä tehtäessä.

Tässä on ehtinyt tuon tapahtuman jälkeen käydä läpi jos jonkinlaisen ryhmän kanssa tapahtunutta. Huomaa joutuneensa vetämään kriisiryhmää toisensa jälkeen, kun jokainen haluaa puhua ystävästään tai tutustaan, joka on kuollut. Tietysti oman sävynsä näihin keskusteluihin antaa se, että kyseessä on itsemurha. Sitä on niin turhauttavan vaikea käsittää, miten alle 18-vuotias on ajettu niin nurkkaan, että hänelle edes tulee mieleen päättää päivänsä. Samalla miettii, mitä olisi ehkä itse voinut tehdä toisin vai olisiko mitään. Ammattilainen minussa kysyy: "Olisiko minun pitänyt nähdä merkkejä, jotka ennakoivat tätä?"

Aina tuntuu, että vastaus on myönteinen. Enemmän ja paremmin olisi pitänyt tehdä ja nähdä.

Tämä on pysäyttänyt miettimään asioita, omaa työtä ja suhdetta työhön. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kohdalle osui sellainen nuori ihminen, joka on kulkenut minun työni kautta. Tähän asti nuoret, jotka ovat tehneet itsemurhan, ovat jääneet kaukaisiksi. Tällä kertaa tuli lähelle ja se herättää paljon kysymyksiä sekä ajatuksia.

Hajanaista...

Aika kuluu nopeasti, kun asioita tapahtuu. Työt pitävät kiireisinä päivät ja iltaisin on ollut mahdollisuus viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Nyt on hiljaista. Mies aloitti työt eräässä rinteessä ja saattaa mennä jopa kuukausi ennenkuin seuraavan kerran nähdään.

Niin outoa kuin se onkin, tavallaan on helpotus olla hetki yksikseen. Toki mielessä kaihertaa koko ajan kaipaus, mutta on ihanaa saada viettää aikaa täysin oman mielensä mukaan. Tämän voi siis tulkita niinkin, ettei kukaan toinen valtaa keittiötä tai suihkua silloin, kun minä haluan sinne. Eikä kukaan töni yöllä sängyn laidalle tai huomauttele siitä, että minä kuorsaan. Toisaalta, kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, millainen päivä minulla on ollut ja mitä siitä ajattelen. Eikä kukaan ole toteamassa johonkin typerään kysymykseen: rakastan rakastan...

Viime viikot ovat siis menneet tämän kuvion pyörittämisessä ja sen ihmettelemisessä, vieläkö sitä oppisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Näyttää hyvinkin siltä, että oppisi kyllä. Enemmän ongelma tahtoo olla siinä, ettei se toinen ihminen töidensä takia voi asua samalla paikkakunnalla. Ehkä aika kuitenkin ratkaisee tämän asian taas jollain tavalla. Töitähän saa, jos niitä aktiivisesti haluaa hakea. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos on kovin vaatelias siinä, millaisia töitä pitää saada ja mistä.

No, ehkä tämä tilanne taas ratkeaa. Jotenkin hajanaisia ajatuksia tälle päivälle...

Näytön paikka...

Vapaa viikonloppu meni liiankin nopeasti. Voi toki johtua nopeus siitä, että minä pakkasin vaihtovaatteet ja miehen autoon ja ajoin lauantaina Tampereen kautta kotipuoleen. Matkaa kertyi kevyet 1050km. Autossa siis istuttiin kuin tatit koko päivä ja pikaisesti visiteerattiin isotätiä, miehen isää ja siskoa. Sitten tuli eteen se näytön paikka siellä kotipuolessa.

Nyt siis minun vanhempani ovat vihdoin tavanneet mystisen miehen ja saavat vetää vapaasti johtopäätöksiä. Epäilemättä linjat käyvät kuumina useampiinkin suuntiin siitä, millainen tyyppi on kyseessä. Melkein tahtoo itseä ahdistaa, kun tietää miehen hakeneen taas töitä ja vähän kauempaa. Joutuu miettimään, miten käytännössä asiat järjestellään, jos hän töitä saa. Pohjoisessa nyt kuitenkin vielä toistaiseksi ollaan ja pysytään. Katsotaan sitten seuraavan kerran joulun ja uuden vuoden seutua sen etelän lomailun suhteen.