Velttoilua...

Eilen se sitten virallisesti alkoi - äitiysloma siis. Tähän asti on mennyt hiljaiseloa viettäen muutosta asti. Ensin meni siihen muuton järjestelemiseen ja toteuttamiseen, sittemmin tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Tämä jälkimmäinen osa on edelleen kesken, kun jaksaa sitä hommaa aina tunnin verran tehdä ja sitten alkaa risoa joku asia niin hyvin, että on vaihdettava taloa. Tällä hetkellä siis majoitun vanhempieni työhuoneen lattialla - vähänkö säälittävää, etten ole vieläkään raivannut itselleni sänkyyn asti vievää polkua ja asetellut sänkyyn lakanoita. No, ehkä ensi viikko aivan oikeasti saisi jo tämänkin asian järjestymään, kun vanhemmat menevät töihin lomiltaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..

Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.

Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.

Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...

150. bloggaus...

Tässä se nyt on - viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja samalla 150. pätkä tekstiä tänne bittiavaruuteen. Sopii vain miettiä, kuinka paljon aikaa sitä on tullut käytettyä näidenkin tekstien kirjoitteluun välillä. Viime aikoina on ollut enemmän ajatukset oman pään sisällä kuin missään muualla. Huomisesta eteenpäin taas olen ilman internetin ihmeellistä maailmaa siihen saakka, että pääsen muuttamaan. Muuton jälkeen voin tehokkaasti sosialisoida käyttööni vanhempien yhteyttä tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa vielä ihmetyttää, mitä ihmettä minä oikeastaan teen seuraavat pari kuukautta ennen tuon kääpiön kuoriutumista. Epäilemättä sille ajalle alkaa löytyä käyttöä, kunhan pääsen eroon palkkatyöstä ja alan keskittyä edes jossain määrin siihen, että tuo kääpiö aivan oikeasti aikoo kuoriutuakin jossain vaiheessa. Tähän mennessä ei ole vielä ehtinyt upota täysin tajuntaan, että tämä raskausvaihe ei ole mitenkään pysyvä asiaintila. Ilmeisesti minulla on tässä hommassa normaalia pidemmät piuhat. Ihan sillä perusteella, että minulla meni kauan sen tajuamiseen, että aivan oikeasti minä olen raskaana, ettei tämä ole mikään kosmisen mittaluokan vitsi. Sen seurauksena en ole vieläkään päätynyt ymmärtämään, että tämä kääpiö aikoo tulla vielä ulos tuolta vatsasta ja siitä kasvaa (toivottavasti) aikojen saatossa aikuinen ihminen.

Jos ei edes ajattele tuonne aikuisuuteen asti, minun on hyvin vaikea ajatella, että minun sisälläni kasvaa lapsi. Siis sellainen perusajatus puuttuu, että kohta minulla on vauva. Kääpiön liikkeet ovat kyllä hyvinkin konkreettisia ja on aivan selvää, että siellä ollaan vahvasti hengissä, mutta minun aivoissani ei ole vielä naksahtanut mihinkään asentoon se kytkin, jonka pitäisi herättää niitä äidillisiä lässytys- ja tavaroiden ostelu - vaistoja. Ehkä kyse on vain siitä, että olen toistaiseksi keskittynyt vain tekemään töitä ja hoitamaan ne ensin alta pois. Ilmeisesti seuraavat kaksi kuukautta sitten menevätkin juuri siinä, että yritän tajuta, mitä tuon kääpiön kuoriutuminen tarkoittaa.

Töissä on oikeastaan enää muutamia hommia tekemättä. Työpöydän siivoamista, tavaroiden paikoilleen laittelua ja vastaavaa riittää tälle päivälle. Maanantaina käyn vielä tuomassa avaimet ja työpuhelimen pois, ettei tarvitse niitä roikuttaa maailman tappiin asti matkassa tai lähetellä postissa. Sitten ei tarvitse vuoteen katsoakaan työmaan suuntaan. Jotenkin se tuntuu ajatuksena oudolta. No, ehkä aika ratkaisee senkin outouden tunteen jollain kiinnostavalla tavalla. Tässä kohtaa kuitenkin on aika pitää taukoa siihen hetkeen, että seuraavaksi päivitys tulee Etelä-Suomesta. Nautinnollista alkavaa talvea...

Vähiin käy...

Aika menee nopeasti, varsinkin, kun datakaapelit nykäistään poikki pihalta. Työmaalla kävi pieni vahinko ja reilun viikon verran jouduttiin meidän päädyssä tulemaan toimeen ilman tietokoneita. Pihamaalle käytiin tasoittelemaan paikka roskakatokselle ja siinä samalla katkesivat datakaapelit, jotka joku valopää oli laittanut aivan nurmen alle eli noin 20cm syvyyteen. Eihän sellainen riitä.

No, muutenkin tässä on ehtinyt kaikkea taas. Sokerirasituksen tulokset sain käsiini eilen. Niissä ei ollut mitään huomauttamista, vaan olivat aivan hyvissä arvoissa. Muutenkaan ei neuvolantädillä ollut valittamista mitatuista arvoista. Ainoa, jonka kanssa jouduttiin vähän mittailemaan uudestaan, oli verenpaine. Johtui ehkä siitä, että ensimmäisenä puhutiin minun esimiehestäni viisitoista minuuttia. Tahtoo pompata paineet tappiin, kun kyseinen herra otetaan puheeksi. Neuvolakäynnin lopussa kuitenkin oli palattu ihan normaaleihin lukemiin niiden osalta.
Seuraavaksi pitäisikin sitten varata neuvola uudelta kotipaikkakunnalta tai vanhalta kotipaikkakunnalta, kuinka vaan asian haluaa katsoa. Joka tapauksessa pitäisi sinne soittaa ja yrittää päästä taas heidän kanssaan sitten jonkinlaiseen neuvolarytmiin. Voisin vähän epäillä, että sieltä ajan saaminen on vähän vaikeampaa kuin täältä. Täällä neuvolassa on saanut käydä niin usein kuin vain tuntee tarvetta ja vähän yli sen. Uskoisin, että tulevalla paikkakunnalla on neuvolantädeilläkin vähän enemmän töitä ja enemmän tulossa olevia lapsia, joiden asioita hoitaa.
Kaikkiaan töitä on jäljellä enää viikon verran. 21.11. on virallisesti se viimeinen työpäivä ennenkuin pidän pois vuosilomat ja sitten siirryn äitiyslomalle. Tässä vaiheessa alkaa jo vähän hermostuttaa. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti kuitenkin, vaikka vielä pari kuukautta sitten ajatteli, että tässähän on vielä aikaa vaikka kuinka paljon. Ei sitä aikaa nyt enää niin kovin paljoa sitten olekaan. Kaikki asiat pitäisi saada kasaan ennenkuin täältä lähtee ja sitten saa rauhoittua miettimään, mitä elämällään tekee kääpiön kuoriutumisen jälkeen.

Ensi viikonloppu menee kuitenkin Suomen Turussa. Sinne taas kerran lähdetään teinien kanssa tutustumaan muun valtakunnan elämään. Hauskahan sitä on nähdä opiskelukavereita ja suuremman maailman toimintaa. Saa nähdä, jääkö kaikkiaan viimeiseksi käynniksi noissa kökkäjäisissä.

Sokerirasitus...

No, jälleen on JormaTuulikin kanssa ravattu paikallisen terveyskeskuksen käytävillä pari tuntia tutkittavina. Oikeammin siis kävin laboratoriossa sokerirasituskokeissa. Ensiksikin, kahdentoista tunnin "syömättä ja juomatta" -paasto on silkkaa kidutusta ihmiselle, jonka suu muistuttaa beduiinin sandaalia jo neljän tunnin vedettömyyden jälkeen. Puhumattakaan siitä, että olen yrittänyt tämän kääpiön kanssa totutella siihen, että aamulla syödään aamupala, jolla sitten potkitaan menemään pitkälle päivään.

Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.

Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.

Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!

Neuvolakäynti...

Jälleen yksi neuvolakäynti on takana. Nyt ollaan menossa kohdilla 25+3. Tämä numeroyhdistelmä on minulle täysin mystinen, enkä pysty parhaalla tahdollanikaan koskaan itse laskeskelemaan sitä oikein. Aina joku oma ongelma heittäytyy väliin ja saan aivan kummallisia tuloksia. Ehkä lyhyt matematiikka lukiossa oli ihan hyvä valinta...

Edellisen neuvolakäynnin kohdalla laitettiin jo verensokerit seurantaan. Nyt on mittailtu sormesta sokereita parisen viikkoa ja ensi viikon alussa edessä on sokerirasituskoe. Samalla yritän kiskoa kitaani rautaa, kun hemohessit ovat pudonneet parikymmentä pistettä, lähtöarvosta 140 nykyiseen 123. On siis syytä oikeasti syödä sitä rautaa, jotta ei väsähdä aivan tyystin, kun normaalisti tuo kyseinen arvo minulla on lähempänä sitä yläpäätä kuin tätä 120 rajapyykkiä. On siis nappuloita syötäväksi tähän puutostilaan.

Kääpiö tuntuu voivan varsin vauhdikkaasti. Aina vaan aktiivisemmin liikutaan ja nasevammin monotetaan rakkoa kohti, kun autoilumatkat suureen etelän kanjoniin alkavat käydä hermoille. Viikon lomailu Etelä-Suomessa tosin todisti edelleen suurta epäsosiaalisuutta JormaTuulikin osalta. Kun tuleva maamo yritti saada todisteita liikkeistä, kääpiö jämähti tasan paikalleen, eikä tehnyt elettäkään ilmaistakseen olemassaolonsa. Mistä lie arvasi, että eri ihmisen käsi on kyseessä..

Tätä samaa epäsosiaalisuuden linjaa noudatettiin tänäänkin sydänäänien etsinnässä. Hetken aikaa sydänäänet löytyivät hyvin ja voimakkaina ja sitten kaveri heitti voltin ja katosi tutkasta. Pienen etsinnän jälkeen löytyi taas äänet ja hetken aikaa saatiin lukemiakin. Törkeitä kun oltiin, nostin jalat koukkuun, jolloin pakotila pieneni. Joutui tyytymään siihen, että sairaanhoitajaopiskelija tökkii häntä anturilla.

Kaikkiaan tämä vatsa-asukki tuntuu kuitenkin voivan ihan hyvin. Hänellä ei ilmeisesti ole pahasti valittamista mistään, vaikka itsellä tuntuu välillä hajoavan pää kaikkeen. Onneksi kakaran vointi on hyvä. Kohtahan tässä on itselläkin edessä seuraava muutto. No, viikon päästä kuitenkin on vuorossa lääkärineuvola, jossa sitten nähdään ne sokerirasituksen tuloksetkin. Sitten saa katsoa, mikä on todellinen vointi.

Äidinvaisto...

Nyt se alkaa sitten pyöriä byrokratian rattaissakin.. siis tuo vatsa-asukin tulo on siinä pisteessä, että minulle etsitään äitiysloman sijaista.. Oli jotenkin outoa nähdä oman työpaikkansa sijaisuus julkaistuna useammalla sivustolla. Ehkä se tästä alkaa vähitellen upota nyt tajuntaan, että kohta on ihan oikeasti lähdettävä taas tekemään muuttoa ja sen jälkeen totuttauduttava siihen ajatukseen, etten minä enää koskaan ole vastuussa tekemisistäni pelkästään itselleni. Tästä eteenpäin minun tekemiseni vaikuttavat lähes kaikessa toisen ihmisen elämään ja moneen vuoteen se toinen ihminen ei vielä pysty itse kertomaan, mitä mieltä se asioista on.

Toisaalta, minun tähän astisetkin päätökseni ovat jo pitkälti vaikuttaneet JormaTuulikin elämään. Olen joskus ihmetellyt ääneenkin sitä, miten sitkeästi kyseinen lapsi on roikkunut elämässä kiinni, vaikka lähtökohdat ovat olleet varmastikin huonot. Ei jatkuvasti stressaantunut ja onneton ihminen ole paras mahdollinen äidin alku kenellekään, mutta tämä mukula on silti päättänyt syntyä tähän maailmaan juuri nyt ja juuri tästä lähtöasetelmasta.

Kaikesta pähkäilystä ja valmistelusta huolimatta minulla ei ole vieläkään sitä tunnetta, että minusta tulee äiti. Siis oikeasti, tuolla möykkää kaiken aikaa joku kääpiö, joka kasvaa ja voimistuu päivä päivältä, mutta ei minuun ole iskenyt äkillistä äitiysviettiä. Tämä on vain joku omituinen sattuma taas minun elämässäni, joka ei hahmotu millään tavalla normaaliksi minun mielessäni. Eikä minussa ole herännyt mitään äidillisiä tunteita toisten ihmisten pieniä sammakkoja kohtaan.. Ei vaan nappaa vieläkään pienet vauvat, jotka parkuvat jostain syystä. Enkä tunne tarvetta mennä lepertelemään niille omaehtoisesti.

Minä varmaan odotan, että pääsen lomalle ja siinä kohtaa järjestelemään ajatuksiani. Toki tästä puuttuu se tekijä, että minun ajatuksiini ei tällä hetkellä vaikuta millään tavalla esim. lasta innokkaasti odottava isä, joka jollain tavalla lietsoisi sitä äitiyden ihanuutta. Minä vaan jossain määrin realistina näen sen, että minun täytyy aivan itse nousta joka ainoa yö siihen, kun lapsi syystä tai toisesta itkee. Enkä minä voi pistää lasta sivuun silloinkaan, kun ehkä itsellä vähän nuppia kiristää ja tarvitsisi vartin omaa aikaa. Lapsi on silloinkin siinä, enkä minä voi sille käydä rähisemään omaa ärtymystäni. Ehkä minä tässä kohtaa näen turhankin realistisena sen tulevan tilanteen, johon olen itseni saanut. No, aika näyttää, minkälainen koliikkivauva JormaTuulikista vielä tulee...

Potkuja...

Viikonloppu meni vilkkaasti töiden merkeissä nuorten kanssa riehuen ja sunnuntai-iltana vihdoin ehdin sitten rauhoittua kotisohvalle istumaan. Aivan kuin JormaTuulikki olisi odottanut sitä hetkeä, että istun ja olen paikallani. Tästä nimittäin alkoi parin tunnin mittainen pyörintä vatsassa niin, ettei varmastikaan jäänyt epäselväksi hänen läsnäolonsa. Huvikseni nykäisin yöpaidan tiukemmalle ihoa vasten ja huomasin, että koko vatsa aina toisinaan pompahteli, kun vatsa-asukki pisti parastaan.

Nyt kun nuo liikkeet ovat selkeitä ja tunnistettavia, on alkanut miettiä sitä, koska ne ensimmäiset oikein tuntuivat. Siitä on oikeasti jo aikaa, mutta niitä ei millään tavalla osannut vielä yhdistää lapsen liikkeiksi. Ajatteli vain, että joku oman elimistön omituinen lihassupistus siellä nykii. Tällä hetkellä ei voi olettaakaan, että kyse olisi oman elimistön nykimisistä. Tänäänkin hammaslääkärin jakkaralla istuessa tuli aivan selväksi, miten tylsää jollain meistä siellä oli. Monoa tuli kerran jos toisenkin ja ilmeisesti lopuksi vielä tehtiin vähän kuperkeikkaakin, kun toivottua tulosta ei monotuksenkaan jälkeen tullut. Voi johtua siitä, että minulla oli kädet tiukasti puristamassa tuolin käsinojia ja suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja. Ei oikein joutanut sillä hetkellä keskustella vatsa-asukin kanssa.

Vähitellen hiipii päälle sekin tosiasia, että töitä on jäljellä enää puolisentoista kuukautta. Sitten edessä on pitkästi lomaa. Jotenkin sitä lomaa kohti vaan raahautuu kaiken aikaa väsyneempänä, vaikka välissä on vapaapäiviäkin, joiden aikana on kyllä saanut levättyä. Ehkä sitä vaan on työhönsä tietyllä tavalla nyt turtunut ja kaipaa siihenkin sitä vaihtelua. JormaTuulikki tuo varmasti vaihtelua, kunhan tulee ulos...

Kysyvälle vastataan...

Tämä on jostain blogista kaivettu meemi omaksi viihteeksi.. Sopii kysyä, mitä oraakkeli vastaa, kun näitä asioita tässä järjestyksessä kyselee. Kielen voi muokata itselleen sopivaksi, esmes oman murteensa mukaan.


http://www.lintukoto.net/viihde/oraakkeli


1. Mikä minun nimeni on? - Heta.
2. Missä minä asun? - Naimassa.
3. Mikä minä mahdan olla? - Rentoutuminen.
4. Millainen minä olen? - Sua tekis mieli vähän pusuttaakin muuten, oot ihana! :)
5. Kuka minä oikeasti olen? - Pieni prinsessa, jonka patjan alla on herne.
6. Mikä on ollut tärkeintä elämässäni? - Iso vehje.
7. Mikä on ollut turhinta elämässäni? - Panetus.
8. Mikä on minun mielestäni maailman arvokkain asia? - Rakkaus on arvokkainta mitä on. Ja läheisyys.
9. Miltä minä näytän? - Tosi hyvälle.
10. Miltä minä tunnun? - Suolalta.
11. Miltä minä maistun? - Äläs jäkätä.
12. Miltä minä tuoksun? - Raudalta.
13. Missä minun kuuluisi olla? - Kaapissa.
14. Mikä minun kuuluisi olla? - Postikortti.
15. Mistä minut löytää? - Mistä vain kunhan vain jaksat etsiä!!
16. Mikä ikäinen minä olen? - Naispuolisten käyttäjien vuoksi emme julkaise ikiä.
17. Mikä minun sukupuoleni on? - Hmm. Kyllä mä näin ku se osti terveyssiteitä, kai se eukko on.
18. Montako henkeä tähän pitikään haastaa? - Voi kuule enemmän kuin sinulla on kengissä hiekkaa.

Paksupää...

Kuinka paksupäinen mies voi olla? Siinäpä onkin taas harvinaisen hyvä kysymys pohdittavaksi. Itse voisin vastata mies-merkkisen osalta, että erittäin paksupäinen. Lupasin nähdä hänet, jotta saan omia tavaroitani häneltä takaisin ja hän saa joitain omiaan pois. No, ensinnäkään, minä en saanut yhden ainutta puuttuvaa tavaraani takaisin. Hän sanoi lähettävänsä ne postissa. Aivan varmasti taas...

Kun sitten keskusteltiin asioista, hän aivan pokerinaamalla halusi keskustella lapsen tapaamisista ja huoltajuudesta. Totesin, että muutama muu asia ensin vaikuttaa siihen, miten sen huoltajuuden kanssa käy ja sen jälkeenkin minä voin tehdä asioista juuri niin hankalia kuin haluan. Sanoin suoraan, että lapsen ei tarvitse joutua kärsimään siitä enää yhtään enempää, että isänsä on sellainen kuin on. Tähän mennessä JormaTuulikille on isästään välittynyt vain jatkuvaa huonoa oloa.

Aika kylmästi minä sanoin, että miehen täytyy ensin hoitaa omat asiansa kuntoon, jos joskus aikoo lastaan nähdä. Niin kauan, kun miehellä rahat menevät kurkusta alas ja työpaikat vaihtuvat muutaman kuukauden välein tylsistymisen takia, eikä hänen osoitteensakaan pysy pari kuukautta kauempaa samana, hänellä ei ole mitään asiaa tämän tulevan lapsen elämään. Vielä vähemmän hänellä on silloin asiaa minulle.

Tämänpäiväisen tapaamisen jäljiltä tekisi mieli raivota, huutaa ja hakata jotain. Siis tekisi mieli, jossain hyvin syvällä sisällä. Siellä, missä vielä on jäljellä jotain tunnetta. Muuten tuntuu, että aika seisoo. Sitä vaan haluaisi pois tästä koko paskasta juuri nyt. Pois tuon paksupään ulottuvilta ja mahdollisimman kauas sen vaikutuspiiristä, ettei tule itselle mitään halua tehdä jotain harkitsematonta.

Rakenteita...

Eilen oli vapaapäivä, tiukasti ohjelmoitu sellainen. Käypäisin Lapin keskussairaalassa äitiyspolilla katselemassa, miten JormaTuulikki kasvaa. Vuorossa oli siis rakenneultra. Tähän asti kyseinen kaveri on aina päättänyt heittäytyä hankalaksi, kun on jollain vatsaa tökitty ja yritetty jotain hänestä selville saada. Eipä ollut poikkeus tälläkään kertaa. Aina, kun yritettiin saada kuvaa jostain osasta, kakara päätti vaihtaa asentonsa sellaiseksi, ettei varmasti saada selkeitä kuvia. Sen verran kätilö kuitenkin sai tutkittua ja mittailtua, että JormaTuulikki kasvaa ihan normaalia vauhtia. Pikkuisen pienempi oli kuin keskimäärin pitäisi olla, mutta kyse oli vain parin päivän heitosta lasketunajan suhteen, joten nou hätä.

Sukupuolta yleensä pääsee arvuuttelemaan tässä ultrassa, mutta JormaTuulikki oli päättänyt olla vaikea tässäkin asiassa. Tämä mukula tyyräsi itsensä istumaan mahdollisimman tiukasti napanuora jalkojen välissä, joten yritäpä siitä sitten saada mitään tolkkua, mitä kaikkea siellä jalkovälissä on. Totesi sekä kätilö että lääkäri, ettei kannata edes alkaa arvailla, kun näkyy varpaita ja napanuoraa, eikä anturia saa lähellekään takapuolta, kun takapuoli on hyvin lantion suojassa.

Jos ei saatu takapäästä kuvaa niin ei saatu etupäästäkään. Jonkun aikaa yritettiin saada profiilia näkyviin, mutta ei sen esittely näyttänyt kiinnostavan yhtään sen enempää kuin takapuolenkaan. Jossain kohtaa nähtiin toisen silmän linssi ja jostain toisesta kohtaa kätilö totesi, että huulet näyttivät hyvin ehjiltä. Eikä valittamista kaikkiaan ollut missään niistä rakenteista, joita saatiin katseltua. Itse lähinnä olin tyytyväinen siihen, että vatsa-asukki näytti joissain kohdin ihan ihmismäiseltä ja eläväiseltä. Siis siinä määrin ihmismäiseltä kuin niistä ultrakuvista nyt voi sanoa. Minun kun on edelleenkin kauhean vaikeaa hahmottaa ultrakuvasta sitä, missä mikäkin osa on ja miten päin.

Tällä hetkellä kakara nyt kuitenkin on pää ylhäällä ja jalat kohti rakkoa. Ilmankos ensimmäiset liikkeet alkoivat tuntua juuri siellä rakon suunnalla. Nyt tosin epäilen ja aavistelen paljon useampia vastaavantyyppisiä tuntemuksia JormaTuulikin liikkeiksi. Minusta on ollut huvittavaa, kun esimerkiksi neuvolassa on kyselty, tunnenko liikkeitä. Mistä ihmeestä minä voin tietää, miltä se tuntuu, kun sikiö liikkuu? Siis ihan siltä kannalta, että tähän mennessä ei ole kokemusta sellaisesta tunteesta. En ole yhtään osannut aavistellakaan, millainen tunne se on, kun joku minusta riippumaton elämä potkii menemään tuolla vatsanahan sisällä. Nyt sitä alkaa jo aavistella noista hetkellisistä tuntemuksista.

Kun olin ultrasta päässyt lähtemään, soitin tietysti ensimmäisenä omalle äidilleni. Harvinaisen yllättävä veto sinällään. Äiti oli käymässä oman äitinsä - siis minun isoäitini - luona. Isoäitini ensimmäinen kysymys oli, onko siellä nyt Jorma vai Tuulikki ja lopuksi vielä käski pitää huolta kolmannestatoista lapsenlapsenlapsestaan. Totesin siihen, että minusta tuntuu, että tämä kaveri pitää itse jo aika hyvin huolen itsestään. Kaikkiaan minusta todella tuntuu siltä, että JormaTuulikki aika sitkeästi pitää itse kiinni elämästään. Ottaen huomioon siis kaiken sen, mitä kyseinen vatsa-asukki on jo tähän mennessä joutunut kokemaan minun matkassani. Joku toinen olisi voinut joutua sairaslomalle jo tähän mennessä sen vuoksi, että sikiö voi huonosti, mutta JormaTuulikki vaan mennä potkii kaikin puolin hyvällä ennusteella.

On kuitenkin hauska tietää, että vatsa-asukilla kaikki on hyvin toistaiseksi. Missään ei ole mitään vikaa ainakaan vielä ja sopii vain toivoa, että tilanne jatkuu tällaisena. Sitä sopii sitten katsoa, miten itse jaksaa helmikuulle asti.

Mies-merkkinen mies...

Lueskelin läpi kaikki ne postaukseni, joissa olen mies-merkkisen maininnut. Hain sieltä jotain sellaista, joka selittäisi minulle kaikki ne asiat, jotka tuon suhteen kulussa jäivät vaivaamaan. En löytänyt oikeastaan mitään. Olen kertonut siitä miehestä hyvin vähän ja yhteisestä elämästä vielä vähemmän. Oikeastaan olen järkyttävän paljon peitellyt ja pitänyt vain omana tietonani asioita, joita olisin aivan hyvin voinut kertoa.

Toki siellä takana on niitä synkkiäkin hetkiä ja asioita, joista ei ole halunnut heti kaikkien tietävän. Niistä yksi on käräjäoikeuden paperina työpöydän reunalla odottamassa, että minä esitän asiassa omat vaatimukseni. Niin, jälleen kerran voidaan ihmetellä oikein yhteen ääneen sitä, että mistä helvetistä minä kaivan esiin väkivaltaisia miehiä. Tällä kertaa tämä kaveri ei kuitenkaan tule pääsemään asiasta kuin koira veräjästä. Syyttäjä vaatii rangaistusta joka tapauksessa ja minulle pääasia on se, että hänen papereihinsa tulee siitä merkintä. Tällä minä petaan jo sitä tilannetta, kun JormaTuulikin huoltajuudesta keskusteleminen tulee ajankohtaiseksi. On paljon helpompaa perustella yksinhuoltajuuden hakemista sillä, että toinen on todistettavasti väkivaltainen kuin pelkillä villeillä väitteillä ties mistä. Sama merkintä tulee vaikuttamaan myös lapsen isän mahdollisuuksiin tavata lastaan.

Olen miettinyt, että en varmaankaan ole kirjoittanut tästä miehestä paljoakaan juuri siksi, etten missään vaiheessa uskonut tämän homman kestävän. Mies halusi aina lisää, enemmän ja heti. Hän ei ymmärtänyt sitä, etten minä halua edetä sekunnissa tutustumisesta naimisiin. Vastaavasti loppua kohden minulle alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi se, että hän ei ollut missään määrin luotettava. Jos ei voi luottaa toisen puheisiin ollenkaan, minkälainen suhde se on? Millä tavalla siinä suhteessa voisi luullakaan kasvattavansa lasta, niin vahinko kuin raskauden alku olikin?

Kauhajoki...

Kyllä eiliset uutiset vetivät väkisin hiljaiseksi. En voi rehellisesti sanoa, että tämä Kauhajoen kouluammuskelu olisi tullut yhtä suurena järkytyksenä kuin Jokela vuosi sitten. Jollain pessimistisen ajattelun tasolla sitä osasi odottaa, että kuvio tulee toistumaan, kun joku on avannut pään ja näyttänyt, että tämä onnistuu Suomessakin. Silti tämäkin nuori mies onnistui järkyttämään suurimman osan suomalaisista täydellisesti.

Olen ennenkin ihmetellyt, mikä voi ihmisen päässä napsahtaa niin täydellisesti, että täytyy nostaa ase toista ihmistä vastaan. Minun on vaikea uskoa, että pelkästään kotioloista tai kasvatuksesta olisi kiinni, että nuori ihminen valitsee noin radikaalin toimintatavan oman pahanolonsa purkamiseen. Eikä tätä minun mielestäni voi selittää silläkään, että nuoret pelaavat videopelejä, surffaavat internetissä ja kuuntelevat mieluiten heavy-musiikkia. Jossain on mennyt pieleen ja todella pahasti, kun kukaan ei ole huomannut, miten paha olo tälläkin ihmisellä on.

Kaikkein kummallisinta on se, että tämä nuori mies oli oman viestinsä mukaan suunnitellut tätä ammuskelua vuodesta 2002 asti. Hänellä oli kuusi vuotta aikaa hioa suunnitelmaansa ja hautoa vihaansa, eikä kukaan muka huomannut yhtään mitään. Kuinka täällä voi pudota niin pahasti kaiken kontrolliverkon läpi, ettei kuudessa vuodessa huomata mitään merkkejä ongelmista, jotka ovat tulossa?

Katselin eilen aiheeseen liittyen Ajankohtaista kakkosta, jossa haastateltiin Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelää. Kyseinen mies on perehtynyt nuorten henkiseen hyvinvointiin ja kouluväkivaltaan. Hänellä oli erittäin paljon sanomista siitä, miten ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret putoilevat turvaverkon läpi. Täytyy sanoa, että hän puhui monilta osin totta. Omalta opiskeluajalta muistan sen, että ammattikorkeakoulun terveydenhuoltopalveluista minulla ei ollut hajuakaan. Ei mitään käsitystä, kenen puoleen pitäisi kääntyä, jos opiskelu ottaa aivoon tai muuten tuntuisi, ettei vaan jaksa tehdä yhtään mitään millekään asialle. Ilman opiskelukavereiden muodostamaa verkostoa olisi jäänyt yksin asioidensa kanssa.

Suurta viisautta Rimpelän sanoissa osoitti minusta sekin, että hän puhui tämän hetkisestä suuntauksesta, jossa puututaan oireisiin eikä ennaltaehkäistä niitä. On harvinaisen totta, että meillä annetaan asioiden mennä todella pitkälle pieleen ennenkuin niihin yritetäänkään puuttua. Ehkä osasyytä on jokaisessa suomalaisessa ja siinä mentaliteetissa, että kotiasiat ovat kotiasioita, eikä niitä levitellä kaikille. Ainakin minä näen itsessäni sen piirteen, että kotiseinien sisällä tapahtuvat asiat haluan pitää niiden seinien sisäpuolella, vaikka ne olisivat minkälaisia. Vaikka järki käskee puhumaan asioista muille ja tekemään jotain, joku osa sisällä sanoo, että niistä ei puhuta muille, koska ne eivät ole muiden asioita. Mikä hemmetti siinä onkin, että asioista ei voida puhua suoraan, vaan niitä haudotaan yksin siihen asti, että jossain räjähtää?

Vaeltelua...

Viikonloppuna iski taas kerran tylsyys. Se näköjään iskee minuun välittömästi, kun on vapaata, eikä ole mitään miehen näköistäkään nurkissa pyörimässä. Se saa minut kävelemään täysin päämäärättömästi ympäri asuntoa ja availemaan kaapinovia. Ihan kuin keittiönkaapeista löytäisi jotain järkevää tekemistä...

Loppupeleissä tuo tylsyys ja siihen liittyvä toimettomuus menivät niin pitkälle, että ajoivat minut kämpästä pihalle ja työmaan tietokoneen ääreen pariksi tunniksi chattailemaan ja pelaamaan nettipelejä. Olisi varmaan voinut mennä käymään jonkun luona kylässäkin, mutta se ei oikein napannut. Piti vaan päästä ulos siitä asunnosta ja saada aivoille jotain muuta ajateltavaa kuin se, että yksinasuminen on perseestä.

Kissat eivät paljon noista vaelluskohtauksista välitä. Ne vetävät raatona sikeitä milloin sohvalla, nojatuolissa, ikkunalaudalla, tv-tasolla tai saunan lauteilla. Vähän saattaa pää nousta, jos ohi kävelee tai laittaa saunaan valot päälle, mutta ei elettäkään, että olisivat minnekään lähdössä. Ne eivät ole päiväsaikaan kovinkaan seurallisia, mutta öisin kyllä kuulee niiden juoksevan keskenään ympäri kämppää ja aukovan kaapin ovia enemmän vähemmän huonolla menestyksellä.

En jaksa uskoa, että minulla olisi läheisriippuvaisuutta, että sen vuoksi kaipaisin seuraa. Enemmän kyse on siitä, että joku hormonitaso vaan vaatii sitä toista ihmistä. Tai sitten olen vain niin tottunut olemaan jossain suhteessa, hyvässä tai huonossa. Osittain tätä tuskastumista aiheuttaa sekin, etten ole aikonutkaan purkaa puoliakaan tavaroistani tähän asuntoon ja sen seurauksena minulla on kaikki käsityöt yms. ajanvietteet tehokkaasti jossain laatikossa, jota en edes viitsi etsiä. Pitää kaiketi ostaa joku stressilelu.

Täsmätiede - vauvaprojektit...

Erehdyinpä taas selailemaan tuolla sekalaista sarjaa eri ihmisten blogeja. Yllättäen noita lapsen odottamiseen tai yrittämiseen liittyviä. Jälleen kerran jotenkin tahtoi ärsyttää. Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu vika sen suhteen, että oikein inhottaa lukea, miten toiset vaahtoavat siitä, millainen kuukautiskierto on menossa. Jossain blogissa jopa pohdittiin sitä, miten sen tuntee, että on ovulaatio. Minä en ainakaan ole koskaan tuntenut mitään ovulaatiota. Joko olen vaan niin tunnoton ihminen tai sitten se ei vaan oikeasti tunnu muualla kuin korvien välissä.

Toisaalta minua riepoi sekin, että monet lähtivät siihen "vauva-projektiinsa" siltä kantilta, että nyt se lapsi tehdään. Aika monet tuntuivat systemaattisesti laskevan päiviä siihen mahdollisen ovulaation hetkeen ja sitten sitä, koska lapsi sitten syntyisi. Itse kun en missään vaiheessa ehtinyt tähän suunnitteluvaiheeseen lapsen osalta, en osaa edes ajatella sitä, että pitäisi jotenkin kalenterista katsoa, koska lapsi saa syntyä.

Ehkä minä olen vaan onnellisessa asemassa siinä, että en ole missään kohtaa aloittanut mitään vauva-projektia. Minä vaan sain havaita, että menkat ovat myöhässä ja kiireessä kesällä leiritöiden välissä tein testin ihan tarkistaakseni asian. Se, että testin tulos oli kaksi viivaa, oli varmaan enemmän järkytys kuin mitään muuta aluksi. Sen jälkeen tilanteeseen sopeutuminen on ollut aivan ulkopuolisista riippumatonta. Epäilen, että se uutinen tuli järkytyksenä miltei kaikille, joille se kerrottiin heti alkuunsa. Ei sitä tainnut odottaa juuri kukaan.

Tietysti tämän hetkinen elämäntilanne sitten on mikä on. Ei mikään ihan vakiotilanne ensimmäistä lasta odottaessa. Harva lähtee yksin odottamaan silloinkaan, kun se on ehdottomasti lapsen ja oman terveyden kannalta paras vaihtoehto. Minulla ei siinä suhteessa oikein ollut enää vaihtoehtoja. Oma päännuppi oli niin kireällä, että en vaan enää jaksanut sitä mies-merkkistä. Parempi, että on nyt oma kämppä ja oma rauha. Ei tarvitse jokaisesta rasahduksesta pompata ja miettiä, onko joku tulossa.

Kyllä tämä silti pistää miettimään. Juuri nyt on vielä helppoa. Vatsa-asukki ei vie hillittömästi tilaa, eikä ole heittäytynyt hankalaksi, mutta mitä tapahtuu sitten, jos se käy hankalaksi. Toki minua mietityttää sekin, että JormaTuulikki tuskin tulee koskaan isäänsä edes näkemään ellei itse täysi-ikäisenä halua tätä etsiä käsiinsä. Minua mietityttää, miten itse selitän sen tilanteen, jonka seurauksena hänen biologinen isänsä ei ole ollut mukana kuvioissa edes odotusaikaa saati hänen lapsuuttaan. Paljon isoja kysymyksiä, joihin on jossain kohtaa löydettävä vastauksia. Ehkä juuri näiden kysymysten takia minua niin risovat nuo blogit, joissa vauva-projektit ovat niin täsmätiedettä.

Neuvola...

On tämä kyllä kerta kaikkisen hauskaa, siis neuvolassa ravaaminen. Eri paikkakunta, eri meininki, eikä pelkästään siinä, miten aikoja on saatavilla. Täällä pienemmällä paikkakunnalla otetaan heti asiaksi, jos jossain on jotain erikoista. Tällä siis tarkoitan sitä, että esim. pissanäytteessä on sokeria tai proteiineja. Rovaniemellä eivät olleet aiheesta mopsiskaan. Täällä alkoi välittömästi tarkempi seuranta ja kehtous tulla kahden viikon päästä uudelleen neuvolaan. No, ei se minua haittaa.

Tällä kertaa neuvolassa oli terveydenhoitajan lisäksi paikalla harjoittelija. Lisää hauskuutta, kun vieressä istuu ihminen, joka vain kuuntelee ja mittaa verenpaineen. Vielä kun se verenpaine otettiin sillä vanhanaikaisella pumppusysteemillä ja stetoskoopilla kuunneltiin oma pulssi. Onneksi JormaTuulikki on edelleen ihan ADHD, eikä sen sydänääniä kovin pitkään saatu yhdestä kohtaa mittailtua. Kunnon kälminä kyseinen vatsa-asukas päätti vaihtaa reunalta toiselle aina hetken päästä ja aiheuttaa terveydenhoitajalle pieniä ongelmia sydänäänien uudelleen löytämisessä.

Kaikki arvot noin yleisesti olivat ihan hyvät, paitsi sokeri. Tähän tosin voi vaikuttaa se, että viimeisenä kippasin luukusta sisään Juissi-mehujuomaa ennen lähtöä. Päätinpä sitten siinä, että seuraavan kerran neuvolaan tullessa en vetäise aamupalaa puolta tuntia ennen lähtöä. Enkä varsinkaan sitä mehua heitä viimeisenä kitusiin.

Se kamelin selkä...

Eipä sitten olisi ihmisen kannattanut riehua niiden laatikoiden kanssa ollenkaan. Olisi vaan pitänyt antaa niiden lojua pitkin olohuonetta ja keittiötä. Selkä nimittäin sanoi taas kerran viu.. Tätä on ennenkin käynyt ja yleensä aina silloin, kun on stressi päällä jostain. Ilmeisesti minä aina stressatessani päätän alkaa järjestellä ja tehdä kaikkea sellaista, mikä sitten kostautuu selkävaivana. Tällä kertaa diagnoosi oli noidannuoli. Ei vetänyt raajoihin siihen malliin kuin iskias tekisi. Oli kuitenkin vaikea istua koko päivä koulutuksessa, vaikka luennoitsija oli aivan loistava.

Harvoin olen jaksanut kuunnella tohtoritason ihmisen puhetta ilman pakonomaista tarvetta kuorsata kovaan ääneen. Tämä tohtori oli erittäin hyvin perillä siitä, miten pidetään kuulijat kiinnostuneina. Harmi vain, että itsestä tuntui kuin olisi puukolla tökitty selkään välillä.

Edessä on vapaa viikonloppu ja vielä maanantaikin vapaalla. Jos vain nostaisi jalat sohvalle ja makaisi kuin peruna kaiken sen ajan, minkä voi. Maanantaina tosin on käytävä neuvolassa näyttämässä itsensä. Jännittävä nähdä, miten tämän paikkakunnan neuvola nyt poikkeaa sitten edellisen paikkakunnan neuvolasta. Parhaassa tapauksessa kaikki heidän käytäntönsä ovat niin erilaisia, että hermo menee ennenkuin pääsee ovesta sisälle. No, jää nähtäväksi.

Oma sauna on muuten harvinaisen hieno asia pitkästä aikaa. Olen parina iltana lämmittänyt saunan ja nauttinut siitä, että saan istua aivan rauhassa lauteilla ja heittää hiljakseltaan löylyä. Kissat tosiaan ovat hämmentyneinä istuneet lasioven toisella puolella ja tuijotelleet saunan puolelle. Eivät ilmeisesti näe mitään nautintoa siinä, että istutaan kuumassa kopissa, jossa sihisee välillä ikävästi. Tähän asti kuitenkin nekin ovat näyttäneet nauttivan maiseman ja asunnon vaihdoksesta.

Ja taas muutto...

Jälleen yksi muutto takana. Tavarat ovat vielä iloisesti ympäri asuntoa. Pahvilaatikkokasoja on silmän kantamattomiin ja mustia jätesäkkejä vuoreksi asti. Kissat ovat onnellisia. Pääsivät vaihteeksi taas valtaamaan koko asunnon makuuhuonetta lukuunottamatta. Näyttävät vallanneen saunankin. Kun laitoin saunaa lämpenemään illalla, mutiainen ei eväänsä heilauttanut ylälauteella ja varttia myöhemmin oli siirtynyt lattianrajaan, kun ilmeisesti tuli kuuma. Vastaavasti Rontti päätti tunkea väkisin saunaan ja lauteille kesken saunomisen rapsutettavaksi, mutta löylyn heitto ja kiukaan sihaus olivat liikaa.

Viikonloppuna tuli raadettua kuin elukka ja tällä hetkellä on mielessä vain se, että pitäisi saada kaikki vielä näkösällä olevat pahvilaatikot ja muut pois näkösältä. Ne pitäisi saada siirtää jonnekin, missä ne eivät näy ollenkaan. Suuri osa on toki jo siirtynyt siitä olohuoneen nurkasta, johon ne oli alunperin kannettu. Vaatehuone alkaa olla täynnä laatikoita.

Mies-merkkinen siirtyi ulkoruokintaan minun osaltani. Hän haki omat vaatteensa sunnuntaina edelliseltä asunnolta ja jätti minut siivoamaan jälkensä. No, tämä on varmastikin JormaTuulikin kannalta parempi ratkaisu, koska ainakin minun mielenterveyteni kannalta näin on huomattavasti helpompi olla.

Big Brother...

Olen aina nauranut, kun ihmiset sanovat jääneensä koukkuun tähän ilmiöön nimeltä Big Brother tai tuttavallisemmin BB. No, erehdyin eilen katsomaan koosteen edellisen päivän tapahtumista. Jälleen kerran sellainen hyvin tuttu syvä epäuskoisuus nosti päätään, kun katselin siellä pyörivien ihmisten käytöstä. Ovatko ihmiset aivan oikeasti tuollaisia?

Tähän syvään epäuskoisuuteen pari päällimmäistä syytä löytyvät elementeistä viina ja itsekeskeisyys. Se, että väki vetää viinaa kuin pienet sienet, pyörii ympäripäissään alasti kameroiden edessä ja sitten yksi vielä nykäisee housut kinttuihin aamusella esitelläkseen penis-temppujaan. Missä ihmeessä näiden ihmisten aivot ovat? Suuri osa porukasta on työelämässä, enkä jaksa uskoa, että aivan kaikkien työnantajat ovat iloisia tätä kautta tulevasta näkyvyydestä. Voisin veikata, että jotkut työnantajat häpeävät jo nyt sitä, millaisen kuvan heidän työntekijänsä itsestään antavat. Firman käyntikortti kun tahtoo oikeasti olla se työntekijä, jonka tiedät jostain yhteydestä...

Itsekeskeisyys oli se toinen seikka, joka minua ihmetytti. Muutamat ihmiset näistä talon asukkaista ottivat oikein asiakseen valittaa, kuinka asiat eivät mene heidän oman tahtonsa mukaan ja kuinka he itse nimenomaisesti kärsivät. Ehdottomasti kummallisin oli kuitenkin erään kilpailijan kommentti toisesta, hän sanoi toista täysin turhaksi tyypiksi. Kyseinen kommentin esittäjä ei kuitenkaan ole itsekään mitenkään osoittanut olevansa erityisen tarpeellinen tai kiinnostava. Ilmeisesti kenelläkään näistä kilpailijoista ei ole kokemusta kimppa-asumisesta, jossa on pakko tehdä kompromisseja.

Vähän ihmetyttääkin se, miten nämä kilpailijat oikeasti valittiin. Ainakin minun silmääni sinne on päässyt vain sen muotin läpi, että vetää viinaa kuin sieni, hilluu humalassa typeränä ja tekee mitä vain päästäkseen kameroiden eteen ja pysyäkseen siellä. Pitkän päälle tuollaisesta härväämisestä menee maku. Ehkä osasyynä tähän täysin aivottomaan menoon on se, että nämä ihmiset ovat miltei kaikki suurinpiirtein 20v. Osa pari vuotta yli ja osa alle. Joukossa on vain kaksi vanhempaa, eivätkä hekään ole mitään iäkkäitä ihmisiä.

Jäi kuitenkin sellainen mielikuva, että edelleenkään BB:ia ei kannata katsoa. Ympäripäissään pyörivät ihmiset, jotka valittavat koko ajan viinan vähyyttä ja seksin puutetta, eivät jaksa minua kiinnostaa kovinkaan pitkään.

Ja loppukommenttina mainittakoon, että auto tuli kuntoon ja jälleen kulkee ranskan pastilli pitkin poikin pohjoista Suomea.

Kakkaa täydeltä laidalta...

Miten minusta tuntuu siltä, että kaikki kakka tipahtaa aina kerralla niskaan? Siis aivan kuin minun edelläni ajaisi joku valopää peräkärryllistä sontaa pellolle ja kippaisikin sen vahingossa - tai tahallaan - suoraan minun päälleni. Tämä tuntuu vain täydentävän sitä käsitystä, että asioiden alkaessa mennä pieleen, kaikki menee pieleen.

Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.

Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.

Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.

Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.

Kamelin selkä...

Aina sanotaan, että jokin viimeinen korsi katkaisee kamelin selän ja minusta tuntuu vahvasti, että mies-merkkinen juuri meni latomaan sen viimeisen korren tämän kamelin selkään. Kun kuukausi on tehty muuttoa sille paikkakunnalle, jossa työmaa sijaitsee, hän päätti ilmoittaa lauantai-iltana, että saan muuttaa ihan itsekseni. Tätä tietysti edelsi pitkä episodi riitaa muista asioista, lähinnä liittyen siihen, onko hänellä mitään oikeutta viedä yhteisestä asunnosta minun omaisuuttani pois ilman lupaa. Hänen mielestään hänellä on oikeus ihan mihin tahansa, mikä häntä sattuu miellyttämään ja viimeiset 5 viikkoa hän onkin huidellut ympäriinsä käyden "kotona" vain pesemässä pyykkiä ja möykkäämässä minulle.

Minulla paloi päreet täydellisesti siihen muuttokommenttiin. Tuupin miehen pihalle asunnon ovesta ja kehotin olemaan tulematta enää takaisin minun silmieni eteen. Totesin heittäväni hänen tavaransa roskikseen, kun muuttopäivä tulee, sillä mukaani minä en niitä ota.

Nyt onkin sitten edessä todella pikainen muuttofirman etsintä. Minä en kanna yhtään mitään asunnosta ulos ja autoon, kun minulla ei edes ole sellaista autoa, johon niitä tavaroita voisi kantaa. Enkä minä tässä kohtaa halua kantaa mitään suurta ja painavaa oman terveyteni kustannuksella. Se tästä puuttuisi enää, että selkä taas napsahtaisi ja oltaisiin sairaslomalla muutama viikko. Sopii toivoa, että muuttofirma löytyy ja kohtuulliseen hintaan. Miehen varaan on turha laskea yhtään mitään. Tuli jo selväksi, minkä verran häntä kiinnostaa tuleva lapsensa.

Oravien salaliitto...

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Että onnea vaan...

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Haikara ja muut vaakut...

Lomalta on vihdoin palattu työn pariin. Arki ei ihan vielä ole iskenyt täysillä päälle, koska on vasta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Jälleen yrittää totuttautua siihen, että työmaalla näyttää tältä, haisee tältä ja täällä pyörii tämän näköistä porukkaa. Samalla kuitenkin täytyy yrittää totuttautua varsin erilaisiin asioihin, sellaisiin, joista viimeksi kirjoittaessa ei ollut vielä hajuakaan.

Viimeksi, kun kirjoitin, oli toukokuun loppu ja olin tarmoa puhkuen hakenut töitä. Pääsin haastatteluunkin ja kävin turisemassa omituisuuksia työn tekemiseen liittyen. Tosin, silloin minun päässäni ei ollut päällimmäisenä suinkaan työn saaminen kyseisestä paikasta. Olin aivan vastikään saanut muuta ajateltavaa. Kaksi punaista viivaa tikussa.

Niinpä niin. Valistuneimmat tietävät heti, mistä on kysymys ja vähemmän tietoisille kerrottakoon, että kyse on raskaustestin tuloksesta. Yksi viiva merkitsee, ettei ole raskaana ja kaksi viivaa kertoo, että haikaraa voi alkaa odotella. Kolme erillistä testiä ja kaikissa sama tulos. Siis varmastikin raskaana. Se vei hieman minun ajatuksiani kaikkiin muihin suuntiin kuin työn saamiseen.

Nyt on ollut aikaa sulatella hieman tätä tietoa. On käyty ensimmäinen neuvolakäynti ja seulontaultra, nähty, että siellä todellakin on joku, joka liikkuu ja on elossa. Kaikkiaan olo on silti hieman irrallinen vieläkin. Ehkä olo muuttuu todellisemmaksi sitten, kun vatsa alkaa kasvaa tai kääpiön liikkeet tuntua. Kääpiöllä on työnimi; JormaTuulikki. Yleisimmin tosin tulee puhuttua vain Jormasta. Ultran mukaan mittaa kaverilla on tällä hetkellä noin 5cm ja kovin eläväiseltä vaikutti kuvassa. Jotenkin aivoissa kaikki ajatukset ovat vielä aivan sekaisin. Osa sukulaisista on saanut tiedon pikkulinnuilta, osa suoraan päävaakulta ja osa tuskin tietää vieläkään. No, tieto on julkinen ja siitä saa puhua, jos haluaa. Minä kun tunnetusti niin kovin aktiivisesti aina omia asioitani kerron kaikille ja soittelen suorastaan, jotta kaikki saisivat tiedon varmasti. Tämäkin on yksi tapa kertoa asiasta joillekin.

Niin monta erilaista asiaa pyörii koko ajan mielessä, joista voisi kertoa tai puhua, mutta puoliakaan ei halua lopulta kirjoittaa. Jollain tavalla tuntuu, että olen kääntynyt enemmän sisäänpäin ja pohdin mieluummin omassa päässäni kuin kirjoitan ulos toisten nähtäväksi. Ehkä se on jotenkin luonnollinen tilanne ja varmasti sekin hetki tulee jossain vaiheessa, kun haluaa kertoa enemmän omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Se hetki vaan ei ole vielä.

No, näillä lepakoilla heitellään tällä kertaa.

Etelä...

Jos pikkulinnut eivät vielä kaikille ole visertäneet, nyt vaakkuu sitten isompi raakku itse tietoa ilmoille kaikkien luettavaksi. Olen hakenut töitä Etelä-Suomesta. Vihdoin ja viimein siis ensimmäinen työhakemus jonnekin pois napapiirin pohjoiselta puolelta on lähtenyt. Hyvin lähelle kotiseutuja tämä hakemus nyt yllättävää kyllä lähti. Ehkä tässä on osasyynä ajatus siitä, että asunnon löytäminen siellä on vain puhelinsoiton päässä ja kulkeminen paljon nopeampaa pisteiden a ja b välillä, kun pisteet a ja b sijaitsevat paljon lähempänä toisiaan kuin täällä.

Tälle työhakemukselle on oikeastaan monta toisistaan irrallista syytä. Osittain tämän hetkinen työtilanne, osittain oma henkilökohtainen päänupin tilanne, parisuhteen tila, elämä kaikkiaan ja jokin sisäinen tunne jostain. Tässä on vähän sitä samaa fiilistä, josta puhuin siinä yhteydessä, kun mietin hakevani tänne pohjoiseen. Ehkä tämä nyt tarkoittaa sitä, että minun on aika muuttaa takaisin etelää kohti. Ääripäästä toiseenhan minä nähtävästi aina muutan kun muutan. En osaa muuttaa hillitysti muutamaa sataa kilometriä, vaan kerralla koko valtakunnan toisesta reunasta toiseen. Jos tämä olisi nyt vähän toisenlainen tilanne muuttaa kuitenkin...

Helppoahan sitä on jo tässä vaiheessa puhua muutosta, kun työpaikan hakuaikakin on vielä auki. Eihän sitä tiedä, pääseekö edes haastatteluun saati sitten saisi paikkaa. Sinne epäilemättä on muitakin hakijoita muutama kappale. Jos ne vielä osan saattaa paperilla piestäkin, tulee vastaan se hetki, että haastattelussakin pitäisi vakuuttaa työnantajan edustaja ja se ei enää olekaan ihan niin helppoa. Siinä sitä mokaa itsensä varmasti ja jos vielä sen jälkeen töihin haluaisivat, voisi sanoa, että siinä on maailman kymmenes ihme tapahtunut.

Pääpointti tässä on kuitenkin se, että nyt vihdoin ja viimein olen ensimmäisen hakemuksen pois täältä laittanut. Esimies tietää, että haen töitä muualta. Hän antoi luvan käyttää itseään suosittelijana ja lupasi jopa kirjoittaa työtodistuksen, jotta voin sen esittää mahdollisessa haastattelutilaisuudessa. Sopii toivoa, että vielä kehuisi mahdottomasti siinä kohtaa, jos suosituksia käydään kyselemään. No, kunhan edes sanoisi siinä kohtaa jotain positiivista.

Asteikko...

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...

Hajatelmia...

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Väliin jääneet...

Edellisestä postauksesta on aikaa pari kuukautta. Aika tuntuu rynnivän jossain eri ulottuvuudessa kuin minä. Pari viimeistä kuukautta on mennyt uuden kotikaupungin hahmottamiseen, asuntoon muuttamiseen ja huonekalujen järjestelemiseen, puhumattakaan töistä, töistä ja töistä. Pari kuukautta on mennyt univelkaa keräten ja välillä sitä lyhentäen. Jotenkin koko elämä on jollain sellaisella vaihteella, ettei tunnu löytyvän mitään kerrottavaa, vaikka koko ajan jotain tapahtuu.

Äitini kertoi löytäneensä netin ihmeellisestä maailmasta blogini. Sanoi lukeneensa pari iltaa näitä postauksia ja ihmetelleensä, mitä kaikkea olen kirjoittanut. Käytiin pitkä puhelinkeskustelu siitä, millainen minä olen ihmisenä. Kirjoittaminen on yksi helpoista tavoista purkaa ajatuksia selviksi, konkreettisiksi asioiksi. Sanojen kautta kipeätkin asiat saavat jonkinlaisen käsinkosketeltavan muodon, jota voi lähteä työstämään eteenpäin. Harvoin minä olen suostunut asioistani, varsinkaan tunteistani ääneen puhumaankaan. Siihen ovat varmasti törmänneet kaikki minun tuttuni.

Jotenkin minulla on sellainen irrallinen olo oman elämäni suhteen juuri nyt. Aivan kuin olisi jäänyt bussipysäkille välillä ja odottelisi siinä seuraavaa oikeaan suuntaan menevää autoa. Ihmettelee vain ohikulkevaa liikennettä ja miettii, miksi ihmeessä hyppäsi väärällä pysäkillä pois kyydistä. Toisaalta jotenkin tätä tilaa kuvaa myös tuossa muutama päivä sitten sattunut tilanne. Kaupan tunnistimella toimivat liukuovet hyökkäsivät päälle. Oli harvinaisen väliin jäänyt olo...

Mitä lie...

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.

Maailma muttuu, Eskoseni...

Niin siinä on käynyt, että olen muuttanut Rovaniemelle asumaan. Enkä suinkaan asu siellä yksin, vaan mies-merkkisen miehen kanssa. Hän sai minut puhuttua siihen, että kyseisessä kaupungissa olisi parempi asua ja asumisen, ostosten tekemisen ja viihtymisen kannalta se onkin lähempänä sitä, mitä minä haluan. On huomattavasti miellyttävämpää asua sellaisessa kaupungissa, jossa kaikki eivät leimaa minua suoraan työni takia, eivätkä ylipäätään tunne minua. Nyt minä käyn toisella paikkakunnalla vain töissä.

Työmatka tosin on pidentynyt moninkertaiseksi, mutta se ei ihmistä haittaa. Olen sanonut useammalle kysyjälle, että pääni on paljon paremmassa mielentilassa istuttuani päälle tunnin auton ratissa ja pohdittuani itsekseni asioita. Se on omaa laatuaikaa minulle itselleni. Sitä aikaa kukaan muu ei voi viedä minulta.

Kuulin pitkästä aikaa myös eräästä hyvin rakkaasta ihmisestä. Hänen kamppailunsa terveyden kanssa tuntuu kääntyvän parempaan suuntaan. Parhaassa tapauksessa tauti ei enää leviä lisää, vaan pysyy siinä, missä on nyt. Vähän huonommassa tapauksessa tauti on vain hidastunut reippaasti, mutta jatkaa yhä leviämistään. Itse hän vaikutti paljon positiivisemmalta kuin viimeksi kuullessamme. Tosin, jälleen tultiin siihen, miten epäreilusti meidän välillämme aikanaan kävi. Tällä hetkellä tosin meistä kumpikin pystyi jo puhumaan sellaiseen sävyyn kuin ystävät toisilleen puhuvat. Hänen äänensä kuuleminen ei ollut minulle tuskallista, vaan raikas henkäys jostain kaivatusta.

Olen toisinaan miettinyt, miten eri tavalla asiat voisivat nyt olla, jos väliimme ei olisi tullut toisen vakava sairastuminen. Tuosta ihmisestä on jäänyt minulle kaunis muisto, jossa ei ole sellaisia negatiivisia sävyjä, joita monissa ihmissuhteissani on ollut. Hänen kohdallaan minun ei ole tarvinnut tehdä yhtään enempää kuin mihin olen kyennyt. Toisaalta, hän edelleen ymmärtää minun ajatukseni ja toimintatapani.

Aika on kuitenkin tällä hetkellä ajanut ohi tuosta ihmissuhteesta. Toivottavasti tosin hän pysyy minun ystävänäni vielä pitkään. Hänen toivettaan kunnioittaen olen antanut hänelle tilaa olla ja elää, olen vain toisinaan laittanut yksittäisiä viestejä ja kysellyt niillä kuulumisia. Nyt ehkä voi taas pitää yhteyttä vähän enemmän ja puhua samalla tavalla luottamuksella ja rajoittamatta kuin joskus aiemmin. Jos on hän muuttunut, niin olen minäkin. Maailma muuttaa meitä jokaisella pyörähdyksellä.

Ajantappoa...