Äidinvaisto...

Nyt se alkaa sitten pyöriä byrokratian rattaissakin.. siis tuo vatsa-asukin tulo on siinä pisteessä, että minulle etsitään äitiysloman sijaista.. Oli jotenkin outoa nähdä oman työpaikkansa sijaisuus julkaistuna useammalla sivustolla. Ehkä se tästä alkaa vähitellen upota nyt tajuntaan, että kohta on ihan oikeasti lähdettävä taas tekemään muuttoa ja sen jälkeen totuttauduttava siihen ajatukseen, etten minä enää koskaan ole vastuussa tekemisistäni pelkästään itselleni. Tästä eteenpäin minun tekemiseni vaikuttavat lähes kaikessa toisen ihmisen elämään ja moneen vuoteen se toinen ihminen ei vielä pysty itse kertomaan, mitä mieltä se asioista on.

Toisaalta, minun tähän astisetkin päätökseni ovat jo pitkälti vaikuttaneet JormaTuulikin elämään. Olen joskus ihmetellyt ääneenkin sitä, miten sitkeästi kyseinen lapsi on roikkunut elämässä kiinni, vaikka lähtökohdat ovat olleet varmastikin huonot. Ei jatkuvasti stressaantunut ja onneton ihminen ole paras mahdollinen äidin alku kenellekään, mutta tämä mukula on silti päättänyt syntyä tähän maailmaan juuri nyt ja juuri tästä lähtöasetelmasta.

Kaikesta pähkäilystä ja valmistelusta huolimatta minulla ei ole vieläkään sitä tunnetta, että minusta tulee äiti. Siis oikeasti, tuolla möykkää kaiken aikaa joku kääpiö, joka kasvaa ja voimistuu päivä päivältä, mutta ei minuun ole iskenyt äkillistä äitiysviettiä. Tämä on vain joku omituinen sattuma taas minun elämässäni, joka ei hahmotu millään tavalla normaaliksi minun mielessäni. Eikä minussa ole herännyt mitään äidillisiä tunteita toisten ihmisten pieniä sammakkoja kohtaan.. Ei vaan nappaa vieläkään pienet vauvat, jotka parkuvat jostain syystä. Enkä tunne tarvetta mennä lepertelemään niille omaehtoisesti.

Minä varmaan odotan, että pääsen lomalle ja siinä kohtaa järjestelemään ajatuksiani. Toki tästä puuttuu se tekijä, että minun ajatuksiini ei tällä hetkellä vaikuta millään tavalla esim. lasta innokkaasti odottava isä, joka jollain tavalla lietsoisi sitä äitiyden ihanuutta. Minä vaan jossain määrin realistina näen sen, että minun täytyy aivan itse nousta joka ainoa yö siihen, kun lapsi syystä tai toisesta itkee. Enkä minä voi pistää lasta sivuun silloinkaan, kun ehkä itsellä vähän nuppia kiristää ja tarvitsisi vartin omaa aikaa. Lapsi on silloinkin siinä, enkä minä voi sille käydä rähisemään omaa ärtymystäni. Ehkä minä tässä kohtaa näen turhankin realistisena sen tulevan tilanteen, johon olen itseni saanut. No, aika näyttää, minkälainen koliikkivauva JormaTuulikista vielä tulee...