Hajatelmia...

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Väliin jääneet...

Edellisestä postauksesta on aikaa pari kuukautta. Aika tuntuu rynnivän jossain eri ulottuvuudessa kuin minä. Pari viimeistä kuukautta on mennyt uuden kotikaupungin hahmottamiseen, asuntoon muuttamiseen ja huonekalujen järjestelemiseen, puhumattakaan töistä, töistä ja töistä. Pari kuukautta on mennyt univelkaa keräten ja välillä sitä lyhentäen. Jotenkin koko elämä on jollain sellaisella vaihteella, ettei tunnu löytyvän mitään kerrottavaa, vaikka koko ajan jotain tapahtuu.

Äitini kertoi löytäneensä netin ihmeellisestä maailmasta blogini. Sanoi lukeneensa pari iltaa näitä postauksia ja ihmetelleensä, mitä kaikkea olen kirjoittanut. Käytiin pitkä puhelinkeskustelu siitä, millainen minä olen ihmisenä. Kirjoittaminen on yksi helpoista tavoista purkaa ajatuksia selviksi, konkreettisiksi asioiksi. Sanojen kautta kipeätkin asiat saavat jonkinlaisen käsinkosketeltavan muodon, jota voi lähteä työstämään eteenpäin. Harvoin minä olen suostunut asioistani, varsinkaan tunteistani ääneen puhumaankaan. Siihen ovat varmasti törmänneet kaikki minun tuttuni.

Jotenkin minulla on sellainen irrallinen olo oman elämäni suhteen juuri nyt. Aivan kuin olisi jäänyt bussipysäkille välillä ja odottelisi siinä seuraavaa oikeaan suuntaan menevää autoa. Ihmettelee vain ohikulkevaa liikennettä ja miettii, miksi ihmeessä hyppäsi väärällä pysäkillä pois kyydistä. Toisaalta jotenkin tätä tilaa kuvaa myös tuossa muutama päivä sitten sattunut tilanne. Kaupan tunnistimella toimivat liukuovet hyökkäsivät päälle. Oli harvinaisen väliin jäänyt olo...