Edellisestä postauksesta on aikaa pari kuukautta. Aika tuntuu rynnivän jossain eri ulottuvuudessa kuin minä. Pari viimeistä kuukautta on mennyt uuden kotikaupungin hahmottamiseen, asuntoon muuttamiseen ja huonekalujen järjestelemiseen, puhumattakaan töistä, töistä ja töistä. Pari kuukautta on mennyt univelkaa keräten ja välillä sitä lyhentäen. Jotenkin koko elämä on jollain sellaisella vaihteella, ettei tunnu löytyvän mitään kerrottavaa, vaikka koko ajan jotain tapahtuu.
Äitini kertoi löytäneensä netin ihmeellisestä maailmasta blogini. Sanoi lukeneensa pari iltaa näitä postauksia ja ihmetelleensä, mitä kaikkea olen kirjoittanut. Käytiin pitkä puhelinkeskustelu siitä, millainen minä olen ihmisenä. Kirjoittaminen on yksi helpoista tavoista purkaa ajatuksia selviksi, konkreettisiksi asioiksi. Sanojen kautta kipeätkin asiat saavat jonkinlaisen käsinkosketeltavan muodon, jota voi lähteä työstämään eteenpäin. Harvoin minä olen suostunut asioistani, varsinkaan tunteistani ääneen puhumaankaan. Siihen ovat varmasti törmänneet kaikki minun tuttuni.
Jotenkin minulla on sellainen irrallinen olo oman elämäni suhteen juuri nyt. Aivan kuin olisi jäänyt bussipysäkille välillä ja odottelisi siinä seuraavaa oikeaan suuntaan menevää autoa. Ihmettelee vain ohikulkevaa liikennettä ja miettii, miksi ihmeessä hyppäsi väärällä pysäkillä pois kyydistä. Toisaalta jotenkin tätä tilaa kuvaa myös tuossa muutama päivä sitten sattunut tilanne. Kaupan tunnistimella toimivat liukuovet hyökkäsivät päälle. Oli harvinaisen väliin jäänyt olo...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti