Rakenteita...

Eilen oli vapaapäivä, tiukasti ohjelmoitu sellainen. Käypäisin Lapin keskussairaalassa äitiyspolilla katselemassa, miten JormaTuulikki kasvaa. Vuorossa oli siis rakenneultra. Tähän asti kyseinen kaveri on aina päättänyt heittäytyä hankalaksi, kun on jollain vatsaa tökitty ja yritetty jotain hänestä selville saada. Eipä ollut poikkeus tälläkään kertaa. Aina, kun yritettiin saada kuvaa jostain osasta, kakara päätti vaihtaa asentonsa sellaiseksi, ettei varmasti saada selkeitä kuvia. Sen verran kätilö kuitenkin sai tutkittua ja mittailtua, että JormaTuulikki kasvaa ihan normaalia vauhtia. Pikkuisen pienempi oli kuin keskimäärin pitäisi olla, mutta kyse oli vain parin päivän heitosta lasketunajan suhteen, joten nou hätä.

Sukupuolta yleensä pääsee arvuuttelemaan tässä ultrassa, mutta JormaTuulikki oli päättänyt olla vaikea tässäkin asiassa. Tämä mukula tyyräsi itsensä istumaan mahdollisimman tiukasti napanuora jalkojen välissä, joten yritäpä siitä sitten saada mitään tolkkua, mitä kaikkea siellä jalkovälissä on. Totesi sekä kätilö että lääkäri, ettei kannata edes alkaa arvailla, kun näkyy varpaita ja napanuoraa, eikä anturia saa lähellekään takapuolta, kun takapuoli on hyvin lantion suojassa.

Jos ei saatu takapäästä kuvaa niin ei saatu etupäästäkään. Jonkun aikaa yritettiin saada profiilia näkyviin, mutta ei sen esittely näyttänyt kiinnostavan yhtään sen enempää kuin takapuolenkaan. Jossain kohtaa nähtiin toisen silmän linssi ja jostain toisesta kohtaa kätilö totesi, että huulet näyttivät hyvin ehjiltä. Eikä valittamista kaikkiaan ollut missään niistä rakenteista, joita saatiin katseltua. Itse lähinnä olin tyytyväinen siihen, että vatsa-asukki näytti joissain kohdin ihan ihmismäiseltä ja eläväiseltä. Siis siinä määrin ihmismäiseltä kuin niistä ultrakuvista nyt voi sanoa. Minun kun on edelleenkin kauhean vaikeaa hahmottaa ultrakuvasta sitä, missä mikäkin osa on ja miten päin.

Tällä hetkellä kakara nyt kuitenkin on pää ylhäällä ja jalat kohti rakkoa. Ilmankos ensimmäiset liikkeet alkoivat tuntua juuri siellä rakon suunnalla. Nyt tosin epäilen ja aavistelen paljon useampia vastaavantyyppisiä tuntemuksia JormaTuulikin liikkeiksi. Minusta on ollut huvittavaa, kun esimerkiksi neuvolassa on kyselty, tunnenko liikkeitä. Mistä ihmeestä minä voin tietää, miltä se tuntuu, kun sikiö liikkuu? Siis ihan siltä kannalta, että tähän mennessä ei ole kokemusta sellaisesta tunteesta. En ole yhtään osannut aavistellakaan, millainen tunne se on, kun joku minusta riippumaton elämä potkii menemään tuolla vatsanahan sisällä. Nyt sitä alkaa jo aavistella noista hetkellisistä tuntemuksista.

Kun olin ultrasta päässyt lähtemään, soitin tietysti ensimmäisenä omalle äidilleni. Harvinaisen yllättävä veto sinällään. Äiti oli käymässä oman äitinsä - siis minun isoäitini - luona. Isoäitini ensimmäinen kysymys oli, onko siellä nyt Jorma vai Tuulikki ja lopuksi vielä käski pitää huolta kolmannestatoista lapsenlapsenlapsestaan. Totesin siihen, että minusta tuntuu, että tämä kaveri pitää itse jo aika hyvin huolen itsestään. Kaikkiaan minusta todella tuntuu siltä, että JormaTuulikki aika sitkeästi pitää itse kiinni elämästään. Ottaen huomioon siis kaiken sen, mitä kyseinen vatsa-asukki on jo tähän mennessä joutunut kokemaan minun matkassani. Joku toinen olisi voinut joutua sairaslomalle jo tähän mennessä sen vuoksi, että sikiö voi huonosti, mutta JormaTuulikki vaan mennä potkii kaikin puolin hyvällä ennusteella.

On kuitenkin hauska tietää, että vatsa-asukilla kaikki on hyvin toistaiseksi. Missään ei ole mitään vikaa ainakaan vielä ja sopii vain toivoa, että tilanne jatkuu tällaisena. Sitä sopii sitten katsoa, miten itse jaksaa helmikuulle asti.

Mies-merkkinen mies...

Lueskelin läpi kaikki ne postaukseni, joissa olen mies-merkkisen maininnut. Hain sieltä jotain sellaista, joka selittäisi minulle kaikki ne asiat, jotka tuon suhteen kulussa jäivät vaivaamaan. En löytänyt oikeastaan mitään. Olen kertonut siitä miehestä hyvin vähän ja yhteisestä elämästä vielä vähemmän. Oikeastaan olen järkyttävän paljon peitellyt ja pitänyt vain omana tietonani asioita, joita olisin aivan hyvin voinut kertoa.

Toki siellä takana on niitä synkkiäkin hetkiä ja asioita, joista ei ole halunnut heti kaikkien tietävän. Niistä yksi on käräjäoikeuden paperina työpöydän reunalla odottamassa, että minä esitän asiassa omat vaatimukseni. Niin, jälleen kerran voidaan ihmetellä oikein yhteen ääneen sitä, että mistä helvetistä minä kaivan esiin väkivaltaisia miehiä. Tällä kertaa tämä kaveri ei kuitenkaan tule pääsemään asiasta kuin koira veräjästä. Syyttäjä vaatii rangaistusta joka tapauksessa ja minulle pääasia on se, että hänen papereihinsa tulee siitä merkintä. Tällä minä petaan jo sitä tilannetta, kun JormaTuulikin huoltajuudesta keskusteleminen tulee ajankohtaiseksi. On paljon helpompaa perustella yksinhuoltajuuden hakemista sillä, että toinen on todistettavasti väkivaltainen kuin pelkillä villeillä väitteillä ties mistä. Sama merkintä tulee vaikuttamaan myös lapsen isän mahdollisuuksiin tavata lastaan.

Olen miettinyt, että en varmaankaan ole kirjoittanut tästä miehestä paljoakaan juuri siksi, etten missään vaiheessa uskonut tämän homman kestävän. Mies halusi aina lisää, enemmän ja heti. Hän ei ymmärtänyt sitä, etten minä halua edetä sekunnissa tutustumisesta naimisiin. Vastaavasti loppua kohden minulle alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi se, että hän ei ollut missään määrin luotettava. Jos ei voi luottaa toisen puheisiin ollenkaan, minkälainen suhde se on? Millä tavalla siinä suhteessa voisi luullakaan kasvattavansa lasta, niin vahinko kuin raskauden alku olikin?

Kauhajoki...

Kyllä eiliset uutiset vetivät väkisin hiljaiseksi. En voi rehellisesti sanoa, että tämä Kauhajoen kouluammuskelu olisi tullut yhtä suurena järkytyksenä kuin Jokela vuosi sitten. Jollain pessimistisen ajattelun tasolla sitä osasi odottaa, että kuvio tulee toistumaan, kun joku on avannut pään ja näyttänyt, että tämä onnistuu Suomessakin. Silti tämäkin nuori mies onnistui järkyttämään suurimman osan suomalaisista täydellisesti.

Olen ennenkin ihmetellyt, mikä voi ihmisen päässä napsahtaa niin täydellisesti, että täytyy nostaa ase toista ihmistä vastaan. Minun on vaikea uskoa, että pelkästään kotioloista tai kasvatuksesta olisi kiinni, että nuori ihminen valitsee noin radikaalin toimintatavan oman pahanolonsa purkamiseen. Eikä tätä minun mielestäni voi selittää silläkään, että nuoret pelaavat videopelejä, surffaavat internetissä ja kuuntelevat mieluiten heavy-musiikkia. Jossain on mennyt pieleen ja todella pahasti, kun kukaan ei ole huomannut, miten paha olo tälläkin ihmisellä on.

Kaikkein kummallisinta on se, että tämä nuori mies oli oman viestinsä mukaan suunnitellut tätä ammuskelua vuodesta 2002 asti. Hänellä oli kuusi vuotta aikaa hioa suunnitelmaansa ja hautoa vihaansa, eikä kukaan muka huomannut yhtään mitään. Kuinka täällä voi pudota niin pahasti kaiken kontrolliverkon läpi, ettei kuudessa vuodessa huomata mitään merkkejä ongelmista, jotka ovat tulossa?

Katselin eilen aiheeseen liittyen Ajankohtaista kakkosta, jossa haastateltiin Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelää. Kyseinen mies on perehtynyt nuorten henkiseen hyvinvointiin ja kouluväkivaltaan. Hänellä oli erittäin paljon sanomista siitä, miten ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret putoilevat turvaverkon läpi. Täytyy sanoa, että hän puhui monilta osin totta. Omalta opiskeluajalta muistan sen, että ammattikorkeakoulun terveydenhuoltopalveluista minulla ei ollut hajuakaan. Ei mitään käsitystä, kenen puoleen pitäisi kääntyä, jos opiskelu ottaa aivoon tai muuten tuntuisi, ettei vaan jaksa tehdä yhtään mitään millekään asialle. Ilman opiskelukavereiden muodostamaa verkostoa olisi jäänyt yksin asioidensa kanssa.

Suurta viisautta Rimpelän sanoissa osoitti minusta sekin, että hän puhui tämän hetkisestä suuntauksesta, jossa puututaan oireisiin eikä ennaltaehkäistä niitä. On harvinaisen totta, että meillä annetaan asioiden mennä todella pitkälle pieleen ennenkuin niihin yritetäänkään puuttua. Ehkä osasyytä on jokaisessa suomalaisessa ja siinä mentaliteetissa, että kotiasiat ovat kotiasioita, eikä niitä levitellä kaikille. Ainakin minä näen itsessäni sen piirteen, että kotiseinien sisällä tapahtuvat asiat haluan pitää niiden seinien sisäpuolella, vaikka ne olisivat minkälaisia. Vaikka järki käskee puhumaan asioista muille ja tekemään jotain, joku osa sisällä sanoo, että niistä ei puhuta muille, koska ne eivät ole muiden asioita. Mikä hemmetti siinä onkin, että asioista ei voida puhua suoraan, vaan niitä haudotaan yksin siihen asti, että jossain räjähtää?

Vaeltelua...

Viikonloppuna iski taas kerran tylsyys. Se näköjään iskee minuun välittömästi, kun on vapaata, eikä ole mitään miehen näköistäkään nurkissa pyörimässä. Se saa minut kävelemään täysin päämäärättömästi ympäri asuntoa ja availemaan kaapinovia. Ihan kuin keittiönkaapeista löytäisi jotain järkevää tekemistä...

Loppupeleissä tuo tylsyys ja siihen liittyvä toimettomuus menivät niin pitkälle, että ajoivat minut kämpästä pihalle ja työmaan tietokoneen ääreen pariksi tunniksi chattailemaan ja pelaamaan nettipelejä. Olisi varmaan voinut mennä käymään jonkun luona kylässäkin, mutta se ei oikein napannut. Piti vaan päästä ulos siitä asunnosta ja saada aivoille jotain muuta ajateltavaa kuin se, että yksinasuminen on perseestä.

Kissat eivät paljon noista vaelluskohtauksista välitä. Ne vetävät raatona sikeitä milloin sohvalla, nojatuolissa, ikkunalaudalla, tv-tasolla tai saunan lauteilla. Vähän saattaa pää nousta, jos ohi kävelee tai laittaa saunaan valot päälle, mutta ei elettäkään, että olisivat minnekään lähdössä. Ne eivät ole päiväsaikaan kovinkaan seurallisia, mutta öisin kyllä kuulee niiden juoksevan keskenään ympäri kämppää ja aukovan kaapin ovia enemmän vähemmän huonolla menestyksellä.

En jaksa uskoa, että minulla olisi läheisriippuvaisuutta, että sen vuoksi kaipaisin seuraa. Enemmän kyse on siitä, että joku hormonitaso vaan vaatii sitä toista ihmistä. Tai sitten olen vain niin tottunut olemaan jossain suhteessa, hyvässä tai huonossa. Osittain tätä tuskastumista aiheuttaa sekin, etten ole aikonutkaan purkaa puoliakaan tavaroistani tähän asuntoon ja sen seurauksena minulla on kaikki käsityöt yms. ajanvietteet tehokkaasti jossain laatikossa, jota en edes viitsi etsiä. Pitää kaiketi ostaa joku stressilelu.

Täsmätiede - vauvaprojektit...

Erehdyinpä taas selailemaan tuolla sekalaista sarjaa eri ihmisten blogeja. Yllättäen noita lapsen odottamiseen tai yrittämiseen liittyviä. Jälleen kerran jotenkin tahtoi ärsyttää. Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu vika sen suhteen, että oikein inhottaa lukea, miten toiset vaahtoavat siitä, millainen kuukautiskierto on menossa. Jossain blogissa jopa pohdittiin sitä, miten sen tuntee, että on ovulaatio. Minä en ainakaan ole koskaan tuntenut mitään ovulaatiota. Joko olen vaan niin tunnoton ihminen tai sitten se ei vaan oikeasti tunnu muualla kuin korvien välissä.

Toisaalta minua riepoi sekin, että monet lähtivät siihen "vauva-projektiinsa" siltä kantilta, että nyt se lapsi tehdään. Aika monet tuntuivat systemaattisesti laskevan päiviä siihen mahdollisen ovulaation hetkeen ja sitten sitä, koska lapsi sitten syntyisi. Itse kun en missään vaiheessa ehtinyt tähän suunnitteluvaiheeseen lapsen osalta, en osaa edes ajatella sitä, että pitäisi jotenkin kalenterista katsoa, koska lapsi saa syntyä.

Ehkä minä olen vaan onnellisessa asemassa siinä, että en ole missään kohtaa aloittanut mitään vauva-projektia. Minä vaan sain havaita, että menkat ovat myöhässä ja kiireessä kesällä leiritöiden välissä tein testin ihan tarkistaakseni asian. Se, että testin tulos oli kaksi viivaa, oli varmaan enemmän järkytys kuin mitään muuta aluksi. Sen jälkeen tilanteeseen sopeutuminen on ollut aivan ulkopuolisista riippumatonta. Epäilen, että se uutinen tuli järkytyksenä miltei kaikille, joille se kerrottiin heti alkuunsa. Ei sitä tainnut odottaa juuri kukaan.

Tietysti tämän hetkinen elämäntilanne sitten on mikä on. Ei mikään ihan vakiotilanne ensimmäistä lasta odottaessa. Harva lähtee yksin odottamaan silloinkaan, kun se on ehdottomasti lapsen ja oman terveyden kannalta paras vaihtoehto. Minulla ei siinä suhteessa oikein ollut enää vaihtoehtoja. Oma päännuppi oli niin kireällä, että en vaan enää jaksanut sitä mies-merkkistä. Parempi, että on nyt oma kämppä ja oma rauha. Ei tarvitse jokaisesta rasahduksesta pompata ja miettiä, onko joku tulossa.

Kyllä tämä silti pistää miettimään. Juuri nyt on vielä helppoa. Vatsa-asukki ei vie hillittömästi tilaa, eikä ole heittäytynyt hankalaksi, mutta mitä tapahtuu sitten, jos se käy hankalaksi. Toki minua mietityttää sekin, että JormaTuulikki tuskin tulee koskaan isäänsä edes näkemään ellei itse täysi-ikäisenä halua tätä etsiä käsiinsä. Minua mietityttää, miten itse selitän sen tilanteen, jonka seurauksena hänen biologinen isänsä ei ole ollut mukana kuvioissa edes odotusaikaa saati hänen lapsuuttaan. Paljon isoja kysymyksiä, joihin on jossain kohtaa löydettävä vastauksia. Ehkä juuri näiden kysymysten takia minua niin risovat nuo blogit, joissa vauva-projektit ovat niin täsmätiedettä.

Neuvola...

On tämä kyllä kerta kaikkisen hauskaa, siis neuvolassa ravaaminen. Eri paikkakunta, eri meininki, eikä pelkästään siinä, miten aikoja on saatavilla. Täällä pienemmällä paikkakunnalla otetaan heti asiaksi, jos jossain on jotain erikoista. Tällä siis tarkoitan sitä, että esim. pissanäytteessä on sokeria tai proteiineja. Rovaniemellä eivät olleet aiheesta mopsiskaan. Täällä alkoi välittömästi tarkempi seuranta ja kehtous tulla kahden viikon päästä uudelleen neuvolaan. No, ei se minua haittaa.

Tällä kertaa neuvolassa oli terveydenhoitajan lisäksi paikalla harjoittelija. Lisää hauskuutta, kun vieressä istuu ihminen, joka vain kuuntelee ja mittaa verenpaineen. Vielä kun se verenpaine otettiin sillä vanhanaikaisella pumppusysteemillä ja stetoskoopilla kuunneltiin oma pulssi. Onneksi JormaTuulikki on edelleen ihan ADHD, eikä sen sydänääniä kovin pitkään saatu yhdestä kohtaa mittailtua. Kunnon kälminä kyseinen vatsa-asukas päätti vaihtaa reunalta toiselle aina hetken päästä ja aiheuttaa terveydenhoitajalle pieniä ongelmia sydänäänien uudelleen löytämisessä.

Kaikki arvot noin yleisesti olivat ihan hyvät, paitsi sokeri. Tähän tosin voi vaikuttaa se, että viimeisenä kippasin luukusta sisään Juissi-mehujuomaa ennen lähtöä. Päätinpä sitten siinä, että seuraavan kerran neuvolaan tullessa en vetäise aamupalaa puolta tuntia ennen lähtöä. Enkä varsinkaan sitä mehua heitä viimeisenä kitusiin.

Se kamelin selkä...

Eipä sitten olisi ihmisen kannattanut riehua niiden laatikoiden kanssa ollenkaan. Olisi vaan pitänyt antaa niiden lojua pitkin olohuonetta ja keittiötä. Selkä nimittäin sanoi taas kerran viu.. Tätä on ennenkin käynyt ja yleensä aina silloin, kun on stressi päällä jostain. Ilmeisesti minä aina stressatessani päätän alkaa järjestellä ja tehdä kaikkea sellaista, mikä sitten kostautuu selkävaivana. Tällä kertaa diagnoosi oli noidannuoli. Ei vetänyt raajoihin siihen malliin kuin iskias tekisi. Oli kuitenkin vaikea istua koko päivä koulutuksessa, vaikka luennoitsija oli aivan loistava.

Harvoin olen jaksanut kuunnella tohtoritason ihmisen puhetta ilman pakonomaista tarvetta kuorsata kovaan ääneen. Tämä tohtori oli erittäin hyvin perillä siitä, miten pidetään kuulijat kiinnostuneina. Harmi vain, että itsestä tuntui kuin olisi puukolla tökitty selkään välillä.

Edessä on vapaa viikonloppu ja vielä maanantaikin vapaalla. Jos vain nostaisi jalat sohvalle ja makaisi kuin peruna kaiken sen ajan, minkä voi. Maanantaina tosin on käytävä neuvolassa näyttämässä itsensä. Jännittävä nähdä, miten tämän paikkakunnan neuvola nyt poikkeaa sitten edellisen paikkakunnan neuvolasta. Parhaassa tapauksessa kaikki heidän käytäntönsä ovat niin erilaisia, että hermo menee ennenkuin pääsee ovesta sisälle. No, jää nähtäväksi.

Oma sauna on muuten harvinaisen hieno asia pitkästä aikaa. Olen parina iltana lämmittänyt saunan ja nauttinut siitä, että saan istua aivan rauhassa lauteilla ja heittää hiljakseltaan löylyä. Kissat tosiaan ovat hämmentyneinä istuneet lasioven toisella puolella ja tuijotelleet saunan puolelle. Eivät ilmeisesti näe mitään nautintoa siinä, että istutaan kuumassa kopissa, jossa sihisee välillä ikävästi. Tähän asti kuitenkin nekin ovat näyttäneet nauttivan maiseman ja asunnon vaihdoksesta.

Ja taas muutto...

Jälleen yksi muutto takana. Tavarat ovat vielä iloisesti ympäri asuntoa. Pahvilaatikkokasoja on silmän kantamattomiin ja mustia jätesäkkejä vuoreksi asti. Kissat ovat onnellisia. Pääsivät vaihteeksi taas valtaamaan koko asunnon makuuhuonetta lukuunottamatta. Näyttävät vallanneen saunankin. Kun laitoin saunaa lämpenemään illalla, mutiainen ei eväänsä heilauttanut ylälauteella ja varttia myöhemmin oli siirtynyt lattianrajaan, kun ilmeisesti tuli kuuma. Vastaavasti Rontti päätti tunkea väkisin saunaan ja lauteille kesken saunomisen rapsutettavaksi, mutta löylyn heitto ja kiukaan sihaus olivat liikaa.

Viikonloppuna tuli raadettua kuin elukka ja tällä hetkellä on mielessä vain se, että pitäisi saada kaikki vielä näkösällä olevat pahvilaatikot ja muut pois näkösältä. Ne pitäisi saada siirtää jonnekin, missä ne eivät näy ollenkaan. Suuri osa on toki jo siirtynyt siitä olohuoneen nurkasta, johon ne oli alunperin kannettu. Vaatehuone alkaa olla täynnä laatikoita.

Mies-merkkinen siirtyi ulkoruokintaan minun osaltani. Hän haki omat vaatteensa sunnuntaina edelliseltä asunnolta ja jätti minut siivoamaan jälkensä. No, tämä on varmastikin JormaTuulikin kannalta parempi ratkaisu, koska ainakin minun mielenterveyteni kannalta näin on huomattavasti helpompi olla.