Voi haukotus!
Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.
Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.
Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.
keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011
torstaina, marraskuuta 24, 2011
Studiossa...
Lapsi kävi eilen valokuvaamossa. Tämä sanoo jo sen, että meillä oli varsin täyteen buukattu toimintapäivä. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että lapsi on ikiliikkuja, on kuvaajalla haastetta saada edes se yksi onnistunut ruutu otettua. Ainakaan kotona kuvien ottaminen ei onnistu.
Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.
Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.
Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.
No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.
Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.
Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.
Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.
No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.
maanantaina, marraskuuta 21, 2011
Kuka määrää?
Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.
Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.
Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.
Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.
Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.
Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.
Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.
Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.
Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.
Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.
Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.
keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011
Ystävät?
Muutamien viikkojen ajan olen pohtinut ystävyyttä ja ystäviä. Lähinnä olen miettinyt, olenko huono ystävä vai mistä on kyse. Tämä pohdinta iskeytyi omiin aivoihin sosiaalisen median kautta, kun havaitsin, etten ole kuullutkaan joistakin ystävistäni tai heidän kuulumisistaan vuoteen. Tarkoitan tällä sitä, että ystävillä on tapahtunut isoja asioita, joista en ollut kuullut mitään edes välillisesti.
On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.
En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.
Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.
Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.
On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.
En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.
Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.
Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.
keskiviikkona, marraskuuta 09, 2011
Pitkä tauko...
Blogin kirjoittaminen on ollut pitkällä tauolla. Moni asia tässä todellisessa elämässä on antanut aihetta pysyä tiukemmin kiinni todellisuudessa kuin virtuaalimaailmassa. Kun elämä vie, täytyy vain mennä sen mukana ja yrittää mauttia. Suuria oivalluksia on tullut vastaan matkalla ja samalla yhtä suuria ihmetyksen aiheita. Tämä lyhykäinen ajatelma on nyt toivottavasti alku tiiviimmälle päivittämiselle ja tuntojen purkamiselle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
