keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010

Ylläri...

Edellinen blogin päivittäminen katkesi vähän kesken osaltani. Minulla oli mielessä kirjoittaa jostain ihan asiastakin, mutta se jotenkin jäi, kun tuli muuta ajateltavaa. Facebook eli ystävällisemmin sanottuna naamakirja oli tietysti auki samaan aikaan ja sitä kauttahan voi jutella kavereiden kanssa samaan tapaan kuin messengerissä. Aika harvoin tulee sitä kautta juteltua ihmisten kanssa, mutta välillä sitä innostuu vastaamaan, kun joku toinen siellä alkaa jotain juttua heittää.

Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?

Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.

Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.

Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.

Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.

2 kommenttia:

  1. On kieltämättä outoa, kun Facebookin kautta tulee "ystävystyttyä" lukuisten sellaistenkin vanhojen tuttujen kanssa, joiden kanssa ei ole eikä edes halua olla enää tekemisissä. Jokin aika sitten tein radikaalin poisto-operaation, jossa kavereiden määrä väheni n. 40:llä - pois kaikki sellaiset ihmiset, jotka olin itse Facebookiin liittyessäni lisännyt kavereita ahneesti haalien, ja jotka olivat minut pyytäneet kaverikseen samasta syystä! Toisaalta, vaikka tuntuukin oudolta ottaa yhteyttä vanhaan tuttuun, se voi joskus tuottaa hyvän ystävyyssuhteen. Itse olen pari kertaa ottanut yhteyttä vanhoihin tuttuihin, ja olen näin saanut kahden vanhan ystävyyssuhteen palautettua.

    VastaaPoista
  2. Naamakirja on varsin mystinen paikka kaikinpuolin. Olen harkinnut tarkkaan jokaista lisäämääni ihmistä ja vielä tarkemmin harkitsen, mitä naamakirjassa elämästäni ja itsestäni jaan. Periaatteena on ollut se, että itse en kovinkaan monia kaveripyyntöjä lähetä. Pääasiassa olenkin siis hyväksynyt tai jättänyt hyväksymättä toisten pyynnöt. Ja niin hauskaa kuin kavereiden haaliminen siellä ehkä olisikin, en oikein halua puolituttuja ihmisiä sielläkään kavereikseni. Mitä se jollekin entiselle koulukaverille kuuluu, jos haluan kertoa toisille, että varpaassa on känsä... No, onneksi naamakirja ei ole päiväkirja, vaan tapa pitää yhteyttä joihinkin ihmisiin ja samalla kuluttaa aikaa..

    VastaaPoista