Itsenäisyyspäivä oli eilen. Katselin tietenkin perinteen velvoittamana ensin Tuntemattoman sotilaan ja sitten illemmalla Linnan juhlat. Linnan juhlia katsoessa tuli harvinaisen irrallinen olo. Tein huomion, että joku iäkkäämpi nainen oli pukeutunut kirkkaan sähkönsiniseen telttaan. Minä en osaa kuvailla sitä vaatetta millään muulla nimikkeellä. Yleinen ilme oli, kuten yleensäkin varsin juhlava. Kauniit ihmiset juhlivat kauniissa vaatteissa ja kauniissa puitteissa. Jotenkin pisti miettimään, kuinka moni noista ihmisistä oikeastaan kuuluisi kategoriaan kaunis, jos asiaa tarkemmin ajattelisi.
Luin Kahlil Gibrainin tarinan siitä, kuinka kauneus ja rumuus tapasivat meren rannalla, menivät uimaan ja uimasta noustessa pukeutuivat toistensa vaatteisiin. Siitä eteenpäin ne ovat kulkeneet toistensa vaatteissa ja vain kasvoistaan ne erottaa. Se pisti minut miettimään vielä tarkemmin sitä, kuka tai mikä on kaunis. Ulkoinen kauneus häviää ihmisestä aika pian ja ruma käytös, huonot tavat ja ilkeys muuttavat kauniinkin ihmisen rumaksi toisten silmissä. Liian usein kauneutta pidetään puhtaasti ulkoisena piirteenä.
Ajatteluani muutti, kun kuuntelin Juha Tapion uusinta levyä; Kaunis ihminen. Levylle nimensä antaneessa kappaleessa kerrotaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ja todetaan, on sentään kaunis ihminen. Se kosketti jotenkin syvemmällä tasolla kuin kertomus ulkoisesti kauniista ja muotitietoisesta ihmisestä. Jos minä ihmisenä mittaisin kauneuden vain ulkoisilla avuilla, minä pian menettäisin kaiken itsekunnioitukseni ja samalla itsetuntoni.
Vanha sanonta menee: "Kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa." Se pitää edelleenkin paikkansa. Paljon täytyy vettä virrata jokaisessa joessa ennenkuin kauneus muuttuu täysin objektiiviseksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti