150. bloggaus...

Tässä se nyt on - viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja samalla 150. pätkä tekstiä tänne bittiavaruuteen. Sopii vain miettiä, kuinka paljon aikaa sitä on tullut käytettyä näidenkin tekstien kirjoitteluun välillä. Viime aikoina on ollut enemmän ajatukset oman pään sisällä kuin missään muualla. Huomisesta eteenpäin taas olen ilman internetin ihmeellistä maailmaa siihen saakka, että pääsen muuttamaan. Muuton jälkeen voin tehokkaasti sosialisoida käyttööni vanhempien yhteyttä tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa vielä ihmetyttää, mitä ihmettä minä oikeastaan teen seuraavat pari kuukautta ennen tuon kääpiön kuoriutumista. Epäilemättä sille ajalle alkaa löytyä käyttöä, kunhan pääsen eroon palkkatyöstä ja alan keskittyä edes jossain määrin siihen, että tuo kääpiö aivan oikeasti aikoo kuoriutuakin jossain vaiheessa. Tähän mennessä ei ole vielä ehtinyt upota täysin tajuntaan, että tämä raskausvaihe ei ole mitenkään pysyvä asiaintila. Ilmeisesti minulla on tässä hommassa normaalia pidemmät piuhat. Ihan sillä perusteella, että minulla meni kauan sen tajuamiseen, että aivan oikeasti minä olen raskaana, ettei tämä ole mikään kosmisen mittaluokan vitsi. Sen seurauksena en ole vieläkään päätynyt ymmärtämään, että tämä kääpiö aikoo tulla vielä ulos tuolta vatsasta ja siitä kasvaa (toivottavasti) aikojen saatossa aikuinen ihminen.

Jos ei edes ajattele tuonne aikuisuuteen asti, minun on hyvin vaikea ajatella, että minun sisälläni kasvaa lapsi. Siis sellainen perusajatus puuttuu, että kohta minulla on vauva. Kääpiön liikkeet ovat kyllä hyvinkin konkreettisia ja on aivan selvää, että siellä ollaan vahvasti hengissä, mutta minun aivoissani ei ole vielä naksahtanut mihinkään asentoon se kytkin, jonka pitäisi herättää niitä äidillisiä lässytys- ja tavaroiden ostelu - vaistoja. Ehkä kyse on vain siitä, että olen toistaiseksi keskittynyt vain tekemään töitä ja hoitamaan ne ensin alta pois. Ilmeisesti seuraavat kaksi kuukautta sitten menevätkin juuri siinä, että yritän tajuta, mitä tuon kääpiön kuoriutuminen tarkoittaa.

Töissä on oikeastaan enää muutamia hommia tekemättä. Työpöydän siivoamista, tavaroiden paikoilleen laittelua ja vastaavaa riittää tälle päivälle. Maanantaina käyn vielä tuomassa avaimet ja työpuhelimen pois, ettei tarvitse niitä roikuttaa maailman tappiin asti matkassa tai lähetellä postissa. Sitten ei tarvitse vuoteen katsoakaan työmaan suuntaan. Jotenkin se tuntuu ajatuksena oudolta. No, ehkä aika ratkaisee senkin outouden tunteen jollain kiinnostavalla tavalla. Tässä kohtaa kuitenkin on aika pitää taukoa siihen hetkeen, että seuraavaksi päivitys tulee Etelä-Suomesta. Nautinnollista alkavaa talvea...

Vähiin käy...

Aika menee nopeasti, varsinkin, kun datakaapelit nykäistään poikki pihalta. Työmaalla kävi pieni vahinko ja reilun viikon verran jouduttiin meidän päädyssä tulemaan toimeen ilman tietokoneita. Pihamaalle käytiin tasoittelemaan paikka roskakatokselle ja siinä samalla katkesivat datakaapelit, jotka joku valopää oli laittanut aivan nurmen alle eli noin 20cm syvyyteen. Eihän sellainen riitä.

No, muutenkin tässä on ehtinyt kaikkea taas. Sokerirasituksen tulokset sain käsiini eilen. Niissä ei ollut mitään huomauttamista, vaan olivat aivan hyvissä arvoissa. Muutenkaan ei neuvolantädillä ollut valittamista mitatuista arvoista. Ainoa, jonka kanssa jouduttiin vähän mittailemaan uudestaan, oli verenpaine. Johtui ehkä siitä, että ensimmäisenä puhutiin minun esimiehestäni viisitoista minuuttia. Tahtoo pompata paineet tappiin, kun kyseinen herra otetaan puheeksi. Neuvolakäynnin lopussa kuitenkin oli palattu ihan normaaleihin lukemiin niiden osalta.
Seuraavaksi pitäisikin sitten varata neuvola uudelta kotipaikkakunnalta tai vanhalta kotipaikkakunnalta, kuinka vaan asian haluaa katsoa. Joka tapauksessa pitäisi sinne soittaa ja yrittää päästä taas heidän kanssaan sitten jonkinlaiseen neuvolarytmiin. Voisin vähän epäillä, että sieltä ajan saaminen on vähän vaikeampaa kuin täältä. Täällä neuvolassa on saanut käydä niin usein kuin vain tuntee tarvetta ja vähän yli sen. Uskoisin, että tulevalla paikkakunnalla on neuvolantädeilläkin vähän enemmän töitä ja enemmän tulossa olevia lapsia, joiden asioita hoitaa.
Kaikkiaan töitä on jäljellä enää viikon verran. 21.11. on virallisesti se viimeinen työpäivä ennenkuin pidän pois vuosilomat ja sitten siirryn äitiyslomalle. Tässä vaiheessa alkaa jo vähän hermostuttaa. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti kuitenkin, vaikka vielä pari kuukautta sitten ajatteli, että tässähän on vielä aikaa vaikka kuinka paljon. Ei sitä aikaa nyt enää niin kovin paljoa sitten olekaan. Kaikki asiat pitäisi saada kasaan ennenkuin täältä lähtee ja sitten saa rauhoittua miettimään, mitä elämällään tekee kääpiön kuoriutumisen jälkeen.

Ensi viikonloppu menee kuitenkin Suomen Turussa. Sinne taas kerran lähdetään teinien kanssa tutustumaan muun valtakunnan elämään. Hauskahan sitä on nähdä opiskelukavereita ja suuremman maailman toimintaa. Saa nähdä, jääkö kaikkiaan viimeiseksi käynniksi noissa kökkäjäisissä.

Sokerirasitus...

No, jälleen on JormaTuulikin kanssa ravattu paikallisen terveyskeskuksen käytävillä pari tuntia tutkittavina. Oikeammin siis kävin laboratoriossa sokerirasituskokeissa. Ensiksikin, kahdentoista tunnin "syömättä ja juomatta" -paasto on silkkaa kidutusta ihmiselle, jonka suu muistuttaa beduiinin sandaalia jo neljän tunnin vedettömyyden jälkeen. Puhumattakaan siitä, että olen yrittänyt tämän kääpiön kanssa totutella siihen, että aamulla syödään aamupala, jolla sitten potkitaan menemään pitkälle päivään.

Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.

Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.

Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!

Neuvolakäynti...

Jälleen yksi neuvolakäynti on takana. Nyt ollaan menossa kohdilla 25+3. Tämä numeroyhdistelmä on minulle täysin mystinen, enkä pysty parhaalla tahdollanikaan koskaan itse laskeskelemaan sitä oikein. Aina joku oma ongelma heittäytyy väliin ja saan aivan kummallisia tuloksia. Ehkä lyhyt matematiikka lukiossa oli ihan hyvä valinta...

Edellisen neuvolakäynnin kohdalla laitettiin jo verensokerit seurantaan. Nyt on mittailtu sormesta sokereita parisen viikkoa ja ensi viikon alussa edessä on sokerirasituskoe. Samalla yritän kiskoa kitaani rautaa, kun hemohessit ovat pudonneet parikymmentä pistettä, lähtöarvosta 140 nykyiseen 123. On siis syytä oikeasti syödä sitä rautaa, jotta ei väsähdä aivan tyystin, kun normaalisti tuo kyseinen arvo minulla on lähempänä sitä yläpäätä kuin tätä 120 rajapyykkiä. On siis nappuloita syötäväksi tähän puutostilaan.

Kääpiö tuntuu voivan varsin vauhdikkaasti. Aina vaan aktiivisemmin liikutaan ja nasevammin monotetaan rakkoa kohti, kun autoilumatkat suureen etelän kanjoniin alkavat käydä hermoille. Viikon lomailu Etelä-Suomessa tosin todisti edelleen suurta epäsosiaalisuutta JormaTuulikin osalta. Kun tuleva maamo yritti saada todisteita liikkeistä, kääpiö jämähti tasan paikalleen, eikä tehnyt elettäkään ilmaistakseen olemassaolonsa. Mistä lie arvasi, että eri ihmisen käsi on kyseessä..

Tätä samaa epäsosiaalisuuden linjaa noudatettiin tänäänkin sydänäänien etsinnässä. Hetken aikaa sydänäänet löytyivät hyvin ja voimakkaina ja sitten kaveri heitti voltin ja katosi tutkasta. Pienen etsinnän jälkeen löytyi taas äänet ja hetken aikaa saatiin lukemiakin. Törkeitä kun oltiin, nostin jalat koukkuun, jolloin pakotila pieneni. Joutui tyytymään siihen, että sairaanhoitajaopiskelija tökkii häntä anturilla.

Kaikkiaan tämä vatsa-asukki tuntuu kuitenkin voivan ihan hyvin. Hänellä ei ilmeisesti ole pahasti valittamista mistään, vaikka itsellä tuntuu välillä hajoavan pää kaikkeen. Onneksi kakaran vointi on hyvä. Kohtahan tässä on itselläkin edessä seuraava muutto. No, viikon päästä kuitenkin on vuorossa lääkärineuvola, jossa sitten nähdään ne sokerirasituksen tuloksetkin. Sitten saa katsoa, mikä on todellinen vointi.

Äidinvaisto...

Nyt se alkaa sitten pyöriä byrokratian rattaissakin.. siis tuo vatsa-asukin tulo on siinä pisteessä, että minulle etsitään äitiysloman sijaista.. Oli jotenkin outoa nähdä oman työpaikkansa sijaisuus julkaistuna useammalla sivustolla. Ehkä se tästä alkaa vähitellen upota nyt tajuntaan, että kohta on ihan oikeasti lähdettävä taas tekemään muuttoa ja sen jälkeen totuttauduttava siihen ajatukseen, etten minä enää koskaan ole vastuussa tekemisistäni pelkästään itselleni. Tästä eteenpäin minun tekemiseni vaikuttavat lähes kaikessa toisen ihmisen elämään ja moneen vuoteen se toinen ihminen ei vielä pysty itse kertomaan, mitä mieltä se asioista on.

Toisaalta, minun tähän astisetkin päätökseni ovat jo pitkälti vaikuttaneet JormaTuulikin elämään. Olen joskus ihmetellyt ääneenkin sitä, miten sitkeästi kyseinen lapsi on roikkunut elämässä kiinni, vaikka lähtökohdat ovat olleet varmastikin huonot. Ei jatkuvasti stressaantunut ja onneton ihminen ole paras mahdollinen äidin alku kenellekään, mutta tämä mukula on silti päättänyt syntyä tähän maailmaan juuri nyt ja juuri tästä lähtöasetelmasta.

Kaikesta pähkäilystä ja valmistelusta huolimatta minulla ei ole vieläkään sitä tunnetta, että minusta tulee äiti. Siis oikeasti, tuolla möykkää kaiken aikaa joku kääpiö, joka kasvaa ja voimistuu päivä päivältä, mutta ei minuun ole iskenyt äkillistä äitiysviettiä. Tämä on vain joku omituinen sattuma taas minun elämässäni, joka ei hahmotu millään tavalla normaaliksi minun mielessäni. Eikä minussa ole herännyt mitään äidillisiä tunteita toisten ihmisten pieniä sammakkoja kohtaan.. Ei vaan nappaa vieläkään pienet vauvat, jotka parkuvat jostain syystä. Enkä tunne tarvetta mennä lepertelemään niille omaehtoisesti.

Minä varmaan odotan, että pääsen lomalle ja siinä kohtaa järjestelemään ajatuksiani. Toki tästä puuttuu se tekijä, että minun ajatuksiini ei tällä hetkellä vaikuta millään tavalla esim. lasta innokkaasti odottava isä, joka jollain tavalla lietsoisi sitä äitiyden ihanuutta. Minä vaan jossain määrin realistina näen sen, että minun täytyy aivan itse nousta joka ainoa yö siihen, kun lapsi syystä tai toisesta itkee. Enkä minä voi pistää lasta sivuun silloinkaan, kun ehkä itsellä vähän nuppia kiristää ja tarvitsisi vartin omaa aikaa. Lapsi on silloinkin siinä, enkä minä voi sille käydä rähisemään omaa ärtymystäni. Ehkä minä tässä kohtaa näen turhankin realistisena sen tulevan tilanteen, johon olen itseni saanut. No, aika näyttää, minkälainen koliikkivauva JormaTuulikista vielä tulee...