Hiipivä joulu...

Joulu on taas iskemässä takaraivoon käsittämättömällä nopeudella. Jostain syystä en ole ehtinyt tänä vuonna edes saada stressiä joulusta. Tuntuu, että joulu menee jossakin horroksessa kokonaan ohi. Poikkeavaa on ainakin se, etten ole joululomalla suuntaamassa Etelä-Suomeen. Saa sitten nähdä, mitä tähän lomaan oikeasti saa sisällytettyä.

Tänä vuonna edes joululaulut eivät ole osuneet minun korviini marraskuun puolesta välistä asti. Jotenkin koko joulu tuntuu hiipineen kimppuun aivan yllättäen. Toki osittain kyse on varmasti siitä, että joulunalusviikko menee kokonaan uuden auton huumassa ja sen hakua järjestellen. Normaalina jouluna olisin puuhannut joulukorttien postittamista monta viikkoa, tänä vuonna ne vaan tuli tehtyä yhtenä päivänä ja lähetettyä menemään. Kaikki ilman korttia jääneet voivat sitten todeta, että en jälleen muistanut osoitteita tai muita oleellisuuksia lähetyksen hetkellä.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, pitäisikö aivan oikeasti lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Tämä on useampien sattumien summa ja muutamaa työpaikkaa juuri nyt pukkaisi täältä pohjoiselta ulottuvuudelta. Sellaisia töitä olisivat, joita voisi hyvinkin tykätä tehdä. No, jää nähtäväksi. Ainakaan täällä eivät teinit ottaneet asiaa kovin positiivisena, kun juttelin, että voisi joskus työmaatakin vaihtaa.

Onneksi kuitenkin joulun väli on kokonaan lomaa. Saan aivan rauhassa olla ja nauttia vapaista, rapsutella kissoja ja omia varpaan välejä. Jotenkin sitä vaan odottaa jotain koko ajan. Aina tuntuu siltä, että sitä mielessään kasailee tulevaisuudelle paineita. Jos lomalta palaisi töihin virkeämpänä kuin lähti, olisi loma tehtävänsä tehnyt. Joulusiivot on kuitenkin vielä tekemättä, siis imuroimatta ja lattiat pesemättä, mitä muuta sitä muka pitäisi tehdä? Foortikin pitäisi tyhjentää omista tavaroista ja latoa kesäkumit konttiin, radio irrottaa ja myydä tarvitsevalle. Tai ehkä annan tarvitsevan itse hoitaa irrottamisen, saapahan suurin piirtein ehjänä soittimen irti, toisin kuin minä.

Joulumieli oli hukassa vuosi sitten ja tänä vuonna ei edes tunnu joululta. Ei vaan tule edes vastaan ajatus joulusta. Ehkä se hiipii niskaan jouluaattona.

TADAA!!!

Tämä muuttaa minulle perjantaina rutatun Mondeon tilalle. Ja sama auto vähän toisesta kuvakulmasta... Tulee kuvista selväksi sekin, mistä ostetaan.. ;)

Ulkopuolista...

Muutaman viime päivän olen miettinyt, miksei ihminen voi elää julkisesti elämäänsä kuten haluaa. Tämä pohdiskelu on pitkälti tietysti kiinni työstä, jonka vuoksi ei voi tehdä asioita, kuten haluaisi. Toisaalta olen miettinyt paljon siltäkin kannalta, miksei asioista saa puhua. Miksi aina pitää pitää naamansa kiinni siinä pelossa, että loukkaa jotakuta toista? Miksi ylipäätään pitäisi loukkaantua siitä, mitä toiset ajattelevat minusta tai mielipiteistäni?

On kovin vaikeaa ajatella elämää, jossa voisi tehdä asioita, kuten haluaa. Jos ympäristö ei painostaisi minua pysymään tietyssä käyttäytymiskuviossa, poikkeaisiko elämäni paljonkin tämän hetkisestä? Vastaus on, etten tiedä itsekään, muuttuisiko mikään lopultakaan, jos minulla olisi vapaus. Saattaisin ehkä olla jossain määrin vapautuneempi ja helpottuneempi, kun ei olisi pakko jokaisessa välissä pohtia, miten tekemiseni vaikuttavat työhön tai siihen julkiseen kuvaan, jonka olen itsestäni luonut. Toisaalta, jos ulkopuolelta ei tulisi minkäänlaista painetta minnekään suuntaan, olisiko minulla enää käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikea sanoa siihenkään mitään.

No, eniten olen miettinyt kuitenkin sitä, miksei asioista saa puhua ääneen.

On olemassa pitkä lista asioista, joista ei puhuta tiettyjen ihmisten kanssa. On olemassa vähintäänkin yhtä pitkä lista asioista, joista ei ylipäätään saa puhua kenellekään ja vielä pidempi lista asioista, joista kukaan ei uskalla puhua mitään, vaikka jokainen tietää asian olevan olemassa. Juuri näin. Pitää puhua yleisesti, ettei vain loukkaa ketään tai osoittele sormella kenenkään suuntaan.

Joskus risoo työ, joskus vapaa-aika, joskus mies-merkkinen mies ja joskus vaan koko elämä, joka ei tunnu etenevän mihinkään, vaikka kuinka toivoisi. Aina joskus sitä vaan on turhautunut elämäänsä ja siihen hiljaisuuteen, jossa ei saa sanoa, mitä tahtoo. Toisaalta, pinnat mies-merkkiselle miehelle siitä, että hän on toistaiseksi sietänyt niitä konahduksia, joita minulle on tullut hänen kohdallaan. Niitähän tulee.

Jep jep...

Yhtään ei vatuta.

Poro.

Vauhtia 80km/h.

Vastaantulevalla kaistalla rekka.

Miksei?

Aika kuluu kuin siivillä, kun on töitä. Viimeiset viikot ovat menneet vähän kuin sumussa. Viimeisimmän postauksen jälkeen on töissä ollut paljon suuria asioita. Näinkin kauas pohjoiseen löivät aallot Jokelan kouluampumisista. Siitä jouduttiin puhumaan paljon nuorten kanssa. Meillä se osui vielä keskimääräistä vaikeampaan kohtaan, kun jouduimme samalla puhumaan yhden omaan toimintaan kuuluneen nuoren itsemurhasta. Vaikeaa se on, mutta jonkun niistäkin asioista on puhuttava. Omalla tavallaan se avaa ihmisissä sellaisia lukkoja, joita ei muuten saisi auki.

On tähän väliin toki mahtunut iloisempiakin asioita. Ollaan käyty heittämässä perinteinen retki Etelä-Suomeen ja selvitty siitä ilman suurempia vaurioita. Henkisiä vaurioitahan ei koskaan lasketa näissä asioissa. Retken takia olen itse saanut tehdä taas muutamia ylimääräisiä puhelinsoittoja ja kirjoitella sähköposteja sinne sun tänne saadakseni kaikki järjestelyt sujumaan. Retki itsessään meni lopulta hyvin, kaikista vastuksista huolimatta.

Henkilökohtainen elämä jotenkin on vain. Puhelimen päässä on usein mies-merkkinen mies ja aina vain useammin hän on töissään kiinni. Jollain tavalla se tuntuu raskaalta, kun ei saa puhua toisen kanssa juuri silloin, kun itsellä olisi siihen aikaa ja halua. Täytyy ajatella siltäkin kannalta, että toisella on töitä ja hänen täytyy niitä tehdä. Jossain määrin sitä vaan tuntee itsensä niin kärsimättömäksi, ettei millään voisi odottaa. Välillä se sitten purkautuu turhautuneisuuteen ja siitä johtuviin tiuskaisuihin. Olisi varmasti helpompaa asua lähempänä toista ja nähdä useammin, mutta minkäs teet. En aio tehdä samaa virhettä kuin aikanaan erään nimeltä mainitsemattoman ex-aivokääpiön kohdalla. Ehkä tässä pitäisi kehittää itsessään kärsivällisyyttä jälleen kerran.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että joulu tulla jollottaa taas jo nurkan takana. Jokainen mainos on jo alkanut muistuttaa, että kohta on joulu. Se on ahdistavaa. Ei tosin ihan yhtä ahdistavaa kuin viime vuonna, mutta ei se paljoa siitä ole parantunut. Joulun aikana minulla on viikon verran lomaa, mutta en tiedä, mitä sillä teen. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Etelä-Suomessa, mutta se suunnitelma muuttui, kun mies-merkkinen mies sai töitä ja todennäköisesti jouluna on heillä suurin sesonki menossa. En tiedä. Ottaa päähän. Miksei maailma voisi pyöriä vain minun napani ympärillä?

Töitä...

Töissä on menossa keskimääräistä rankempi hetki. Tällä kertaa sitä ei ole aiheuttanut esimies, vaan eräs toinen ihminen. Kyseinen ihminen meni ja päätti päivänsä oman käden kautta. Ei kovinkaan herkullinen tilanne nuorten kanssa töitä tehtäessä.

Tässä on ehtinyt tuon tapahtuman jälkeen käydä läpi jos jonkinlaisen ryhmän kanssa tapahtunutta. Huomaa joutuneensa vetämään kriisiryhmää toisensa jälkeen, kun jokainen haluaa puhua ystävästään tai tutustaan, joka on kuollut. Tietysti oman sävynsä näihin keskusteluihin antaa se, että kyseessä on itsemurha. Sitä on niin turhauttavan vaikea käsittää, miten alle 18-vuotias on ajettu niin nurkkaan, että hänelle edes tulee mieleen päättää päivänsä. Samalla miettii, mitä olisi ehkä itse voinut tehdä toisin vai olisiko mitään. Ammattilainen minussa kysyy: "Olisiko minun pitänyt nähdä merkkejä, jotka ennakoivat tätä?"

Aina tuntuu, että vastaus on myönteinen. Enemmän ja paremmin olisi pitänyt tehdä ja nähdä.

Tämä on pysäyttänyt miettimään asioita, omaa työtä ja suhdetta työhön. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kohdalle osui sellainen nuori ihminen, joka on kulkenut minun työni kautta. Tähän asti nuoret, jotka ovat tehneet itsemurhan, ovat jääneet kaukaisiksi. Tällä kertaa tuli lähelle ja se herättää paljon kysymyksiä sekä ajatuksia.

Hajanaista...

Aika kuluu nopeasti, kun asioita tapahtuu. Työt pitävät kiireisinä päivät ja iltaisin on ollut mahdollisuus viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Nyt on hiljaista. Mies aloitti työt eräässä rinteessä ja saattaa mennä jopa kuukausi ennenkuin seuraavan kerran nähdään.

Niin outoa kuin se onkin, tavallaan on helpotus olla hetki yksikseen. Toki mielessä kaihertaa koko ajan kaipaus, mutta on ihanaa saada viettää aikaa täysin oman mielensä mukaan. Tämän voi siis tulkita niinkin, ettei kukaan toinen valtaa keittiötä tai suihkua silloin, kun minä haluan sinne. Eikä kukaan töni yöllä sängyn laidalle tai huomauttele siitä, että minä kuorsaan. Toisaalta, kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, millainen päivä minulla on ollut ja mitä siitä ajattelen. Eikä kukaan ole toteamassa johonkin typerään kysymykseen: rakastan rakastan...

Viime viikot ovat siis menneet tämän kuvion pyörittämisessä ja sen ihmettelemisessä, vieläkö sitä oppisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Näyttää hyvinkin siltä, että oppisi kyllä. Enemmän ongelma tahtoo olla siinä, ettei se toinen ihminen töidensä takia voi asua samalla paikkakunnalla. Ehkä aika kuitenkin ratkaisee tämän asian taas jollain tavalla. Töitähän saa, jos niitä aktiivisesti haluaa hakea. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos on kovin vaatelias siinä, millaisia töitä pitää saada ja mistä.

No, ehkä tämä tilanne taas ratkeaa. Jotenkin hajanaisia ajatuksia tälle päivälle...

Näytön paikka...

Vapaa viikonloppu meni liiankin nopeasti. Voi toki johtua nopeus siitä, että minä pakkasin vaihtovaatteet ja miehen autoon ja ajoin lauantaina Tampereen kautta kotipuoleen. Matkaa kertyi kevyet 1050km. Autossa siis istuttiin kuin tatit koko päivä ja pikaisesti visiteerattiin isotätiä, miehen isää ja siskoa. Sitten tuli eteen se näytön paikka siellä kotipuolessa.

Nyt siis minun vanhempani ovat vihdoin tavanneet mystisen miehen ja saavat vetää vapaasti johtopäätöksiä. Epäilemättä linjat käyvät kuumina useampiinkin suuntiin siitä, millainen tyyppi on kyseessä. Melkein tahtoo itseä ahdistaa, kun tietää miehen hakeneen taas töitä ja vähän kauempaa. Joutuu miettimään, miten käytännössä asiat järjestellään, jos hän töitä saa. Pohjoisessa nyt kuitenkin vielä toistaiseksi ollaan ja pysytään. Katsotaan sitten seuraavan kerran joulun ja uuden vuoden seutua sen etelän lomailun suhteen.

Tahdistus...

Mitähän sitä sanoisi. Minua on moitittu siitä, että blogi ei päivity, kun kaikki on kunnossa. Sitä on sanottu ennenkin ja sanotaan jälleen. Se pitää kyllä paikkansa. Kun minulla asiat menevät suurin piirtein putkeen, olen kaukana tietokoneesta ja blogin päivittämisestä.

No, kerrotaan vaikka sen verran, että miestä on edelleen tavattu varsin aktiivisesti. Foortin mittari raksuttaa jo aivan kummallisia lukemia, mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että voisi tutustua kunnolla toiseen. Hyvältä tuntuu vieläkin. Tämä mies tosiaankin harrastaa näitä siivousyllätyksiä ihan tasaisella tahdilla. Samaten hän tekee ruokaa varsin mieluusti ja hyvää ruokaa on ollutkin. Paljon ollaan katseltu elokuvia, puhuttu ja oltu. Tekee ihan hyvää ihmiselle joutua jakamaan oma elintilansa toisen kanssa pitkästä aikaa. Sitä joutuu tosissaan miettimään, onko urautunut omiin juttuihinsa niin pahasti kuin miltä vaikuttaa. Yllättävän usein on huomannut tehneensä joitain asioita oudosti toisen mielestä.

Toisaalta on ollut outoa huomata ihan itsessään sellaisia piirteitä, että pitää jarrua päällä. Mies on kovin innokas puhumaan mahdollisista tulevista asioista, mutta minä totean lähes joka kerran, että se on tulevaisuuden asioita. Jossain määrin se on saanut jopa koomisia mittasuhteita, mutta onneksi vielä ollaan järjen rajoissa. En sentään pyykkäämistä ja muuta vastaavaa yritä lykätä tulevaisuuteen. ;) Kaikkiaan noissa asioissa on sitten kyse vähän suuremman luokan päätöksistä. Toki on hauska puhua siitä, millaiset häät olisivat kivat tai miten olisi kiva joskus asua. Raja tulee vastaan sitten, jos toinen kysyy, milloin niitä voisi alkaa tosissaan harkita. En ole itse ihan vielä siinä pisteessä, että alkaisin puhua vakavalla aikataululla häistä tai asunnon hankinnasta. Ehkä sitten joskus, kun asiat ovat edenneet vähän pidemmälle.

Jaa-a..

Sellaista täällä on. Työt pitävät poissa pahanteosta ja mieheen tutustuminen vie lopun ajan. Puhelinlaskukin kasvaa tasaista tahtiaan. Onneksi sentään ei mene omaisuuksia nykyaikana siihen, jos puhelimitse pitää yhteyttä. Ennen sekin oli ihan mahdollista. Ei kannattanut soitella päivittäin saati laitella viestejä. Nykyään se on niin halpaa, että pitää hyödyntää kaikki mahdollisuudet siihen. Töissä tosin olen huomannut, että tuo soitteleminen ympäri kyliä voi olla rasittavaa. Ihmiset suhtautuvat kovin nurjasti, jos soittelee asioita. Hyvä etteivät juokse karkuun, kun kertoo kuka on ja mitä asiaa soittaa. Onneksi kuuntelevat loppuun sen asian, että homma hoituu.

Vaan, työ kutsuu jälleen. Syksy etenee ja minä yritän pysyä tahdissa...

Hajanaista...

Elämä näyttää olevan hektistä, kun yrittää tutustua ihmiseen. Olen edellisestä postauksesta eteenpäin jatkuvasti ollut liikkeellä tuon herra-henkilön suhteen. Minua ei oikeastaan tässä kohtaa edes mietitytä, onko kyseinen mies tosissaan vai ei. Ehkä nyt on menossa se hetki, kun ensimmäistä kertaa olen suhteellisen varma siitä, mitä toinen ihminen ajattelee ja mihin hän pyrkii.

Foortin mittariin paukkuu kilometrejä aika tasaiseen tahtiin. Lähes jokaisesta viikonlopusta on tullut vähintään 500km lisää. Tosin, viime viikonloppuna mies oli minun luonani. Ne, jotka tuntevat minun siisteyteni tason osaavat sanoa, ettei aina ole viimeisen päälle luututtu kämppä. Järkytys olikin suuri, kun kävin lauantaina hoitamassa muutamaa työasiaa ja takaisin tullessani ovella vastaan tuli mies mopin kanssa. Hän oli ilman eri kehoitusta vaan päättänyt vähän siivota. Oli tiskattu ja matot oli pihalla tuulettumassa. Voitte vain kuvitella, miten pöllämystynyt minä siinä kohtaa olin. Ei ole ennen tapahtunut sellaista ihmettä minulle, että mies ottaa ja siivoaa omatoimisesti, varsinkaan kukaan ei koskaan ole ottanut minun asunnossani sellaista otetta.

Jossain määrin sisäinen hyvä olotila näyttää heijastuvan töihinkin. Niin paljon kuin esimieskin toisinaan käy hermoille, tällä hetkellä jaksaa taas päästää asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Känätköön hän, jos jaksaa, mutta minua ei nappaa alkaa mukaan riitaan. Onneksi välillä näinkin.

Tällä hetkellä kyllä pistää miettimään, mitä on edessä, kun tietää, että työt vähenevät täällä koko ajan. Toisaalta, tällä kohtaa mies pitää ajatukset vahvasti pohjoisessa. On siis eturistiriita siinä, mitä elämällään tekee. Millään ei innostaisi hukata tilaisuutta toisen kanssa ja vastaavasti töitäkin pitäisi tehdä. Etelä-Suomessa töitä olisi enemmän ja pääsisi jopa valitsemaan sitäkin, millaista työtä tarkemmin haluaa tehdä. No, on vain mietittävä ja annettava ajan näyttää.

Tarttuu?

Hmm.. Mitähän sitä sanoisi? Edellisen kerran puhuin siitä, että voisi tarttua mies matkaan. Kovasti tuntuu, että asia kehittyy siihen suuntaan. Toki, pidetään jalat maassa ja ihmetellään, mitä elämä eteen heittää.

Mutta silti...

Uusiin ihmisiin tutustuminen on jotenkin hankalaa toisinaan. Tässä tapauksessa ei ollenkaan hankalaa. Suurin hankaluus tuli siinä, että minut ehdittiin esitellä jo miehen äidillekin. En ollut ajatellut ihan sellaista tilannetta äkkipäätään. No, onpahan ainakin esitelty sinnekin suuntaan, ettei tarvitse myöhemmin kärvistellä epätietoisuudessa siitäkään. Tosin, harvoin olen kuullut, että ensimmäisiä kertoja nähdessä esitellään jo äidille. Se on pelottavaa, mutta tarkoittaisiko se ehkä sitä, että mies on tosissaan kiinnostunut? En tiedä.

Kaikin puolin muutenkin elämä tuntuu oudolta. Töissä elämä ärsyttää viimeisen päälle raskaasti. Esimies kiukuttelee kuin pienet lapset ja ensimmäistä ja viimeistä kertaa kohdisti oman kiukuttelunsa suoraan minulle. En jää katsomaan enää yhtään pidemmästi sitä pelleilyä. Nyt pitäisi vain löytää sellainen virka, jota haluaa tehdä. Siis lähinnä se, että saisi tehdä ihan tarkalleen sitä, mistä pitää. Saa nytkin osittain tehdä, mutta sitten on niitäkin osia, joita ei niin kiinnostaisi. Pitänee kyllä katsoa vähän sitäkin, ettei heti ensimmäisenä itse nykäise välimatkaksi jotain 500km luokkaa. Jos yrittää jotain viritellä, ei pidä selvästikään itse tehdä asioista liian vaikeita....

Viikonloppu...

Serkku antoi tunnustusta, kuten voi sivupalkista päätellä. Pupuja kaksin kabalein. Kiitokset siitä sinne..

Viikonloppu oli jokseenkin erikoinen, täytyy sanoa. Lähdin vain käypäisemään mutkan Rovaniemellä ja päädyin Itä-Lappiin, tarkemmin ottaen jonnekin Sallan kietämiin. Kauniita maisemia sielläpäin oli.. ja hyvännäköisiä miehiäkin.. Saa nähdä, jos niistä yksi vaikka tarttuisi matkaankin..

Eläimellistä...

Reissussa sitä ihminen rähjääntyy - ja oppii uutta. Matkailu tunnetusti avartaa ainakin ihmisen lompakkoa, se tuli jälleen todistettua 10 päivän retkeilyn aikana. Onneksi tämä avartuminen tapahtui pääasiassa jonkun toisen lompakossa, ei niinkään minun omassani.

Olin siis 10 päivän työmatkalla ihmettelemässä maailmaa. Tästä kymmenestä päivästä noin puolet kului täydellisesti bussissa, siirtyessä pisteestä A pisteeseen B tai C. Matkatapahtumista voisi kertoa vaikka mitä, mutta ehkä päällimmäisenä mielessä oli helpotus, kun bussi lopulta kaarsi työmaan pihalle ja reissussa ollut hunnilauma rynni siitä ulos. Mitään ei varastettu, mitään ei unohtunut matkalle, eikä mitään hävinnyt. Tavaroita toki hajosi, se on normaalia, mutta kyse ei ollut mistään kalliista huippuluokan digikameroista tai vastaavista. Lähinnä hajosi vaatteita, kuten normaaliin elämään kuuluu. Yhden jos toisen ihmisen housunsaumat sanoivat työsopimuksen irti camping-alueen viileässä illassa.

Jos matkalla nähdyistä asioista jotain haluaa kertoa, ehdottomasti täytyy mainita Berliinin eläintarha. Se oli varsinainen huippukohta matkaa. Sieltä tässä on muutama kuvakin. Sieltä todellakin löytyi ihmeellisiä eläimiä, jättimäisistä koppakuoriaisista kirahveihin.

Tämä koppakuoriainen todellakin on niin suuri, että taustalla näkyy kokonaisesta, suuresta appelsiinista leikattu siivu. Kyseessä on siis sellainen kämmenen kokoinen ötökkä, jolla on vielä julman näköiset sarvetkin...

Tässä kuvassa näkyy oikeassa reunassa hyvin pieni ja epämääräinen hahmo, jolla on vihreä paita ja vaaleat housut. Kyseinen eläintenhoitaja otti juuri näitä kirahveja sisälle. Oikeasti aitauksessa oli kolme kirhavia, mutta tässä näkyy vain toinen pienistä ja kaikkein suurin kirahvi. Nämä eläimet tulivat huudettaessa. Outoa...

Jos pääsee nokikkain oikean suden kanssa, siis todellakin alle 10cm päähän oikean, elävän suden kuonosta, siitä on pakko ottaa kuva. Muistaakseni kyseinen susi oli alaskan susi tai jokin vastaava. Valkoisia nämä kaverit kuitenkin olivat ja uteliaasti pyörivät lasiseinäisessä nurkkauksessa, kun meni kameran kanssa lähelle.

Kuvan krokotiili on oikeasti suuri. Kuvasta ei voi mittasuhteita millään arvioida, mutta kuva on otettu kaiteelta roikkuen, kun kyseinen kaveri vain makoili paikoillaan vedessä. Osviittaa koosta voisi saada, jos sanon, että en itse haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta tähän kaveriin.

Kaiken kaikkiaan matkan aikana ehdittiin käydä katsomassa keskitysleiriä, eläintarhaa, vesipuistoa ja huvipuistoa. Hyvä saldo sinällään, että nuoriso oli tyytyväistä kotiin palatessa. Sopii sitten nähdä, kuinka paljon sanottavaa heillä on jälkikäteen. Voisi sanoa, että itse olen helpottunut ja nautin suuresti siitä, että olen nyt kotosalla rauhassa kissojen kanssa.. Ai niin.. Lassi on uusi tuttavuus, 3-vuotias, musta, leikattu kollikissa. Siitä vielä yksi kuvatus tähän loppuun niin ollaan kaikin puolin tyytyväisiä töiden alkuun.

Kesäloma...

Kesäloma tuli ja meni. Nyt on jälleen töiden aika. Jokseenkin outoa huomata, että neljä viikkoa lomaa vain lipsahti jonnekin, kun norkoili vanhempiensa nurkissa ja tapasi ihmisiä, joita ei ole nähnyt parhaimmillaan useampaan vuoteen. Outoa oli huomata sekin, ettei exän äänen kuuleminen enää edes aiheuttanut suuria tunnekuohuja. Jotenkin sen miehen kaikki valta minuun on hävinnyt johonkin. Ehkä sitä on sitten itse vihdoinkin todella päästänyt irti kaikesta siitä vihastakin, jossa on yrittänyt roikkua pitääkseen mahdolliset positiiviset muistot kaukana.

Olo on hyvin levännyt kuitenkin. Siitä kielii vahvasti se, että töiden alkaminen on jokseenkin hankalaa. Kauhean paljon olisi hommia tehtävänä, mutta oikein mistään ei saa otetta. Ehkä tämä muuttuu taas arkiseksi puurtamiseksi tämän viikon loputtua. Tai ehkä ei sittenkään, koska maanantaina alkaa 10 päivän reissu Eurooppaan. No, jää nähtäväksi, josko siltä reissulta olisi jotain kerrottavaa...

Muutto...

Nyt se on sitten ajankohtainen tuo muuttokin. Eilen istuin asuntosihteerin toimistossa vartin, jonka aikana sain käteeni kolme avainta, nipun papereita ja uuden vuokrasopimuksen. Jotenkin tuli kauhean energinen olo, kun ajatteli, että saa laittaa kaikki huonekalut ja tavarat uusille paikoilleen uudessa asunnossa. Sitten menin kotiin ja energia loppui. Kun katselin sitä tavaramäärää, jonka olen asuntooni haalinut, pisti ihan ihmettelemään, millä ilveellä minä sijoitan sitä minnekään.

Tänään kävin viemässä neljä isoa muovilaatikollista tavaraa uuteen asuntoon. Neljä laatikollista täynnä cd-levyjä ja dvd-elokuvia. Jotenkin kävi mielessä, että tällä tahdilla tuo muuttaminen voi olla piiiiitkä projekti. No, tahti ei ole pelkästään minusta kiinni. Minulla on kuukauden verran töitä ilman ensimmäistäkään vapaapäivää. Se ei oikein jätä aikaa sellaiselle täysipainoiselle riehumiselle niiden muuttolaatikoiden kanssa. Pitää vain yrittää vähän kerrassaan viedä laatikoita asunnosta toiseen. Ehkä suurin ongelma on se, etten oikein tiedä, mistä alkaisin. Toinen yhtä suuri ongelma on se, että tämän hetkinen asunto on kolmannessa kerroksessa. Järki menee portaita ravatessa, kun kerralla saa kannettua vain yhden suuren muovilaatikon ja autoon niitä kuitenkin mahtuu vaikka kuinka paljon.

Onneksi itse muuttomatka ei ole kovinkaan pitkä. Vain pari kilometriä ja saa kantaa laatikot taas autosta ulos ja ovesta sisään. Ei siis tarvitse pakata kaikkea niin hyvin, että ne kestäisivät koossa monen sadan kilometrin muuton. Siitäkin on kokemusta. Silloin tosin auttamassa oli tehokas täti yhdessä avokkinsa kanssa sekä omat vanhemmat ja vielä yksi vanhempien ystävä. Joskus siitä on hyötyäkin, että on vanhempiensa lapsi.

No, kyllä tämä tästä. Pitää vaan keskittyä tekemään asioita järkevästi. Tuntuu typerältä raahata esimerkiksi siivousvälineitä edestakaisin, mutta pakkohan sitä oli siivota tämä uusi asuntokin ennen kuin kantaa sinne kaiken omaisuutensa. Tästä eteenpäin voi kuitenkin keskittyä suoraan siihen, että tavarat asunnosta toiseen ja siivous päälle. Ehkä tämä on valmista kuun puoliväliin mennessä. Jonnekin niille tienoille asti sain armon aikaa tähän muuttamiseen.

Nuoriso...

Kevät se on täällä pohjoisessakin. Olen hämmentyneenä seurannut, miten vedet nousevat ja taivaalta tulee lisää kaiken aikaa. Puiden oksissa on havaittavissa pientä viherrystä, kun lämpötila käy hetkellisesti yli kymmenen plus-asteen. Auringon paistaessa olisi hinku päästä ulos, mutta vartissa voi kaunis auringonpaiste kääntyä hirvittäväksi vesisateeksi.

Jälleen olen joutunut ihmettelemään, millaisia työpäiviä täällä tehdäänkään. Eilen tulin töihin 7.30 ja pääsin lähtemään kotiin 21.15. Mielen reunalla kävi sellaisia ajatuksia, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan kohtuullinen työpäivä kuitenkaan.. En kuitenkaan voinut jättää vierasta lukitun oven ulkopuolelle, enkä voinut vastaavasti olettaa, että hän tietää, missä meiltä löytyy kaikenlaiset suihkut, ruuanlaittovälineet jne. Oli pakko odottaa, että hän ehtii takaisin majapaikkaansa ennen kuin poistuin itse paikalta.

Tänään kello oli 7.45, kun kurvasin työmaan pihaan hakemaan tätä vierasta mukaani. Käytiin hänen kanssaan parilla koululla esittelemässä Thaimaata. Varsin mielenkiintoisia asioita hän osasi 17 vuoden kokemuksella tuosta maasta ja sen kulttuurista kertoa. Jälleen kerran saattoi myös todeta, että meillä on äärettömän hyväkäytöksistä nuorisoa täällä. Jos jossain muussa paikassa vierailija joutuu vain sietämään nuorison metelin ja huonon käytöksen, täällä nuoret olivat hiljaa ja kuuntelivat, kun kerran käskettiin. Harvinaisen hienoa oli todeta, että tällaisia nämä meidän nuoret ovat.

Joskus sitä itse jotenkin tottuu vallitsevaan olotilaan niin tyystin, ettei ollenkaan huomaakaan, miten asiat ovat. Meillä toki on yksi tekijä tämä sijainti. Ollaan niin eristyksissä kaikesta, ettei voi olettaakaan muuta kuin kilttejä ja hyvinkäyttäytyviä teinejä, jotka eivät saa kaikkia vaikutteita maailmalta. Toisaalta, täällä on niin vähän mitään harrastettavaa, että teinit notkuvat niissä hyvissä jutuissa, joita järjestetään. Nuoriso on kasvatettu samalla tavalla kuin joskus 60 - 70-luvulla. Vapaasta kasvatuksesta ei täällä tosin ole tietoakaan, vaan lapset oppivat jo sen, että aikuinen on aikuinen ja häntä on sen vuoksi toteltava. Tahtoo aina välillä täällä unohtua, miten paljon sellainen tekijä minun työtäni helpottaakaan.

Onneksi muutaman viikon päästä iskeytyy päälle jo kesäloma. Sitten minä siirryn ainakin joksikin aikaa eteläisempään Suomeen ja tapaan ystäviä ja sukulaisia. Jos vaikka nauttisi siitä, että elämä on..

Ukkosta?

Sataa ja on harmaata. Oikein tyypillinen perjantaipäivä. Viikonlopuksikin on luvattu sadetta. Fordin bensatankki näyttää jälleen miltei tyhjältä ja vielä on selviydyttävä loppukuu noilla höyryillä. Onneksi ei tarvitse enää lähteä merta edemmäs kalaan tässä kuussa.

Muistan, kuinka viime kesänä toivoin ukkosta. Sama odotus on alkanut minulla jälleen. Minä haluaisin sellaisen kunnollisen ukkosen, jonka aikana voisi katsella salaman välähdyksiä ja laskea jyrinästä ukkosen etäisyyttä. Minä haluaisin kokea sen tunteen, haistaa jälleen sen ukkossateen jälkeisen tuoksun ulkona. Pelkkä vesisade ei ollenkaan tee tästä elämästä vielä mukavaa, eikä tuoksusta oikeaa. Toki sateenkin jälkeen tuoksuu raikkaalta, mutta kunnon ukkosen jälkeen se on jotain vielä parempaa.

Kaiken kaikkiaan minä odotan kesää. Ehkä eniten minä odotan sitä, että tänä kesänä, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on neljän viikon palkallinen kesäloma. Palkka juoksee, vaikka minä nostan jalat ylös ja katselen maisemia. Kesäloma sinällään pelastaa jo paljon tämän työn suhteen. Tarkoitan lähinnä sitä, että minä jaksan olla töissä paremmin, kun välissä on lomaa. Lomalla ei tarvitse katsella esimiestä, eikä vastata hänen soittoihinsa. Jos olen oikein julma, jätän työpuhelimen virastolle silloin, kun lähden lomaa pitämään. Todennäköisesti kuitenkin raahaan tuota palikkaa matkassa koko lomankin, mutta äänettömällä. Esimies kun tunnetusti soittaa omaan puhelimeen sitten, jos ei työnumeroon vastaa.


No, jos vaikka ottaisi kuitenkin rennosti kesän, nauttisi elämästään ja olisi utelias. Kissoilla on onneksi tuo luontainen uteliaisuus hanskassa, kuten kuvasta näkyy...

Töitä ja töitä...

Kyllä on sitten hauskaa istua esimiehen kanssa kolme varttia jauhamassa siitä, mikä on minun todellinen työnkuvani. Onneksi meillä on sen verran eriävät mielipiteet joiltain osin, että saatiin aikaan kunnon keskustelu. Ei siellä olisi muuten jaksanut istua näin pitkästi kuuntelemassa hermostuneen miehen selitystä. On toisinaan suorastaan hauskaa seurata, miten se mies kiemurtelee jakkarallaan, kun jotain asiaa istutaan käsittelemään. Hermostuneesti naputtava jalka ja punaisen värin kohoaminen kasvoille, voi että sitä on hauskaa lisätä sitä höyryä.

No, pääasia on, ettei kumpikaan tälläkään kertaa hermostunut. Pieni tinkaaminen pilkun paikasta on joskus piristävää. Vielä toistaiseksi kun esimies ei ole kehdannut minulle suoraan huutaa. Sitäkin on joidenkin kohdalla tapahtunut. Toisaalta, taidan olla paksunahkaisempi siinä, miten otan esimieheltä tulevat kommentit. En jaksa hautoa niitä pitkään ja puran ne yleensä tänne, hylättyjen ajatusten kaatopaikalle.

On turhaa hautoa näitä esimiehen temppuja kovinkaan pitkästi, koska lopultakaan ne eivät minun elämääni vaikuta pitkässä juoksussa. Toki, esimies voi tehdä elämästä helvettiä, mutta siinä vaiheessa hän voi myös olettaa kuulevansa sen suoraan. Siinä voi sitten äkkiä kääntyäkin koko homma niin päin, että minä teen hänen työstään ja elämästään helvettiä vastavuoroisesti.

Ehkä en kuitenkaan pyri tekemään kenenkään elämästä helvettiä. Töitä olisi kiva tehdä, jos edes välillä saisi oikeasti tehdä sitä sen mukaan, mitä suunnittelee itse. On kauheaa, kun jatkuvasti joka suunnasta tulee uusia työtehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeasti oman työalan kanssa. Saati omien työtehtävien. Puolet ajasta saa laukata jonkun toisen asioita järjestelemässä tai vähintäänkin toisen keksimiä toimintoja tekemässä. Ketä kiinnostaa eläköitynyt nimikkolähetti, joka on palannut jostain saksan savanneilta.

Hieman kärjistettyä, mutta kuitenkin. Joskus sitä vaan toivoo, että olisi jossain muualla töissä. Ehkä kesän jälkeen voisi hakea muualta niitä töitä. Ensi keväänä sitten viimeistään. Pitäisi vain löytää juuri sellainen työ, jota haluaa hakea ja tehdä. Opiskelukin olisi yksi vaihtoehto, mutta se vaatisi ensin rikkaan miehen löytämistä ja kaikkihan sen tietävät, ettei siinä vaiheessa mikään opiskelu kiinnosta...

2h+k+s...

Niin, otsikko sen taitaa kertoa suoraan ja kattavasti. Kävin vilkaisemassa kunnan vuokrarivaria ja sieltä näyttäisi löytyvän sellainen kaksio, jossa olisi mukavampi asua kuin kerrostalossa. Onnellista kyllä, tässä kaksiossa olisi oma sauna. Vihdoin ja viimein minä pääsen normaalielämään, jossa saunan voi lämmittää silloin, kun siihen kokee tarvetta, eikä tarvitse miettiä, milloin minun saunavuoroni olikaan.

Asunto oli kaikkiaan ihan näppärän oloinen. 62 neliötä kohtuudella järkevään pohjapiirrokseen jaettuna. Kaappitilaa oli huomattavasti enemmän kuin tämän hetkisessä asunnossa, keittiössäkin täydet kaapistot. Luksuspuolesta vastasi sitten makuuhuoneen yhteydessä oleva vaatehuone. Jahka asunnon pintaremontti ja korjaustyöt tulevat valmiiksi, olen hyvinkin iloisesti siirtämässä maallisen omaisuuteni pari kilometriä kauemmas työmaasta. Mikä tahansa muutos pois päin työmaasta on aina iloinen asia..

Vuokra tietysti nousee, mutta minä olen valmis vähän enemmän maksamaan siitä hyvästä, että saan elää rauhassa maan tasossa, käydä aamukahvilla ulkona ja saunoa kun haluttaa. Ehkä sitä uskaltaa kohta kutsua jopa ihmisiä kyläänkin. Tai sitten ei...

Isot pojat...

Isot pojat väittivät oireet kuultuaan, että "selvä tapaus, vetonivel on foortista mennyt". Muut isot pojat säestivät, että "nimenomaan ja jetsulleen, sitähän mekin arveltiin". "Ihan selvästi on vetonivel juu", tuli yhden jos toisen autoexpertin suusta ennen tätä aamua ja foortin renkaidenvaihtoa.

Paha ääni siitä lähti, kun hurautti aamusella foortin paikallisen SEOn pihalle ja parkkiin. Korjaamon sedälle annoin avaimet kouraan ja sanoin, että renkaat pitäisi vaihtaa ja samalla kurkata repsikan puolen renkaan touhuja vähän tarkemminkin, kun se pitää rumaa ääntä ja on väljä. Setä katsoi hetken aikaa siihen malliin, että teki varmaan mieli sanoa jotain naisista ja niiden autotietämyksestä. Otti kuitenkin avaimet ja lähti etsimään foorttia pihalta.

Kahvi oli puolivälissä, kun setä tuli sanomaan: "laakeri sieltä on rikki ja löytyy meiltä varastosta, jos haluat, että pistetään kerralla kuntoon". Tietystihän minä halusin, että laitetaan. Setä meni takaisin korjaamon puolelle ja puolen tunnin päästä tuli takaisin kahvitauolle. Pultti oli mennyt poikki ja joutuivat nyt poraamaan sitten pois sen. Menisi vähän pidempään.

Lopulta se sitten oli valmis. Kesägummit alla ja foortti pihalla auringonpaisteessa uusi etulaakeri kimallellen. No niin.. Eihän sitä laakeria tietysti voi nähdä, mutta sen voi kuulla, ettei se ole rikki. Mikä nautinto, 150€ laskusta huolimatta.

Isot pojat olivat jälleen väärässä...

100. postaus...

On se sitten hienoa huomata, että on todellinen no-lifer. Siis ei millään pahalla ketään aktiivi-blogin kirjoittajaa kohtaan, mutta jotenkin tuli vaan sellainen fiilis, kun tajusin, että tämä on jo sadas kerta, kun minä tänne ängen julki omia ajatuksiani.

Kun noita postauksia katselee itse, sinne mahtuu paljon kaikenlaista. Pääasiassa ne ovat hyvin päiväkirjamaisia pohdintoja asioista, jotka kulloinkin kaivavat minun mieltäni. Tällä hetkellä huolettaa jälleen se oma foorti. Ei siinä muuten mitään, mutta se pitää outoa ääntä. Ensi perjantaina selviää, mikä siinä ehkä mättää. Voisin itse arvioida, että kuulostaa rikkinäiseltä laakerilta. Tosin, minun autovian määrittelykykynihän on äärimmäisen rajallinen. Sentään sen tiedän, ettei vika johdu siitä, ettei autossa olisi bensaa. Jotain edistystä on sentään elämässä tapahtunut..

Toisaalta mielen päällä on hyvin usein se, että tahtoisi vain pois täältä pohjoisesta vähitellen. Viimeisin niitti tähän poistumisarkkuun oli se, kun minut keskiviikkoisessa työntekijäkokouksessa nuhdeltiin siitä, että olin ollut vapaan viikonloppuni poissa paikkakunnalta ilmoittamatta esimiehelle. Mieli teki sanoa harvinaisen rumasti, mutta nielin sen ja ajattelin mielessäni, että aivan kohta on paperit vetämässä jonnekin. Jos vaikka tuossa syksyllä, kun koulut alkavat, olisi minunkin aikani täällä päässä vähitellen täynnä. Ainakin silloin se on jo huomattavan paljon lähempänä se täältä lähteminen. En ole nimittäin ennen kuullut, että omasta vapaa-ajastakin pitäisi ilmoittaa esimiehelle. Perhana tätä menoa ilmoitan sille vastaisuudessa joka ilta, mihin aikaan käyn nukkumaan. Luulisi olevan jotain rajaa senkin ihmisen toiminnalla, mutta ei kun ei.

Tyttöjen kanssa jutellessa tuli aika selväksi se, että heidän mielestään on suuri ihme, että minä edes täällä enää keikun. No, ehkä onkin kyse siitä, etten ole vielä löytänyt itselleni mieleistä seutua, jonne sitten asettua lopullisesti. Täällähän sentään saa työkokemusta. Jossain vaiheessa tällekin hommalle varmasti vielä nauraa. Juuri nyt tuntuu siltä, että ennemmin tulee itku, jollei esimiehen toimintatapa muutu. Niin, pitäisi ehkä itsekin välillä ärähtää takaisin. En vain viitsi. Tapella saa maailman tappiin, jos siihen tuntee tarvetta.

Tyttöjen ilta...

Elämä on sitten raskasta toisinaan. Tyttöjen viikonloppua vietettiin Keski-Suomen tietämillä. Käytännössä siis tämä uudislappilainen otti ja lähti lauantaiaamuna liikkeelle kello 0500, ehtiäkseen ihmisten aikaan jonnekin. Kokkolan suunnalta otettiin lisämatkustaja, joka sitten intoutui välietapilta lähtien ajamaan. Välietapilla könötti yksi krapulainen vesieläjä, joka piti saaman matkaan myös. Harvinaisen krapulassa olikin, kun yritti nukkua matkan ajan takapenkillä ja vielä koko lauantai-illankin valitteli oloaan. No, se ei onneksi haittaa tahtia sillä ihmisellä, joka kerrankin pääsee irti töistään ja saa käydä Alkossa ilman mummojen tuijotusta. Nautinnollista todellakin!

Keski-Suomi, siis Jyväskylä, vaikutti ihan kauniin keväiseltä. Siis se osa, jota katseltiin ikkunan läpi, kun ketään ei suuremmin inspiroinut viettää baari-iltaa. Ehkä se johtui siitäkin, että vain kaksi meistä olisi todella voinut hakeutua jatkoille, mutta toinen heistäkin oli siinä kunnossa, ettei edes aloitellut. Niinpä niin. Istuttiin, syötiin, puhuttin, pelattiin, puhuttiin, syötiin, juotiin, puhuttiin, kuunneltiin musiikkia, puhuttiin, pestiin hampaat, puhuttiin, yritettiin nukkua, puhuttiin ja äkkiä syvä hiljaisuus, kun kaikki nukahtivat melkein kesken lauseen.

Sunnuntaiaamu tuli 6 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jostain syystä kirkonkellot soivat häiritsevän kovaa. Voi tietysti johtua siitäkin, että on tottunut täyteen hiljaisuuteen. Kuitenkin, omatoimisesti kahvinkeittoon alkaminen ei ollut kovinkaan tehokasta. Ensin piti yrittää paikantaa kahvit, suodatinpussit ja keittimen kaikki osatkin. Olipa harvinaisen hankala elämä siinä kohtaa. Löytyi kuitenkin ja samalla sekunnilla oli jalkeilla emäntäkin, kun vieraat alkoivat omatoimisesti kaivaa kaappeja. Tehokkain tapa herättää nainen on siis selkeästi se, että alkaa kaivella tämän keittiönkappeja omatoimisesti.

Surkealta tuntui siinä kohtaa iltaa, kun piti startata pois päin. Liian lyhyt aika on yksi ilta. No, on kuitenkin ihmisillä taas muisteltavaa.

Auto suuntasi vesieläjän välietappikohteeseen. Siellä seurasta poistui Kokkolan suuntakin. Yöllinen saunonta tosin alkoi sitten tipauttaa minuakin, kun päätin jäädä yöksi välietappiin. Ei niin mitään jakoa siihen, että olisin lähtenyt kiireessä pudottelemaan vielä pohjoiseen. Kuuluisa "yks-kaks-naps"-nukahtaminen iski miltei kesken sanan. Ei kuulunut minun korviini saukon vaellus, eikä mikään muukaan luontoääni tuona yönä. Aamullakaan ei tullut tajuntaan saakka viestin merkkiääni, vaikka viestiä selvästikin oli pukannut.

Maanantaipäivä meni sitten saukon työmaahan tutustuen, hiuksia värjäten ja puhuen. Jostain syystä tuntuu, että nyt on saanut puhua puolen vuoden tarpeet niiltä osin, mitä on tähän asti jäänyt puhumatta. Teki selkeästi terää. Ei työmaallaan voi, eikä halua puhua aivan kaikkea ja kuitenkin ystävillä on tapana antaa älykkäitä kommentteja välillä niihin asioihin, joiden kanssa itse hakkaa päätään seinään. Toivottavasti muillakin tilaisuuteen osallistujilla on samanlainen olotila asian suhteen. Ainakin minua se virkisti kummasti.

Maanantai-iltana kellon ollessa jossain 1600 tienoilla, starttasi Mondeo taas pohjoiseen. Vähän seitsemän jälkeen sijainti oli Oulu. Sanotaan siitä vaikka sen verran, että niskassa on puremajälki. Hyvinkin hiusrajassa, mutta pitää varoa, että hiukset varmasti peittävät sen niin kauan kuin on tarvis.

Kotosalla olin aamuyöllä kello 0300. Rontti oli harvinaisen onnellinen kissa, kiehnäsi jalkoja ja jutteli ja pyöri. Meinasin kampata itseni kissaan vielä illan päätteeksi. Onneksi kuitenkin päädyin omaan sänkyyni ilman sen suurempia temppuja. Uni tuli saman tien.

Katin kontit...

Pääsinpä ajattelemasta ja kehumasta, että Rontilla sentään on asiat suhteellisen hyvin. Sunnuntai-iltana tulin aika myöhään töistä kotiin. Kello oli varmaankin siinä yhdeksän tienoilla. Ihmettelin, kun ei kissaa näkynyt missään. Rontti on ottanut nimittäin tavaksi odotella aina ulko-ovella, kun tulen kotiin. No, nyt ei siis kissaa näkynyt, eikä lyhyt tarkastuskierroskaan tuonut kattia näkösälle. Kun sitten kutsuin erikseen, Rontti tuli aika rauhallisesti olohuoneeseen. Kävi istumaan ja nousi saman tien ylös, lattialle jäi tippa. Tämä ei tietenkään minusta vaikuttanut ollenkaan hyvältä, joten katti selälleen lattialle ja tutkiskelu käyntiin.

Lyhyt tutkiskelu vakuutti minut siitä, että pitää soittaa eläinlääkärille. Samalla kun hain eläinlääkärin numeroa luettelosta, kävin tarkastamassa aamulla tyhjätyt kissanhiekka-astiat ja kuten olin olettanutkin, ei niihin ollut ilmestynyt mitään. Eläinlääkärin sain kiinni naapurikunnasta, jossa oli viikonloppupäivystys. Puhelinkeskustelun aikana minulle tuli sellainen tunne, että on ehkä syytä viedä katti heti eläinlääkäriin, vaikka varmasti tämän tilanteen olisi voinut hoitaa maanantaiaamunakin.

Ajelin sitten vajaan tunnin päästäkseni eläinlääkärin vastaanotolle. Nuorehko naiseläinlääkäri sai sitten ensin tuikata pari piikkiä harvinaisen rauhalliseen kissaan. Rontti ei kuljetuskopassa edes yrittänyt nousta istumaan tai katselemaan. Makasi vain harvinaisen rauhallisesti. Eläinlääkärin vastaanotolla taas löytyi virtaa enemmänkin. Sitten olisi kiinnostanut kaikki muu kuin tutkimuspöydällä odottelu. Rauhoitus kuitenkin tehosi, kun sitä hetken aikaa odoteltiin. Itse asiassa odoteltiin aika kauankin...

Lopulta sitten kissa makasi ketarat oikosenaan tutkimuspöydällä ja eläinlääkäri pääsi tarkastamaan, mikä kissaa vaivaa. Ei mennyt siinä diagnoosissa kauaa. Kissalla oli virtsatie tukossa, tulehdus virtsaputkessa ja rakko täynnä. Käsipelillä lääkäri sitten alkoi sitä rakkoa tyhjentää. Joutui tosin ensin puhdistamaan sitä virtsaputkea hieman, että sai yhtään auki sitä virtsatietä. Tämän seurauksena Rontti kohteliaasti laski kovimmat paineet rakostaan eläinlääkärin päälle. Julmaa ja erittäin pahanhajuista.

Kissan rakko sitten puristettiin mahdollisimman tyhjäksi. Lyötiin kissalle kipulääkettä ja antibiootteja ja tarkasteltiin, mitä virtsassa oli. Kuulemma on rajatapaus siinä, pitäisikö syöttää erikoisruokaa. Täytyy siis mennä ostamaan sellaista ruokaa, joka ehkäisee vastaavanlaiset tapaukset tulevaisuudessa. Oli niin surkean ja kipeän oloinen kissa siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin lähdettiin.

Sain mukaani 10 päivän antibioottikuurin Rontille. Onneksi se syö ihan mieluusti ne napit ilman mitään väkisin syöttämistä. Maistuvat ilmeisesti hänen mielestään hyvälle. Nukutuksen jäljiltä kissa oli koko maanantaipäivän aika tokkurassa. Reppana meni ruokakupin luokse ja nuokkui siinä varmaan puolituntia, otti muutaman raksun ja nuokkui taas puolituntia. Onneksi eilen oli jo takaisin normaali Rontti kaikkine ärsyttävine tapoineen. Enää ei vaikuta vaisulta, eikä kipeältä. Pelästytti kuitenkin, kun äkkiä terve kissa onkin aivan apaattinen. Nyt on vain tarkkailtava vähän tarkemmin, ettei tule uudestaan samaa vaivaa. Kuulemma tämä vaiva on yleisempi leikatuilla poikakissoilla. Pitää siis harkita toisenkin kerran, leikkautanko Ronttia ollenkaan vai en. Voi olla, että katti saa pitää konttinsa...

Karmivaa...

Eilen illalla seurasin tv2 puolelta Silminnäkijää. Siinä puhuttiin eläinten heitteille jätöstä. Ohjelma pysäytti minut täydellisesti jälleen kerran. Kuvissa näytettiin kissoja, jotka olivat kuin luurankoja, yksi kissoista oli sytytetty palamaan ja viskattu kerrostalon 4. kerroksesta alas, eräässä kuvassa oli miltei 30 samanlaista mustavalkoista kissaa, jotka olivat kuolleita. Kuvat olivat järkyttäviä. Muutama likainen, nälkiintynyt koirakin kuvissa esiintyi. Vannoutuneena kissaihmisenä kuitenkin nuo kissojen kuvat järkyttivät enemmän. Toki, näytetyissä kuvissa nimenomaan oli järkyttävämpiä kuvia juuri kissoista.

Kaikkiaan tuo ohjelma sai minut miettimään sitä, miten raaka ja julma ihminen voikaan olla. Tuo raakuus ja julmuus kun ei jäänyt noissakaan tapauksissa pelkästään omiin lemmikkeihin kohdistuneeksi, vaan monissa tilanteissa koiranjätöksiä pursuavasta asunnosta löytyi vielä lapsiakin, jotka olivat aivan yhtä huonossa jamassa. Mikä pistää ihmiset hankkimaan lemmikkieläimiä, joista he eivät huolehdi riittävästi? Mikä vastaavasti saa ihmisen hankkimaan lapsia, jos heistä ei huolehdi?

Minun käsityskykyni on tässä suhteessa äärimmäisen rajallinen. Jos lapsi otetaan huostaan siitä syystä, ettei vanhempi häntä hoida kuten pitää, pitäisi jossain soida hälytyskellojen. Vielä huolestuttavampaa on se, että tällainen ihminen, jolta on jo kertaalleen viety lapsi, alkaa tehtailla lisää lapsia, koska hän itse niitä haluaa. Ei lapsia "tehdä", koska niitä halutaan. Lapsen pitäisi olla suuri lahja vanhemmilleen, ei lelu, joka on hauska niin kauan kuin on uusi. Ei lasta voi laittaa sivuun sitten, kun hän ei enää ole pieni ja suloinen nyytti, vaan raivokas, naama punaisena protestoiva uhmaikäinen. Ja kuitenkin moni tekee juuri näin lasten suhteen. Lapsia halutaan, koska vauvat ovat suloisia, mutta unohdetaan kokonaan, että muutaman vuoden sisällä on jo kyseessä sen verran itsenäinen yksilö, että joudutaan käymään tahtojen taistelua.

Eivätkä lemmikitkään ole omistajiensa täydellisessä vallassa. On aivan harhainen ajatus, että omalle koiralleen tai kissalleen voi tehdä, mitä haluaa. Eläimilläkin on omat oikeutensa. Harva vain muistaa sitä sillä hetkellä, kun suuttuu toiseen ihmiseen ja purkaa vihansa viattomaan lemmikkiin.

Pistää vihaksi. En silti aio piestä Ronttia siitä hyvästä, että toiset ihmiset ärsyttävät minua.

Outoa...

Yön aikana oli tapahtunut jotain todella outoa. Huomasin sen näin aamulla, kun kirjauduin tänne sisälle kirjoittaakseni taas jotain joutavaa blogiini. Joku oli yöllä vaihtanut kokonaan tämän bloggerin suomenkielle. Ei siinä mitään pahaa ole, päin vastoin. Oli vain harvinaisen yllättävää lukea kaikki aiemmin englanniksi komeilleet tekstit suomeksi välillä. Juuri kun minäkin olin ehtinyt tottua näihin kontrolleihin ja löysin suuremmin hakematta tarvittavat säätöpalikat, joku meni ja vaihtoi ne helpommin tunnistettaviksi suomen sanoiksi. No, pitää siis opetella tämä blogin kirjailu vielä omalla kotikielelläänkin. Onneksi sentään eivät samalla kääntäneet varsinaisia postauksia ruotsiksi tai norjaksi.

Outoa on tämä säätyyppikin tällä hetkellä. Eilen oli aamulla satanut uutta puhdasta lunta, illalla se oli miltei kokonaan jo sulanut pois. Tänään oli aamulla ulko-ovella vastassa luistinrata. Minulla ei tietenkään ollut hokkareita jalassa, joten otin tyylikkään voltin keskellä parkkipaikkaa. Hetkellinen mietintä maassa persuksillaan istuen palautti kummasti taas arkeen ihmisen. Samaa luistinrataa tuntuu olevan tällä hetkellä kaikki pihamaat. Tietysti minulla oli juuri tänään se aamunavauskierros, jolla joutuu hoippumaan firman parkkipaikan ja ala-asteen kentän läpi. Otin varman päälle ja kurvasin autolla sen puoli kilometriä opettajien parkkipaikalle ja hiihdin sieltä koulun ulko-ovelle. Se kannatti. Ei enempää noloja horjumisia ja lopulta muksahdusta omalle ahterilleen.

Oikeastaan tässä jo odottaa kesää. Tänään piti jättää loma-anomukset. Minä aikani arvoin asiaa kalenterin kanssa ja päädyin ajatukseen, että kesä-heinäkuun taite on oikein hyvä aika pitää lomaa. Silloin ei ole minulla leirejä, eikä muitakaan töitä. Saa sitten nähdä, mitä hauskaa taas keksii kesäksi, kun hetken asian kanssa pinnistelee. Epäilemättä meiltä löytyy jotain hauskaa tekemistä työn merkeissä. Niinhän siinä aina käy.

Outoa sekin....

Kuvaako minua?

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti ------------*-------- Introvertti
Käytännöllinen --------*------------ Intuitiivinen
Ajattelija ----------------*---- Tuntija
Impulsiivinen ----------------*---- Harkitsija
(mpmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa.


Kyseinen testi on täällä.

Iskevät...

Niin, osoittautui se pelko lumien lähdöstä perusteettomaksi. Vaikka pääsiäisenä paistoi aurinko ja lumet saivat sulaa, viime öinen lumisade muutti maiseman taas hyvin talviseksi. Ulkona tosin huomasi, että linnut visertelevät edelleen hyvinkin keväisesti. Jokin vanha sanonta muistaakseni menee näin: "Uusi lumi vanhan surma." Passaa vain toivoa, että se pitää paikkansa.

Kun pääsiäisestä on töiden puolesta vihdoin päästy rauhaan, alkaa taas rypistys kohti kesää. Kesällä on leirejä ja retkiä tiedossa. Sinne voi vähitellen jo suunnata omaa katsettaan. Yksi suurista ilon aiheista tälle kesälle on aivan oikea kesäloma. Minulla on mahdollisuus pitää ehkä jopa 3 tai 4 viikkoa lomaa putkeen, riippuen siitä, minne sijoitan yhden leirin. Vielä parempaa on se, että lomapäiviä jää vielä talvellekin. Minä saan siis ensi vuonna pitää talvilomaakin, JEE!

Jostain syystä tosin minulla on lisääntynyt viime aikoina sellainen tunne, etten ehkä ole täällä enää ensi talvena. En tiedä, onko tämä taas niitä samoja tunteita kuin aikanaan taloa ostettaessa ja tätä paikkaa hakiessa. Talon ostohetkellä minä ajattelin, että siitä paikasta ei tule koskaan minun kotiani ja tätä työpaikkaa hakiessa olin miltei varma siitä, että minä tulen tänne töihin. Nyt minulla on vähän samanlainen kutina siitä, että minä en ole täällä ensi vuonna tähän aikaan. En vain tiedä, missä minä sitten olisin. Outo tunne, ehkä se on kevättä.

Saa nähdä, mitä tapahtuu. Vuosi on tietyllä tavalla hyvin pitkä aika ja toisaalta, se on äärettömän lyhyt aika. Paras aika vaihtaa työpaikkaa olisi tietysti syksy, mutta en tiedä. Se edellyttäisi vähitellen uuden työpaikan etsimistä. Toistaiseksi ei ole tullut vastaan sitä ilmoitusta, joka sanoisi, että minun työpaikkani on tässä. Minä todellakin odotan sitä tunnetta noita paikkailmoituksia selaillessani. Se on iskenyt minulle ennenkin ja varmaan iskee vastaisuudessakin.

Pitkä Pitkäperjantai...

Pääsiäinen tulee, aurinko paistaa ja kevät lähestyy. On varsin erilaista olla pääsiäinen ja kevät täällä pohjoisessa. Viime kevät meni ihmettelyyn ja hämmästelyyn. Nyt tuntuu, että on olemassa jokin vakiorytmi, jonka mukaan kevät etenee ja tällä hetkellä ollaan rytmistä edellä. Viime vuonna joesta lähtivät jäät toukokuun alussa. Nyt alkaa jo pelottaa, että ne voivat lähteä tässä kuussa liikkeelle. Toki pelko voi olla vääräkin, mistäs sitä tietää vielä.

Pääsiäinen on joka tapauksessa aiheuttanut hirvittävän suuren määrän töitä. Meillä oli lapsille suunnattu elämysrata liittyen näihin pääsiäistapahtumiin. Radan pystyttäminen vei yhden työpäivän, kolmena päivänä esitettiin ja sitten vielä silloin kolmantena päivänä purettiin kaikki, jotta tilat tulivat siivotuiksi ennen seuraavia käyttäjiä. Eilen oli takki tyhjä, kun istahdin koneen äärelle lukemaan sähköposteja ja tekemään muita töitä. Onneksi ei sentään ollut hirvittävää vesisadetta tai pelkkää harmautta siinä vaiheessa.

Auringonpaiste pitää mielen kohtuullisen virkeänä. Tosin, jo tässä vaiheessa alkaa ärsyttää se, että aamuisin herää hirvittävän aikaisin. Tänäänkin ponkaisin sängystäni ylös ennen seitsemää ja virkeänä kuin pieni peipponen. Onneksi ruotsin tv esitti heti aamusta animaatioelokuvaa. Katselin sitä, askartelin työjuttuja ja lopulta valuin taas toimistolle, kun aurinko kääntyi paistamaan suoraan tv-ruutuun. Yritä siinä nyt mitään katsoa, kun tv-ruusta heijastuu pelkkää valoa. Niinpä Fordin keula osoitti jälleen toimistoa kohti ja täällä saa sitten rauhassa tehdä puhetta iltatilaisuuteen. Huomenna onkin jo vapaata.

Keväällä tuntuu kiireiseltä. Viime keväänä meillä järjestettiin isompi tapahtuma omien nuorten voimin ja tänä keväänä ollaan päästy siitä, mutta me suunnittelemmekin tosiaan sitä kesän reissua. Siinäkin on omat mutkansa matkassa. Niitä mutkia joutuu vielä pohtimaan kerran jos toisenkin. Onneksi sentään esimieskin näyttää saaneen auringosta energiaa, eikä ole niin kanttinen kuin välillä. Jotenkin se tahtoo aina välillä hämmentää, kun sama ihminen voi halutessaan olla äärettömän mukava ja välillä, ilman näennäisesti mitään syytä, sanoo todella loukkaavasti. Toki, minulla on paksumpi nahka näissä asioissa kuin muutamilla muilla työyhteisössämme, mutta silti. Välillä ihmetyttää, eikö esimies sitten itse huomaa näitä reaktioita muissa.

Voisi sanoa, että tämäkin työ on koiran virka. Ihan vaan sillä voisi sanoa, että minä istun tämänkin päivän töissä. No, enhän minä ihan koko päivää tietysti istu. Seison välillä.

Mistä sitä tietää?

Mistä sen tietää, onko jossain suhteessa mahdollisuuksia enempään? Tietääkö sen toisen ihmisen ilmeistä, puheenaiheista tai ehkä korvien asennosta? Mikä sen kertoo? Vai kertooko sitä mikään muu kuin aika?

Ehkä minä olen kärsimätön asioiden suhteen, kun haluaisin heti tietää, mitä toinen ihminen minusta ajattelee. Ehkä olen liiankin kärsimätön. Olisi vain hauska tietää, mitä ajattelee minusta sellainen ihminen, johon itse tunnen vetoa. Ja ei, kyseessä ei ole kukaan työkavereistani tai mikään poropaimen. Kuitenkin...

Ostetaan elämä?!

Näyttää olevan niin, että kevät tulee. Kuten kuvasta voi päätellä, vertaamalla sitä aiempaan kuvaan tuossa pari postausta aiemmin. Lumikasat muuttuvat vedeksi ja rapa vain lentää, kun kurvaa kylillä.

Jotenkin töissä oleminen ahdistaa. Kotona oleminen on tylsää ja muutenkin ottaa pannuun koko elämä. Pitäisiköhän käydä ostamassa uusi?

Värkkäämistä...

Tuntuu, että elämä menee värkkäämiseen. Heti kun aurinko alkoi tunkea raivostuttavia säteitään aamukuudelta sänkyyn, alkoi myös ikuinen värkkääminen. Jokainen hereilläolon hetki pitäisi saada käytettyä johonkin järkevään ja rakentavaan toimintaan, vaikka siihen ei aina ole mahdollisuuksia. No, minulta sentään tilattiin parit villasukat, joten niitä voi joutessansa neuloa menemään. Käsitöiden tekeminen vie ajatukset pois töistä ja toisaalta, tällaisessa tilanteessa minä hyödyn siitä parillakin tavalla; ensinääkään, jos minä teen käsitöitä tv:tä katsellessa, en jouda syömään sitä aikaa ja toiseksi, siitä jopa maksetaan.

Kyse siis ei ole ahneudesta, vaan minulla on mielekästä tekemistä iltaisin tv:n ääressä ja joku toinen saa villasukat, vaikkei osaa itse niitä tehdä. Molemmin puolin aika hyvä kauppa minun mielestäni.

Nyt aurinko on alkanut tosissaan tuon lumien sulattamisen täälläkin. Ajelin aamulla eräälle kyläkoululle pitämään aamunavausta ja siinä ajellessa huomasin tien olevan osittain täysin sula ja kuiva. Ajoin muutaman sata metriä eteenpäin ja tie oli paksun jään peitossa, lunta vielä jään päällä. Se sai minut itseasiassa hymyilemään asialle. Muutamia vuosia sitten olisin kieltäytynyt ajamasta metriäkään vastaavanlaisella tiellä ja tällä kertaa se ei häirinnyt yhtään. Pysyinpähän hereillä senkin aikaa. Muutenkin täällä ollessa autosta on tullut entistä enemmän työväline ja vähemmän henkilökohtainen rakkauden kohde. Muutos on epäilemättä parempaan päin siinä mielessä. Jääpähän enemmän aikaa sitten hyvälle ihmissuhteelle, jos sellainen postimyynnistä tulee.

Kouluilla puuhataan näihin aikoihin urheilu- ja ulkoilupäiviä, kun on parhaat hiihtokelit. Siis etelän ihmiset uskokaa pois, nyt on paras hanki ja kaunein auringonpaiste. Todisteeksi liitän tähän kuvan, joka on otettu meidän toimistomme takaikkunasta eli siis nuorten tilojen ikkunasta ulospäin.



Sitä sopii katsoa ja ihailla. Upea hanki ja kirkas auringonpaiste. Ei tosin pidä hämääntyä liikaa, siellä menee pellon takana autotie ja sitten tulee vastaan joki. Joen jäällä voi toki hiihtää, sillä jää lähtee varmaankin vasta ensi kuun lopulla pois. Ainakin vielä se kestää helpostikin autoja ja moottorikelkkoja.

Värkkäämistä riittää töissäkin. Koko ajan pitää olla valmiudessa menemään jonnekin. Kohta tulee pääsiäinenkin ja se yllättäen tietää meillä vähintäänkin samanlaista rumbaa kuin joulu. Yllättävää sinällään... Järjestämme ala-asteille pääsiäisen tapahtumiin liittyvän vaelluksen. Sen toteuttaminen vie jo yksistään kolme päivää, lisäksi vielä tulevat ne päivät, joina tapahtumaa on suunniteltu. Käytännössä tähän siis tuhoutuu varmaankin lähemmäs kaksi viikkoa, kun kaikki suunnitellaan ja laitetaan pystyyn. Onneksi on kuitenkin mahdollista tehdä välillä jotain sellaistakin käytännön työtä, jonka jäljet näkyvätkin jossain. Lapsiahan perinteisesti kiinnostaa kaikki sellainen, mitä voi käsin kosketella ja haistella ja maistella. Sen vuoksi tälläkin kertaa on vaelluksella mahdollista maistella, haistella ja käpälöidä tavaroita.

No, elämä on käpälöimistä, haistelua ja maistelua...

Narkomaani ja nisti...

Jälleen muuttui ulkoinen olemus tällä blogilla, kun kevään lähestyminen aiheuttaa kummallista aktivoitumista tässä elämässä. Olen harkinnut vakavasti muuttamista täältä pohjoisesta pois. On vain pieniä mutkia matkassa. Ensin pitäisi löytää töitä etelästä. Töitä kyllä olisi olemassa, siitä ei ole epäilystäkään. Enemmän epäilyttää se, miten siellä tässä vaiheessa jaksaisi. Työt ovat vieneet täällä jo niin pahasti veronsa, että toisinaan tekisi mieli juosta jonnekin pensaaseen karkuun ja pysyä siellä piilossa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämän tilanteen voisi ratkaista sekin, jos elämässä olisi sellainen ihminen, jonka kanssa asiat voisi jakaa vähän kaikilla tasoilla.

Sen huomaa keväisin kaikessa, että elämä ei ole tasapainossa. Liika työnteko kostautuu juuri keväisin väsymyksenä ja ahdistuksena. Parisuhteen puuttuminen lisää sitä työn aiheuttamaan ahdistusta, kun väkisinkin aina miettii, onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika, jonka vuoksi en löydä sitä oikeaa ihmistä vierelleni. Peruspositiivisena ihmisenä tietenkin ajattelen heti perään, että kuinka monta sellaista perustavanlaatuista vikaa minussa oikeastaan onkaan. Itse löydän niitä vikoja helposti parisenkymmentäkin.

Joskus aiemmin ajattelin, että ihminen on onnellinen yksin. Toki voi ollakin. Minulle se ei kuitenkaan sovi pitkän päälle. Enhän minä täydellisen yksin ole nytkään. Minulla on työkavereita, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. On olemassa lukematon määrä niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat minun sosiaaliseen verkostooni. Minulta vain puuttuu se yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elämäni jakaa. Sukulaisiaan ja työkavereitaan kun ei voi valita samalla tavalla kuin ystävänsä. Toki sen voi valita, pitääkö kehenkään yhteyttä ja jos pitää, miten sen tekee. Minä tiedän olevani eräällä tavalla liiankin itseriittoinen. En pidä yhteyksiä yllä toisiin ihmisiin, vaan odotan toisten hoitavan sen puolen.

Lappiin muuttaminen oli aikanaan tietoinen valinta. Siinä mielessä tämä on tehtävänsä hoitanut, että olen itseni kanssa erinomaisessa tasapainossa kerrankin. Tosin olen löytänyt itsestäni sen pienen työnarkomaanin, joka on vielä perfektionistikin.

Onneksi työmaan pihan auraaja ei ole niin tarkka...

Pölykoira...

Työ pitää taas otteessaan aika sataprosenttisesti. Aina kun ehtii hetkeksi istua koneen ääreen, tulee viereen joku toinen kertomaan jotain työasiaa. Välillä sitä tulee vain sellainen tunne, ettei ehdi tehdä mitään. Sen puoleen on saanut jäädä blogin kirjoittaminenkin hetkeksi vähemmälle huomiolle.

Eilen olin tarmokas ja siivosin. Ne, jotka tuntevat minun tapani olla ja elää, eivät varmasti hämmenny, kun sanon, että keskellä olohuoneen lattiaa oli sunnuntai-iltana niin suuri pölykoira, että siihen olisi voinut kaatua ja murtaa lonkkansa. Oli siis pakko siivota. Niinpä minä maanantaiaamuna heti sängystä noustuani kaivoin esille imurin, mopin ja moppisangon ja tein historiaa. En sentään tehnyt suursiivousta, mutta kuitenkin. Imuroin, pesin lattiat ja pesin puolet vaatekaappini sisällöstä. Leirin jälkeen on aina pakko pestä kaikki vaatteensa, kun ne haisevat pahalle kuitenkin, oli niitä käyttänyt tai ei. Samaan konkurssiin pesin parit lakanatkin ja vaihdoin kuivausrummusta tulleet puhtaat lakanat tilalle. On se onni, että taloyhtiöllä on kuivausrumpu, kun lakanoita on tylyä yrittää kuivattaa omassa asunnossa.

Tänään sitten jatkuvassa tarmonpuuskassa heitin pihalle yhden ruukkukasvin, joka oli heittänyt henkensä ja toisen kasvin vanhat mullat. Ensimmäinen kasveista kitui koko talven ajan ja kuoli, ilmeisesti vähäiseen valoon. Jälkimmäinen rehu sai kokea kissojen tuhovoiman. Itse kasvista, siis rahapuusta, onnistuin säilyttämään hengissä yhden oksan. Nyt se oksa on vesilasissa ikkunallani. Tavoitteena on jossain vaiheessa saada se uudelleen juurrutettua multaan. Ainakin se kasvattaa pieniä juuria sinne veteen.

Ilmeisesti tekee kevättä päässäkin, kun on tullut tarve siivota nurkkia ja tehdä kotitöitä. Talvella ei kyllä pätkääkään haitannut jättimäinen pölykoira lattialla. Nyt se ahdisti katseellaan. Ehkä se oli tekemässä hampaita jo tai jotain. Alkoi suorastaan pelottaa pimeässä...

Karman laki...

Niinpä niin..

Retki Rauskille näköjään jälleen noudatti tuttua kaavaa. Tällä kertaa sentään ei tullut kuin pieni kiven iskemä tuulilasiin 30km omasta kylästä ulkona. Sakot jäivät väliin ja tuokaan jälki ei ainakaan vielä alkanut pakenemaan minnekään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, se tulee sen kyllä tekemään aivan tarpeeksi pian.

Voi siis todeta, että siinä suunnassa on jokin paha karma.

Jurkele...

Kevät...

Taas töissä ja aurinko paistaa. Siis aurinko ei paista sen vuoksi, että minä olen töissä, vaan siitä huolimatta. Ulkona sää on loistava. Tekisi mieli hypätä Fordin rattiin ja vain painaa kaasua. Moottoritiet alkavat aina kutsua tässä vaiheessa vuotta, kun ensimmäinen kunnollinen kevätauringon lämmittämä päivä tulee vastaan. Onneksi saan huomenna taas tyydyttää haluni ajella. Lähden jälleen käypäisemään siellä pahamaineisessa opinahjossani... Toivottavasti tämä reissu on halvempi kuin edellinen, jonka kustannukset menivät päälle tuhanteen euroon.

Niin, se edellinen reissu oli juuri se kammottava ruotsalaisuudenpäivän retki, jolloin autosta meni tuulilasi ja poliisit päättivät kerrankin tutkata pois minun ylinopeuteni. Elän siinä toivossa, että tällä kertaa minä aivan itse tajuan hillitä omaa kaasujalkaani ja ottaa vähän rennommin tuon etenemisen tuolla tiellä. Ainakin nyt minun pitäisi tajuta se, että sakot voivat osua minunkin kohdalleni. Tähän asti olen varmaan elänyt sellaisessa voittamattomuuden tilassa, jossa aivot ovat olleet sitä mieltä, että minua ei pysäytä mikään. Jos vaikka poliisit ja poro olisivat opettaneet minulle jotain...

Hyvin huomaa, että täällä on päivä pidentynyt molemmista päistä. Etenkin minua on tahtonut häiritä se, että aamuisin on kauhean aikaisin valoisaa. Onneksi tuossa kohta päästään taas veivaamaan kelloja eteenpäin ja valoisuus siirtyy kellonajoissa hieman. Tosin, ei se tule pitkälle kesää kohti auttamaan. Pitäisi varmaan oikeasti mennä ostamaan pimennysverhot ja värkätä ne paikoilleen vaikka väkisin. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, eikä viitsinyt. Koko ajan kun sattuu olemaan sellainen tunne, että en minä aio asua tuossa tuvassa loppuelämääni. Sopii siis toivoa, etten ihan kohta ole kuolemassa, mutten menee loppuelämä tuossa.

No juu, tänään on taas se päivä, kun hirtehishuumori iskee päälle. Ehkä se johtuu keväästä, ehkä jostain muusta. Minulla on virtaa asioihin, mutta tietyllä tavalla kevät myös pistää ahdistamaan joka kerran. Se ahdistaa juuri siinä, että veri virtaa nopeammin ja esittää vaatimuksia myös siitä toisen puoliskon löytämisestä. Olisi paljon mukavampaa viettää aikaa kotona kuin töissä, jos kotona odottaisi jotain muutakin kuin kissa. Tietysti, on kissakin tyhjää parempi.

Vaan olkoon taas kerran. Ehkä joskus löytyy sopiva mies, ehkä ei koskaan.

Hiihtoloma...

Nysse sitten alkaa täälläkin, se kauan kaivattu hiihtoloma. Siis ei minulla ala, turha toivo, mutta lapsilla ja nuorilla. Sen seurauksena minun ei tarvitse pyörittää viikkotoimintaa seuraavalla viikolla ja saan pidettyä pitämättä jääneitä vapaita pois. JEE! Liput liehumaan ja tuubat soimaan!

Miltei viikon kestävät vapaat aiheuttavat sen, että minua tuskin näkyy edes työmaalla. Poikkeuksena maanantai, kun pitää maksaa laskut ja perjantai, kun täytyy pitää nuorille leffamaraton. Siinähän sitä ollaankin melkein työmaattomia, kun vain kahtena päivänä viikossa käy työmaalla. Taitaa vaan venyä se perjantainen käynti sitten lauantaihin asti. Muistaakseni lupasin, että elokuvia voidaan katsoa koko yö. Harvinaisen älykäs lupaus sinällään, kun puolet teineistä nukahtaa kesken jonkin elokuvan ja sitten pitää itse vaan sinnitellä hereillä sen kuorsauksen keskellä. Pitäisi varmaan joskus ajatella asiaa aivoillaan.

No jaa, hiihtolomaviikko kuitenkin antaa mahdollisuuden nukkua pitkään edes muutamana aamuna. Se on positiivista tässä konkurssissa. Nautin siis siitä!

Pakko...

Jälleen voi sanoa olevansa töissä. Hassua, miten kausiluontoisesti minulla tuntuvat nämä postaukset pyörivän. Välillä sitä oikein puhkuu tarmoa ja haluaa kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä taas.. No, olette varmaan huomanneet..

Olen viimeiset pari päivää miettinyt pääni sisällä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Voin kertoa, että vastaus ei ole vielä kirkastunut. Ehkä on hyväkin, etten ole saavuttanut kaikkea sitä, mitä tiedän haluavani jossain vaiheessa. On paljon parempi tavoitella unelmiaan kuin elää ne kaikki todeksi ja huomata olevansa tyhjä. Ainakin vielä on paljon niitä asioita, joita tavoitella. Muutama asia on toteutunutkin matkan varrella ja osa niistä aukeaa uudelleen tavoiteltavaksi säännöllisin väliajoin. Suuri helpotus tässä maailmassa on se, että on töitä. Vaikka työn kanssa tahtoo väsyä jopa joskus vaarallisen paljon, on hyvä olla sitä väestönosaa, jolla töitä ylipäänsä on. Varmasti moni pitkään työttömänä ollut voisi pitää minua epäkiitollisena ja suorastaan kitisijänä, kun valitan työn kuormittavuutta, kun heillä ei ole työtä ollenkaan, vaikka sitä haluaisivat. Asia vaan on niin, että työ voi olla rasittavaakin, eikä palkka aina vastaa sitä rasitusta edes fantasiamaailmassa.

Ihmissuhteissa tuntuu taas kerran, että olen jumissa. Ehkä se on tämä talven harmaus, joka päätyy myös korvien väliin ja saa ainakin minut mahdottomaksi. Tähän aikaan vuodesta minä vaan en jaksa yhtään poikkipuolisia sanoja tai hankalaa käytöstä keneltäkään. Keväällä jaksaa paljon enemmän vastoinkäymisiäkin, kun tuntuu, että veri on juuri alkanut virrata omissakin suonissa ja virtaa on muille jakaa. Ehkä vain tämä yleinen vireystaso pitää minut irti kaikista muista.

Puhelimessa olen jutellut viime päivinä aivan väsymykseen saakka. Useamman ihmisen kanssa olen pohtinut asioita ja kuunnellut, mitä heidän elämäänsä kuuluu. Tuntuu, ettei minulla ole omasta elämästäni juuri kerrottavaa. Lähinnä vastaus on kaikkeen ollut, että minä olen tai olin töissä. Puheluissa kuitenkin nousee esille se, että minä en ole ollenkaan ainoa, jolla tuntuu elämä pysähtyneen johonkin uomaan. Pohjanmaan suuntaan jälleen kiitos siitä, että sieltä hätyyteltiin liikkeelle, jos ei muuten niin blogien kautta. Tuleepahan vaihdettua ajatuksia ja kuultua toisten kuulumisia vähän muinkinpäin. Ei pelkästään omia runoelmiaan kirjaillen. On nääs huomattu, ettei edes niin ahkera vesieläjä saukko enää pidä yllä kaikkia yhteyksiä ja tietoja. Tässähän joutuu suorastaan itse kohta soittelemaan ja viestittelemään kuulumisia.

Nyt aivan asiasta kukkaruukkuun ajatus. Olen muistellut jonkin verran aikaa taaksepäin ja miettinyt syntejä syviä. Huomasin, että minulla on ollut aika oudosti tietämys siitä, jos olen jonnekin menossa tai en ole jossain jäädäkseni. Tuohan tuli ulos selkeästi, siis pari esimerkkiä selventämään. Muistan, että jo Rauski aikana näin ilmoituksen, jossa tätä minun nykyistä työtäni kaupattiin. Se oli ilmoitus, joka oli nykäisty työvoimaviranomaisten nettisivuilta. Jotenkin se kiinnitti minun silmäni uudelleen ja uudelleen, kun se tuli auki aina vain uudestaan. Jokin pieni ääni pääni sisällä tuntui sanovan, että minun pitää sitä hakea ja tänne pohjoiseen päätyä. Täällä sitä ollaan. Toinen esimerkki koskee aikanaan ex-miehen kanssa talon ostoa. Koko sen prosessin ajan minulla oli tunne, etten minä ole jäämässä siihen taloon, jonka mies osti. Se oli aina hänen talonsa, ei koskaan yhteinen koti. Outo tunne sinällään tilanteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta rakennettiin vielä ruusuisin tulevaisuuden näkymin. Samanlainen jäämättömyyden tunne minulla on täällä. Minun piti tulla tänne, mutta ei jäädäkseni.

Eilen, kun ajelin töistä kotiin, katselin maisemia ja mietin, miten nopeasti sitä onkaan tottunut tähän kylään. Miltei kaikki sivukylät ovat tuttuja ja monet ihmiset erottaa paikallisiksi, vaikkei muistakaan, mistä heidät pitäisi tunnistaa. Tästä kylästä on huomaamatta tullut sen verran tuttu, että täältä löydän kaupat ja osoitteet helpommin kuin synnyinkaupungistani, jossa sentään asuin parikymmentä vuotta. Huolestuttavaa? No, ehkä se on sitä, että täällä on ollut pakko opetella ja etsiä niitä palveluita. Pakon edessä ihminen oppii aika paljon, kuten sen, että aamun varhaiset tunnit voi päivittää blogia. Iltapäivisin on yleensä liian kiire... ;)

"Onko pakko syödä kinkkua, jos ei taho?"

Angsteja?

Talvipäivän ahdinkoa. Pikainen lounas tietokoneen ääressä samalla, kun tarkistaa sähköpostit ja kirjoittelee muuta tarpeellista. Ulkomaanreissu nuorten kanssa muuttui juuri pari pykälää siedettävämpään suuntaan, kun esimies ilmoitti lähtevänsä itse matkaan mukaan. Siis hän ottaakin reissusta lopullisen vastuun ja minä pääsen hermojeni kanssa pari pykälää helpommalla. Tietenkään kaikki vastuu ei lähde, mutta se ärsyttävin ja raastavin lähtee. Ehkä täällä sittenkin voi viipyä vielä kesän yli ja ehkä ensi talveen.

Ahdinkoa tähän päivään lisää se, että olen ollut töissä jo nyt sen 6 tuntia ja vielä on saman verran edessä. Keskiviikkopäivät ovat yleensäkin niitä päiviä, jolloin hommia on yli oman tarpeen. Saa sitten nähdä, kuinka naksahtaneita juttuja sitä illalla nuorten kanssa vetää, kun nyt jo väsyttää.

Rentoutuminen tekisi terää. Olen harkinnut hierojalle menoa ihan vaan siksi, että se voisi helpottaa selän ja niskojen jumittamista. Se voisi helpottaa myös pään sisäistä jumittamista ja huimausta, joka yleensä tuntuu saavan alkunsa huonosti nukutun yön jälkeen liikkuessa. Huomaa kyllä unien menneen taas aivan surkeiksi, kun työkiire on lisääntynyt. Näkee villejä unia, joiden jälkeen herää miltei yhtä väsyneenä kuin nukkumaan mennessä. Onnekasta sinällään, että töissä voi välillä edes hetken pitää silmiä kiinni ja toivoa, että joku räjäyttäisi koko talon taivaan tuuliin...

No juu, asiaton kommentti työpaikkaa kohtaan. Joskus vaan tulee niitä syviä epätoivon hetkiä, jolloin toivoo olevansa jossain ihan muualla kuin täällä.

O sole mio...

Aurinko on ihmeellinen. Mitä pidempään aurinkoa näkee sitä enemmän sitä huomaa kaivanneensa. Voisi luulla, että aurinko lataa ihmisen energialla, ottaen huomioon sen toimeliaisuuden, jota auringonpaiste ihmisissä saa aikaan. Olen itse jälleen kerran havainnut auringon vaikutuksen. Muutama aurinkoinen päivä saa aikaan aivan toisenlaista työjälkeä kuin pari viikkoa pimeää ja harmaata talvisäätä. Osuupahan taas etelä-suomen hiihtoturisteille loistavat säät suksia pitkin poikin.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa tänä talvena sellainen tunne, että kevätkin alkaa jossain vaiheessa. Se johtui siitä ainoasta talitiaisesta, joka uskaltautui 25 asteen pakkasessa avaamaan suunsa. Yhdistettynä auringonpaisteeseen tuo linnunlaulu antoi, hieman valheellisestikin, mielikuvan keväästä tai alkavasta kesästä. Jos sillä hetkellä olisi ummistanut silmänsä, unohtanut sormia polttelevan pakkasen ja kuvitellut auringon lämmittävän, olisi voinut luulla olevansa kesässä. Voiko tästä päätellä vaikka sen, että talvi alkaa riittää? Kyllä, minulle riittäisi vähitellen tämä talvi. Voisi jo olla kevät tai kesä. Ei talvessa muuten mitään suuria ongelmia ole, mutta pikkuhiljaa alkaa ärsyttää jatkuva kaiken jäätyminen.

Auringonpaisteen vaikutuksen huomaa myös kanssaihmisissä. Vähän joka toinen esittää kummallisia temppuja heti, kun aurinko alkaa vähänkään lämmittää. Ehkä se sulattaa talviunessa olleet tunteet ja ihmiset. Totuushan on sekin, että uusia seurustelusuhteita alkaa helpoimmin keväällä. Silloin ihmiset ovat vain täynnä virtaa ja haluavat yrittää uudelleen. Sen päivän todellakin kun näkisi, että itsekin viitsisi kevään kunniaksi aloittaa jotain uutta.

Valon lisääntyminen piristää. Toisaalta, olen huomannut myös sen, että se voi aiheuttaa väsymystä. Tämä tarkoittaa puhtaasti sitä, että aurinko voi paistaa sänkyysi, jolloin nukkumisesta tulee mahdotonta. Olen tosin huomannut, että jälleen nukun huonosti muutenkin. Heräilen aamuyöllä 3 - 4 aikoihin, enkä tahdo sen jälkeen saada unta. Johtuu ehkä liiasta työnteosta. Kohta tässä on sekaisin kuin seinäkello, mutta ei se mitään. Sitten voi pohtia pidempäänkin näitä valon ja pimeän vaihteluita, kun työt lakkaavat häiritsemästä elämää noin muuten.

"Lumi sulaa, riisuu kauniin peiton rujon maan. Kevään jätteille nyt hautauomat kaivetaan. Kuumeisesti luonnon rumuus piiloon lapioi, kun et omaa luontoasi piiloon laittaa voi. Ullakolla pienen nurkkahuoneen hyllyllä asekoneen osia ja miesten lehtiä. Poika makaa laverilla, yöt on jääneet taa. Kevään virta solisee ja veri huohottaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Isä katsoo savuavan saunan hiillosta. Koira kiertää kehää pihakaivon pohjalla. Poika kahlaa koivikossa kuolaa poskellaan. Pian saapuu miehet valkoisissa takeissaan. Kevään tullen poika kuulee niitä ääniä, joita ei voi kuulla isä eikä äitinsä. Vieraat alkavat vierastaa heidän taloaan. Juoru kulkee, mutta perheen eessä vaietaan. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Sille, jonka kevät vei, nyt päätä puistetaan. Kielin halkaistuin hulluksi lyötyä muistetaan. Luullen, ettei se voi koskaan heitä tavoittaa, vaan se lyö leiman kehen vain sen lyödä haluaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoitaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa." Timo Rautiainen ja trio Niskalaukaus

Väsyttää...

Laskiaistiistai, töissä päälle 10 tuntia. Jotenkin tuntuu, että työelämä imee kaikki mehut minusta. Töiden ulkopuolelle ei jää aikaa elää. Vielä useammin tulee tunne, ettei minun perheettömänä työntekijänä tarvitsekaan saada vapaa-aikaa, mitäs minä sillä tekisinkään. Harvinaisen usein perheelliset vetoavat lapsiinsa, perheensä tarpeisiin siinä, kun haluavat pitää illat vapaina tai jättää kokonaan perjantait tekemättä. Perheettömänähän minä en tarvitse niitä pitkiä viikonloppuja, saati viikonloppuvapaita ylipäänsä. Kyllähän sitä yksinäinen ihminen joutaa pitää vapaansa vaikka maanantaipäivinä.

Uskallapa sanoa tämä ääneen tässäkin firmassa. Tuon lausunnon jälkeen niskassa olisi paitsi esimies myös muutama muu työkaveri. Helppoa se on paperilla katsoa, että viikkovapaat ovat lauantai ja sunnuntai, mutta miten siinä vaiheessa, kun perjantai-illan työt loppuvat lauantaina aamuyöllä kello 02 ja maanantaiaamuna kello 9 pitää olla jollakin koululla pitämässä aamunavausta, kun kukaan toinen ei voi tinkiä vapaistaan. Siinä ei ole kahdesta vapaapäivästä tietoakaan. Pistää välillä katkeraksi, kun toisilla työt loppuvat perjantaisin viimeistään kello 14.30 ja töihin tullaan maanantaina kymmenen tienoilla. Onhan siinä kyseessä huomattavan monta tuntia enemmän viikkolepoa. Vielä enemmän pistää katkeraksi silloin, kun on viikonloppuja pari kappaletta ollut leirillä ja väliin jäävät päivätkin töissä. Siis pahimmillaan kaksikymmentä päivää putkeen töissä. Siinä vaiheessa kun joku kehtaa sanoa leirityön olevan helppoa ja nuorisotyön mukavaa oleilua, tekee mieli virittää lausunnon antaja koristeeksi kattoon.

Särkymävaraa meillä ei ole. Sairastaminen pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Esimies soittelee sairaslomalla ja kyselee, milloin olet taas työkuntoinen. Uskallapa sanoa, ettet ajatellut tulla perjantaina pitämään nuorten iltaa, kun esimies on perjantaille laittanut itselleen vuosilomapäivän. Uskallapa tosiaan sairastaa niin, että se sotkee jonkun toisen viikonlopunviettoa.

Välillä leipäännyttää täysillä. Asiat mutkistuvat pitkin matkaa, kun yhteistyötahot muuttuvat ja niissä toimivat ihmiset vaihtuvat. Mikään aiemmin sovittu ei enää välttämättä pädekään ja äkkiä kaikki kaatuukin sinun niskaasi, vaikka alunperin nimenomaan sovittiin toisin. Välillä tekisi mieli nostaa kädet ylös ja juosta kirkuen ulos. Huomaan itsekin olevani välillä niin väsynyt tähän, että haluaisin lopettaa töihin tulemisen. Onko tässä sitten järkeä? Raahautua töihin väsyneenä ja toivoa, ettei tarvitsisi tulla lähellekään toimistoa, puhelimen soidessa pelätä, onko kyseessä esimies, jolla on taas jotain epätoivoista tehtävää.

Minä tarvitsisin lomaa... ja kipeästi...

Minä olen viimeksi ollut pidemmällä vapaalla joulun välillä. Silloin ehdin pitää reilun viikon vapaita, pitämättömiä viikkovapaita pois. Se ei kuitenkaan auttanut siihen väsymykseen, joka on ehtinyt kehittyä. Minä tarvitsisin aivan selkeästi vähitellen sitä nollausta, jota ystävien kanssa saa omalle aivotoiminnalleen. Pitäisi siis selkeästi kehittää retki Pohjanmaan suuntaan. Omien ympyröiden jättäminen tekisi hyvää päänupille ja ehkä taas jaksaisi hetken, kun saisi lievää debriefingiä oikeanlaisessa ryhmässä. Käytännössä pitäisi siis päästä vaihtamaan edes hetkeksi vapaalle. Minua ei ole tehty olemaan töissä 24/7.

Fever...

Viikko lipesi otteesta tiistain tienoilla. Siis todellakin minulla lipesi ote todellisesta maailmasta ja vetäydyin omaan asuntooni kahden paksun peiton alle palelemaan ja hikoilemaan. Tiistaina olin koulutuksessa. Kesken päivää alkoi tuntua siltä, että joku leikkii paikan termostaatilla ja kiertää sitä kylmemmälle. Ei auttanut muu kuin laittaa takki päälle loppupäiväksi ja koetta sitkutella koulutus loppuun. Iltapäivällä autolla ajaminen oli jokseenkin vaikeaa, mutta sitkeästi piti tähtäillä aurauskeppien väliin ja löysihän sitä ehjänä kotiapteekin eteen. Apteekista hain tavallisia särkylääkkeitä ja laukkasin kotiin. Kotona löin kuumemittarin kainaloon ja mietin, miten hoitaisin loput työasiat. Kun mittari alkoi piipata, työhuolet kaikkosivat saman tien. 39,6 oli tarpeeksi jopa minulle, joten julistin työpäivän täydeksi, soitin esimiehelle ja peruin loput tapaamiset.

Tuon jälkeen minulla on hyvin hitaita ja irrallisia muistikuvia asioista aina eilisiltaan asti. Muistan kyllä, että esimies soitti minulle sekä keskiviikkona että torstaina varmistaakseen, milloin olen taas työkunnossa. Muuten on harvinaisen harmaata ja epäselvää massaa pari päivää. Jatkuvasti minulla oli jano ja koko ajan olin tekemässä mehua valmiiksi isoimpaan kuppiin, jonka tuvasta löysin. No, kuume onneksi laski. Olo on tosin vieläkin voimaton. Eilen oikein pelästytti, kun katsoin aamulla peiliin. Parin päivän sairastaminen sai minut näyttämään lähinnä kummitukselta. Naama oli valkoisempi kuin pitkiin aikoihin mistään syystä. Kuume jostain syystä näyttää imaisevan silmät kuoppiinsa ja silmien alla kauheat kurtut. Kuume rasittaa aika totaalisesti.

Tänään yritetään taas ottaa otetta tähän elämään. Kuumetta ei ole, mutta hieman epätodellinen olo edelleen. Johtuu varmaankin osittain siitä, että minulla on edelleen repivä yskä. Yskänpuuskat tahtovat välillä olla sellaisia, että päässä heittää. Onneksi nekin ovat vähenemään päin.

Home sweet home...

Äkkisältään voisi päätellä, että aion kirjoittaa kodistani. No, päättely meni mäkeen, että kajahti. Home on toki lontoota ja tarkoittaa kotia, mutta se on myös suomea ja tarkoittaa - no niin - hometta.

Olin viikonlopun töissä, leirikeskuksessa. Jälleen leirikeskusvisiitti aiheutti flunssan. Ääni vajoaa, kurkkua kutittaa ja koskee, ja oma ruumiinlämpö on poikkeuksellisesti jopa 36,6. Normaalioloissa olen sen verran kylmäverisempi, että lämpö on siinä 35,6 paikkeilla. Selvästi siis kipeäksi tulossa tai melkein valmiiksi sairas jo nyt. Viime kesän viikon mittainen leiri aiheutti jopa kuumeen nousemisen leirin aikana. Kyse ei todellakaan ollut siitä, että olisin pukeutunut liian vähiin vaatteisiin tai laukannut ympäriinsä pelkissä alusvaatteissa. Enemmän ehkä asiaa valottaa se, että leirikeskuksessa haisee. Haju tarttuu kaikkiin vaatteisiin, kun oleskelee päärakennuksessa tarpeeksi. Ne, jotka majoittuvat siellä, joutuvat leirin jälkeen pesemään ja tuulettamaan kaikki vaatteensa. Olivat ne sitten likaisia tai eivät.

Tämän kevään aikana, itse asiassa jo tällä viikolla, tulee leirikeskukseen ja remontoituihin työtiloihin kosteusmittaus ja samalla tarkistetaan, onko meillä homevaurioita muuallakin kuin omissa päissämme. Huolettaa jo valmiiksi, mitä sitten tehdään, jos todetaan, että tilat ovat homeessa. Siihen loppuu säännöllisen viikkotoiminnan pyörittäminen täällä, leirielämä omassa leirikeskuksessa ja työskentely omassa työhuoneessa. Onhan meillä sentään hyvä ilmastointi, joka takuuvarmasti levittää kaikki ne homeitiöt ympäri tupaa, jos sellaisia on.

Tavallaan tässä on jo ehtinyt tottua omaan koloonsa näissä tiloissa. Oma työhuone on sen näköinen, että täällä työskentelen minä. Nyt jos nykäistään taas työtilat alta, alkaa hymy vähitellen hyytyä. Kalliin remontin jälkeen ei todellakaan huvittaisi kuulla, ettei näitä tiloja voikaan käyttää tarkoitukseensa. Hometiloissa kun ei pahasti nuoriso- ja lapsiryhmiä pidetä. Ei sen puoleen pidetä työntekijöitäkään. Oikeastaan on mahdollista sekin, että seuraavaksi aletaan tällä puolen työtään vääntäviä passittaa lääkärille tarkastukseen homealtistuksen seurauksista. Kammottaa jo valmiiksi.

Kuvasta varmaan arvaa, kenen työpöytä on kyseessä...

Perverssit navigaattoristit...

Niin on taas vierinyt eteenpäin elämä viikonlopun yli. Perjantaina olin varsin valmis lyömään jo hanskat tiskiin, kun tiesin, että edessä on hirvittävä, suorastaan tuskainen leiriviikonloppu. Liian myöhäisiä nukkumaanmenoja, liian aikaisia herätyksiä ja aivan liikaa kurkku suorana kirkuvia teinejä. Se on liikaa kenelle tahansa, eikä vähiten minulle, joka en voi sietää liian lyhyitä yöunia ja metelöivää älykääpiölaumaa. Olisi tehnyt mieli ilmoittaa, että en todella ole tulossa leirille.

Perjantaina piti viedä lainaporokin takaisin laillisille omistajilleen eli autoliikkeeseen. Takaisin sieltä liikkeestä tuli oma, tuttu ja turvallinen Mondeo, jossa nyt on uutuuttaan hehkuvan valkoinen puskuri ja konepelti. Uudet ajovalot, mahdollisuus jälleen lukita ovet ja hetkittäin vilkkumaton airbagin valo. Ainoina miinuksina on havaittavissa, että edelleenkään airbagin valo ei ole koko aikaa vilkkumatta ja puskuria asennettaessa on etusiivestä lohmaistu maalia pois. Pitänee käydä näyttämässä Mondeota vielä Suomen Vakuutus Tarkastuksen toimipisteessä, jotta sanovat, onko työn jälki kelvollista heille. Minua häiritsee enemmän vilkkuva merkkivalo kuin maalipinta, mutta maalipinta on äkkiä pelkkää ruostetta, jos sitä ei heti hoida kuntoon.

Mahtui perjantaipäivään jotain positiivistakin. Siis fordin ehjäytymisen lisäksi. Käydessäni kotona hakemassa leirivarusteita, otin myös päivän postin matkaan. Postiin oli saapunut paketti Hobby Hall - nimisestä firmasta. Miltei jokainen suomalainen varmasti tietää, mikä firma on kyseessä ja minkälaista tavaraa sieltä myydään. Olen vastikään saanut maksettua pois Playstation2-pelikonsolini, joten oli selkeästi aika hankkia jotain uutta ja ihmeellistä itselleni. Pitkään on mielessä kaivellut tarve löytää perille sellaisiin kohteisiin, joissa kokoukset ja muut tilaisuudet pidetään. Nyt posti toi minulle siihen tarvitsemani välineet eli autonavigaattorin.

Leirikeskukseen reitti on onneksi minulle tuttu. Muutoin olisin varmasti rassannut itseni ojaan räpeltäessäni autonavigaattoria puolet ajomatkasta perjantai-iltana. Oli äärettömän hauskaa seurata navigaattorin näytöltä, millä tiellä mentiin ja mitä olivat risteävät tiet. Onneksi kyseinen laite ei kuitenkaan puhunut mitään, kun se ei ollut navigointitilassa. Se vain osoitti, missä ollaan. Epäilemättä vastaavanlainen tila on hyvä silloin, kun ajelee vaikkapa kesälomareissua, eikä ole oikeastaan päättänyt, minne haluaa mennä. Tällä kyseisellä koneella kun on tapana näyttää myös läheltä löytyviä nähtävyyksiä, huoltoasemia ja ties mitä hotelleja. En sitten tiedä, ovatko hotellit siellä sitä varten, että voi tarvittaessa poimia liftareita kyytiin ja ottaa maksun hotellissa. Perverssejä ovat navigaattorien ohjelmien laatijat kaikki tyyni.

Nyt olen siis leikkinyt koko viikonlopun navigaattorilla sisätiloissa ja odottanut, että tulisi hetki, jolloin sen voi laittaa tosikäyttöön. Ongelma on lähinnä se, että olen jo suurin piirtein selvillä siitä, missä minkäkin paikallisen yhteistyötahon konttorit sijaitsevat. Harvaan paikkaan enää tarvitsee suunnistusvälineitä, joten täytyy päästä oikeasti vieraaseen paikkaan käymään. Olin luullut, että tänään, maanantaina, olisi se päivä. Kissan kasat! Ulkona on -35 astetta, joten en todellakaan lähde kokoukseen toiselle paikkakunnalle. Minä en aio edes luulla, että fordi käynnistää itsensä siellä päässä roikatta kolmen - neljän tunnin seisomisen jälkeen. Ei tapahdu. Ilmoitin, etten ole tulossa kokoukseen.

On navigointilaitteista noin pitkässä juoksussa kuitenkin se ilo, että se laskee suurin piirtein tarvittavan ajoajan nopeasti ja näppärästi. Se myös näyttää, mitä reittiä pisteestä A pääsee pisteeseen B nopeimmin, tarkoituksen mukaisimmin, suurimpia teitä tai kauneinta reittiä ajaen. Todellakin, tämä Sonyn ihme tarjoaa yhtenä asetusvaihtoehtona kauneinta reittiä. En sitten tiedä, minkä norjalaisen vuonomaiseman kautta silloin joutuu kiertämään. Ehkä kokeilen sitä joskus, kun on aikaa.

Tuplaus...

Jälleen harmaat aivosolut ovat raksuttaneet oman aikansa. Olen yllättäen pohtinut miehiä tai oikeastaan vain yhtä miestä. Kyse ei ole kultakorttireunaisestamiehestä, vaikka hän toisinaan minua häiritseekin viesteillään ja yllättäviin kellonaikoihin soitoillaan. Kyse on miehestä, josta en ole aiemmin tällä forumilla mitään puhunut, muistaakseni äidilleni olen kertaalleen maininnut ja tottakai Kokkola-Veteli-akselilla ollaan tässäkin asiassa parhaalla tietotasolla. Siis nyt puhutaan miehestä, josta en ole vieläkään saanut selvää, vaikka olen asiaa tutkiskellut jo useamman kuukauden mielessäni.

Kyseinen mies on, yllättävää sinällään, Etelä-Suomesta. Olen joskus miettinyt sitäkin, miksi minulle tuntuu aina osuvan näitä kaukosuhteita. Ehkä minä vaan en osaa elää lähisuhteessa kenenkään kanssa tai minun persoonani on liian suuri lähitilanteeseen. Siis minä aiheutan toiselle osapuolelle liikaa stressiä. Aivan mahdollinen yhtälö sinällään. Varmaankin kyse on joissain tilanteissa siitä, että minun vaan on helpompi elää sellaista elämää, jossa mies on läsnä silloin, kun itse haluan, puhelimen välityksellä. Toisaalta, ei se puhelinkeskustelukaan tee pitkän päälle autuaaksi, jos haluaa toiseen oikeasti tutustua.

Kauas on pitkä matka.

Välimatkalla on omat hyvät puolensa, mutta toisaalta se huolestuttaa. Kauas joutuu aina erikseen lähtemään ja siihen reissuun täytyy varata aikaa, sopia aikatauluja toisen kanssa ja noudattaa niitä. Lähelle voisi lähteä vain käymään, saamatta hirveää kiukkukohtausta siitä, jos toisella onkin töitä tai jotain muuta vastaavaa. Jotenkin minä nykyään olen alkanut protestoida kaikkia aikatauluja. Aina tuntuu, että aikataulun kanssa on jäniksen selässä, enkä minä pidä siitä tunteesta. Omalla autolla tai siis fordilla pääsee ilman suurempia minuuttiaikatauluja liikkumaan. Sen puoleen on mukavampi pitää kiinni omasta vapaudestaan. Tosin pitkän matkan ajaminen on harvinaisen puuduttavaa, etenkin, jos puhutaan Oulu - Jyväskylä välistä.

Onko vielä pitkä matka? Milloin ollaan perillä?

Ikuiset iskulauseet lasten suusta autossa. Luulin, että nuorten kanssa on helpompi ja mukavampi ajella, kun vein heitä erääseen tilaisuuteen muutama kuukausi sitten. Matkaa oli kaikkiaan yhteen suuntaan noin 200km. Puolet ajasta käytiin juuri tätä ikuisuus keskustelua siitä, onko matkaa vielä jäljellä ja miksi se ei tunnu ajallisesti lyhenevän yhtään. Yritä sitten siinä selittää, että kyse on osittain myös nopeusrajoituksista, joiden rikkominen ei ole mitenkään älykästä silloin, kun kyydissä on 6 ihmistä, vaikka autoon ei niin montaa saisi ottaakaan kerralla. Muutenkaan täydellä autolla kaahaaminen ei ole kovinkaan älykästä taloudelliselta kannalta. Hermojen kannalta se olisi toisinaan ihan älykäs valinta. Mutta taas harhauduin aiheesta...

Olen miettinyt sitäkin, josko muuttaisin vähitellen etelämmäs. Poro-kolari antoi osviittaa siihen suuntaan, että hyvinkin kannattaisi muuttaa jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa poroja on ainakin vähemmän. Siinä mielessä voisi olla kohta käsillä se aika, kun minä taas kerään vuoteeni ja kävelen tai autoilen. Osasyynä on myös se, että tällä hetkellä mieltä kovasti vaivaava mieskin asuu kaukana ja tutustumisen kannalta olisi ehdottomasti kätevämpää asua lähempänä. Toki sitten voi muuttaa vaikka samaan tupaan, jos alkaa näyttää asia vakavalta, mutta jo sitä ennen helpottaisi elämää kummasti tuon matkan lyheneminen. Tosin olen huomannut, että etelästä pohjoiseen päin matka on tuplat siitä, mitä se on pohjoisesta etelään päin... Mistä lie johtuu?

Fordismia...

No niin, tuossa se nyt sitten on. Siis tässä näkyy se poro, jonka sain oman Mondeoni tilalle, kun vein sen korjaamolle. Mondeon kärsäpäätähän voi ihailla noista aiemmista postauksista. Tämä Focus on nyt ilona sitten tämän viikon loppuun ainakin. Passaa toivoa, että ei tarvitse pitää viikonlopun yli. Pääsee itse noin kaksikymmentä kertaa halvemmalla, jos menee vain tämä viikko tuossa auton korjaamisessa. Tosin setä oli tällä kertaa autoliikkeessä sitä mieltä, että siinä voi kestää, kun siinä on niin paljon laitettavaa. Ihan kuin en olisi itse huomannutkaan...

Hieman aiheutti ylimääräisiä mietintöjä tämän kyseisen kaaran osalta se, mitä ihmettä minä teen kaikilla niillä vivuilla, joita on tungettu ratin lähistölle. Osalle vivuista löytyi jo aivan järkevää käyttöä, mutta silti. Kuka ihmeen älykääpiö haluaa laittaa ratin yhteyteen pari lisävipua, joita säätäessä varmasti harhautuu pientareelle tai keskiviivalle? Varmasti on ollut suunnittelijana mies!

Hyvä puoli kuitenkin se, että kyseessä on Ford, eikä mikään Mazda tai Honda tai Renault. Noita kaikkia tarjottiin ja minä totesin, että enhän minä autolla tullutkaan, joten milläs muulla minä lähtisinkään kuin Fordilla...

Kultakorttireunainenmies...

Selvennetään ja päivitetään tätä tilannetta jälleen, kun siihen on tarvetta ilmennyt. Siis, aloitamme alusta.. EI ESIHISTORIASTA ASTI!!! Ja viedään ne mammutit ja neanderthalin ihmiset takaisin varastoon... Siis aloitetaan kultakorttireunaisenmiehen ensimmäisestä ilmestymisestä minun elämääni.

Tästä aikaa taakse päin parisen vuotta. Siis aivan avioeron kynnyksillä tämä mies osui minun reitilleni jostain mystisestä syystä. Satunnaisesti hetkellinen juttelu chatissä tuotti tapaamisen syntymäpäivänäni toisella puolella Suomea. Mies tuli vain käymään ja tarjoamaan ruuat, palasi sitten omaan kotikaupunkiinsa ja alkoi ehdotella vakavampaa tutustumista. Kuuleman mukaan raha ei muodostu esteeksi hänelle, koska sitä rahaa hänellä riittää. Luvattiin isoa maasturia firman bensakortilla ja vaikka mitä, jos muuttaisin pääkaupunkiseudulle ja alkaisin hänen kanssaan suhteeseen.

Minulla jotenkin paloi hermo, hirtti kiinni, jos voi sanoa.

Raha on minulle siinä mielessä toisarvoinen asia, että on kivaa, jos sitä on ja ikävää jos ei ole, mutta elämä ei pyöri pelkästään sen voimalla. Toki olisi lottovoitto löytää mies, jolla on rahaa ja hyvä ulkonäkö, mutta ehkäpä sellainen mies ei haluakaan muuta kuin hetken hauskuutta. Tämä kultakorttireunainenmies muisti moneen otteeseen tähdentää näitä raha-asioita ja se alkoi ahdistaa minua. Minä yritin selittää sitä, etten ole onnenonkija, enkä halua sellaista mainettakaan. Lopulta hermostuin sen verran, että ilmoitin, ettei kyseisen herran kannata soitella. Sitten muutin Lappiin.

Hieman ennen vuodenvaihdetta työpuhelimeni soi. Numero näytti jokseenkin tutulta, joten vastasin siihen sillä oletuksella, että tunnen ihmisen varmaankin. Puhelu alkoi pitkällä vuodatuksella siitä, miksei minun oma numeroni ole julkinen. Työnumeroni löytyy kuvan kanssa netistä, joten minut kyllä tavoittaa, jos haluaa. Vasta sen vuodattamisen jälkeen mies muisti tarkistaa, että tiedänhän minä, kenen kanssa puhun. Puhetavasta ei voinut erehtyä, joten tiesin hyvinkin. Minä olen kuulemma jäänyt vaivaamaan. Miehen omien sanojen mukaan se on harvinaista.

Tänään puhelin soi taas, samasta numerosta.

Tällä kertaa mies sanoi, että hänellä jäi jotain todella pahasti kesken minun kohdallani. Ilmeisesti jonkin verran kiinnostan, mutta onko kyse ehkä siitä, etten minä hypännyt hänen rahojensa mukaan. Ehkä häntä kiinnostaakin juuri se, että kerrankin joku kieltäytyy tekemästä hänen tahtonsa mukaan. Varmaankin se on erikoista. En tiedä, kun ei itselläni koskaan ole ollut sitä rahaa, jolla toisia hyppyyttää.

Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa...