Kurret ja Jänekset...

Tänään tupsahti tuo villi luonto taas vallan syliin asti. Olin vaunujen kanssa kauppareissulla, kun ihka oikea sitijänes - eli siis maalainen versio stadin lajitovereistaan - meinasi hypätä kyytiin. Rauhallisesti köpöttelin menemään kärryjä työntäen niin jänis tuli aikamoista haipakkaa jostain puiston siimeksestä ja suunnitteli loikkivansa tien yli siitä vaunujen edestä. Auto tuli kuitenkin juuri samaan aikaan tietä myöten ja pupujussikka kurvasi tiukan oikean, päätyen lopulta naama takaisin tulosuuntaan. Jonnekin puistoon se sitijänes taas katosi ja lapsi tuijotti suu pyöreänä perään. On niitä jäniksiä näkynyt omalla pihallakin, mutta silloin niitä on ihailtu vain ikkunan takaa. Nyt nähtiin ilmielävä pitkäkorva parin metrin päästä.

Samaa villi luonto-teemaa oli nähtävissä vähän myöhemmin päivällä, kun orava pyöri kotipihalla. Se kanniskeli jotain karvatupoilta näyttäviä palleroita alapihan mäntyyn. Kovasti näyttivät koiran alusvillalta, mutta saattoivat olla kyllä oravanpoikasiakin. Ei tahdo aina muistaa, että nyt on jo maaliskuun loppu ja eläimillä hyvinkin on poikaset jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että siellä kurre roudaa pesätarpeita näreen oksalle. Eiköhän se parin viikon sisään nähdä, olivatko ne pallerot poikasia. Kovin vaaleita kyllä olivat poikasiksi, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun arvioi väärin eläinmaailman ihmeitä.

Jos oma pesänrakennus ei tässä mihinkään etenekään, eläimet onneksi pitävät siitä huolen, että jotain tapahtuu. Keväältä tämä vahvasti näyttää, vaikka säästä voisi arvailla syksyksikin.

Oravien salaliitto...

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Eläimellistä...

Reissussa sitä ihminen rähjääntyy - ja oppii uutta. Matkailu tunnetusti avartaa ainakin ihmisen lompakkoa, se tuli jälleen todistettua 10 päivän retkeilyn aikana. Onneksi tämä avartuminen tapahtui pääasiassa jonkun toisen lompakossa, ei niinkään minun omassani.

Olin siis 10 päivän työmatkalla ihmettelemässä maailmaa. Tästä kymmenestä päivästä noin puolet kului täydellisesti bussissa, siirtyessä pisteestä A pisteeseen B tai C. Matkatapahtumista voisi kertoa vaikka mitä, mutta ehkä päällimmäisenä mielessä oli helpotus, kun bussi lopulta kaarsi työmaan pihalle ja reissussa ollut hunnilauma rynni siitä ulos. Mitään ei varastettu, mitään ei unohtunut matkalle, eikä mitään hävinnyt. Tavaroita toki hajosi, se on normaalia, mutta kyse ei ollut mistään kalliista huippuluokan digikameroista tai vastaavista. Lähinnä hajosi vaatteita, kuten normaaliin elämään kuuluu. Yhden jos toisen ihmisen housunsaumat sanoivat työsopimuksen irti camping-alueen viileässä illassa.

Jos matkalla nähdyistä asioista jotain haluaa kertoa, ehdottomasti täytyy mainita Berliinin eläintarha. Se oli varsinainen huippukohta matkaa. Sieltä tässä on muutama kuvakin. Sieltä todellakin löytyi ihmeellisiä eläimiä, jättimäisistä koppakuoriaisista kirahveihin.

Tämä koppakuoriainen todellakin on niin suuri, että taustalla näkyy kokonaisesta, suuresta appelsiinista leikattu siivu. Kyseessä on siis sellainen kämmenen kokoinen ötökkä, jolla on vielä julman näköiset sarvetkin...

Tässä kuvassa näkyy oikeassa reunassa hyvin pieni ja epämääräinen hahmo, jolla on vihreä paita ja vaaleat housut. Kyseinen eläintenhoitaja otti juuri näitä kirahveja sisälle. Oikeasti aitauksessa oli kolme kirhavia, mutta tässä näkyy vain toinen pienistä ja kaikkein suurin kirahvi. Nämä eläimet tulivat huudettaessa. Outoa...

Jos pääsee nokikkain oikean suden kanssa, siis todellakin alle 10cm päähän oikean, elävän suden kuonosta, siitä on pakko ottaa kuva. Muistaakseni kyseinen susi oli alaskan susi tai jokin vastaava. Valkoisia nämä kaverit kuitenkin olivat ja uteliaasti pyörivät lasiseinäisessä nurkkauksessa, kun meni kameran kanssa lähelle.

Kuvan krokotiili on oikeasti suuri. Kuvasta ei voi mittasuhteita millään arvioida, mutta kuva on otettu kaiteelta roikkuen, kun kyseinen kaveri vain makoili paikoillaan vedessä. Osviittaa koosta voisi saada, jos sanon, että en itse haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta tähän kaveriin.

Kaiken kaikkiaan matkan aikana ehdittiin käydä katsomassa keskitysleiriä, eläintarhaa, vesipuistoa ja huvipuistoa. Hyvä saldo sinällään, että nuoriso oli tyytyväistä kotiin palatessa. Sopii sitten nähdä, kuinka paljon sanottavaa heillä on jälkikäteen. Voisi sanoa, että itse olen helpottunut ja nautin suuresti siitä, että olen nyt kotosalla rauhassa kissojen kanssa.. Ai niin.. Lassi on uusi tuttavuus, 3-vuotias, musta, leikattu kollikissa. Siitä vielä yksi kuvatus tähän loppuun niin ollaan kaikin puolin tyytyväisiä töiden alkuun.

Karmivaa...

Eilen illalla seurasin tv2 puolelta Silminnäkijää. Siinä puhuttiin eläinten heitteille jätöstä. Ohjelma pysäytti minut täydellisesti jälleen kerran. Kuvissa näytettiin kissoja, jotka olivat kuin luurankoja, yksi kissoista oli sytytetty palamaan ja viskattu kerrostalon 4. kerroksesta alas, eräässä kuvassa oli miltei 30 samanlaista mustavalkoista kissaa, jotka olivat kuolleita. Kuvat olivat järkyttäviä. Muutama likainen, nälkiintynyt koirakin kuvissa esiintyi. Vannoutuneena kissaihmisenä kuitenkin nuo kissojen kuvat järkyttivät enemmän. Toki, näytetyissä kuvissa nimenomaan oli järkyttävämpiä kuvia juuri kissoista.

Kaikkiaan tuo ohjelma sai minut miettimään sitä, miten raaka ja julma ihminen voikaan olla. Tuo raakuus ja julmuus kun ei jäänyt noissakaan tapauksissa pelkästään omiin lemmikkeihin kohdistuneeksi, vaan monissa tilanteissa koiranjätöksiä pursuavasta asunnosta löytyi vielä lapsiakin, jotka olivat aivan yhtä huonossa jamassa. Mikä pistää ihmiset hankkimaan lemmikkieläimiä, joista he eivät huolehdi riittävästi? Mikä vastaavasti saa ihmisen hankkimaan lapsia, jos heistä ei huolehdi?

Minun käsityskykyni on tässä suhteessa äärimmäisen rajallinen. Jos lapsi otetaan huostaan siitä syystä, ettei vanhempi häntä hoida kuten pitää, pitäisi jossain soida hälytyskellojen. Vielä huolestuttavampaa on se, että tällainen ihminen, jolta on jo kertaalleen viety lapsi, alkaa tehtailla lisää lapsia, koska hän itse niitä haluaa. Ei lapsia "tehdä", koska niitä halutaan. Lapsen pitäisi olla suuri lahja vanhemmilleen, ei lelu, joka on hauska niin kauan kuin on uusi. Ei lasta voi laittaa sivuun sitten, kun hän ei enää ole pieni ja suloinen nyytti, vaan raivokas, naama punaisena protestoiva uhmaikäinen. Ja kuitenkin moni tekee juuri näin lasten suhteen. Lapsia halutaan, koska vauvat ovat suloisia, mutta unohdetaan kokonaan, että muutaman vuoden sisällä on jo kyseessä sen verran itsenäinen yksilö, että joudutaan käymään tahtojen taistelua.

Eivätkä lemmikitkään ole omistajiensa täydellisessä vallassa. On aivan harhainen ajatus, että omalle koiralleen tai kissalleen voi tehdä, mitä haluaa. Eläimilläkin on omat oikeutensa. Harva vain muistaa sitä sillä hetkellä, kun suuttuu toiseen ihmiseen ja purkaa vihansa viattomaan lemmikkiin.

Pistää vihaksi. En silti aio piestä Ronttia siitä hyvästä, että toiset ihmiset ärsyttävät minua.

Ruskot sun muut

Eilen täpinöissäni laitoin sähköpostia äidilleni. Mainitsin siinä, että työhuoneeni ikkunan edessä pomppii jänis. Itselleni tyypillisesti olin kirjoittanut sen harittavalla kymmensormijärjestelmällä väärin.

"Ehkä tästä järki vielä palautuu, kunhan nuo ruskot lakkaavat ikkunan alla hyppimisen."

Jep jep.. Sehän antoi aivan selvän kuvan minun kielitaidostani ja itseilmaisustani. Päätin oitis ottaa asiasta onkeeni ja selvitin, että ruskot voivat olla yhtä lailla koiria tai hevosia, niitäkin toisinaan näkyy tuosta samaisesta ikkunasta.

Tästä siis voidaan päätellä, että kaikki ikkunasta nähdyt eläimet ja muut oudot ilmiöt voidaan aina nimetä yleispätevästi ruskoiksi. Tai sitten ei...

Ihmeellistä...

Työpaikan ikkunasta ulos katsoessani näin jäniksen. Sellaisen valkoturkkisen jäniksen, jolla on pää ruskea. Paha sanoa, mitä se tässä ikkunan alla teki, kyyristeli ja katseli ympärilleen. Ilmeisesti sillä on oma reittinsä tästä pihan poikki.

Jäniksen näkeminen on sinällään aika ihmeellistä, kun olen tottunut enimmäkseen näkemään pupujussin jälkiä pitkin pihoja. Täällä kuitenkin näkee livenä ne jäljet jättäneen koipeliininkin. Ehkä se johtuu siitä, että luonto tuntuu olevan täällä lähempänä ihmistä. Välistä tuntuu suorastaan siltä, että villi luonto tunkee syliin asti. Pihat eivät ole sellaisia kivisiä alueita kuin Etelä-Suomessa. Täällä pihat ovat kyllä hyvin hoidettuja, mutta ne rajautuvat metsän reunoihin yllättävän usein. Ensin on tasaista nurmikkoa ja aidan toisella puolella voisi hyvin kuvitella susilaumoja vaeltelemassa.

Toinen luonnon suuri ihme täällä ovat jatkuvat lumisateet. Totta on, että Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen. Voisi vaan täälläkin loppua edes muutamaksi kuukaudeksi tuo lumen tulo. Henkilökohtaisesti pärjäisin ihan hyvin sillä, että lunta sataa marraskuusta maaliskuuhun. Kenen valopään ajatus sekin on, että täällä sataa lunta vielä toukokuun puolessa välissä?

Sää vaihtelee täällä yllättävästi. Viikko sitten oli yli +20 ja nyt ollaan taas miinuksella alkavissa lukemissa iltaisin. Pistää miettimään, miksi ylipäänsä muutin etelästä pohjoiseen. No, syyt siihen muuttoon olivat ja ovat edelleenkin hyvät. Yksi parhaista syistä oli ja on vakituinen työ. Toinen, ehkä vielä parempi syy on se, että täällä sai mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Kenelläkään ei ollut minusta ennakkokäsitystä sen perusteella, että tunsi minut tai jonkun ystäväni tai sukulaiseni entuudestaan. Täällä pääsi täysin omien voimiensa ja lahjojensa varaan.

Toisaalta on pelottavaa irrottautua täysin tutuista verkostoista ja maisemista, ottaa suunta täysin erilaiseen maisemaan ja kulttuuriin. Eihän tässä sentään vielä kieltä vaihtamaan joutunut, mutta Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä on vissi ero. Se ero näkyy ihmisissä, elämänrytmissä ja maailmankatsomuksessa.