Syksy...

Syksy on täällä, aivan epäilyksettä nyt voi sanoa, että syksy on täällä. Ruska on alkanut näyttää etelän ihmisen silmiin aivan käsittämättömältä ja ensimmäiset auton ikkunoiden raappaukset ovat jo toteutunutta historiaa. Kohtahan se sitten on tätä menoa talvikin jo.

Jotenkin on tuntunut, että syksy masentaa. Se tulee pieninä aaltoina silloin tällöin esille. Harvemmin voi sanoa olevansa oikeasti maassa, mutta se on sitä pientä kaipuuta pysyvyyteen, kaiketi se on talvipesän rakentamista. Olen muutenkin huomannut, että kevät ja syksy ovat kaikkein vaikeimpia aikoja olla erossa rakkaastaan. Talven minä vietän miltei talviunen kaltaisessa tilassa ja kesät ovat liian hektisiä asioiden murehtimiseen. Muutoinkin kesällä asiat aina näyttävät lutviutuvan mukavasti, kun vaan ottaa kengät pois ja kävelee paljain jaloin ruohossa.

Tämä syksy tuntuu kuitenkin helpommalta kuin viime syksy. Viime syksynä avioero oli vielä pinnassa ja sen myötä itsetunto matalalla. Itsensä hyväksyminen onkin ollut viimeisen vuoden aikana minulle harvinaisen suuri prosessi. Minun on täytynyt määritellä itseni uudestaan vaikka kuinka monesti, etsiessäni sitä, kuka minä todellakin olen tällä hetkellä. Juuri nyt tuntuu, että olen harvinaisessa tasapainossa itseni ja elämäni kanssa. Tunteiden ilmaiseminen on aina ollut minulle hankalaa, mutta tällä hetkellä sekin on helpottunut. Osittain tästä helpottumisesta voin kiittää sitä miestä, jonka kanssa olen suhteessa. Hänen kanssaan on ollut ja on edelleenkin helppo puhua asioista.

Vuodenaikojen vaihtuminen on saanut minut miettimään sitäkin, miten asiat pyörivät työn suhteen. Samat vaiheet ovat alkaneet taas toistua työssä ja sitä myöten asiat tuntuvat tutuilta. Syksy on työn osalta yksi kiireisimmistä ajoista, kun kaikki toiminta alkaa ja pitäisi ehtiä hoitamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat heti. Onneksi sentään tänä syksynä minulla on ollut käsitys siitä, mitä kaikkea pitää hoitaa ja kuinka pian koulujen alettua. Tuntuu helpottavalta, että voi tehdä asioita jonkinlaisella rutiinilla, ilman epätietoisuutta kaikista asioista. Voisi suorastaan sanoa, että on hienoa löytää itsestään jonkinlainen sisäinen ammattilainen, jolla on homma jo hanskassa.

Työangsteja...

Töissä on jatkuva kiire. Syksy tarkoittaa töiden osalta toiminnan käynnistämistä ja se puolestaan tarkoittaa hillitöntä työmäärää. Monissa töissä vuoden kierto ei juurikaan vaikuta siihen, millainen määrä työtä on. Tässä työssä kuitenkin vuodenajat määrittelevät koko työn.

Syksyllä aloitetaan kaikki säännöllinen toiminta, jota järjestetään miltei kaikille ikäryhmille vauvasta vaariin. Talven aikana pyöritetään toimintaa hullun lailla ja keväällä aletaan odottaa kesän leirejä ja lomia. Siinä se vuosi meneekin, kun yrittää keskittyä aina käsillä olevaan työvaiheeseen. Kaikkein kiireisintä on syksyllä ja alkutalvesta.

Tälläkin hetkellä minusta tuntuu, että minulla ei ole elämää työn ulkopuolella. Voi tietysti johtua osittain siitäkin, että pyrin majailemaan sisätiloissa kaiken vapaa-aikani. Toisaalta käytännön pakot sanelevat sen, että vapaa-aika on käytettävä lepäämiseen. Tälläkin viikolla minulla ei ole ensimmäistäkään vapaapäivää. Jokainen työpäivä on tällä viikolla ollut reilusti yli 8 tuntinen ja viikonloppu kruunaa koko potin.

Ai miten niin vähän liikaa töitä yhdelle ihmiselle?

Syysahdistusta...

Nyt se syksy sitten tulee, ainakin tänne Lappiin. Puiden lehdet ovat muuttuneet pääasiassa keltaisiksi tai punertaviksi ja taivas näyttää sateiselta. Nurmikoiden vihreää väriä ei ole päästy ihailemaan sitten kesäkuun jälkeen, vaan maa on keltainen, kun ruoho on palanut ja kuollut. Pitkästä aikaa edes näyttää siltä, että voisi sataa.

Syksyn tulo on ahdistavaa. Minulle iskee tietynlaisia masennuskausia aina syksyisin. Hyvänä esimerkkinä oli viime sunnuntai. Kun on tarpeeksi väsynyt fyysisesti ja tarpeeksi hormoneiden vaikutuksen alla, alkaa väkisinkin ahdistaa. Henkinen sietokyky on venynyt välillä äärimmilleen täällä pohjoisessa asuessa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että minulla ei voi olla omaa elämää työn ulkopuolella. Juuri totesin työhuoneeni jakavalle tyypille, että täällä täytyy olla 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa oman työnsä edustaja. Siinä ei ole varaa pitää niitä päiviä, jolloin pää repeää.

Tällaisen paineen seurauksena sitten tapahtuu niitä masentumispäiviä. Silloin voi mielessään hautoa kaikkea sitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä ehkä voisi joskus tapahtua. Yleensä tosin ajatus kulkee sitä rataa, että minun elämässäni ei tule enää koskaan tapahtumaan mitään positiivista, kun tähänkin asti kaikki hyvät asiat ovat kääntyneet huonoiksi.

Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu. Aina on tehty mitä aiottu, vaikka katto on liian alhaalla ja köysi liian paksu.

Sopii - ah niin ihanasti - niihin tunnelmiin, joissa päiväni vietin sunnuntain kunniaksi. Timo Rautiainen on kova jätkä tekemään juuri oikeanlaisia sanoja noihin tilanteisiin, kun seinät kaatuvat päälle ja haluaa vain leikkiä kuollutta.

On omituista, että noina päivinä miettii menneitä. Minä näin unta siitäkin, että ex-mies yritti väkisin saada minut takaisin luokseen asumaan. En tiedä, jotenkin kaukaa haettu uni, kun minä en kuitenkaan siinä unessakaan halunnut sen miehen luo muuttaa. Ehkä se on merkki siitä, että minä haluaisin kaukosuhteeni etenevän. Ainakin minä haluaisin siltä mieheltä jonkinlaisen merkin siitä, onko suhde etenemässä vai haluaako hän sen jäävän tälle olemassa olevalle tasolle. Minä en siihen tyydy.

Eilinen puhelinkeskustelu kyseisen kaukosuhteen kanssa kesti 15 minuuttia, josta puolen aikaa molemmat olivat hiljaa. Molemmat olivat väsyneitä. Minä töissä hengaamisesta ja hän muusta. Tuntui jotenkin lohdulliselta, että toinen on edes linjalla, vaikka hiljaa olikin. Vartin päästä todettiin, että olisi syytä käydä nukkumaan, kun kummallakaan eivät ajatukset pysy kasassa keskustelua varten.

Siinä vaiheessa minä huomasin jotain outoa itsessäni. Minulle tuli tarve pyytää anteeksi sitä, että minä tarvitsen unta jaksaakseni töissä. Onko minut avioliittoni aikana survottu niin pieneen tilaan, että minä tunnen tarvetta mielistellä ja miellyttää miestä viimeiseen asti? Eihän ihmisen sitä pitäisi joutua anteeksi pyytämään, että tarvitsee unta. Kukaan tervejärkinen ei ainakaan pyydä sitä anteeksi keneltäkään...

Odotuksia...

Syksy tulee, ei sille mitään voi. Vaikka pohjoisessa aurinko edelleen paistaakin, on jo havaittavissa sellaisia syksyn merkkejä, joita ei voi kiistää. Yöt ovat muuttuneet valoisista kesäöistä pimeiksi. Vihdoinkin etelän asukkikin osaa nukkua öisin. Koko kesän univelat erääntyvät nyt maksettaviksi.

Toisaalta, kun koulut alkavat, se on varma merkki siitä, että syksy on tullut. Se ei näy joka puolella heti, mutta sen aistii. Puut alkavat vähitellen tiputella turhia lehtiään ja vaihtavat värinsä ruskan puolelle. Ja ihmiset muuttuvat. Syksyisin alkaa hermo kiristyä hyvin levätyn kesän jälkeen. Jokainen kesälomalla rentoutunut yksilö löytää työpöydältä palatessaan hirvittävän pinon tekemättömiä töitä, jotka pitäisi hoitaa ensitilassa pois. Sellainen on varma merkki syksystä.

Ei sen puoleen, minä pidän siitä, että töissä on tekemistä. Tietyllä järkiperäisellä suhtautumisella huomaa, että työaika kuluu paljon nopeammin, jos on muutakin tekemistä kuin kattolaattojen laskeskelu.

Se on hassua, miten tammikuussa odotti kesää ja töissä kaikki toiminta tähtäsi toukokuussa järjestettävään isoon tapahtumaan. Heti, kun tapahtuman jäljet oli siivottu ja yön yli nukuttu, alkoi marraskuun odottaminen. Silloin on suuri valtakunnallinen tapahtuma, johon pitäisi osallistua työn puolesta. Ihme ja kumma kyllä, se tuntuu ihan luontevalta odotella kaiken aikaa jotakin. Ehkä se on juuri koulumaailmasta tullut tavaksi. Koulussa kun aina odotettiin jotain. Vähintäänkin välituntia...