Pitkä tauko...

Blogin kirjoittaminen on ollut pitkällä tauolla. Moni asia tässä todellisessa elämässä on antanut aihetta pysyä tiukemmin kiinni todellisuudessa kuin virtuaalimaailmassa. Kun elämä vie, täytyy vain mennä sen mukana ja yrittää mauttia. Suuria oivalluksia on tullut vastaan matkalla ja samalla yhtä suuria ihmetyksen aiheita. Tämä lyhykäinen ajatelma on nyt toivottavasti alku tiiviimmälle päivittämiselle ja tuntojen purkamiselle.

Puh...

Parin illan urakoinnilla sai kaikkiin vanhoihinkin postauksiin tunnisteet. Nyt on ehkä itsekin helpompi jäsennellä näitä tekstejä ja nähdä, mistä milloinkin on tullut kirjoiteltua. Helpostihan tuosta näkee, että miehet ja työ ovat lähes aika olleet mielessä ja antaneet aihetta kirjoittamiseen. Nyt alkaa varmaankin lapsi vähitellen sitten kiriä siihen rinnalle ja ehkä ohikin.

Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!

Voi vitalis...

Välillä vaan tekisi mieli huutaa.

Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.

Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.

Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.

Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!

Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.

Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.

Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.

On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.

Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.

No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...

Vali vali vali...

Lueskelin pitkästä aikaa erinäisiä kirjoituksia blogeistani. On jotenkin outoa huomata, etten ole enää sama ihminen, joka on kirjoittanut pari vuotta sitten asioistaan. Aivan kuin välillä olisi kymmeniä vuosia - tavallaan välissä on koko maailma...

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.

Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.

Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.

Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.

En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.

Täsmätiede - vauvaprojektit...

Erehdyinpä taas selailemaan tuolla sekalaista sarjaa eri ihmisten blogeja. Yllättäen noita lapsen odottamiseen tai yrittämiseen liittyviä. Jälleen kerran jotenkin tahtoi ärsyttää. Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu vika sen suhteen, että oikein inhottaa lukea, miten toiset vaahtoavat siitä, millainen kuukautiskierto on menossa. Jossain blogissa jopa pohdittiin sitä, miten sen tuntee, että on ovulaatio. Minä en ainakaan ole koskaan tuntenut mitään ovulaatiota. Joko olen vaan niin tunnoton ihminen tai sitten se ei vaan oikeasti tunnu muualla kuin korvien välissä.

Toisaalta minua riepoi sekin, että monet lähtivät siihen "vauva-projektiinsa" siltä kantilta, että nyt se lapsi tehdään. Aika monet tuntuivat systemaattisesti laskevan päiviä siihen mahdollisen ovulaation hetkeen ja sitten sitä, koska lapsi sitten syntyisi. Itse kun en missään vaiheessa ehtinyt tähän suunnitteluvaiheeseen lapsen osalta, en osaa edes ajatella sitä, että pitäisi jotenkin kalenterista katsoa, koska lapsi saa syntyä.

Ehkä minä olen vaan onnellisessa asemassa siinä, että en ole missään kohtaa aloittanut mitään vauva-projektia. Minä vaan sain havaita, että menkat ovat myöhässä ja kiireessä kesällä leiritöiden välissä tein testin ihan tarkistaakseni asian. Se, että testin tulos oli kaksi viivaa, oli varmaan enemmän järkytys kuin mitään muuta aluksi. Sen jälkeen tilanteeseen sopeutuminen on ollut aivan ulkopuolisista riippumatonta. Epäilen, että se uutinen tuli järkytyksenä miltei kaikille, joille se kerrottiin heti alkuunsa. Ei sitä tainnut odottaa juuri kukaan.

Tietysti tämän hetkinen elämäntilanne sitten on mikä on. Ei mikään ihan vakiotilanne ensimmäistä lasta odottaessa. Harva lähtee yksin odottamaan silloinkaan, kun se on ehdottomasti lapsen ja oman terveyden kannalta paras vaihtoehto. Minulla ei siinä suhteessa oikein ollut enää vaihtoehtoja. Oma päännuppi oli niin kireällä, että en vaan enää jaksanut sitä mies-merkkistä. Parempi, että on nyt oma kämppä ja oma rauha. Ei tarvitse jokaisesta rasahduksesta pompata ja miettiä, onko joku tulossa.

Kyllä tämä silti pistää miettimään. Juuri nyt on vielä helppoa. Vatsa-asukki ei vie hillittömästi tilaa, eikä ole heittäytynyt hankalaksi, mutta mitä tapahtuu sitten, jos se käy hankalaksi. Toki minua mietityttää sekin, että JormaTuulikki tuskin tulee koskaan isäänsä edes näkemään ellei itse täysi-ikäisenä halua tätä etsiä käsiinsä. Minua mietityttää, miten itse selitän sen tilanteen, jonka seurauksena hänen biologinen isänsä ei ole ollut mukana kuvioissa edes odotusaikaa saati hänen lapsuuttaan. Paljon isoja kysymyksiä, joihin on jossain kohtaa löydettävä vastauksia. Ehkä juuri näiden kysymysten takia minua niin risovat nuo blogit, joissa vauva-projektit ovat niin täsmätiedettä.

Asteikko...

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...

Hajatelmia...

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Tahdistus...

Mitähän sitä sanoisi. Minua on moitittu siitä, että blogi ei päivity, kun kaikki on kunnossa. Sitä on sanottu ennenkin ja sanotaan jälleen. Se pitää kyllä paikkansa. Kun minulla asiat menevät suurin piirtein putkeen, olen kaukana tietokoneesta ja blogin päivittämisestä.

No, kerrotaan vaikka sen verran, että miestä on edelleen tavattu varsin aktiivisesti. Foortin mittari raksuttaa jo aivan kummallisia lukemia, mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että voisi tutustua kunnolla toiseen. Hyvältä tuntuu vieläkin. Tämä mies tosiaankin harrastaa näitä siivousyllätyksiä ihan tasaisella tahdilla. Samaten hän tekee ruokaa varsin mieluusti ja hyvää ruokaa on ollutkin. Paljon ollaan katseltu elokuvia, puhuttu ja oltu. Tekee ihan hyvää ihmiselle joutua jakamaan oma elintilansa toisen kanssa pitkästä aikaa. Sitä joutuu tosissaan miettimään, onko urautunut omiin juttuihinsa niin pahasti kuin miltä vaikuttaa. Yllättävän usein on huomannut tehneensä joitain asioita oudosti toisen mielestä.

Toisaalta on ollut outoa huomata ihan itsessään sellaisia piirteitä, että pitää jarrua päällä. Mies on kovin innokas puhumaan mahdollisista tulevista asioista, mutta minä totean lähes joka kerran, että se on tulevaisuuden asioita. Jossain määrin se on saanut jopa koomisia mittasuhteita, mutta onneksi vielä ollaan järjen rajoissa. En sentään pyykkäämistä ja muuta vastaavaa yritä lykätä tulevaisuuteen. ;) Kaikkiaan noissa asioissa on sitten kyse vähän suuremman luokan päätöksistä. Toki on hauska puhua siitä, millaiset häät olisivat kivat tai miten olisi kiva joskus asua. Raja tulee vastaan sitten, jos toinen kysyy, milloin niitä voisi alkaa tosissaan harkita. En ole itse ihan vielä siinä pisteessä, että alkaisin puhua vakavalla aikataululla häistä tai asunnon hankinnasta. Ehkä sitten joskus, kun asiat ovat edenneet vähän pidemmälle.

Jaa-a..

Sellaista täällä on. Työt pitävät poissa pahanteosta ja mieheen tutustuminen vie lopun ajan. Puhelinlaskukin kasvaa tasaista tahtiaan. Onneksi sentään ei mene omaisuuksia nykyaikana siihen, jos puhelimitse pitää yhteyttä. Ennen sekin oli ihan mahdollista. Ei kannattanut soitella päivittäin saati laitella viestejä. Nykyään se on niin halpaa, että pitää hyödyntää kaikki mahdollisuudet siihen. Töissä tosin olen huomannut, että tuo soitteleminen ympäri kyliä voi olla rasittavaa. Ihmiset suhtautuvat kovin nurjasti, jos soittelee asioita. Hyvä etteivät juokse karkuun, kun kertoo kuka on ja mitä asiaa soittaa. Onneksi kuuntelevat loppuun sen asian, että homma hoituu.

Vaan, työ kutsuu jälleen. Syksy etenee ja minä yritän pysyä tahdissa...

100. postaus...

On se sitten hienoa huomata, että on todellinen no-lifer. Siis ei millään pahalla ketään aktiivi-blogin kirjoittajaa kohtaan, mutta jotenkin tuli vaan sellainen fiilis, kun tajusin, että tämä on jo sadas kerta, kun minä tänne ängen julki omia ajatuksiani.

Kun noita postauksia katselee itse, sinne mahtuu paljon kaikenlaista. Pääasiassa ne ovat hyvin päiväkirjamaisia pohdintoja asioista, jotka kulloinkin kaivavat minun mieltäni. Tällä hetkellä huolettaa jälleen se oma foorti. Ei siinä muuten mitään, mutta se pitää outoa ääntä. Ensi perjantaina selviää, mikä siinä ehkä mättää. Voisin itse arvioida, että kuulostaa rikkinäiseltä laakerilta. Tosin, minun autovian määrittelykykynihän on äärimmäisen rajallinen. Sentään sen tiedän, ettei vika johdu siitä, ettei autossa olisi bensaa. Jotain edistystä on sentään elämässä tapahtunut..

Toisaalta mielen päällä on hyvin usein se, että tahtoisi vain pois täältä pohjoisesta vähitellen. Viimeisin niitti tähän poistumisarkkuun oli se, kun minut keskiviikkoisessa työntekijäkokouksessa nuhdeltiin siitä, että olin ollut vapaan viikonloppuni poissa paikkakunnalta ilmoittamatta esimiehelle. Mieli teki sanoa harvinaisen rumasti, mutta nielin sen ja ajattelin mielessäni, että aivan kohta on paperit vetämässä jonnekin. Jos vaikka tuossa syksyllä, kun koulut alkavat, olisi minunkin aikani täällä päässä vähitellen täynnä. Ainakin silloin se on jo huomattavan paljon lähempänä se täältä lähteminen. En ole nimittäin ennen kuullut, että omasta vapaa-ajastakin pitäisi ilmoittaa esimiehelle. Perhana tätä menoa ilmoitan sille vastaisuudessa joka ilta, mihin aikaan käyn nukkumaan. Luulisi olevan jotain rajaa senkin ihmisen toiminnalla, mutta ei kun ei.

Tyttöjen kanssa jutellessa tuli aika selväksi se, että heidän mielestään on suuri ihme, että minä edes täällä enää keikun. No, ehkä onkin kyse siitä, etten ole vielä löytänyt itselleni mieleistä seutua, jonne sitten asettua lopullisesti. Täällähän sentään saa työkokemusta. Jossain vaiheessa tällekin hommalle varmasti vielä nauraa. Juuri nyt tuntuu siltä, että ennemmin tulee itku, jollei esimiehen toimintatapa muutu. Niin, pitäisi ehkä itsekin välillä ärähtää takaisin. En vain viitsi. Tapella saa maailman tappiin, jos siihen tuntee tarvetta.

Outoa...

Yön aikana oli tapahtunut jotain todella outoa. Huomasin sen näin aamulla, kun kirjauduin tänne sisälle kirjoittaakseni taas jotain joutavaa blogiini. Joku oli yöllä vaihtanut kokonaan tämän bloggerin suomenkielle. Ei siinä mitään pahaa ole, päin vastoin. Oli vain harvinaisen yllättävää lukea kaikki aiemmin englanniksi komeilleet tekstit suomeksi välillä. Juuri kun minäkin olin ehtinyt tottua näihin kontrolleihin ja löysin suuremmin hakematta tarvittavat säätöpalikat, joku meni ja vaihtoi ne helpommin tunnistettaviksi suomen sanoiksi. No, pitää siis opetella tämä blogin kirjailu vielä omalla kotikielelläänkin. Onneksi sentään eivät samalla kääntäneet varsinaisia postauksia ruotsiksi tai norjaksi.

Outoa on tämä säätyyppikin tällä hetkellä. Eilen oli aamulla satanut uutta puhdasta lunta, illalla se oli miltei kokonaan jo sulanut pois. Tänään oli aamulla ulko-ovella vastassa luistinrata. Minulla ei tietenkään ollut hokkareita jalassa, joten otin tyylikkään voltin keskellä parkkipaikkaa. Hetkellinen mietintä maassa persuksillaan istuen palautti kummasti taas arkeen ihmisen. Samaa luistinrataa tuntuu olevan tällä hetkellä kaikki pihamaat. Tietysti minulla oli juuri tänään se aamunavauskierros, jolla joutuu hoippumaan firman parkkipaikan ja ala-asteen kentän läpi. Otin varman päälle ja kurvasin autolla sen puoli kilometriä opettajien parkkipaikalle ja hiihdin sieltä koulun ulko-ovelle. Se kannatti. Ei enempää noloja horjumisia ja lopulta muksahdusta omalle ahterilleen.

Oikeastaan tässä jo odottaa kesää. Tänään piti jättää loma-anomukset. Minä aikani arvoin asiaa kalenterin kanssa ja päädyin ajatukseen, että kesä-heinäkuun taite on oikein hyvä aika pitää lomaa. Silloin ei ole minulla leirejä, eikä muitakaan töitä. Saa sitten nähdä, mitä hauskaa taas keksii kesäksi, kun hetken asian kanssa pinnistelee. Epäilemättä meiltä löytyy jotain hauskaa tekemistä työn merkeissä. Niinhän siinä aina käy.

Outoa sekin....

Pakko...

Jälleen voi sanoa olevansa töissä. Hassua, miten kausiluontoisesti minulla tuntuvat nämä postaukset pyörivän. Välillä sitä oikein puhkuu tarmoa ja haluaa kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä taas.. No, olette varmaan huomanneet..

Olen viimeiset pari päivää miettinyt pääni sisällä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Voin kertoa, että vastaus ei ole vielä kirkastunut. Ehkä on hyväkin, etten ole saavuttanut kaikkea sitä, mitä tiedän haluavani jossain vaiheessa. On paljon parempi tavoitella unelmiaan kuin elää ne kaikki todeksi ja huomata olevansa tyhjä. Ainakin vielä on paljon niitä asioita, joita tavoitella. Muutama asia on toteutunutkin matkan varrella ja osa niistä aukeaa uudelleen tavoiteltavaksi säännöllisin väliajoin. Suuri helpotus tässä maailmassa on se, että on töitä. Vaikka työn kanssa tahtoo väsyä jopa joskus vaarallisen paljon, on hyvä olla sitä väestönosaa, jolla töitä ylipäänsä on. Varmasti moni pitkään työttömänä ollut voisi pitää minua epäkiitollisena ja suorastaan kitisijänä, kun valitan työn kuormittavuutta, kun heillä ei ole työtä ollenkaan, vaikka sitä haluaisivat. Asia vaan on niin, että työ voi olla rasittavaakin, eikä palkka aina vastaa sitä rasitusta edes fantasiamaailmassa.

Ihmissuhteissa tuntuu taas kerran, että olen jumissa. Ehkä se on tämä talven harmaus, joka päätyy myös korvien väliin ja saa ainakin minut mahdottomaksi. Tähän aikaan vuodesta minä vaan en jaksa yhtään poikkipuolisia sanoja tai hankalaa käytöstä keneltäkään. Keväällä jaksaa paljon enemmän vastoinkäymisiäkin, kun tuntuu, että veri on juuri alkanut virrata omissakin suonissa ja virtaa on muille jakaa. Ehkä vain tämä yleinen vireystaso pitää minut irti kaikista muista.

Puhelimessa olen jutellut viime päivinä aivan väsymykseen saakka. Useamman ihmisen kanssa olen pohtinut asioita ja kuunnellut, mitä heidän elämäänsä kuuluu. Tuntuu, ettei minulla ole omasta elämästäni juuri kerrottavaa. Lähinnä vastaus on kaikkeen ollut, että minä olen tai olin töissä. Puheluissa kuitenkin nousee esille se, että minä en ole ollenkaan ainoa, jolla tuntuu elämä pysähtyneen johonkin uomaan. Pohjanmaan suuntaan jälleen kiitos siitä, että sieltä hätyyteltiin liikkeelle, jos ei muuten niin blogien kautta. Tuleepahan vaihdettua ajatuksia ja kuultua toisten kuulumisia vähän muinkinpäin. Ei pelkästään omia runoelmiaan kirjaillen. On nääs huomattu, ettei edes niin ahkera vesieläjä saukko enää pidä yllä kaikkia yhteyksiä ja tietoja. Tässähän joutuu suorastaan itse kohta soittelemaan ja viestittelemään kuulumisia.

Nyt aivan asiasta kukkaruukkuun ajatus. Olen muistellut jonkin verran aikaa taaksepäin ja miettinyt syntejä syviä. Huomasin, että minulla on ollut aika oudosti tietämys siitä, jos olen jonnekin menossa tai en ole jossain jäädäkseni. Tuohan tuli ulos selkeästi, siis pari esimerkkiä selventämään. Muistan, että jo Rauski aikana näin ilmoituksen, jossa tätä minun nykyistä työtäni kaupattiin. Se oli ilmoitus, joka oli nykäisty työvoimaviranomaisten nettisivuilta. Jotenkin se kiinnitti minun silmäni uudelleen ja uudelleen, kun se tuli auki aina vain uudestaan. Jokin pieni ääni pääni sisällä tuntui sanovan, että minun pitää sitä hakea ja tänne pohjoiseen päätyä. Täällä sitä ollaan. Toinen esimerkki koskee aikanaan ex-miehen kanssa talon ostoa. Koko sen prosessin ajan minulla oli tunne, etten minä ole jäämässä siihen taloon, jonka mies osti. Se oli aina hänen talonsa, ei koskaan yhteinen koti. Outo tunne sinällään tilanteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta rakennettiin vielä ruusuisin tulevaisuuden näkymin. Samanlainen jäämättömyyden tunne minulla on täällä. Minun piti tulla tänne, mutta ei jäädäkseni.

Eilen, kun ajelin töistä kotiin, katselin maisemia ja mietin, miten nopeasti sitä onkaan tottunut tähän kylään. Miltei kaikki sivukylät ovat tuttuja ja monet ihmiset erottaa paikallisiksi, vaikkei muistakaan, mistä heidät pitäisi tunnistaa. Tästä kylästä on huomaamatta tullut sen verran tuttu, että täältä löydän kaupat ja osoitteet helpommin kuin synnyinkaupungistani, jossa sentään asuin parikymmentä vuotta. Huolestuttavaa? No, ehkä se on sitä, että täällä on ollut pakko opetella ja etsiä niitä palveluita. Pakon edessä ihminen oppii aika paljon, kuten sen, että aamun varhaiset tunnit voi päivittää blogia. Iltapäivisin on yleensä liian kiire... ;)

"Onko pakko syödä kinkkua, jos ei taho?"

Miten lie?

En tiedä, onko älykästä jakaa ajatuksiaan täysin avoimella forumilla vai pitäisikö sulkea itsensä johonkin hoitolaitokseen mielenterveysongelmien vuoksi. No, ainakaan vielä eivät ole raahanneet hoitoon väkisin. Kai se kuuluu ihmisen elämään epäillä kaikkia ja kaikkea, kunnes toisin todistetaan. Minä en nimittäin usko, että ensimmäinenkään ihminen voi pitää ketään syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Ihmisen luonteeseen kuuluu se ikuinen epäilys siitä, että toinen huijaa kuitenkin. Johan se tuli todistettua Raamatun syntiinlankeemuksen kohdalla, että ihminen on herkkäuskoinen ja taipuvainen epäilemään. Eihän käärme sitä omenaa ihmiselle väkisin turpaan tunkenut. Käärme vain kysyi; "Sanoiko Jumala todella niin?"

Vähän saman tyyppiseen ajattelutapaan törmää joka päivä oman päänsä sisällä. Aina hakee merkitystä puheen takaa, vaikka sitä siellä ei olisikaan. Tietysti kun näitä asioita töissä ehtii pohtia päivästä toiseen, ei ole ihme, jos alkaa päässä vipata suuri ratas. Toisaalta olisi virkistävää joskus pohtia asioita ilman sitä tuomitsevaa asennetta, joka tuntuu tuuppaavaan toisesta laidasta aina sisälle ja sotkemaan hyvän pohdinnan. Järki aina väittää, että asioiden pohtiminen jälkikäteen on turhaa, koska kaatunutta maitoa ei enää saa takaisin astiaan.

Mitenköhän sitä saisi itsensä kehittymään siihen suuntaan, mihin haluaa? Tuntuu, että kehitys menee aina minne sattuu. Toisaalta siitä ei ole kauaa, kun havainnoin itsessäni kummallisia asenteita ja yllättävää kulmien hioutumista. Muistelen joskus nuorempana olleeni jyrkkä ja ehdoton asenteissani. Tietyt asenteet eivät ole muuttuneet minnekään, kuten asenteet perheeseen ja ystäviin, mutta enää toisten tekemiset eivät välttämättä aiheuta niin suuria tunnekuohuja. Riippuu tietenkin täysin siitä, kuka tekee ja mitä tekee.

Onkohan se kehitystä vai taantumista?

Ehkä minä vain palaan kohti sitä kehitysvaihetta, jossa ihminen päätti tulla alas puusta. Varmaan puussa olisikin helpompi elää. Ei tulisi mietiskeltyä sitä, mikä on ihmisen olemassaolon oikeutus.