Pipo kireällä...

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Sekalaista löpinää...

Taitaa olla vaihteeksi angiina. Päätelmä johtuu siitä, että ääni on pääosin hukassa ja kurkku tuntuu siltä kuin olisin nielaissut siilin. Samanlainen olo on ollut joskus ennenkin ja silloin konitohtorin diagnoosi on ollut angiina. Helpostihan se nieluviljelyllä selviää, mutta turha sitä viljelyä on lähteä vinkumaan pyhänä. Täytyy odotella tuonne arkeen ennenkuin kipaisee vaatimaan tikkua kurkkuunsa. Varsin epämiellyttäväähän se näytteen ottaminen on, mutta hyöty on aika suuri, jos sillä saadaan selville, miksi siili on pesiytynyt kurkkuun. Ennemmin lääkekuuri oikeaan aikaan ja ääni takaisin kuin pitkällinen poteminen ja odottelu, jos kuitenkin olisi kyseessä tavan kevätflunssa.

Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.

Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.

Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.

Fever...

Viikko lipesi otteesta tiistain tienoilla. Siis todellakin minulla lipesi ote todellisesta maailmasta ja vetäydyin omaan asuntooni kahden paksun peiton alle palelemaan ja hikoilemaan. Tiistaina olin koulutuksessa. Kesken päivää alkoi tuntua siltä, että joku leikkii paikan termostaatilla ja kiertää sitä kylmemmälle. Ei auttanut muu kuin laittaa takki päälle loppupäiväksi ja koetta sitkutella koulutus loppuun. Iltapäivällä autolla ajaminen oli jokseenkin vaikeaa, mutta sitkeästi piti tähtäillä aurauskeppien väliin ja löysihän sitä ehjänä kotiapteekin eteen. Apteekista hain tavallisia särkylääkkeitä ja laukkasin kotiin. Kotona löin kuumemittarin kainaloon ja mietin, miten hoitaisin loput työasiat. Kun mittari alkoi piipata, työhuolet kaikkosivat saman tien. 39,6 oli tarpeeksi jopa minulle, joten julistin työpäivän täydeksi, soitin esimiehelle ja peruin loput tapaamiset.

Tuon jälkeen minulla on hyvin hitaita ja irrallisia muistikuvia asioista aina eilisiltaan asti. Muistan kyllä, että esimies soitti minulle sekä keskiviikkona että torstaina varmistaakseen, milloin olen taas työkunnossa. Muuten on harvinaisen harmaata ja epäselvää massaa pari päivää. Jatkuvasti minulla oli jano ja koko ajan olin tekemässä mehua valmiiksi isoimpaan kuppiin, jonka tuvasta löysin. No, kuume onneksi laski. Olo on tosin vieläkin voimaton. Eilen oikein pelästytti, kun katsoin aamulla peiliin. Parin päivän sairastaminen sai minut näyttämään lähinnä kummitukselta. Naama oli valkoisempi kuin pitkiin aikoihin mistään syystä. Kuume jostain syystä näyttää imaisevan silmät kuoppiinsa ja silmien alla kauheat kurtut. Kuume rasittaa aika totaalisesti.

Tänään yritetään taas ottaa otetta tähän elämään. Kuumetta ei ole, mutta hieman epätodellinen olo edelleen. Johtuu varmaankin osittain siitä, että minulla on edelleen repivä yskä. Yskänpuuskat tahtovat välillä olla sellaisia, että päässä heittää. Onneksi nekin ovat vähenemään päin.

Hiljaisuus...

Pommi iski keskiviikkoiltana, siitä hiljaisuus. Miehellä on munuaissyöpä. Hän keskittyy lapsiinsa ja yrittää viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan. Minä kuulin asiasta ensimmäisenä, ennen hänen äitiään, siskoaan tai lastensa äitiä.

Puhelun aikana mies kertoi suunnitelmista, joita hänellä oli ollut. Hän oli ajatellut, että voisi hakea pohjoisesta töitä ja muuttaa tänne. Oli ajatellut yhteistä tulevaisuutta. Puhelun lopetus satutti kaikkein eniten.

"Minä rakastan sinua, mutta en voi olla sinulle sellainen mies, joka haluaisin olla."

Se satuttaa, ettei voi alkaa vihata toista.

Entä jos...?

"Entä jos minulla onkin syöpä tai osteoporoosi tai nivelreuma?"

Tuolla kommentilla mies sai minut sanattomaksi. Mitä siihen voi sanoa, jos toinen pelkää sairastavansa jotain pysyvää? Mitä yleensäkään voi sanoa ihmiselle, jolla saattaa mennä koko elämä täysin uusiksi, jos jotain todetaan?

Entä jos...?

Kävimme keskustelua siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin vakava sairaus miehellä todettaisiin. Mies haluaa omistautua siitä eteenpäin lapsilleen ja lopettaa suhteen. Mies käytti sanoja:

"En minä voi sitoa itseeni nuorta ja tervettä ihmistä, jolla on vielä elämää edessä, kuten sinulla."

Entä jos...?

Eikö minulla ole tilanteessa sanavaltaa? Eikö minulle anneta mahdollisuutta päättää itse, haluanko sitoutua ihmiseen, jolla on vakavakin sairaus? Voidaanko minut vain heittää yli laidan, jos se ei sovi toisen suunnitelmiin? Tähän asti elämä on osoittanut, että minut voidaan heittää laidan yli heti, kun löytyy itseä enemmän miellyttäviä suunnitelmia. Kokemus on näyttänyt, ettei minulla ole sanavaltaa missään tilanteessa, eikä mahdollisuutta päättää itse.

Entä jos...?

Entä jos minä haluaisin kuitenkin sitoutua? Entä jos minä haluaisin päättää? Entä jos mitään ei löydetäkään? Entä jos tämä on vain turhaa jossittelua asialla, joka on pois minun ulottuviltani?