Mitä lie...

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.

Kultakorttireunainenmies...

Selvennetään ja päivitetään tätä tilannetta jälleen, kun siihen on tarvetta ilmennyt. Siis, aloitamme alusta.. EI ESIHISTORIASTA ASTI!!! Ja viedään ne mammutit ja neanderthalin ihmiset takaisin varastoon... Siis aloitetaan kultakorttireunaisenmiehen ensimmäisestä ilmestymisestä minun elämääni.

Tästä aikaa taakse päin parisen vuotta. Siis aivan avioeron kynnyksillä tämä mies osui minun reitilleni jostain mystisestä syystä. Satunnaisesti hetkellinen juttelu chatissä tuotti tapaamisen syntymäpäivänäni toisella puolella Suomea. Mies tuli vain käymään ja tarjoamaan ruuat, palasi sitten omaan kotikaupunkiinsa ja alkoi ehdotella vakavampaa tutustumista. Kuuleman mukaan raha ei muodostu esteeksi hänelle, koska sitä rahaa hänellä riittää. Luvattiin isoa maasturia firman bensakortilla ja vaikka mitä, jos muuttaisin pääkaupunkiseudulle ja alkaisin hänen kanssaan suhteeseen.

Minulla jotenkin paloi hermo, hirtti kiinni, jos voi sanoa.

Raha on minulle siinä mielessä toisarvoinen asia, että on kivaa, jos sitä on ja ikävää jos ei ole, mutta elämä ei pyöri pelkästään sen voimalla. Toki olisi lottovoitto löytää mies, jolla on rahaa ja hyvä ulkonäkö, mutta ehkäpä sellainen mies ei haluakaan muuta kuin hetken hauskuutta. Tämä kultakorttireunainenmies muisti moneen otteeseen tähdentää näitä raha-asioita ja se alkoi ahdistaa minua. Minä yritin selittää sitä, etten ole onnenonkija, enkä halua sellaista mainettakaan. Lopulta hermostuin sen verran, että ilmoitin, ettei kyseisen herran kannata soitella. Sitten muutin Lappiin.

Hieman ennen vuodenvaihdetta työpuhelimeni soi. Numero näytti jokseenkin tutulta, joten vastasin siihen sillä oletuksella, että tunnen ihmisen varmaankin. Puhelu alkoi pitkällä vuodatuksella siitä, miksei minun oma numeroni ole julkinen. Työnumeroni löytyy kuvan kanssa netistä, joten minut kyllä tavoittaa, jos haluaa. Vasta sen vuodattamisen jälkeen mies muisti tarkistaa, että tiedänhän minä, kenen kanssa puhun. Puhetavasta ei voinut erehtyä, joten tiesin hyvinkin. Minä olen kuulemma jäänyt vaivaamaan. Miehen omien sanojen mukaan se on harvinaista.

Tänään puhelin soi taas, samasta numerosta.

Tällä kertaa mies sanoi, että hänellä jäi jotain todella pahasti kesken minun kohdallani. Ilmeisesti jonkin verran kiinnostan, mutta onko kyse ehkä siitä, etten minä hypännyt hänen rahojensa mukaan. Ehkä häntä kiinnostaakin juuri se, että kerrankin joku kieltäytyy tekemästä hänen tahtonsa mukaan. Varmaankin se on erikoista. En tiedä, kun ei itselläni koskaan ole ollut sitä rahaa, jolla toisia hyppyyttää.

Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa...

Joulumieli?

Joulu lähestyy ja perinteinen jouluahdistus lähestyy myös. Syystä tai toisesta, erosta alkaen minua on joulun tienoilla ahdistanut aina oikein urakalla. Ensimmäisen joulun eron aikoihin minä vietin sataprosenttisesti sisätiloissa. En suostunut lähtemään hautausmaakierrokselle, en jouluaterialle muiden kanssa, enkä muistaakseni käynyt joulukirkossakaan. Muistaakseni, koska en todellakaan muista, kävinkö kirkossa vai en. Yleensä joulukirkot jäävät mieleen tavalla tai toisella.

Joulun pitäisi olla iloinen ja onnellinen perhejuhla, josta kaikki nauttivat. Viime aikoina siitä on tuntunut itselle tulevan lähinnä vaikea ja masentava juhla, josta nauttivat kaikki muut paitsi minä. Joulusta on tullut vaikea.

Jos muistelen lapsuutta, jouluun kuuluivat tietyt perinteet. Joulusiivous tehtiin aatonaattona ja silloin haettiin grilliruokaa kaikille, koskapa kukaan ei ehtinyt tai jaksanut laittaa enää ruokaa itse. Toki kaikki odottivat muutenkin jo jouluruokia, kinkkua, laatikoita ja herneitä. Ketäpä tuossa vaiheessa olisi innostanut käydä tekemään kastiketta ja makaroonia. Jouluaattona heräsi aina aikaisin kinkun tuoksuun, joulukinkku kun paistetaan aina aattoaamuksi. Kun on saanut silmät jotenkin auki, voi hiippailla alakertaan katsomaan tv:stä jouluaaton piirrettyjä.

Puolen päivän aikaan Turusta julistetaan joulurauha. Se julistus meillä on aina katsottu. Samoihin aikoihin valmistuu riisipuuro, jonka jokainen maustaa oman makunsa mukaan sokerilla, kanelilla ja maidolla. Puurossa on yksi kokonainen, kuorittu manteli, jonka saajalle meillä lankeaa joululahjojen jako. Perinteistä on sekin, että minä en ole kertaakaan saanut rehellisellä pelillä mantelia. Jos minun puurokupistani löytyy manteli, se on tarkoituksella sinne sijoitettu. Niin, puuro syödään savikupeista puisilla lusikoilla. Siinä on perinnettä kerrassaan.

Joskus iltapäivällä aletaan sitten valmistella niitä kunnon mässäyksiä. Siis aletaan lämmittää laatikkoruokia, asetella juustoja tarjottimelle ja keitellä perunoita yms. Jouluateria on perinteisesti meillä kestänyt pitkään. Siihen menee vähintäänkin puolitoista tuntia, että jokainen on saanut pari kierrosta lempijouluruokiaan ja kaikki ovat päässet jälkiruuan loppuun. En jaksa muistaa, että siitä pöydästä olisi koskaan kovin nopeasti noustu. Siinä on aikaa jutella asioista, maistella ja muistella. Se on yksi parhaita joulumuistoja, jonka jälkeen ei koskaan mene housujen ylin nappi enää kiinni.

Ruuan jälkeen käydään hautausmailla. Tuolloin on jo pimeää ja kynttilöiden loiste hautausmailla luo oudon, juhlavan tunnelman. Olen joskus miettinyt, miksi jouluna ylipäänsä käydään hautausmailla. Tuolloin hautausmaat ja kuolema tuntuivat minusta ahdistavilta ja pahoilta asioilta. Sittemmin olen huomannut, että on olemassa kuolemaakin pahempia asioita.

Kun kylmissään palaa kotiin, on jostain kuusen alle ilmestynyt läjäpäin lahjoja. Osa suuria ja osa pieniä, mutta kasoittain lahjoja kuitenkin. Lapsena piti aina yrittää kurkkia, kenelle menee suurin paketti. Viis siitä, oliko paketin sisältö mitenkään itseä kiinnostava, mutta huutava vääryys se oli, jos joku toinen sen suurimman paketin sai. Lahjojen jakamista ei yleensä ole tuossa vaiheessa pitkitetty yhtään. Lahjat jaetaan vauhdilla ja avataan vuorotellen. Tässäkin perinteessä on tehty muutoksia viime vuosina. Kun olin lapsi, nuorin sai avata lahjansa ensin, koska oli kaikkein kärsimättömin. Nykyään vanhin saa avata lahjansa ensin, koska on kaikein kärsimättömin. Hyvä tapa sinällään, että kaikki avaavat lahjansa vuorotellen. Siinä sitten jokainen näkee, mitä toiset saavat lahjaksi. Ei tarvitse myöhemmin ihmetellä ja kysellä.

Lahjojen avaamisen jälkeen on kahvipöytä valmis. Juodaan joulukahvit, syödään joulutorttuja ja joulupipareita. Oikeat joulupiparit ovat muuten possun muotoisia, sanokaa mitä sanotte.

Perinteet ovat aina tehneet minulle joulun. Muutama viime joulu ei kuitenkaan ole enää tuntunut samalta. Epäilemättä paljon tekee se, että oma avioero osui joulun paikkeille. Sen ensimmäisen joulun minä vietin täydellisessä sumussa. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen, etten suostunut syömään toisten kanssa, enkä halunnut tehdä mitään muutakaan. Suurilla myönnytyksillä minä osallistuin lahjojen jakoon ja kahveihin. Siitä joulusta lähtien kaikki on muuttunut. Minusta on tullut väsyneempi, vanhempi ja jollain tavalla olen menettänyt sen uskon joulun ihmeeseen. Joulumieli on hävinnyt.

Ehkä se tulee takaisin tänä vuonna...

Hiuksia ja pollalogiaa...

"Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa, ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan..."

YUP iskee tänään ja voimalla. Johtunee siitä, että aamulla töihin mennessäni kuuntelin YUP:n levyä Helppoa kuunneltavaa.

Eilen oli hyvä päivä, pitkä ja raskas, mutta hyvä. Kävin lähimmässä isossa kaupungissa vaihdattamassa rakkaaseen Fordiin uuden tuulilasin, jotta sen saisi katsastuksesta läpi. Koska kyseinen toimenpide vie useampia tunteja liiman kuivumisen takia, vietin päivän työkaverini kanssa itseämme hemmotellen. Työkaverini tytär on kampaaja, joten molemmat istuimme vuorollamme jakkaralla saamassa uutta ilmettä. Samasta putiikista saa myös kosmetologin ja hierojan palveluita, joten minä nautiskelin puoli tuntia niska- ja hartiahieronnasta. Meinasin nukahtaa siihen hierontapöydälle, mutta nyt ovat hartiat kosketusarat. Taisi ottaa se hieroja aika roisilla otteella.

Meillä meni siellä kampaamossa aikaa 4 tuntia. Siinä ajassa tosiaan molemmilla laitettiin hiuksia ja jotain muutakin ekstraa. Minulle siis se hieronta. Tämän jälkeen suuntasimme paikalliseen pizzeriaan ja 5€ hintaan kumpikin otti oman jättimäisen pizzansa. Mikä nautinto syödä hyvää, rasvaista ja erittäin runsasjuustoista pizzaa. Kotona ei tule paljoa sitä ruokaa harrastettua. Syömisen jälkeen sitten lähdimme kiertelemään erästä kauppakeskusta. Pari vaateliikettä, pari kenkäkauppaa ja äkkiä olikin jo kiire hakemaan Fordia pois lasiliikkeestä.

Kallista lystiä, mutta olo oli ja on osaltaan vieläkin keskimääräistä onnellisempi. Tietysti onnellisuutta lisää sekin, että mies ilmoitti itsestään edes jotain. Hän oli tutkittavana kaksi päivää sisällä sairaalassa. Vaikkei mitään tuloksia vielä olekaan, sentään kuului, että hän on elossa ja menossa töihin.

Itsensä hemmotteluun ei tule käytettyä kuukautta kohti rahaa juuri yhtään. Tuntuu, että kaikki rahat menevät elämiseen ja perusasioihin, kuten omaan ruokaan ja kissanruokaan. Eilen kyllä pistin sitten menemään senkin edestä. Tuulilasin vaihto 230€, hiusten värjäys ja leikkaus 77€, niska- ja hartiahieronta 30 min. 18€, pizza 5€ ja täysi tankillinen menovettä Fordiin 50€. Kokonaiskustannukset hyvästä mielestä 380€ eli mummonmarkoissa noin 2270mk. Siinä meni sileäksi tili, mutta onpahan edes hieman parempi olo.

Oikeastaan hassua, miten hiusten leikkaaminen ja värjääminen voi vaikuttaa ihmisen mielialaan. Kaikkein parasta terapiaa tyylin vaihtaminen on silloin, kun parisuhde menee poikki. Mitä suuremman tyylimuutoksen silloin tekee, sen paremmalle se tuntuu. Avioeron paikkeilla minä vaihdoin pitkistä vaaleista hiuksista kertarykäisyllä lyhyisiin ja tummiin hiuksiin. Edelleen se linja pitää. Lyhyttä ja tummaa on nytkin, mutta hieman taas erilaisella leikkauksella ja aivan vaaleilla, ohuilla raidoilla. Viimeksi oli päältä kokonaan vaaleat ja alta tummat. Se on sitä samaa irroittautumista kuin monet muutkin asiat eron aikana. Siinä karisee hiusten mukana moni sellainen asia, joita on kantanut parisuhteen mennessä pieleen. Ja tietysti itsestään yleensä pitää enemmän, kun hiukset on laitettu vähän siivommin ja naama näyttää edes melkein inhimilliseltä...

Jotenkin kampaamokäynnin vapauttamana sitä aina ymmärtää hieman toisiakin ihmisiä ja heidän näkökulmiaan, se on sitä "pollalogiaa". Elämä vain muuttuu mukavammaksi ja monet meistä ovat mukavuudenhaluisia...

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä...

"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."

Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.

"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."

Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.

Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.

Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.

"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."

Syksy...

Syksy on täällä, aivan epäilyksettä nyt voi sanoa, että syksy on täällä. Ruska on alkanut näyttää etelän ihmisen silmiin aivan käsittämättömältä ja ensimmäiset auton ikkunoiden raappaukset ovat jo toteutunutta historiaa. Kohtahan se sitten on tätä menoa talvikin jo.

Jotenkin on tuntunut, että syksy masentaa. Se tulee pieninä aaltoina silloin tällöin esille. Harvemmin voi sanoa olevansa oikeasti maassa, mutta se on sitä pientä kaipuuta pysyvyyteen, kaiketi se on talvipesän rakentamista. Olen muutenkin huomannut, että kevät ja syksy ovat kaikkein vaikeimpia aikoja olla erossa rakkaastaan. Talven minä vietän miltei talviunen kaltaisessa tilassa ja kesät ovat liian hektisiä asioiden murehtimiseen. Muutoinkin kesällä asiat aina näyttävät lutviutuvan mukavasti, kun vaan ottaa kengät pois ja kävelee paljain jaloin ruohossa.

Tämä syksy tuntuu kuitenkin helpommalta kuin viime syksy. Viime syksynä avioero oli vielä pinnassa ja sen myötä itsetunto matalalla. Itsensä hyväksyminen onkin ollut viimeisen vuoden aikana minulle harvinaisen suuri prosessi. Minun on täytynyt määritellä itseni uudestaan vaikka kuinka monesti, etsiessäni sitä, kuka minä todellakin olen tällä hetkellä. Juuri nyt tuntuu, että olen harvinaisessa tasapainossa itseni ja elämäni kanssa. Tunteiden ilmaiseminen on aina ollut minulle hankalaa, mutta tällä hetkellä sekin on helpottunut. Osittain tästä helpottumisesta voin kiittää sitä miestä, jonka kanssa olen suhteessa. Hänen kanssaan on ollut ja on edelleenkin helppo puhua asioista.

Vuodenaikojen vaihtuminen on saanut minut miettimään sitäkin, miten asiat pyörivät työn suhteen. Samat vaiheet ovat alkaneet taas toistua työssä ja sitä myöten asiat tuntuvat tutuilta. Syksy on työn osalta yksi kiireisimmistä ajoista, kun kaikki toiminta alkaa ja pitäisi ehtiä hoitamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat heti. Onneksi sentään tänä syksynä minulla on ollut käsitys siitä, mitä kaikkea pitää hoitaa ja kuinka pian koulujen alettua. Tuntuu helpottavalta, että voi tehdä asioita jonkinlaisella rutiinilla, ilman epätietoisuutta kaikista asioista. Voisi suorastaan sanoa, että on hienoa löytää itsestään jonkinlainen sisäinen ammattilainen, jolla on homma jo hanskassa.

4D ja tosielämän dokumentit...

Eilen puhuin messengerin välityksellä opiskelukaverini kanssa. Hän totesi, että minä olen muuttunut paljon. Asia jäi siihen, mutta olen miettinyt, mitä hän sillä tarkoitti. Totta kyllä, minä olen muuttunut reilussa viidessä vuodessa paitsi ulkoisesti myös sisäisesti. Ulkoisesti suurimpana muutoksena ehkä näkyy ikuinen hiustyylin vaihtelu. Varsinkin opiskeluaikana sitä tapahtui miltei joka kuukausi. Annoin ystävälleni kohtuullisen vapaat kädet värien suhteen ja välillä siitä sitten seurasikin vaaleanpunaista, kun yritettiin punaisesta lähteä vaalentamaan. Herttainen näky epäilemättä. Minä kuitenkin epäilen, että hän tarkoitti puheissa enemmän sisäistä muutosta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana minä olen muuttunut aivan varmasti paljon. Reilu vuosi sitten virallinen tuomiopaperi avioerosta, sitä edeltäneet rumat erovaiheet ja vielä rumemmat taistelut avioliiton edestä. Eroaminen pakotti itsenäistymään uudella tavalla. Se pakotti myös ottamaan elämän sillä tavalla omiin käsiinsä, että minä lähdin taas aivan nollatasolta liikkeelle, taloudellisesti sekä ihmissuhteiden osalta.

Minä muistan sanoneeni isoäitini kuoleman aikoihin eli miltei kaksi vuotta sitten, että minusta tuntui, että olen vanhentunut kymmenellä vuodella. Tällä hetkellä tuntuu, että se toteamus hyvinkin pitää paikkansa. Minusta on karissut monta sellaista ehdotonta asiaa, jotka olivat olemassa vielä jokin vuosi sitten. Toisaalta tilalle on tullut ehdoton tarve kontrolloida tilannetta, pitää homma hanskassa. Enää minä en pysty lähtemään tilanteisiin, joissa pitäisi luottaa ihmisiin sokeasti. Elämä on opettanut, ettei sitä voi tehdä, saamatta pahasti turpaansa. Luottamus ja sen puute ovat nykyään hallitsevia piirteitä niissä ihmissuhteissa, joita minulla on. Helpommin menettää kuin saavuttaa luotettavuuden minun silmissäni. Jotkut ihmiset ovat sen viime aikoina huomanneet liiankin hyvin. Toisaalta kiitos siitä, että minulla on edes yksi ihminen, jolle voin puhua kaikki asiat sellaisina kuin ne itse koen. On suunnaton siunaus saada lähipiiriinsä sellaisia ihmisiä.

Katsoin tiistai-iltana 4D-dokumenttia ja mielessäni mietin sitä, miten kammottavia olivat nämä pariskunnat, joissa nainen oli parhaimmillaan 39 vuotta miestään vanhempi. Se sotii jotenkin minun ajatusmaailmaani vastaan ja minä mielessäni hain vikoja niistä miehistä. Ajattelin, että he ovat jotenkin omituisia, ehkä vajaita mieleltään tai jotain. Vikaa heissä täytyi olla, jos esim. yli 30-vuotias mies oli vielä neitsyt ja ihastui 70-vuotiaaseen naiseen. Minua suorastaan inhotti tuollaiset parit. Sitten aloin miettiä omaa suhdettani. Minä olen syntynyt vuonna -80 ja mies, jonka kanssa olen suhteessa, vuonna -69. Hmm.. 11 vuoden ikäero? Ikäerona tuo on enemmän kuin olen koskaan suvainnut ajatellakaan. Minä olen aina pitänyt sopivana ikäerona noin viittä vuotta. Kuitenkin, minä tunnen olevani samalla planeetalla kyseisen miehen kanssa. Hän tuntuu ajattelevan asioista samalla tavalla, siis pitää samoja arvoja tärkeinä. Toki on erojakin, joista välillä puhutaan, mutta hänen kanssaan minä harvoin tunnen olevani äärettömän nuori tai vastaavasti ikivanha. Ex-aviomiehen kanssa minulla oli jatkuvasti niitä tunteita, että me olemme aivan eri maailmasta. Ja meillä oli ikäeroa vain 4 vuotta.

En tiedä miksi joidenkin ihmisten kanssa voi olla niin hyvin samalla aaltopituudella ja toisten kanssa ei. Toisaalta, ilman omaa historiaani minä en olisi sama ihminen kuin nyt. Kaikkien kokemusteni kautta minusta on muovautunut tämä persoona, joka yrittää joskus pohtia omaa elämäänsä ja miettiä, miksi, miten ja milloin.

Ihmisen arvo

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Onko se työ, perhe tai raha?

Sitä kysymystä tässä on joutunut pohtimaan, kun työyhteisössä on istuttu koulutuksessa. Periaatteessa koulutus pyrkii siihen, että tässäkin alle 20 hengen työyhteisössä jokainen uskaltaisi sanoa, mikä mättää. No, käytännössä epäilen, ettei sellaisen hengen luominen vain ole mahdollista, kun työ on näinkin erityyppistä jokaisella.

Juttelin itse eilen iltapäivällä työyhteisökonsultin kanssa kahden kesken noin tunnin verran. Kyseinen henkilö on vanhempi naisihminen, jolla on pitkä kokemus omasta työstään. Hän halusi tietää minun menneisyydestäni ja tulevaisuuden suunnitelmistani. Menneisyyden valottaminen tuntui tietyiltä osin kauhistavan häntä. Sieltä nimittäin löytyivät avioeron, väkivallan sekä jonkinlaisen juurettomuuden möröt.

Juurettomuudella en tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, mistä olen tullut ja ketkä ovat sukuani. Tarkoitan sitä juurettomuutta, etten tunne olevani kotona juuri missään. Minulla on aina matkalaukku pakattuna ja puolet muuttolaatikoista purkamatta. Ensimmäisen muuttoni jälkeen en ole asettunut koskaan mihinkään pysyvästi. Minulla meni melkein 3 vuotta, ennenkuin aloin kutsua ex-aviomieheni ostamaa taloa kodiksi. Eikä sitä lystiäkään sitten kovinkaan pitkään kestänyt. Jotenkin tuntuu kuin siinä koti-sanassa olisi jokin taika, joka muuttaa asiat heti huonompaan suuntaan.

Avioero ja väkivalta jättävät tietysti omat jälkensä ihmiseen. Kukaan ei voi väittää selviytyneensä niistä asioista täysin samanlaisena kuin aiemmin on ollut. Ainakaan minä en voi väittää sitä itseni kohdalta.

Voisi sanoa, että perhe-elämä minun kohdallani on toistaiseksi epäonnistunut ja komeasti. Työelämään olen päässyt viime vuonna käsiksi oikein kaksin käsin ja se tuntuu onnistavan paljon paremmin. Rahat minulla eivät ole koskaan jääneet pesimään. Voinko siis päätellä, että minun ihmisyyteni on pahasti vajavaista, kun kaksi asiaa kolmesta on enemmän tai vähemmän pielessä? Vai mittaisiko minun ihmisarvoani kuitenkin jokin muu asia?

Työyhteisökonsultti sanoi kahdesti, että minä olen rohkea nainen. Hänen mielestään on ollut rohkea valinta muuttaa toiselle puolelle Suomea ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä uudestaan. Minä en ole aivan samaa mieltä.

Irtopäitä

Otsikko ei suinkaan tarkoita, että olisin giljotiinilla tai ruostuneella kirveellä käynyt katkomassa kauloja. Enemmän on kyse siitä, miten tuntuu elämässä olevan asioita kesken. On sellaisia irtopäitä, joille pitäisi löytää lopullinen sijoituskohde.. vähän niinkuin töpselin voi laittaa pistorasiaan..

Vanhat ihmissuhteet pitäisi haudata, jotta ne eivät jäisi nurkkiin kummittelemaan, vaikka sen ne taitavat tehdä joka tapauksessa. Kuitenkin on asioita, jotka pitäisi jättää lopullisesti taakseen. Entiset seurustelukumppanit ja vastaavat ovat yksi sellainen asia, joista pitäisi päästä eroon lopullisesti ja vähän äkkiä. Samalla tavalla minä haluaisin hukata elämästäni muutamia ajanjaksoja, jolloin on mennyt liian kovaa ja korkealla. Enkä nyt tarkoita, että olisi otettu mitään disperiiniä vahvempaa. Nallekarkeilla saa aikaan tarpeeksi kovan sokerihumalan...

Joitain asioita vastaavasti kaipaan. Olisi äärettömän mukavaa, jos olisi voinut nähdä kummitytön kasvun läheltä. Sitä on kuitenkin turha toivoa, kun se on mahdotonta. Kyseinen seutukunta on liian pieni siihen, että minä voisin siellä elää rauhassa, kuten haluaisin. Jotenkin ex-miehen nyrkin väisteleminen ei kuulu minun käsitykseeni rauhasta.

Monissa asioissa tuntuu siltä, että irtopäät ovat juuri vanhan avioliiton jäänteitä, joita ei pysty enää sijoittamaan minnekään. Ne ovat niitä ihmissuhteita, jotka avioerossa katkesivat ja joita ei voi hoitaa, kun ei tiedä, miten asioita on toisessa päässä vääristelty. Minua kun ei kiinnosta saada toisen valheita niskaani. En ole koskaan sietänyt sitä, että vastuu omista teoista vieritetään toiselle tai jätetään kokonaan ottamatta vastuuta. Ehkä sen vuoksi minusta enää harvoin monet vanhat ystävät kuulevat. Yksin ei viitsi pitää ystävyyttä yllä. Sen vuoksi niistä suhteista tulee irtopäitä...