Lapissa kaikki...

Näyttää todellakin siltä, että talvi on täällä. Lunta saa joka aamu harjailla pois auton katolta ja laseilta ja pakkanen hipoo miltei kaikkina aamuina kahtakymmentä. Siinä on etelän ihmisellä tarkenemista. Onneksi lumi on kuitenkin tuonut tänne valoa. Ei ole pimeää, on vain sinistä. Saa tosin nähdä, missä vaiheessa alkaa taas rasittaa se, että jatkuvasti täytyy laukata laittamaan autoa lämmittimeen ja silti persus jäätyy, kun autoon istuu.

Talvessa on kuitenkin omat hyvät puolensa. Talvella nukuttaa enemmän. Se on ehdottomasti hyvä puoli, sillä kesällä minä nukuin valoisuuden takia aivan liian vähän ja olin jatkuvasti kuin ahteeriin ammuttu karhu. Nyt on mahdollisuus ja tarvis nukkua välillä jopa päiväunia. Toissapäivänäkin meni kevyesti pari kolme tuntia unta keskellä päivää, sitten vaan piti palata tajuntaan, kun töihin piti mennä takaisin. Onneksi on herätyskello.

No, pohjoisessa sentään talvi on mukavampi viettää kuin etelässä. Täällä ei niin tuule ja pakkanen on mukavaa. Ainakin silloin se on mukavaa, kun ei tarvitse itse seisoskella pihamaalla...

Ikävä...

"Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan. Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan. Minulla on ikävä! Minulla on suunnaton ikävä!"

Kaukokaipuu, se iskee syksyisin. Ei niinkään kaipuu jonnekin kaukomaille tai edes uuden rakkauden käsivarsille, vaan kaipuu kuulua jonnekin. Suuri syy siihen lienee se, että minä en koe kuuluvani minnekään tälläkään hetkellä. Minä olen irrallani kaikista juuristani ja se tekee minut varovaiseksi.

Minä en kuulu Lappiin, eikä Lappi kuulu minuun. Tällä haluan sanoa, että minussa on Etelä-Suomen rytmi. Minussa on viimeinen ilmoittautumispäivä ja luukut kiinni. Lapissa on aina tilaa ja aikaa vielä yhdelle, eikä tarvitse edes käyttää rexonaa.

Tämä mihinkään kuulumattomuuden tunne on vaivannut minua kohta 6 vuotta. Muutettuani syntymäkaupungistani opiskelemaan en ole tuntenut kuuluvani minnekään. Minun kotini on siellä, missä muuttolaatikkoni, mutta kuitenkaan minä en kuulu mihinkään. Sosiaaliset verkostot totta kai rakentuvat ympärille sitä mukaa, kun asuu jossain pidemmän aikaa. Enemmän ongelma on kuitenkin se, että minun sosiaaliset verkostoni ovat löyhät ja perustuvat enemmän tilanteen sanelemaan pakkoon kuin mihinkään muuhun. Tilanteen sanelemaa pakkoa on esimerkiksi hyvät välit työkavereihin, sukulaisuussuhteet ja opiskeluaikana muodostuneet ihmissuhteet. Opiskeluaika tosin alkaa kovaa vauhtia jäädä sinne, missä aika kultaa muistot ja ihmissuhteet tuntuvat osittain jääneen sinne myös. Enää ei puhuta niin kuin ennen.

Olen miettinyt viimeiset pari päivää sitä mielessäni, että minä itse halusin muuttaa pohjoiseen. Ennen kaikkea minä muutin pakoon itseäni ja menneisyyttäni. Toissijaisesti minä muutin töihin. Sen enempää minulla ei perusteita olekaan sille, miksi minä päädyin aivan toiselle kulmalle Suomea. Nyt olen kuitenkin löytänyt osia itsestäni uudelleen. Olen huomannut, että minä tarvitsen laajemman maailman kuin oma syntymäkaupunkini. Minä tarvitsen maailman, jossa äiti ei asu naapurissa, ei välttämättä edes naapurikaupungissa. Minä tarvitsen sen kokoisen maailman, jossa minä voin tehdä oman elämäni vapaana menneisyyteni suurimmista rasitteista ja jossa voin kohdata itseni pelkäämättä.

Kesä ja loma

Kesä jatkuu, vaikka loma loppuikin jo. Minua toisinaan on ihmetyttänyt, että kaikkein kovimmat helteet tuntuvat aina osuvan siihen, kun koulu tai työ alkaa. Niin kävi näköjään taas kerran...

Pohjoista Suomea hellittelee sellainen helle, ettei ole paremmasta väliä. Sisätiloissa istuessa tuuletin hurisee koko ajan ja yrittää helpottaa tilanteen tukaluutta. Ei auta se, että toimistotiloissa on olemassa ilmastointilaite. Se ei auta sen vuoksi, ettei se ole näissä tiloissa päällä kuin iltaisin. Hyvähän tässä on sitten toimistohommia painaa.

Monet ovat valittaneet sateen puuttumista ja sen seurauksena nurmikkojensa palamista. Minua ei se haittaa. Minulla ei ole omaa henkilökohtaista nurmikkoa, jonka kunto rassaisi minut henkihieveriin. Enkä minä muutenkaan kuluta aikaani etsien täydellistä vihreää nurmikkoa. Enemmän minua rassaa se, että auton tuulilasiin törmänneet pieneläimet ovat palaneet lasiin kiinni ja niiden irroittaminen käy työstä. Sen puoleen minä kaipaisin sadetta.

Tuntuu oudolta, että tänä kesänä minulla oli ensimmäistä kertaa palkallista lomaa. Vaikka kyseinen aika ei lomalta tuntunutkaan, kerrankin joku piti taloudellisesti minut pystyssä sen aikaa, kun reissaan muualla ja olen vain. Toisaalta toukokuussa painettiinkin töitä pää märkänä ja se on oma lukunsa sinällään. Autolomat tuntuvat olevan minulle tyypillisimpiä ja tietenkin se on myös kallein muoto pitää lomaa. Senkin puoleen palkallinen loma passaa minulle paremmin kuin hyvin. Vielä kun siihen lomaan saisi virkistyspuolenkin kuntoon...

Ihmeellistä...

Työpaikan ikkunasta ulos katsoessani näin jäniksen. Sellaisen valkoturkkisen jäniksen, jolla on pää ruskea. Paha sanoa, mitä se tässä ikkunan alla teki, kyyristeli ja katseli ympärilleen. Ilmeisesti sillä on oma reittinsä tästä pihan poikki.

Jäniksen näkeminen on sinällään aika ihmeellistä, kun olen tottunut enimmäkseen näkemään pupujussin jälkiä pitkin pihoja. Täällä kuitenkin näkee livenä ne jäljet jättäneen koipeliininkin. Ehkä se johtuu siitä, että luonto tuntuu olevan täällä lähempänä ihmistä. Välistä tuntuu suorastaan siltä, että villi luonto tunkee syliin asti. Pihat eivät ole sellaisia kivisiä alueita kuin Etelä-Suomessa. Täällä pihat ovat kyllä hyvin hoidettuja, mutta ne rajautuvat metsän reunoihin yllättävän usein. Ensin on tasaista nurmikkoa ja aidan toisella puolella voisi hyvin kuvitella susilaumoja vaeltelemassa.

Toinen luonnon suuri ihme täällä ovat jatkuvat lumisateet. Totta on, että Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen. Voisi vaan täälläkin loppua edes muutamaksi kuukaudeksi tuo lumen tulo. Henkilökohtaisesti pärjäisin ihan hyvin sillä, että lunta sataa marraskuusta maaliskuuhun. Kenen valopään ajatus sekin on, että täällä sataa lunta vielä toukokuun puolessa välissä?

Sää vaihtelee täällä yllättävästi. Viikko sitten oli yli +20 ja nyt ollaan taas miinuksella alkavissa lukemissa iltaisin. Pistää miettimään, miksi ylipäänsä muutin etelästä pohjoiseen. No, syyt siihen muuttoon olivat ja ovat edelleenkin hyvät. Yksi parhaista syistä oli ja on vakituinen työ. Toinen, ehkä vielä parempi syy on se, että täällä sai mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Kenelläkään ei ollut minusta ennakkokäsitystä sen perusteella, että tunsi minut tai jonkun ystäväni tai sukulaiseni entuudestaan. Täällä pääsi täysin omien voimiensa ja lahjojensa varaan.

Toisaalta on pelottavaa irrottautua täysin tutuista verkostoista ja maisemista, ottaa suunta täysin erilaiseen maisemaan ja kulttuuriin. Eihän tässä sentään vielä kieltä vaihtamaan joutunut, mutta Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä on vissi ero. Se ero näkyy ihmisissä, elämänrytmissä ja maailmankatsomuksessa.

Elämää, ei sen enempää..

Elämähän siis on. Se on tullut havaittua niin monesti ja niin karusti, että meinaa aina välillä järki irrota päänupista ja harhautua ulkomaailmaan. Ei siis sillä, että sitä järkeä juurikaan olisi tai muutakaan... Ottaa sitten tuostakin tolkun, ken pystyy. In any case homma vaan on niin, että asiat eivät elämässä mene ollenkaan suunnitelmien mukaan läheskään aina.

Henkilökohtaisella tasolla voi sanoa, että asiat menevät kaksipiippuisesti ristiin. Taakse on jäänyt elämää 26 vuotta ja niiden aikana on ehtinyt naimisiin ja eroamaan sekä ammattiin ja vakituisiin töihin. Tällä hetkellä työt pitävät poronhoitoalueella paikallaan ja toimimassa. Mieltä kiertää uusi suhde, joka ei ole alkanut ainakaan liian vauhdikkaasti. Hyvä niin...

Mitäkö kiertää? Uusi suhde siis on alkanut hitaasti, vasta muutaman kerran tavattu ja paljon puhuttu puhelimessa ja muissa viestintävälineissä. Taustalla mielessä kuitenkin siintelevät ne ajat, jolloin se kaikkein rakkain ihminen osoittautuikin kaikkein pahimmaksi vihamieheksi. Niin, viina, väkivalta ja pettäminen tuhoavat kaiken tieltään. Niistä ylitse pääseminen voi olla vaikeaa, kuten on tullut havaittua. Vielä vaikeampaa on lopettaa itsensä syyttäminen.

Itseään ihminen syyttää siitä, jos toinen pettää tai lyö. Harvinaisen typerä ajatusmalli, mutta ah niin todellinen. Ja kuinka sitä sitten muuttuu maailma, kun kuulee, että toinen ihminen on jatkanut samanlaista käytöstä seuraavankin kumppaninsa kohdalla. Ehkä vika ei siis ollutkaan minussa niinkuin luulin? Mitä se tarkoittaa? Onko minun määriteltävä itseni ja elämäni taas uudestaan?

Irtoajatuksia...