Motivaatiota?

On se outoa, miten joinain päivinä saa asioita tehtyä ja toisina ei. Eilen oli sellainen päivä, että kaikki asiat tuli hoidettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja tänään tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä osaltaan on kyse siitä, että toisina päivinä on motivaatiota ja toisina ei. Miksi ihmeessä se motivaatio vaihtelee niin hirvittävän paljon? Minä tehokkaasti syytän motivaation puutteesta tätä talvea ja pimeyttä. Mitä pimeämpää on, sen enemmän aikaa minä voisin viettää nukkuen. Onneksi sentään täällä alkaa jo huomata päivien pitenemisenkin. Muutaman kuukauden päästä minä taas valitan sitä, ettei täällä ole ollenkaan pimeää, jotta voisi nukkua.

Etelä- ja Pohjois-Suomella on tässä valoisuudessa huomattavissa selkeitä eroja. Joskus aiemmin ajattelin, että pohjoisessa on koko talven säkkipimeää, mutta todellisuudessa täällä on jotenkin sinistä monta kuukautta. Lumi kuitenkin heijastaa valoa aivan eri tavalla kuin märkä asvaltti. Lapissa ei kovinkaan usein ole tullut törmättyä tuohon märkään asvalttiin, joten on harvinaisen selvää, että täällä tuo vähäinenkin valo tuntuu erilaiselta. Muistan hyvinkin, kun tämän kuun alussa kävin Keski-Suomessa ja siellä ihmettelin hirveää vesisadetta, joka jäädytti ihmisen luihin ja ytimiin. Silloin mietin kahdesti sitä, haluanko todellakin vielä joskus muuttaa takaisin etelään. No, parin viime päivän pakkaset kyllä nostivat sitä muuttomielialaa taas. Tuntuu kauhealta, kun näkee, että ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Joka ainoa solu ruumiissa kapinoi sillä hetkellä ovesta ulos astumista.

Eilen puhuin serkkuni kanssa messengerin välityksellä hetken aikaa. Serkkuni puhui lapsistaan ja pohti, että ilman lapsia elämä olisi erilaista siinä, mitä tekee ja mitä ei. Siis perusasioita siitä, että lapset vaativat tietynlaisten rutiinien säilyttämistä. On kyse sitten ruoasta tai nukkumaanmenoajoista. Siinä yhteydessä totesin miettineeni joskus, että yksinhuoltajavanhempi ei voisi tehdä minun työtäni. Jotenkin tällaisen täysin kellonaikoihin ja viikonpäiviin sitomattoman työn tekeminen lastenhoidon ohella olisi mahdotonta. Minkälainen äiti tai isä lähtisi töihin perjantai-iltana kello 18 ollakseen töissä yli puolen yön ja jättäisi lapset selviytymään keskenään? Toisaalta, hoidon järjestäminen tuollaiselle kellonlyömälle on mahdotonta. Kukaan ei suostuisi omaa viikonloppuaan hassaamaan toisen ihmisen lapsiin. No, se oli vain ajatus, joka on pyörinyt joskus mielessä.

Ensi viikolla sitten menee foortikin korjuulle. Saa nähdä, miten pitkään siinä menee ja mikä on lopputulos. Toivon mukaan kaikki osat pysyvät siihen asti matkassa nippusiteiden voimalla.

Joulusaldo...

Joulu on vihdoin ja vastoin takana. Kohtuullisen onnellisesti takana jopa. Aatonaatto meni automatkailuun kohti Etelä-Suomea, pieni mutka Kouvolan seudulla kummitytön kotona ja lopulta tyytyväisesti, ilman kolarointeja vanhempien pihassa. Pihalatu oli tosin minua varten jätetty sen verran liukkaaksi, että meinasi kissoja sekä minua kohdata selätys alamäessä. Onneksi hieman pitävämpää jalansijaa löytyi nurmikon puolelta.

Niin, kissat matkaavat myös etelään talvisin, jos ette tienneet ennestään. Pelkät muuttolinnuthan olisivat varsin typerä keksintö siltä maailmaa pyörittävältä nerokkaalta ajattelijalta, jota kutsutaan eri nimillä kulttuuritaustasta riippuen.

Jouluaatto meni hyvin syöden, tosin kahvikiintiössä oli havaittavissa vajausta alkuillasta. Melkein piti rikkoa jo joulutraditiot ja laittaa kahvia ennen joululahjojen jakoa. Johtui ehkä siitä, että aamukahvi tuli juotua jo aamuyhdeksän tienoilla ja seuraavat kahvit häämöttivät kupin pohjalla vasta klo 21 jälkeen. Harvinaisen pitkä kahviväli. No, tulipa syötyä kuitenkin ruuat ja juotua juomat. Pelattiin syntisesti korttia isoäidin ja äidin kanssa, kun kerrankin oli tilaisuus. Meillä on tapana aina pelata korttipelejä, koska siihen on vain totuttu. Jostain syystä meillä on vaan ollut tällainen perinne kotona. Sillä ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Se on isoäitiin liittyvä perinne. Sieltä minäkin olen kaikki korttipelit oppinut.

Jouluaamuna minä kirmasin jo klo 6 alkavaan jumalanpalvelukseen. Pakkohan se on käydä kuuntelemassa saarnaa välillä muuallakin kuin kotikirkossa. Jokseenkin koomista oli kuitenkin nähdä se pahennuksen määrä, jonka läsnäoloni näytti kirkossa aiheuttavan. Johtuen siitä, että seurakunnan töissä olen itsekin, minulta puuttuu turha kunnioitus tilaisuutta kohtaan. Minä ymmärrän, miten kaava toimii, millaiset esivalmistelut tilaisuuksiin tehdään ja mihin niillä tilaisuuksilla oikeastaan pyritään. Sellaiset toisarvoiset asiat kuten muiden pukeutuminen tai istuma-asento eivät juuri jaksa hetkauttaa. Kaikenlaista menoa näkee, kun tarpeeksi usein kirkossa käy. Jostain syystä minulle näytettiin yrmeitä ilmeitä, kun kehtasin mennä kirkkoon farkuissa ja vaelluspuvun takissa, puhumattakaan gore-tex-kengistä. Siitä se yrmeys näytti vain kasvavan, että minulla oli olemassa käsitys jumalanpalveluksen kaavasta. Täydellisen törkeyden rajan ylitin sillä hetkellä, kun osallistuin virsien veisaamiseen. Etiketti siis tuli rikottua kyseisessä temppelissä täydellisesti. Vaan siinähän miettivät itsekseen, millä oikeudella käyn heidän omassa naaman näyttämis-tilaisuudessaan.

Tapaninpäivänä vietin sitten aikaa ystävän kanssa, saunottiin ja puhuttiin. Kerrankin rentouttava osa joulua löytyi jostakin.

Paluu arkeen tuli keskiviikkona. Kävin kampaajalla istumassa kevyet 3,5 tuntia. Siinä ajassa päähän tuli väriä, uusi leikkaus ja parempi mieli. Kampaajalla käynti on aina terapeuttista. Jostain syystä se hiusten pesu vaan saa minut torkkumaan tuolissa. Yritä siinä sitten vaikuttaa älykäältä ja harkitsevalta, kun nukuttaa. No jaa, tulos on hyvä, kuten normaalistikin. On se hienoa ajaa 850km päästäkseen kampaajalle. Vastaavasti pääsee kampaaja kehumaan, että hänellä käy asiakkaita Lapista saakka.

Torstai kului taas auton ratissa tai siis Fordin. Ajaminen pitää huolen siitä, että on aikaa ajatella asioita. Monia asioita on tällä hetkellä auki tai kesken. Jostain syystä olen onnistunut jälleen sotkemaan itseni liian moneen liemeen yhtä aikaa. Niistä liemistä vain yksi on tämä kultakorttireunainen mies, joka Ihnan kommentin mukaan on jo klassikko. Näinhän se onkin. Mainitsin asiasta äidilleni ja hän repesi välittömästi esittämään kysymyksiä aiheesta. Yritin sanoa, että turha sitä on vielä innostua, katsotaan ajan kuluessa. Minä en oikein tiedä, miten siinä asiassa etenisin vai vetäisinkö taas liinat lukkoon, kuten viimeksi.

Tänään onkin sitten työpäivä. Sen vuoksi voikin päivittää tätä blogia, kun on työkone käytettävissä. Vanhempien ikuisuuden vanha modeemiyhteys ei oikein ilostuta silloin, kun pitäisi saada tietoa siirtymään suuntaan tai toiseen. Vielä huonomminkin voisi mennä, jos yrittäisi kotikoneellani kännykkäyhteyden kautta siirtää tietoa. Se homma kaatuisi aika nopeasti omaan mahdottomuuteensa.

Vaan, hyvää uutta vuotta kaikille rakkaille kaheleille, tutuille ja tuntemattomille, jotka tätä elämän ihmettelyä seuraatte! Toivottavasti vuosi 2007 on meille kaikille antoisampi... Perhana... Ainakaan se ei voi olla huonompi, paitsi niille, jotka kurpsahtavat heti vuoden alusta....

Lumi...

Elämä heittää eteen outoja polkuja. Niin täti tuolla eräässä kommentissaan sanoi. Niin se tuntuu tekevän. Mieli on vähemmän haikea, enemmän innoissaan siitä, että edessä voi vielä olla jotain. Niin vaikealta kuin tuntuikin alkaa luopua suhteesta, joka tuntui hyvältä.

Jos etelässä vielä on syksy, täällä alkoi eilen tosissaan talvi. Lunta tuli tasaisesti koko päivän taivaalta ja minä liukastelin etelä-suomalaiseen tapaan kesärenkailla menemään sellaiset 100 km työajoa. Liukasta oli, jarruista ei ollut juurikaan apua ja koko ajan jännitti itseäkin, mennäänkö metsään vai päästäänkö ajoissa perille ehjin nahoin. Pääsin perille, ehjin nahoin ja autokin jäi yhdeksi kappaleeksi. Ei edes irronneita osia tai ylimääräisiä lommoja. Tänä aamuna vaihdettiin alle talvitossut.

Oli outoa huomata, että oma mieli virkistyy heti, kun tulee lunta maahan. Tuntuu, että päivät ovat valoisampia taas, kun lumi taittaa kaiken valon takaisin. Ei tarvita auringonpaistetta siihen, että valoisuus on sopivaa luokkaa. Pieni pakkanenkin tuntuu piristävältä. Ei ole sitä kostean nihkeää säätä, joka etelässä saa ihmisen repimään pelihousut. Silloin kengät ovat aina märät, samoin housunlahkeet ja sukat. Sitä ei kestä.

Talvi, ensilumi ja pitkät työpäivät. Sellainen yhdistelmä tälle erää.

Passausta...

Vanhukset kävivät visiitillä. Voi elämä!

Aikuinen ihminen passaa omia vanhempiaan kattamalla pöydän viimeisen päälle ja siivoamalla paikkoja monta päivää. Sama aikuinen ihminen kaatui sunnuntaina puolikuolleena sänkyyn, kun vanhemmat lähtivät ajamaan aamukahdeksalta takaisin kotiinsa.

Minulla on tähän hyvä selitys.

Torstaina sain tiedon, että vanhempani tulevat kylään. Käytin koko torstai-illan siivoamiseen. Perjantaina olin ennen seitsemää ylhäällä ja menossa töihin. Kävin perjantaina päivällä kotona siivoamassa loppuun ja ilta meni iloisesti puoleen yöhön asti töissä. Mitä nyt välillä kävin avaamassa vanhemmille kotini ovet. Siellä saivat odottaa, että minulla loppuu työpäivä.

Lauantaiaamuna sain nukkua ruhtinaallisesti puoliseitsemään ja nousta laittamaan tarjolle aamupalaa. Tankkauksen jälkeen lähdettiinkin sitten tutustumaan kylään. Pyörittiin ympäri kaikki työpaikan kiinteistöt ja muut. Käytiin myös katsomassa oman kylän turistirysät ja ihmeteltiin kaikkea sitä, mikä Lapissa on erilaista kuin etelässä.

Syömässä käytiin sentään ravintolassa, sitä tarjoilua ei minulta oletettu. Onneksi niin. Ruuan päälle ajateltiin sulatella ravintoa hetken aikaa paikallaan ja taas odotettiin, että kahvitarjoilu pelaa mahdollisimman sulavasti ja runsain vaihtoehdoin. Pakkohan se oli kaivaa esiin jonkinlaista pullankänttyä, etteivät suuttuneet.

Juuri kun minusta tuntui, että saa rentoutua, toinen vanhuksista halusi lähteä kuvaamaan videolle maisemia. Ei siinä sitten auttanut muu kuin pistää taas vaihdetta silmään ja kurvata menemään pitkin poikin kyliä. Saivat sitten kotiin viemisiksi kuvia Lapin maisemista, vaaroja yms. Kello oli kahdeksan, kun viimein minun annettiin asettautua kotosalle ja vaihtaa vaatteet rennompiin.

Yhdeksän maissa sitten pitikin jo saada taas hiukopalaa ja sehän tarkoitti tuhertamista keittiössä ja passaamista. Iltapalan jälkeen olin jo täysin kuitti ja puoli yhdentoista maissa minä kaaduin mitään näkemättä ja kuulematta sänkyyn. Onnellisena siitä, että enää ei tarvinnut tehdä juuri mitään toisten eteen. Paitsi auttaa lakanoiden laittamisessa.. Prkl...

Sunnuntaiaamu koitti aivan liian aikaisin. Tällä kertaa herätys oli vasta klo 6.40. Suorastaan tuntui siltä, että vuosisadan krapula oli iskenyt juuri sillä kellonlyömällä minuun. Aamukahvin vanhukset olivat saaneet aivan itse laitettua tippumaan, mutta taas piti kanniskella kaikki tarvikkeet ruokapöytään, jotta he pääsivät sanomaan, ettei toinen syö aamupalaa ollenkaan ja toinenkin vain pari pasteijaa. Siinä vaiheessa teki mieli huutaa.

Luojan kiitos vanhemmat lähtivät ja minä pääsin lepäämään kahdeksan aikaan. Onneksi täältä ajaa kotipuoleen sen kymmenen ja puoli tuntia tai kaksitoista tuntia, kuten vanhemmat.