Ystävät?

Muutamien viikkojen ajan olen pohtinut ystävyyttä ja ystäviä. Lähinnä olen miettinyt, olenko huono ystävä vai mistä on kyse. Tämä pohdinta iskeytyi omiin aivoihin sosiaalisen median kautta, kun havaitsin, etten ole kuullutkaan joistakin ystävistäni tai heidän kuulumisistaan vuoteen. Tarkoitan tällä sitä, että ystävillä on tapahtunut isoja asioita, joista en ollut kuullut mitään edes välillisesti.

On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.

En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.

Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.

Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.

Tyttöjen ilta...

Elämä on sitten raskasta toisinaan. Tyttöjen viikonloppua vietettiin Keski-Suomen tietämillä. Käytännössä siis tämä uudislappilainen otti ja lähti lauantaiaamuna liikkeelle kello 0500, ehtiäkseen ihmisten aikaan jonnekin. Kokkolan suunnalta otettiin lisämatkustaja, joka sitten intoutui välietapilta lähtien ajamaan. Välietapilla könötti yksi krapulainen vesieläjä, joka piti saaman matkaan myös. Harvinaisen krapulassa olikin, kun yritti nukkua matkan ajan takapenkillä ja vielä koko lauantai-illankin valitteli oloaan. No, se ei onneksi haittaa tahtia sillä ihmisellä, joka kerrankin pääsee irti töistään ja saa käydä Alkossa ilman mummojen tuijotusta. Nautinnollista todellakin!

Keski-Suomi, siis Jyväskylä, vaikutti ihan kauniin keväiseltä. Siis se osa, jota katseltiin ikkunan läpi, kun ketään ei suuremmin inspiroinut viettää baari-iltaa. Ehkä se johtui siitäkin, että vain kaksi meistä olisi todella voinut hakeutua jatkoille, mutta toinen heistäkin oli siinä kunnossa, ettei edes aloitellut. Niinpä niin. Istuttiin, syötiin, puhuttin, pelattiin, puhuttiin, syötiin, juotiin, puhuttiin, kuunneltiin musiikkia, puhuttiin, pestiin hampaat, puhuttiin, yritettiin nukkua, puhuttiin ja äkkiä syvä hiljaisuus, kun kaikki nukahtivat melkein kesken lauseen.

Sunnuntaiaamu tuli 6 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jostain syystä kirkonkellot soivat häiritsevän kovaa. Voi tietysti johtua siitäkin, että on tottunut täyteen hiljaisuuteen. Kuitenkin, omatoimisesti kahvinkeittoon alkaminen ei ollut kovinkaan tehokasta. Ensin piti yrittää paikantaa kahvit, suodatinpussit ja keittimen kaikki osatkin. Olipa harvinaisen hankala elämä siinä kohtaa. Löytyi kuitenkin ja samalla sekunnilla oli jalkeilla emäntäkin, kun vieraat alkoivat omatoimisesti kaivaa kaappeja. Tehokkain tapa herättää nainen on siis selkeästi se, että alkaa kaivella tämän keittiönkappeja omatoimisesti.

Surkealta tuntui siinä kohtaa iltaa, kun piti startata pois päin. Liian lyhyt aika on yksi ilta. No, on kuitenkin ihmisillä taas muisteltavaa.

Auto suuntasi vesieläjän välietappikohteeseen. Siellä seurasta poistui Kokkolan suuntakin. Yöllinen saunonta tosin alkoi sitten tipauttaa minuakin, kun päätin jäädä yöksi välietappiin. Ei niin mitään jakoa siihen, että olisin lähtenyt kiireessä pudottelemaan vielä pohjoiseen. Kuuluisa "yks-kaks-naps"-nukahtaminen iski miltei kesken sanan. Ei kuulunut minun korviini saukon vaellus, eikä mikään muukaan luontoääni tuona yönä. Aamullakaan ei tullut tajuntaan saakka viestin merkkiääni, vaikka viestiä selvästikin oli pukannut.

Maanantaipäivä meni sitten saukon työmaahan tutustuen, hiuksia värjäten ja puhuen. Jostain syystä tuntuu, että nyt on saanut puhua puolen vuoden tarpeet niiltä osin, mitä on tähän asti jäänyt puhumatta. Teki selkeästi terää. Ei työmaallaan voi, eikä halua puhua aivan kaikkea ja kuitenkin ystävillä on tapana antaa älykkäitä kommentteja välillä niihin asioihin, joiden kanssa itse hakkaa päätään seinään. Toivottavasti muillakin tilaisuuteen osallistujilla on samanlainen olotila asian suhteen. Ainakin minua se virkisti kummasti.

Maanantai-iltana kellon ollessa jossain 1600 tienoilla, starttasi Mondeo taas pohjoiseen. Vähän seitsemän jälkeen sijainti oli Oulu. Sanotaan siitä vaikka sen verran, että niskassa on puremajälki. Hyvinkin hiusrajassa, mutta pitää varoa, että hiukset varmasti peittävät sen niin kauan kuin on tarvis.

Kotosalla olin aamuyöllä kello 0300. Rontti oli harvinaisen onnellinen kissa, kiehnäsi jalkoja ja jutteli ja pyöri. Meinasin kampata itseni kissaan vielä illan päätteeksi. Onneksi kuitenkin päädyin omaan sänkyyni ilman sen suurempia temppuja. Uni tuli saman tien.

Pakko...

Jälleen voi sanoa olevansa töissä. Hassua, miten kausiluontoisesti minulla tuntuvat nämä postaukset pyörivän. Välillä sitä oikein puhkuu tarmoa ja haluaa kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä taas.. No, olette varmaan huomanneet..

Olen viimeiset pari päivää miettinyt pääni sisällä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Voin kertoa, että vastaus ei ole vielä kirkastunut. Ehkä on hyväkin, etten ole saavuttanut kaikkea sitä, mitä tiedän haluavani jossain vaiheessa. On paljon parempi tavoitella unelmiaan kuin elää ne kaikki todeksi ja huomata olevansa tyhjä. Ainakin vielä on paljon niitä asioita, joita tavoitella. Muutama asia on toteutunutkin matkan varrella ja osa niistä aukeaa uudelleen tavoiteltavaksi säännöllisin väliajoin. Suuri helpotus tässä maailmassa on se, että on töitä. Vaikka työn kanssa tahtoo väsyä jopa joskus vaarallisen paljon, on hyvä olla sitä väestönosaa, jolla töitä ylipäänsä on. Varmasti moni pitkään työttömänä ollut voisi pitää minua epäkiitollisena ja suorastaan kitisijänä, kun valitan työn kuormittavuutta, kun heillä ei ole työtä ollenkaan, vaikka sitä haluaisivat. Asia vaan on niin, että työ voi olla rasittavaakin, eikä palkka aina vastaa sitä rasitusta edes fantasiamaailmassa.

Ihmissuhteissa tuntuu taas kerran, että olen jumissa. Ehkä se on tämä talven harmaus, joka päätyy myös korvien väliin ja saa ainakin minut mahdottomaksi. Tähän aikaan vuodesta minä vaan en jaksa yhtään poikkipuolisia sanoja tai hankalaa käytöstä keneltäkään. Keväällä jaksaa paljon enemmän vastoinkäymisiäkin, kun tuntuu, että veri on juuri alkanut virrata omissakin suonissa ja virtaa on muille jakaa. Ehkä vain tämä yleinen vireystaso pitää minut irti kaikista muista.

Puhelimessa olen jutellut viime päivinä aivan väsymykseen saakka. Useamman ihmisen kanssa olen pohtinut asioita ja kuunnellut, mitä heidän elämäänsä kuuluu. Tuntuu, ettei minulla ole omasta elämästäni juuri kerrottavaa. Lähinnä vastaus on kaikkeen ollut, että minä olen tai olin töissä. Puheluissa kuitenkin nousee esille se, että minä en ole ollenkaan ainoa, jolla tuntuu elämä pysähtyneen johonkin uomaan. Pohjanmaan suuntaan jälleen kiitos siitä, että sieltä hätyyteltiin liikkeelle, jos ei muuten niin blogien kautta. Tuleepahan vaihdettua ajatuksia ja kuultua toisten kuulumisia vähän muinkinpäin. Ei pelkästään omia runoelmiaan kirjaillen. On nääs huomattu, ettei edes niin ahkera vesieläjä saukko enää pidä yllä kaikkia yhteyksiä ja tietoja. Tässähän joutuu suorastaan itse kohta soittelemaan ja viestittelemään kuulumisia.

Nyt aivan asiasta kukkaruukkuun ajatus. Olen muistellut jonkin verran aikaa taaksepäin ja miettinyt syntejä syviä. Huomasin, että minulla on ollut aika oudosti tietämys siitä, jos olen jonnekin menossa tai en ole jossain jäädäkseni. Tuohan tuli ulos selkeästi, siis pari esimerkkiä selventämään. Muistan, että jo Rauski aikana näin ilmoituksen, jossa tätä minun nykyistä työtäni kaupattiin. Se oli ilmoitus, joka oli nykäisty työvoimaviranomaisten nettisivuilta. Jotenkin se kiinnitti minun silmäni uudelleen ja uudelleen, kun se tuli auki aina vain uudestaan. Jokin pieni ääni pääni sisällä tuntui sanovan, että minun pitää sitä hakea ja tänne pohjoiseen päätyä. Täällä sitä ollaan. Toinen esimerkki koskee aikanaan ex-miehen kanssa talon ostoa. Koko sen prosessin ajan minulla oli tunne, etten minä ole jäämässä siihen taloon, jonka mies osti. Se oli aina hänen talonsa, ei koskaan yhteinen koti. Outo tunne sinällään tilanteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta rakennettiin vielä ruusuisin tulevaisuuden näkymin. Samanlainen jäämättömyyden tunne minulla on täällä. Minun piti tulla tänne, mutta ei jäädäkseni.

Eilen, kun ajelin töistä kotiin, katselin maisemia ja mietin, miten nopeasti sitä onkaan tottunut tähän kylään. Miltei kaikki sivukylät ovat tuttuja ja monet ihmiset erottaa paikallisiksi, vaikkei muistakaan, mistä heidät pitäisi tunnistaa. Tästä kylästä on huomaamatta tullut sen verran tuttu, että täältä löydän kaupat ja osoitteet helpommin kuin synnyinkaupungistani, jossa sentään asuin parikymmentä vuotta. Huolestuttavaa? No, ehkä se on sitä, että täällä on ollut pakko opetella ja etsiä niitä palveluita. Pakon edessä ihminen oppii aika paljon, kuten sen, että aamun varhaiset tunnit voi päivittää blogia. Iltapäivisin on yleensä liian kiire... ;)

"Onko pakko syödä kinkkua, jos ei taho?"

Luottamusta vai testi?

Tuossa aiemmin mietin kuuntelemista ja siinä yhteydessä kerroin puhelusta, jonka ystävältäni sain. Siis tämä kaverini löi omalle ystävälleen puhelimensa ja kehotti tätä minulle vierasta miestä juttelemaan kanssani. Tähän tilanteeseen liittyen tapahtui seuraavaa, joka on minua mietityttänyt.

Tämä mies, jonka kanssa juttelin, halusi saada minun puhelinnumeroni. Päissään kun oli, hän selvitti minulle laveasti sitä, missä hänen mummonsa, kumminsa ja kaimansa asuvat. Kuuleman mukaan hän oli tulossa heitä tapaamaan pohjoiseen, kun hänen työnsä loppuvat. Tämän saman luettelon asuinpaikoista ja henkilöistä kuulin ainakin kahdesti. Hän halusi puhelinnumeroni, jotta voisi tavata minut. Olisi kuulemma mukavaa tavata uusia ihmisiä, kun kerran liikkeellä on. Ei mitenkään romanttisessa mielessä, eikä edes irtoseksin merkeissä, eikä mitään. Hänestä vain olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin.

No, minä olen harvinaisen rehellinen tällä hetkellä sille miehelle, jonka kanssa olen suhteessa. Näin ollen sanoin tälle Timpalle (keksitty nimi, tietenkin!), että minun täytyy harkita asiaa ensin itse ja sitten mieheni kanssa. Yritin selittää sitä, että omia ihmissuhteitani minä en aio edes vahingossa pilata sillä, että toimisin typerästi. Tämä mies sitten vakuutteli, ettei todellakaan kyse olisi mistään muusta kuin juttelemisesta. Saatan minä sen uskoakin, jos kyse on tapaamisesta sellaisessa paikassa, jossa ei tarjota mahdollisuuksiakaan mihinkään. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja palata siihen viestittämällä yhteiselle ystävällemme, jolla jo oli minun numeroni.

Samana iltana laitoin rakkaalleni viestiä. Ne viestit olivat äärettömän epätarkkoja ja epäselviä, eikä niistä selvinnyt ollenkaan, mitä olin tarkoittanut ja mitä oikeasti oli tapahtunut. Eipä siinä mitään. Minä onnistuin hieman pahoittamaan mieltäni, kun luulin, ettei mieheni oikeasti välitä, mitä minä teen asian suhteen. Aamu kuitenkin kirkasti mieltäni sen verran, että luin lähettämäni viestit uudelleen läpi, ajatuksen kanssa. Tässä vaiheessa minä ymmärsin paremmin sen, mitä mies oli niistä viesteistä lukenut. Otin uudelleen yhteyttä mieheen ja sain hänet tällä kertaa langan päähän oikein juttelemaan. Tässä yhteydessä sitten käytiin keskustelu, johon tämän pohdimman otsikko viittaa.

Mies sanoi, että hän luottaa minun arvostelukykyyni asioiden suhteen. Hänen sanoi, että voin tehdä niinkuin tahdon. Ainoa toive hänellä oli, että jos tapaan tuon ystäväni ystävän, tekisin sen julkisella paikalla, jossa on muitakin. No, minä olin jo siinä vaiheessa itse päätynyt samaan ajatukseen. Minä en mistään hinnasta lähtisi tapaamaan ketään vierasta sellaiseen paikkaan, josta ei voi poistua silloin kun itse haluaa. Muutenkaan minä en halua joutua tilanteisiin, joissa on vaarana joutua tekemään jotain sellaista, mitä itse ei halua. Näin ollen julkinen paikka on ainoa, jossa yhtään ketään vierasta edes harkitsisin tapaavani. Tähän mieheni sanaan luottaen minä annoin ystävälleni luvan antaa numeroni eteenpäin.

Nyt on kuitenkin nähtävissä pieniä ongelmia. Minä en oikeastaan tiedä, mitä mieheni ajattelee siitä, jos minä tämän kaverin kaverin tapaisin. Enkä minä tiedä, haluanko minä sitä ihmistä tavata. Pääosin olen ollut sitä mieltä, ettei minussa ole mitään nähtävää, eikä mitään syytä siis niin muodoin tavatakaan. Sitten se toinen puoli minussa herää näihin hoivavietteihin. Minä kun tiedän kyseisen ihmisen ongelmista jo jotain ja haluaisin auttaa niiltä osin kuin voin. Tietenkään minä en voi parantaa koko maailmaa, enkä ole valmis auttamaan ihan kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Varsinainen ongelma kuitenkin on se, etten tiedä, luottaako mieheni minuun aivan todellisesti vai testaako hän minun luotettavuuttani. Ehkä hän toivoo minun toimivan hänen toiveittensa mukaisesti, mutta ei tajua, etten minä tiedä hänen toiveitaan, ellei hän sano niitä ääneen.

Kysymys siis ei ole siitä, tapaanko tai haluanko minä tavata miehen. Minulla on yksi mies, jolle olen antanut ison osan sydämestäni. Sen tilalle minä en halua muuta, enkä minä näin ollen halua omaa rakastani loukata. Minä vain ihmettelen, voiko mies luottaa minun arviointikykyyni rehellisesti vai haluaako hän minun tekevän jotain väärää voidakseen osoittaa, että minä olen huono nainen. Toivottavasti saan vielä keskusteluyhteyden tässäkin asiassa, jotta saan sen selville, tähän asti asiat ovat selvinneet puhumalla.

Kuuntelemisesta...

Perjantai-illasta lauantai-iltaan välillä minulle sanoi kolme eri ihmistä, toisistaan tietämättä, että minulle on helppo kertoa asioita. Ensimmäinen näistä ihmisistä on nuori nainen, 19-vuotias ja tiedän hänet työni kautta. Tämä "tyär", kuten täällä päin ihmiset sanovat, on juuri muuttanut opiskelemaan ja hän on varmaankin ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt moniin sellaisiin asioihin, joita yksin asuminen tuo tullessaan. Hän kertoi minulle aika laveasti opiskelijaelämän mukana tulleista ihmeellisyyksistä, alkaen jatkuvista bileistä ja päätyen miesasioihin. Suurta päänvaivaa tuotti liian tuttavalliseksi heittäytynyt nuori mies.

Toinen ihminen oli entinen seurustelukumppani ja nykyinen ystävä. Hän oli hieman otoksissaan soittaessaan keskiyöllä minulle. Hänen ystävänsä, miespuolinen sellainen, oli tulossa pohjoiseen päin jossain vaiheessa ja ystäväni sitten halusi, että minä hieman juttelisin tämän kaverin kanssa. Tällä kaverilla oli kuulemma ollut kovin vaikeaa ja häntä saattaisi auttaa se, että joku kuuntelee ja puhuu hänen kanssaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Kolmas ihminen, jonka mielestä minulle on helppoa puhua oli tämä ystäväni kaveri. Hän tilitti minulle asioitaan puhelimessa jonkin aikaa. Selvitti sitä, miten hänen elämänsä oli mennyt solmuun, kun nainen oli väittänyt olevansa raskaana ja totuus olikin ollut kaikkea muuta. Epäilemättä sellainen petos voi olla raskas miehelle, jos hän todellakin innostuu asiasta ja haluaa olla lapselleen isä. Siitä oli sitten kuuleman mukaan seurannut petoksen kierre, jossa mies itse oli kostanut naisille kokemaansa vääryyttä. En tiedä, oliko hän kenties uskotellut naisille olevansa itse heille raskaana...

Kuitenkin.

Minä olen miettinyt, mikä minussa on sellaista, että minulle puhuminen on helppoa. Olen itse tullut siihen tulokseen, että minä pyrin kuuntelemaan. Yritän olla keskeyttämättä toisen asiaa, yritän olla pistämättä paremmaksi. Minä todellakin yritän keskittyä siihen, mitä toinen ihminen minulle haluaa kertoa. Tietenkään minä en siinä aina onnistu. Varmasti olen yhtä monesti puhunut toisen päälle kuin todella kuunnellut hänen sanottavansa. On kuitenkin hienoa joskus saada sitäkin palautetta, että onnistuu työssään. Sillä suurin osa minun työstäni on kuuntelemista. Tavalla tai toisella minun pitäisi pystyä kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja mahdollisuuksieni mukaan minun pitäisi opastaa heitä tekemään itseään tyydyttäviä valintoja elämänsä suhteen.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Ehkä..?

Ihmissuhteet ovat kummallisia. Joidenkin ihmisten kanssa tulee pidettyä yhteyttä helpommin kuin toisten. Omituista on sekin, että jotkut ihmiset pitävät yhteyttä aktiivisesti kaikkiin toisiin ja itse ei saa lähetettyä välillä edes joulukorttia.

Suomi on loppupeleissä pieni maa. Päästä päähän ajaessa matkaa tulee jonkin verran päälle tuhat kilometriä. Miksei siis ystäviään saa pidettyä lähellä? Mikä ihme siinä mättää, että oman puhelimen näppäimet ovat liian työläitä painella, jos kyse on siitä, että minun pitäisi soittaa jollekulle? Otanko minä jotkut ihmiset ja asiat liian itsestään selvinä? Oletanko minä, että kerta toisensa jälkeen minun ystäväni ottavat minuun yhteyttä, koska heitä kiinnostavat minun asiani vaikka minä en koskaan heiltä heidän kuulumisiaan kysele? Onko edes loogista olettaa, että kukaan jaksaa vuodesta toiseen ylläpitää yksipuolista ystävyyttä?

Vai onko niin, että toiset meistä haluavat olla tarvittuja eri tavalla kuin toiset? Ehkä minä haluan, että minuun otetaan yhteyttä, koska en halua soitella turhaan. En halua, että minä olen se, joka sopimattomalla hetkellä yrittää tavoittaa toisen. Ehkä minä pelkään torjuntaa enemmän kuin yksin olemista. Ehkä minä vain olen luuseri. Ehkä...

4D ja tosielämän dokumentit...

Eilen puhuin messengerin välityksellä opiskelukaverini kanssa. Hän totesi, että minä olen muuttunut paljon. Asia jäi siihen, mutta olen miettinyt, mitä hän sillä tarkoitti. Totta kyllä, minä olen muuttunut reilussa viidessä vuodessa paitsi ulkoisesti myös sisäisesti. Ulkoisesti suurimpana muutoksena ehkä näkyy ikuinen hiustyylin vaihtelu. Varsinkin opiskeluaikana sitä tapahtui miltei joka kuukausi. Annoin ystävälleni kohtuullisen vapaat kädet värien suhteen ja välillä siitä sitten seurasikin vaaleanpunaista, kun yritettiin punaisesta lähteä vaalentamaan. Herttainen näky epäilemättä. Minä kuitenkin epäilen, että hän tarkoitti puheissa enemmän sisäistä muutosta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana minä olen muuttunut aivan varmasti paljon. Reilu vuosi sitten virallinen tuomiopaperi avioerosta, sitä edeltäneet rumat erovaiheet ja vielä rumemmat taistelut avioliiton edestä. Eroaminen pakotti itsenäistymään uudella tavalla. Se pakotti myös ottamaan elämän sillä tavalla omiin käsiinsä, että minä lähdin taas aivan nollatasolta liikkeelle, taloudellisesti sekä ihmissuhteiden osalta.

Minä muistan sanoneeni isoäitini kuoleman aikoihin eli miltei kaksi vuotta sitten, että minusta tuntui, että olen vanhentunut kymmenellä vuodella. Tällä hetkellä tuntuu, että se toteamus hyvinkin pitää paikkansa. Minusta on karissut monta sellaista ehdotonta asiaa, jotka olivat olemassa vielä jokin vuosi sitten. Toisaalta tilalle on tullut ehdoton tarve kontrolloida tilannetta, pitää homma hanskassa. Enää minä en pysty lähtemään tilanteisiin, joissa pitäisi luottaa ihmisiin sokeasti. Elämä on opettanut, ettei sitä voi tehdä, saamatta pahasti turpaansa. Luottamus ja sen puute ovat nykyään hallitsevia piirteitä niissä ihmissuhteissa, joita minulla on. Helpommin menettää kuin saavuttaa luotettavuuden minun silmissäni. Jotkut ihmiset ovat sen viime aikoina huomanneet liiankin hyvin. Toisaalta kiitos siitä, että minulla on edes yksi ihminen, jolle voin puhua kaikki asiat sellaisina kuin ne itse koen. On suunnaton siunaus saada lähipiiriinsä sellaisia ihmisiä.

Katsoin tiistai-iltana 4D-dokumenttia ja mielessäni mietin sitä, miten kammottavia olivat nämä pariskunnat, joissa nainen oli parhaimmillaan 39 vuotta miestään vanhempi. Se sotii jotenkin minun ajatusmaailmaani vastaan ja minä mielessäni hain vikoja niistä miehistä. Ajattelin, että he ovat jotenkin omituisia, ehkä vajaita mieleltään tai jotain. Vikaa heissä täytyi olla, jos esim. yli 30-vuotias mies oli vielä neitsyt ja ihastui 70-vuotiaaseen naiseen. Minua suorastaan inhotti tuollaiset parit. Sitten aloin miettiä omaa suhdettani. Minä olen syntynyt vuonna -80 ja mies, jonka kanssa olen suhteessa, vuonna -69. Hmm.. 11 vuoden ikäero? Ikäerona tuo on enemmän kuin olen koskaan suvainnut ajatellakaan. Minä olen aina pitänyt sopivana ikäerona noin viittä vuotta. Kuitenkin, minä tunnen olevani samalla planeetalla kyseisen miehen kanssa. Hän tuntuu ajattelevan asioista samalla tavalla, siis pitää samoja arvoja tärkeinä. Toki on erojakin, joista välillä puhutaan, mutta hänen kanssaan minä harvoin tunnen olevani äärettömän nuori tai vastaavasti ikivanha. Ex-aviomiehen kanssa minulla oli jatkuvasti niitä tunteita, että me olemme aivan eri maailmasta. Ja meillä oli ikäeroa vain 4 vuotta.

En tiedä miksi joidenkin ihmisten kanssa voi olla niin hyvin samalla aaltopituudella ja toisten kanssa ei. Toisaalta, ilman omaa historiaani minä en olisi sama ihminen kuin nyt. Kaikkien kokemusteni kautta minusta on muovautunut tämä persoona, joka yrittää joskus pohtia omaa elämäänsä ja miettiä, miksi, miten ja milloin.

Mökkiviikonloppu

Olin kavereiden kanssa viikonlopun mökillä. Se oli vuokramökki Kalajoen hiekkasärkillä.

Mitähän siitä sanoisi? Jos päästää ulos kaiken sen, mitä mielessä on, tästä tulee niin kammottava purkaus, ettei sitä kestä itsekään lukea. Toisaalta, mitä sitä säästelemäänkään.

Niin, viikonloppu alkoi perjantaina ihan lupaavasti. Minä ajelin pitkät pätkät pitkin poikin Suomea päästäkseni sinne mainitulle paikkakunnalle. Oli ihanaa päästä viettämään aikaa ystävien kanssa ja rentoutumaan. Toki tiedettiin odottaa, että jonkin verran aina tulee pientä kähinää, kun useampia poikia tulee samaan paikkaan, sitä miehistä uhoa.

Se perjantain alkuilta meni mukavasti. Saunottiin, syötiin, juotiin ja puhuttiin paljon. Kaikilla oli kivaa. Sitten alkoi se show. Yhdeltä pojista vääntyivät sormet hieman yli, joten ensimmäisenä alettiin huoltaa perinteisiä vammoja. Annettiin hetkeksi kylmäkääre ja teipattiin sormet hieman koukkuun, jotta ne saisivat rauhassa tasoittua. Hirvittävä möykkä jatkui kyseisellä miehellä siitä aiheesta, että hän ei halua sormiensa jäävän käyttökelvottomiksi. Pässi, aivan kuin pieni ylimeno jäykistäisikin sormet paikalleen. Meinasi mennä hermo jo siinä.

Tämän jälkeen kyseinen kaveri alkoi vinkua särkylääkkeitä tai relaksanttia, siis lihaksia rentouttavaa lääkettä, joka auttaa tehokkaasti tuollaiseen särkyyn, mutta on ehdoton kolmiolääke. Minulla tietenkin on paikallisesta apteekista saatuja relaksantteja, mutta en niitä mitenkään mielelläni jakele eteenpäin. Tein siis sopimuksen kyseisen kaverin kanssa siitä, että hän ei lauantaihin puoleen päivään asti juo mitään alkoholipitoista, jottei tule mitään sivuvaikutuksia. Kissanpaskat. Viisi minuuttia myöhemmin mies kippasi viskiä raakana kurkkuunsa. Siinä vaiheessa meni hermo.

Käytiin sitten asiasta keskustelu. Minä sanoin ottavani tuollaisen sopimuksen rikkomisen henkilökohtaisena loukkauksena. Mies yllättäen ei ymmärtänyt asiaa näin. Hänen mielestään voi aivan hyvin vetää viinaa päälle jne. Äityipä sitten vielä siinä halailemaan ja "lohduttelemaan", kunnes minä totesin, että en minä tätä halua.

Yöllä, kello 4 maissa yritettiin sitten käydä nukkumaan, jotta ehdittäisiin nukkuakin. Seuraavakin päivä oli tarkoitus juoda ja pitää hauskaa. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun yksi sun toinen alkoi hihkua ja lauleskella. Siinä vaiheessa minä ärähdin. Totesin, että suiden on syytä pysyä ummessa, jotta kaikki, jotka haluavat, voivat nukkua. Eihän siitä mitään tullut. Tunnin päästä minä huusin jo kuin hyeena ja pelästytin puolelle porukasta miltei kurat housuun, kun hermo oli totaalisesti poissa. Siinä huutaessani sanoin mm sen, että minun osaltani kyseinen viikonloppu oli pilalla siinä, etten minä tullut mökille pitämään kuria vaan rentoutumaan. Minun mielestäni aikuisista ihmisistä ei pitäisi joutua vastuuseen kenenkään toisen.

No, stereot alkoivat huutaa aamulla klo 9 tienoilla ja kaikki jalkeille. Minua otti päähän paitsi henkisesti myös fyysisesti. Yritin korvatulppien kanssa nukkua vielä pari tuntia huonolla menestyksellä. Kun lopulta nousin, kävin suihkussa ja pakkasin tavarani autoon. Minulla oli edelleen mittari aivan äärilaidassa punaisella.

Päivä meni krapulaa parannellessa ja selviämisessä. Illalla olin vesiselvä. En kehdannut häipyä mökiltä, kun eräs ystävistäni oli aamulla lähtenyt päiväksi kotiin lastaan vahtimaan. Ajattelin, että jos hän ajoissa tulee takaisin, minä lähden sitten illalla ajamaan. Hänellä meni iltakymmeneen. Siinä vaiheessa minä totesin, että käynen nukkumaan sitten, kun muut menevät Dyyniin ja korvatulppien avustuksella saan hyvät yöunet. Jep jep.

En herännyt yöllä siihen, kun porukkaa tuli baarista. En herännyt siihen, että popit olisi laitettu paukkumaan. En oikeastaan herännyt keskusteluunkaan, vaikka otinkin korvatulpat pois ajatellen, että äänistä päätellen enää on vain kaksi hereillä. Heräsin siihen, että joku harrastaa seksiä makuuhuoneen ikkunan toisella puolella. Siis hetkinen, minä nukun sisällä, joten seksiä harrastetaan mökin portailla!!!

Siinä vaihessa ainut pelastus asialle olisi ollut se, että kyseessä olisi ollut joku matkassa olevista pariskunnista tai joku sinkuista. Vaan ei. Ei tietenkään voinut olla niin. Kyseessä oli mies, jolla on seurustelukumppani, mutta tyttöystävä ei ollut paikalla. Jotenkin siinä katkesi kamelilta selkä.

Tässä vaiheessa hämmentää lähinnä se, miten kyseisestä havainnosta saattoi seurata minulle fyysisesti huono olo. Minua alkoi etoa. Siihen loppui nukkuminen ja kaikki huumori. Siitä eteenpäin minä laitoin aamukahvit ja leivät itselleni, katselin sunnuntaiaamun lastenohjelmat ja odottelin, että toiset heräisivät. Kun kello oli lähempänä kymmentä, olivat miltei kaikki hereillä, minä sain autoni vapaaksi motista ja pääsin lähtemään.

Eipähän tarvitse osallistua enää tuon porukan reissuihin.

Muutoinkin viikonlopusta jäi huono fiilis. Monien asioiden summa, että minulle jäi sellainen olo, ettei minulle ole mitään siellä. Selvinpäin istuessa minä tein työasioita ja odotin, että aika kuluisi. Mietin omaa menneisyyttäni ja sen kummituksia, jotka näyttivät rumaa naamaansa aina välillä siinä, miten minä ylireagoin humalassa olevan miehen puheisiin tai käytökseen.

En tiedä. Pitäisi saada aivot nollattua. Pitäisi saada tyttöjen viikonloppu, jossa asioista voisi puhua aivan oikeasti tarvitsematta miettiä sitä, miten pojat onnistuvat tilaisuuden mokaamaan. Kiitos kuitenkin Saukolle siitä, että käytännönjärjestelyt oli taas hoidettu viimeisen päälle hyvin.