Voi väsytys!

Voi haukotus!

Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.

Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.

Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.

Pipo kireällä...

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Voi vitalis...

Välillä vaan tekisi mieli huutaa.

Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.

Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.

Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.

Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!

Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.

Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.

Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.

On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.

Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.

No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...

Vali vali vali...

Lueskelin pitkästä aikaa erinäisiä kirjoituksia blogeistani. On jotenkin outoa huomata, etten ole enää sama ihminen, joka on kirjoittanut pari vuotta sitten asioistaan. Aivan kuin välillä olisi kymmeniä vuosia - tavallaan välissä on koko maailma...

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.

Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.

Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.

Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.

En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.

Velttoilua...

Eilen se sitten virallisesti alkoi - äitiysloma siis. Tähän asti on mennyt hiljaiseloa viettäen muutosta asti. Ensin meni siihen muuton järjestelemiseen ja toteuttamiseen, sittemmin tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Tämä jälkimmäinen osa on edelleen kesken, kun jaksaa sitä hommaa aina tunnin verran tehdä ja sitten alkaa risoa joku asia niin hyvin, että on vaihdettava taloa. Tällä hetkellä siis majoitun vanhempieni työhuoneen lattialla - vähänkö säälittävää, etten ole vieläkään raivannut itselleni sänkyyn asti vievää polkua ja asetellut sänkyyn lakanoita. No, ehkä ensi viikko aivan oikeasti saisi jo tämänkin asian järjestymään, kun vanhemmat menevät töihin lomiltaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..

Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.

Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.

Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...

Sokerirasitus...

No, jälleen on JormaTuulikin kanssa ravattu paikallisen terveyskeskuksen käytävillä pari tuntia tutkittavina. Oikeammin siis kävin laboratoriossa sokerirasituskokeissa. Ensiksikin, kahdentoista tunnin "syömättä ja juomatta" -paasto on silkkaa kidutusta ihmiselle, jonka suu muistuttaa beduiinin sandaalia jo neljän tunnin vedettömyyden jälkeen. Puhumattakaan siitä, että olen yrittänyt tämän kääpiön kanssa totutella siihen, että aamulla syödään aamupala, jolla sitten potkitaan menemään pitkälle päivään.

Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.

Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.

Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!

Potkuja...

Viikonloppu meni vilkkaasti töiden merkeissä nuorten kanssa riehuen ja sunnuntai-iltana vihdoin ehdin sitten rauhoittua kotisohvalle istumaan. Aivan kuin JormaTuulikki olisi odottanut sitä hetkeä, että istun ja olen paikallani. Tästä nimittäin alkoi parin tunnin mittainen pyörintä vatsassa niin, ettei varmastikaan jäänyt epäselväksi hänen läsnäolonsa. Huvikseni nykäisin yöpaidan tiukemmalle ihoa vasten ja huomasin, että koko vatsa aina toisinaan pompahteli, kun vatsa-asukki pisti parastaan.

Nyt kun nuo liikkeet ovat selkeitä ja tunnistettavia, on alkanut miettiä sitä, koska ne ensimmäiset oikein tuntuivat. Siitä on oikeasti jo aikaa, mutta niitä ei millään tavalla osannut vielä yhdistää lapsen liikkeiksi. Ajatteli vain, että joku oman elimistön omituinen lihassupistus siellä nykii. Tällä hetkellä ei voi olettaakaan, että kyse olisi oman elimistön nykimisistä. Tänäänkin hammaslääkärin jakkaralla istuessa tuli aivan selväksi, miten tylsää jollain meistä siellä oli. Monoa tuli kerran jos toisenkin ja ilmeisesti lopuksi vielä tehtiin vähän kuperkeikkaakin, kun toivottua tulosta ei monotuksenkaan jälkeen tullut. Voi johtua siitä, että minulla oli kädet tiukasti puristamassa tuolin käsinojia ja suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja. Ei oikein joutanut sillä hetkellä keskustella vatsa-asukin kanssa.

Vähitellen hiipii päälle sekin tosiasia, että töitä on jäljellä enää puolisentoista kuukautta. Sitten edessä on pitkästi lomaa. Jotenkin sitä lomaa kohti vaan raahautuu kaiken aikaa väsyneempänä, vaikka välissä on vapaapäiviäkin, joiden aikana on kyllä saanut levättyä. Ehkä sitä vaan on työhönsä tietyllä tavalla nyt turtunut ja kaipaa siihenkin sitä vaihtelua. JormaTuulikki tuo varmasti vaihtelua, kunhan tulee ulos...

Hajatelmia...

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Narkomaani ja nisti...

Jälleen muuttui ulkoinen olemus tällä blogilla, kun kevään lähestyminen aiheuttaa kummallista aktivoitumista tässä elämässä. Olen harkinnut vakavasti muuttamista täältä pohjoisesta pois. On vain pieniä mutkia matkassa. Ensin pitäisi löytää töitä etelästä. Töitä kyllä olisi olemassa, siitä ei ole epäilystäkään. Enemmän epäilyttää se, miten siellä tässä vaiheessa jaksaisi. Työt ovat vieneet täällä jo niin pahasti veronsa, että toisinaan tekisi mieli juosta jonnekin pensaaseen karkuun ja pysyä siellä piilossa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämän tilanteen voisi ratkaista sekin, jos elämässä olisi sellainen ihminen, jonka kanssa asiat voisi jakaa vähän kaikilla tasoilla.

Sen huomaa keväisin kaikessa, että elämä ei ole tasapainossa. Liika työnteko kostautuu juuri keväisin väsymyksenä ja ahdistuksena. Parisuhteen puuttuminen lisää sitä työn aiheuttamaan ahdistusta, kun väkisinkin aina miettii, onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika, jonka vuoksi en löydä sitä oikeaa ihmistä vierelleni. Peruspositiivisena ihmisenä tietenkin ajattelen heti perään, että kuinka monta sellaista perustavanlaatuista vikaa minussa oikeastaan onkaan. Itse löydän niitä vikoja helposti parisenkymmentäkin.

Joskus aiemmin ajattelin, että ihminen on onnellinen yksin. Toki voi ollakin. Minulle se ei kuitenkaan sovi pitkän päälle. Enhän minä täydellisen yksin ole nytkään. Minulla on työkavereita, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. On olemassa lukematon määrä niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat minun sosiaaliseen verkostooni. Minulta vain puuttuu se yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elämäni jakaa. Sukulaisiaan ja työkavereitaan kun ei voi valita samalla tavalla kuin ystävänsä. Toki sen voi valita, pitääkö kehenkään yhteyttä ja jos pitää, miten sen tekee. Minä tiedän olevani eräällä tavalla liiankin itseriittoinen. En pidä yhteyksiä yllä toisiin ihmisiin, vaan odotan toisten hoitavan sen puolen.

Lappiin muuttaminen oli aikanaan tietoinen valinta. Siinä mielessä tämä on tehtävänsä hoitanut, että olen itseni kanssa erinomaisessa tasapainossa kerrankin. Tosin olen löytänyt itsestäni sen pienen työnarkomaanin, joka on vielä perfektionistikin.

Onneksi työmaan pihan auraaja ei ole niin tarkka...

Angsteja?

Talvipäivän ahdinkoa. Pikainen lounas tietokoneen ääressä samalla, kun tarkistaa sähköpostit ja kirjoittelee muuta tarpeellista. Ulkomaanreissu nuorten kanssa muuttui juuri pari pykälää siedettävämpään suuntaan, kun esimies ilmoitti lähtevänsä itse matkaan mukaan. Siis hän ottaakin reissusta lopullisen vastuun ja minä pääsen hermojeni kanssa pari pykälää helpommalla. Tietenkään kaikki vastuu ei lähde, mutta se ärsyttävin ja raastavin lähtee. Ehkä täällä sittenkin voi viipyä vielä kesän yli ja ehkä ensi talveen.

Ahdinkoa tähän päivään lisää se, että olen ollut töissä jo nyt sen 6 tuntia ja vielä on saman verran edessä. Keskiviikkopäivät ovat yleensäkin niitä päiviä, jolloin hommia on yli oman tarpeen. Saa sitten nähdä, kuinka naksahtaneita juttuja sitä illalla nuorten kanssa vetää, kun nyt jo väsyttää.

Rentoutuminen tekisi terää. Olen harkinnut hierojalle menoa ihan vaan siksi, että se voisi helpottaa selän ja niskojen jumittamista. Se voisi helpottaa myös pään sisäistä jumittamista ja huimausta, joka yleensä tuntuu saavan alkunsa huonosti nukutun yön jälkeen liikkuessa. Huomaa kyllä unien menneen taas aivan surkeiksi, kun työkiire on lisääntynyt. Näkee villejä unia, joiden jälkeen herää miltei yhtä väsyneenä kuin nukkumaan mennessä. Onnekasta sinällään, että töissä voi välillä edes hetken pitää silmiä kiinni ja toivoa, että joku räjäyttäisi koko talon taivaan tuuliin...

No juu, asiaton kommentti työpaikkaa kohtaan. Joskus vaan tulee niitä syviä epätoivon hetkiä, jolloin toivoo olevansa jossain ihan muualla kuin täällä.

Väsyttää...

Laskiaistiistai, töissä päälle 10 tuntia. Jotenkin tuntuu, että työelämä imee kaikki mehut minusta. Töiden ulkopuolelle ei jää aikaa elää. Vielä useammin tulee tunne, ettei minun perheettömänä työntekijänä tarvitsekaan saada vapaa-aikaa, mitäs minä sillä tekisinkään. Harvinaisen usein perheelliset vetoavat lapsiinsa, perheensä tarpeisiin siinä, kun haluavat pitää illat vapaina tai jättää kokonaan perjantait tekemättä. Perheettömänähän minä en tarvitse niitä pitkiä viikonloppuja, saati viikonloppuvapaita ylipäänsä. Kyllähän sitä yksinäinen ihminen joutaa pitää vapaansa vaikka maanantaipäivinä.

Uskallapa sanoa tämä ääneen tässäkin firmassa. Tuon lausunnon jälkeen niskassa olisi paitsi esimies myös muutama muu työkaveri. Helppoa se on paperilla katsoa, että viikkovapaat ovat lauantai ja sunnuntai, mutta miten siinä vaiheessa, kun perjantai-illan työt loppuvat lauantaina aamuyöllä kello 02 ja maanantaiaamuna kello 9 pitää olla jollakin koululla pitämässä aamunavausta, kun kukaan toinen ei voi tinkiä vapaistaan. Siinä ei ole kahdesta vapaapäivästä tietoakaan. Pistää välillä katkeraksi, kun toisilla työt loppuvat perjantaisin viimeistään kello 14.30 ja töihin tullaan maanantaina kymmenen tienoilla. Onhan siinä kyseessä huomattavan monta tuntia enemmän viikkolepoa. Vielä enemmän pistää katkeraksi silloin, kun on viikonloppuja pari kappaletta ollut leirillä ja väliin jäävät päivätkin töissä. Siis pahimmillaan kaksikymmentä päivää putkeen töissä. Siinä vaiheessa kun joku kehtaa sanoa leirityön olevan helppoa ja nuorisotyön mukavaa oleilua, tekee mieli virittää lausunnon antaja koristeeksi kattoon.

Särkymävaraa meillä ei ole. Sairastaminen pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Esimies soittelee sairaslomalla ja kyselee, milloin olet taas työkuntoinen. Uskallapa sanoa, ettet ajatellut tulla perjantaina pitämään nuorten iltaa, kun esimies on perjantaille laittanut itselleen vuosilomapäivän. Uskallapa tosiaan sairastaa niin, että se sotkee jonkun toisen viikonlopunviettoa.

Välillä leipäännyttää täysillä. Asiat mutkistuvat pitkin matkaa, kun yhteistyötahot muuttuvat ja niissä toimivat ihmiset vaihtuvat. Mikään aiemmin sovittu ei enää välttämättä pädekään ja äkkiä kaikki kaatuukin sinun niskaasi, vaikka alunperin nimenomaan sovittiin toisin. Välillä tekisi mieli nostaa kädet ylös ja juosta kirkuen ulos. Huomaan itsekin olevani välillä niin väsynyt tähän, että haluaisin lopettaa töihin tulemisen. Onko tässä sitten järkeä? Raahautua töihin väsyneenä ja toivoa, ettei tarvitsisi tulla lähellekään toimistoa, puhelimen soidessa pelätä, onko kyseessä esimies, jolla on taas jotain epätoivoista tehtävää.

Minä tarvitsisin lomaa... ja kipeästi...

Minä olen viimeksi ollut pidemmällä vapaalla joulun välillä. Silloin ehdin pitää reilun viikon vapaita, pitämättömiä viikkovapaita pois. Se ei kuitenkaan auttanut siihen väsymykseen, joka on ehtinyt kehittyä. Minä tarvitsisin aivan selkeästi vähitellen sitä nollausta, jota ystävien kanssa saa omalle aivotoiminnalleen. Pitäisi siis selkeästi kehittää retki Pohjanmaan suuntaan. Omien ympyröiden jättäminen tekisi hyvää päänupille ja ehkä taas jaksaisi hetken, kun saisi lievää debriefingiä oikeanlaisessa ryhmässä. Käytännössä pitäisi siis päästä vaihtamaan edes hetkeksi vapaalle. Minua ei ole tehty olemaan töissä 24/7.

Työpäivä...

Keskimääräinen työaika on 8 tuntia päivässä. Ainakin monen ihmisen mielestä. Minun mielestäni se 8 tuntia olisi jo aika mukavan lyhyt työpäivä. Näitä mietteitä taas siivittävät ne totuudet, että tänäänkin olen aloittanut työpäivän klo 07.55 ja vieläkin istun työmaalla tietokoneen edessä. Nuoriso juoksee edelleen pingispöydän ympärillä ja pitää hauskaa. Ilmeisesti heille ei ole valjennut tähän ikään vieläkään, että minä todellakin olen ollut jo 13h töissä.

Joskus on niitäkin päiviä, että minä käyn työmaalla pyörähtämässä vain noin 4 - 5 h. Sellaisilla päivillä minä tasaan pitkiä leirivuorokausia, joita tulee vuodessa yli 30. Minä siis vietän hirvittävän määrän työajastani leireillä. Jos olisin leirillä jatkuvassa putkessa, olisin leirikeskuksessa kuukauden verran ilman taukoja. Käytännössä kuitenkin tuo määrä leirivuorokausia vastaa jopa 2kk normaalia työmäärää. Harva suostuisi elämään työpaikallaan 30 vuorokautta. Etenkään, kun työaikanasi et ole hetkeäkään vapaalla. Olet jatkuvasti vastuussa jonkun toisen lapsista. Se on raskasta.

Olen toisinaan miettinyt, missä maailmassa tästä työstä maksettava palkka vastaa työn vaativuutta. Joidenkin ihmisten mielestä nuorisotyö on äärettömän helppoa ja yksinkertaista. Menet vain ja pidät parit kerhot, leikit ja laulat. Aivan, mutta kun se ei riitä. Sen lisäksi, että sinun pitää osata lukematon määrä leikkejä ja lauluja, sinä olet vastuussa lasten ja nuorten turvallisuudesta. Etenkin leiriolosuhteissa vastuun ottaminen 20 hengestä on äärimmäisen raskasta. Jos jotain sattuu, leirin turvallisuusvastaava joutuu asian selvittämään, onko kyse ollut laiminlyönnistä vai kenties täysin ennakoimattomasta onnettomuudesta. Joskus on jopa niin, etteivät vanhemmat etukäteen suostu kertomaan, että heidän lapsellaan on vakava sairaus. Sairaskohtauksen sattuessa leirin turvallisuusvastaavaa syytetään laiminlyönnistä, kun hänelle ei ole edes suostuttu antamaan tarvittavia tietoja.

Leirityö ei muutenkaan ole aina herkkua. Parhaina hetkinä se on kuin lomaa. Pahimmillaan leiri on kuin päättymätön helvetti, jossa kaikki huutavat, ulkona sataa, eikä kenelläkään ole hauskaa. Minä vakavasti epäilen, että jokainen, joka sanoo leirityön olevan helppoa, ei ole koskaan ollut leirillä työntekijänä. Leirien ohjelmien etukäteisvalmistelu vie yllättävän paljon aikaa. Vielä enemmän vie aikaa ja hermoja niiden toteuttaminen. Jos et itse rakasta askartelua ja puuhaamista, vaatii työtä jo oikean asenteen ottaminen siksi aikaa, kun innostat toisia, yleensä vastahakoisia lapsia ja nuoria askartelemaan.

Työ palkitsee kyllä, mutta ei tilipussilla.

Harvinaisen palkitseva hetki voi olla silloin, kun äitiä parkuva lapsi vihdoin rauhoittuu, kun pääsee hetkeksi istumaan aikuisen syliin lohdutettavaksi. Palkitsevaa on sekin, kun nuoret uskaltavat puhua asioista suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Eräs palkitsevimmista hetkistä on kuulla alkuun vaikeasti työntekijä vaihdoksiin suhtautuneelta nuorelta, ettei hän halua työntekijän taas vaihtuvan.

Pitkät työpäivät pistävät kuitenkin pohtimaan, missä on mielekkyyden raja. Juuri tällä hetkellä nuorten kanssa on luotu hyvä ilmapiiri, jossa on vapaus sanoa ja tehdä, järjen ja kohteliaisuuden rajoissa. Työn tekeminen itsessään on muuttunut helpommaksi, kun rutiineja on kehittynyt. Toisinaan huomaa jopa päätyvänsä uskotuksi joillekin nuorille, turvalliseksi aikuiseksi, jolla on vielä jotain tajuntaa myös nuoren ihmisen maailmasta, vaikkakin vähenemään päin. Toisaalta jatkuvat 10 - 15 tuntisiksi venyvät työpäivät, huono palkka työmäärään nähden, esimiehen mielen mukaan vaihtuvat työtehtävät ja etäisyys kaikista omista ihmissuhteista vaativat oman veronsa. Suoraan sanoen minä olen tällä hetkellä väsynyt työhöni, henkisesti ja fyysisesti.

Henkisesti huomaa sen, että haluaisin vain nukkua koko talven, kuten karhu. Jatkuva henkinen alavireisyys heijastelee siihen, ettei tule etukäteen valmisteltua hartauksia tai kirjoitettua ajoissa tarvittavia tekstejä. Sitten viime tipassa venyttää pitkää päivää vielä parikymmentä minuuttia hoitaakseen pois jonkin pöytäkirjan tai muistion. Fyysinen väsymys on jatkuvaa. Pimeässä pitäisi minun mielestäni vain nukkua. Selkä on jatkuvasti enemmän ja vähemmän kipeä, eikä jatkuva säiden vaihtelu edes innosta menemään pihalle yhtään enempää kuin on pakko.

En tiedä. Olen miettinyt vakavasti työpaikan vaihtamista. Saa nyt nähdä milloin ja minne laitan jotain hakupapereita. Milloin katkeaa tässä suhteessa kamelin selkä...

Tulkoon joulu...

Eilen meni illalla pitkään, kun valmistelin työkavereille niitä joululahjuksia. Suurin osa joulupussin saaneista oli kovin hämmentyneitä. Eivät varmastikaan uskoneet saavansa minulta edes joulukorttia. En viime vuonnakaan antanut kenellekään joulukorttia. Johtui suureksi osaksi siitä, etten minä miltään osin ollut vielä edes tolkuissani tämän työn suhteen silloin. Joulu tuli silloin liian nopeasti ja minä olin liian ärtynyt tehdäkseni mitään joulun eteen.

Tänään sataa lunta. On hienoa, että edes hetken maa on valkoinen. Eniten inhottaa se, että pari päivää oltiin parinkymmenen asteen pakkasissa ja nyt on taas vain pari astetta pakkasta. Millä tällaiseen lämpötilojen vaihteluun muka voisi tottua. Ei millään. Ainakaan minä en totu tähän, että viikon verran lunta saa etsimällä etsiä ja sitten tulee viikoksi hirvittävä pohjoisnapa-ilmapiiri.

Onneksi elämä ottaa osumaa otsalohkoon vain harvoissa ja valituissa tilanteissa, kuten jouluna. Juhlapyhät ovat aina yhtä tuskaa, mutta jotenkin tämä on se juhlapyhä, joka vetää pisimmän korren. Ehkä pitäisi hakeutua hoitoon tai jotain, kun ei tämä kaikkien suosikkijuhla iske muualle kuin minun lompakkooni. Pään sisällä se ei millään tavalla tunnu hyvältä, eikä odotettavalta. Enemmän minä odotan sitä, pakko tunnustaa, että näen muutaman sellaisen ihmisen, joita olen odottanut tapaavani jo muutaman kuukauden ajan. Lahjat, ruuat ja muut, viis niistä, mutta pari ihmistä on ollut listalla jo hetken.

Mikä sitten saa ihmisen ärtymään lopullisesti johonkin juhlaan? En muista koskaan nauttineeni sellaisista juhlista, joissa itse on huomion keskipisteenä, mutta jouluna kyse ei ole siitä. En ole koskaan nauttinut juhliin liittyvästä järjestelemisestä ja laittamisesta, leipomisesta ja siivoamisesta, mutta kyse ei ole siitäkään. Joulun sanomaa vastaan minulla ei ole mitään, kun sitä työksenikin toistan yhdelle jos toiselle vastaantulijalle. Mistä siis on kyse?

Ehkä, vain ja ainoastaan ehkä, kyse on siitä, että minä olen väsynyt. Ehkä jouluun minulla liittyy liikaa pettymyksen tunnetta. En sano, että olisin lapsena aina pettynyt joululahjoihin, jouluruokiin ja tunnelmaan. Lapsena kaikki oli noilta osin hyvin. Pienet pettymykset ovat hyvästä, kun kyse on siitä, saako viimeisimmän mallin Barbien vai jonkin toisen muotinuken. Ilman Barbieitakin lapsesta voi kasvaa miltei normaali, kuten havaitaan. Lapsuuden jouluja minä muistan vieläkin lämmöllä. Ongelma on aikuisiässä. Ehkä minä petyin liikaa vastauksiin ja tyhjänpuhujiin, jotka tulivat vastaan avioliiton aikana. Ne joulut, joiden olisi pitänyt olla ensimmäisiä omia jouluja, tuli lähinnä jouluhelvettejä. Riitoja siitä, kumman vanhemmilla käydään aattona syömässä ja kumman vanhemmilla joulupäivänä. Riitoja siitä, kuka on maksanut kaikille sukulaisille, tuttaville ja kummin kaimoille menevät joululahjat. Riitoja ja taas riitoja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kuinka paljon sitä riitaa voisikaan kestää?

Yksi riidan pääteemoista oli se, että minusta joulun pitäisi olla perhejuhla. Joulu on vuodessa yksi tärkeimmistä perinteiden säilyttämisen ajoista. Silloin luodaan perinteitä. Jostain syystä minun aikuisen jouluni perinteeksi on tullut riita, pahaolo ja kireys. Edelleenkin minä palaan mielessäni monta kertaa niihin riitoihin, joita ex-miehen kanssa käytiin viinan käytöstä jouluna, rahan käytöstä ja siitä, mitä jouluna tehdään. Minä joustin aina, pakon edessä. Miten aikuista miestä saa joustamaan, jos hänellä ei ole kykyä tehdä kompromisseja? Ei mitenkään. Hän oli asian päättänyt, eikä osannut muuttaa päätöstään, vaikka olisi pitänyt.

"Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu ku koitti, tiesikö kukaan, tuo ensi joulu sai muuttaa historian. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaa, silloin joulu luonamme on." (Tulkoon joulu, Pekka Simojoki)

Maanantai...

Jep jep.. Näyttää siltä, että talvi ottaa takapakkia ja Etelä-Suomen säät valtaavat myös Lapin. Täällä on satanut viimeiset kaksi päivää vettä. Ei ole ollenkaan mukavaa, että valoisuus muuttuu pimeäksi, märäksi ja ankeaksi. No, ei voi itse valita säitään.

Maanantai oli outo päivä, se meni kuin kuumeessa. Aamulla kello oli suurin piirtein 04.00, kun saavuin Turusta kotiin. 06.30 soi herätyskello ja täysin luomet turvoksissa piti valua suihkuun ja lähteä autolla kohti isompaa kylää. Taas kerran piti vaihdattaa tuulilasia autoon tai siis Fordiin. Aurauskepit vain hyppivät silmissä, kun väsytti niin perusteellisesti. Onneksi tiellä ei ollut paljoa liikennettä, joten minun harvinaisen paljon vaihtelevat ajovauhtini ja ajolinjani ei juuri ketään häirinnyt.

Vähän ennen kaupunkia eteeni kuitenkin tuli perä edellä ajelemaan lava-dasse siis joku vanha avolava. Tarpeeksi väsynyt kun olin, keskityin vain tuijottamaan kyseisen vehkeen takavaloja. Yllätyin, kun äkkiä auton jarruvalot syttyivät ja aivan selvästi dasse alkoi vetää lukkojarrutusta siinä nenän edessä. Minä en tietenkään nähnyt mitään syytä, miksi jarrutetaan, mutta pakko oli lyödä liinat lukkoon. Meni hetki ja tien varresta eteen hyppää poro. No voi V***U!

Porot ovat oikeasti typeriä eläimiä. Tämäkin yksilö jäi seisomaan keskelle tietä, vaikka minun autoni ei ollut vielä lähelläkään pysähtymistä. Sorkkiinsa tämä kaveri otti vauhtia vasta sitten, kun aloin soittaa torvea. Sitten loikittiinkin ja vauhdilla tien yli ja lähimpään pusikkoon. Lava-dasse ajeli tyytyväisenä siinä vaiheessa jo pitkän matkan päässä. Mieli olisi tehnyt tirvaista käkättimeen sitä kuskia. Varmasti huomasi, ettei ollut ihan sentin päässä enää se kolarointi ja silti vaan ajeli menemään. PRKL!

Tuulilasi vaihdettiin, 4 tunnin odotuksella sain auton pois ja pääsin ajamaan takaisin kotiin. Kello oli noin 14, kun kaaduin sänkyyn ja seuraava havainto maailmasta minulla on maanantailta kello 23.00, kun piti käydä vessassa. Samaa soittoa kuitenkin takaisin sänkyyn ja tiistaiaamuna varsin pirteänä hereille yhdeksän tienoilla. Tulipahan ainakin nukuttua osa univeloista pois. Ei vanha enää jaksa notkua vähillä unilla 4 vuorokautta putkeen. No jaa, elämä on aika usein epäreilua, ainakin minua kohtaan. Hyvä kuitenkin niin, että jonkinlaista palautumista tapahtuu edes välillä.

Unettomat yöt...

Pari päivää on mennyt tehokkaasti seinää tuijottaen aina silloin, kun on ollut aikaa omille ajatuksille. Onnekseni sitä aikaa on ollut harvinaisen vähän. Eilinen päivä kuitenkin oli kokonaan sellainen, että istuin kotona sohvalla, tv oli auki ja minä tuijotin seinää hieman tv:n yläpuolella. Virallisesti väitän katsoneeni telkkaria, mutta totuus on se, että seinä lähinnä tuli tutummaksi.

Huonosti nukutut yöt lisäävät sitä tuijottamista, kun aivotoiminta on harvinaisen olematonta ja väsymys pitää puolivaloilla liikenteessä. Ehkä tänään tai huomenna olisi lisää tietoa. Sitten voisi ehkä nukkua. Tai sitten ei...

Syysahdistusta...

Nyt se syksy sitten tulee, ainakin tänne Lappiin. Puiden lehdet ovat muuttuneet pääasiassa keltaisiksi tai punertaviksi ja taivas näyttää sateiselta. Nurmikoiden vihreää väriä ei ole päästy ihailemaan sitten kesäkuun jälkeen, vaan maa on keltainen, kun ruoho on palanut ja kuollut. Pitkästä aikaa edes näyttää siltä, että voisi sataa.

Syksyn tulo on ahdistavaa. Minulle iskee tietynlaisia masennuskausia aina syksyisin. Hyvänä esimerkkinä oli viime sunnuntai. Kun on tarpeeksi väsynyt fyysisesti ja tarpeeksi hormoneiden vaikutuksen alla, alkaa väkisinkin ahdistaa. Henkinen sietokyky on venynyt välillä äärimmilleen täällä pohjoisessa asuessa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että minulla ei voi olla omaa elämää työn ulkopuolella. Juuri totesin työhuoneeni jakavalle tyypille, että täällä täytyy olla 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa oman työnsä edustaja. Siinä ei ole varaa pitää niitä päiviä, jolloin pää repeää.

Tällaisen paineen seurauksena sitten tapahtuu niitä masentumispäiviä. Silloin voi mielessään hautoa kaikkea sitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä ehkä voisi joskus tapahtua. Yleensä tosin ajatus kulkee sitä rataa, että minun elämässäni ei tule enää koskaan tapahtumaan mitään positiivista, kun tähänkin asti kaikki hyvät asiat ovat kääntyneet huonoiksi.

Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu. Aina on tehty mitä aiottu, vaikka katto on liian alhaalla ja köysi liian paksu.

Sopii - ah niin ihanasti - niihin tunnelmiin, joissa päiväni vietin sunnuntain kunniaksi. Timo Rautiainen on kova jätkä tekemään juuri oikeanlaisia sanoja noihin tilanteisiin, kun seinät kaatuvat päälle ja haluaa vain leikkiä kuollutta.

On omituista, että noina päivinä miettii menneitä. Minä näin unta siitäkin, että ex-mies yritti väkisin saada minut takaisin luokseen asumaan. En tiedä, jotenkin kaukaa haettu uni, kun minä en kuitenkaan siinä unessakaan halunnut sen miehen luo muuttaa. Ehkä se on merkki siitä, että minä haluaisin kaukosuhteeni etenevän. Ainakin minä haluaisin siltä mieheltä jonkinlaisen merkin siitä, onko suhde etenemässä vai haluaako hän sen jäävän tälle olemassa olevalle tasolle. Minä en siihen tyydy.

Eilinen puhelinkeskustelu kyseisen kaukosuhteen kanssa kesti 15 minuuttia, josta puolen aikaa molemmat olivat hiljaa. Molemmat olivat väsyneitä. Minä töissä hengaamisesta ja hän muusta. Tuntui jotenkin lohdulliselta, että toinen on edes linjalla, vaikka hiljaa olikin. Vartin päästä todettiin, että olisi syytä käydä nukkumaan, kun kummallakaan eivät ajatukset pysy kasassa keskustelua varten.

Siinä vaiheessa minä huomasin jotain outoa itsessäni. Minulle tuli tarve pyytää anteeksi sitä, että minä tarvitsen unta jaksaakseni töissä. Onko minut avioliittoni aikana survottu niin pieneen tilaan, että minä tunnen tarvetta mielistellä ja miellyttää miestä viimeiseen asti? Eihän ihmisen sitä pitäisi joutua anteeksi pyytämään, että tarvitsee unta. Kukaan tervejärkinen ei ainakaan pyydä sitä anteeksi keneltäkään...

Passausta...

Vanhukset kävivät visiitillä. Voi elämä!

Aikuinen ihminen passaa omia vanhempiaan kattamalla pöydän viimeisen päälle ja siivoamalla paikkoja monta päivää. Sama aikuinen ihminen kaatui sunnuntaina puolikuolleena sänkyyn, kun vanhemmat lähtivät ajamaan aamukahdeksalta takaisin kotiinsa.

Minulla on tähän hyvä selitys.

Torstaina sain tiedon, että vanhempani tulevat kylään. Käytin koko torstai-illan siivoamiseen. Perjantaina olin ennen seitsemää ylhäällä ja menossa töihin. Kävin perjantaina päivällä kotona siivoamassa loppuun ja ilta meni iloisesti puoleen yöhön asti töissä. Mitä nyt välillä kävin avaamassa vanhemmille kotini ovet. Siellä saivat odottaa, että minulla loppuu työpäivä.

Lauantaiaamuna sain nukkua ruhtinaallisesti puoliseitsemään ja nousta laittamaan tarjolle aamupalaa. Tankkauksen jälkeen lähdettiinkin sitten tutustumaan kylään. Pyörittiin ympäri kaikki työpaikan kiinteistöt ja muut. Käytiin myös katsomassa oman kylän turistirysät ja ihmeteltiin kaikkea sitä, mikä Lapissa on erilaista kuin etelässä.

Syömässä käytiin sentään ravintolassa, sitä tarjoilua ei minulta oletettu. Onneksi niin. Ruuan päälle ajateltiin sulatella ravintoa hetken aikaa paikallaan ja taas odotettiin, että kahvitarjoilu pelaa mahdollisimman sulavasti ja runsain vaihtoehdoin. Pakkohan se oli kaivaa esiin jonkinlaista pullankänttyä, etteivät suuttuneet.

Juuri kun minusta tuntui, että saa rentoutua, toinen vanhuksista halusi lähteä kuvaamaan videolle maisemia. Ei siinä sitten auttanut muu kuin pistää taas vaihdetta silmään ja kurvata menemään pitkin poikin kyliä. Saivat sitten kotiin viemisiksi kuvia Lapin maisemista, vaaroja yms. Kello oli kahdeksan, kun viimein minun annettiin asettautua kotosalle ja vaihtaa vaatteet rennompiin.

Yhdeksän maissa sitten pitikin jo saada taas hiukopalaa ja sehän tarkoitti tuhertamista keittiössä ja passaamista. Iltapalan jälkeen olin jo täysin kuitti ja puoli yhdentoista maissa minä kaaduin mitään näkemättä ja kuulematta sänkyyn. Onnellisena siitä, että enää ei tarvinnut tehdä juuri mitään toisten eteen. Paitsi auttaa lakanoiden laittamisessa.. Prkl...

Sunnuntaiaamu koitti aivan liian aikaisin. Tällä kertaa herätys oli vasta klo 6.40. Suorastaan tuntui siltä, että vuosisadan krapula oli iskenyt juuri sillä kellonlyömällä minuun. Aamukahvin vanhukset olivat saaneet aivan itse laitettua tippumaan, mutta taas piti kanniskella kaikki tarvikkeet ruokapöytään, jotta he pääsivät sanomaan, ettei toinen syö aamupalaa ollenkaan ja toinenkin vain pari pasteijaa. Siinä vaiheessa teki mieli huutaa.

Luojan kiitos vanhemmat lähtivät ja minä pääsin lepäämään kahdeksan aikaan. Onneksi täältä ajaa kotipuoleen sen kymmenen ja puoli tuntia tai kaksitoista tuntia, kuten vanhemmat.