Potkuja...

Viikonloppu meni vilkkaasti töiden merkeissä nuorten kanssa riehuen ja sunnuntai-iltana vihdoin ehdin sitten rauhoittua kotisohvalle istumaan. Aivan kuin JormaTuulikki olisi odottanut sitä hetkeä, että istun ja olen paikallani. Tästä nimittäin alkoi parin tunnin mittainen pyörintä vatsassa niin, ettei varmastikaan jäänyt epäselväksi hänen läsnäolonsa. Huvikseni nykäisin yöpaidan tiukemmalle ihoa vasten ja huomasin, että koko vatsa aina toisinaan pompahteli, kun vatsa-asukki pisti parastaan.

Nyt kun nuo liikkeet ovat selkeitä ja tunnistettavia, on alkanut miettiä sitä, koska ne ensimmäiset oikein tuntuivat. Siitä on oikeasti jo aikaa, mutta niitä ei millään tavalla osannut vielä yhdistää lapsen liikkeiksi. Ajatteli vain, että joku oman elimistön omituinen lihassupistus siellä nykii. Tällä hetkellä ei voi olettaakaan, että kyse olisi oman elimistön nykimisistä. Tänäänkin hammaslääkärin jakkaralla istuessa tuli aivan selväksi, miten tylsää jollain meistä siellä oli. Monoa tuli kerran jos toisenkin ja ilmeisesti lopuksi vielä tehtiin vähän kuperkeikkaakin, kun toivottua tulosta ei monotuksenkaan jälkeen tullut. Voi johtua siitä, että minulla oli kädet tiukasti puristamassa tuolin käsinojia ja suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja. Ei oikein joutanut sillä hetkellä keskustella vatsa-asukin kanssa.

Vähitellen hiipii päälle sekin tosiasia, että töitä on jäljellä enää puolisentoista kuukautta. Sitten edessä on pitkästi lomaa. Jotenkin sitä lomaa kohti vaan raahautuu kaiken aikaa väsyneempänä, vaikka välissä on vapaapäiviäkin, joiden aikana on kyllä saanut levättyä. Ehkä sitä vaan on työhönsä tietyllä tavalla nyt turtunut ja kaipaa siihenkin sitä vaihtelua. JormaTuulikki tuo varmasti vaihtelua, kunhan tulee ulos...