Kesäkuu...

On aivan käsittämätöntä, miten nopeasti aika kuluu. Viime aikoina on ollut koko ajan menoa, kun sää on jossain määrin suosinut ja Kaima on roikkunut nurkissa. Jostain syystä konetta ei ole tullut hetkeen edes avattua, kun live-elämän aikana ei viitsi pitää virtuaalihäiriöitä liikaa päällä. Nyt on pieni hengähdystauko, kun Kaima on taas omassa kodissaan ja minä olen omassani.

Omia tunteita on vaikea eritellä Kaiman kohdalla. Siinä on niin paljon kaikenlaista, mikä pistää miettimään sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikkein parhaiten tässä huomaa sen, että oman luonteen hyvät ja huonot puolet joutuvat jälleen kerran puntariin. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että tämä tilanne etenee aika rivakalla vauhdilla. Enkä minä osaa itse sanoa, onko se hyvä vai huono asia.

Vapun jälkeen...

Kyllä aika kuluu nopeasti, kun jotain vireillä. En ole vapun jälkeen edes avannut konetta, kun olen keskittynyt elämään ihan live-maailmassa ja jättänyt virtuaalimaailman vähemmälle. Kaima on pyörinyt nurkissa miltei riesaksi asti ja osoittautunut monella tapaa erikoiseksi tyypiksi. Aina vain enemmän pistää ihmisen miettimään, miksi asiat menevät niinkuin menevät. Samalla käy mielessä, miksi itse ei voi sietää toisen ihmisen tapoja tehdä ja ilmaista asioita. Minkä ihmeen takia oma pää jatkuvasti vaatii toiselta ihmiseltä samanlaista ajatuksen juoksua kaikessa?

En tiedä, haenko jotenkin ratkaisua mahdottomaan yhtälöön.

Sen tiedän kyllä, että olen kranttu ja vaativa ja valikoiva, ja aika paljon muutakin. Hankala olen aivan varmasti ja joskus suorastaan mahdoton. Saa nähdä viikon sisään, miten mahdoton, kun hormonikierto osuu taas siihen kohtaan, jossa nollasta sataan kiihdytään nanosekunnin murto-osassa.

Vaputtaa...

Kohta on vappu. Jos perinteet pitävät paikkansa, sataa räntää taivaan täydeltä ja on niin kylmä, ettei pätkääkään kiinnosta pistää nenäänsä pihalle. Kaima on ilmoittanut halukkuutensa vappuseuraksi, joten eiköhän aika kulu kotosalla, jos ei sää suosi. Jos sää suosii, voisi ulkoiluttaa itseään ja lastenvaunuja jonkun verran. Koko viikkohan tässä on säiden suosiessa ravattukin ympäriinsä.

Kaima on ollut tämän viikon iltavuorossa, joten ei ole nähty. On jäänyt aikaa itselle miettiä ja pohtia. Samalla olen kuulostellut vähän niiden ihmisten mielipiteitä, jotka ovat asiasta kuulleet. Kaikki mielipiteet toistaiseksi ovat tukeneet sitä järjen ääntä, joka sanoo, että tätä tyyppiä kannattaisi katsella ihan vakavissaan. Ja sitten siellä päässä on se toinen pieni ääni, joka pitää huolen siitä, ettei varmasti pääse järjellä mitään päättämään. Se toinen ääni hihkuu kaiken aikaa, että jossain on vikaa. Hitto, omassa päässä se vika on.

Tulossa on pitkä vappuviikonloppu, jonka aikana luulisi ehtivän katsoa vähän enemmän ja miettiä sitten samalla sitä, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Jotenkaan en halua johtaa Kaimaa harhaan, mutten halua tyrmätäkään ellen ole täysin varma itse. Miksei voisi mennä kuin elokuvissa, joissa on aina happy end?

Johan nyt on.. siis markkinat...

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.

Minä ja mun...

On vallan kiintoisaa huomata, miten nämä mielialat heittelevät. Joku syyttäisi tästä hormoneja ja joku toinen vuodenaikaa, minä syytän puhtaasti omaa luonnettani, joka tahtoo olla toisinaan ihan hieman hankala. Onneksi elämä on edes vähän hionut niitä äärimmäisiä nurkkia tässä tempperamentissa, ettei elämä ole ihan niin vaikeaa kuin voisi olla.

Elämä on muutenkin jälleen kerran osoittanut omaa kummallisuuttaan. Kun alkaa lakkoon, ei mene aikaakaan, että jotain tapahtuu. Suurin piirtein sama kuin laihdutuskuurin aloittaessa alkaa heti sadella kutsuja kaiken maailman mässäysbileisiin. Nytkin vireillä on ehkä jotain tai sitten ei - en itse asiassa vielä aivan varma ole itsekään. Ajattelin ainakin katsoa tämän kortin, koska näyttäisi, että tällä kertaa voisi olla aivan tavallinen ihminen, eikä mikään ihme hiippari.

Oli kertakaikkisen hienoa nähdä kerrankin vastakkaisen sukupuolen edustajan suhtautuvan luontevasti lapseen. Keskivertoisesti mies-puoliset tuttavat ovat lähinnä hymyilleet vaivautuneesti ja pyrkineet pysymään mahdollisimman irti tilanteesta. Tämä katsottava kaveri istui olohuoneen lattialla lapsen kanssa melkein kaksi tuntia leikkimässä. Ei ollenkaan huono alku, että voittaa lapsen puolelleen ensi tapaamisella, kun lapsi on siinä hienossa vierastusvaiheessa, jossa kuka tahansa ovesta sisään tuleva ihminen on pelottava.

Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä tästä mahdollisesti seuraa tai on seuraamatta. Tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta jätän tähän pienen varauksen. Olen ennenkin huomannut, että alkuun monikin ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sitten se kiinnostus jotenkin latistuu minun osaltani. No, tämä olisi ainakin kunnollinen ja normaali ihminen, jos edes yrittäisi tutustua vähän tarkemmin, voisi yllättyä iloisestikin joskus.

Tahdon halvan naisen...

Edelliseen postaukseen laitoin Timo Rautiaisen biisin sanat. Olen sittemmin kuunnellut varsin paljon Rautiaista. Ilmeisesti on menossa se vaihe, että tuo musiikki puree. Samalla levylautasella on pyörinyt välillä Zen Café. Jostain syystä juuri nyt vaan taas iskevät monet kappaleet niin kovasti omaan sielunmaisemaan.

Olen muutenkin huomannut, että kuuntelen musiikkia hyvin kausiluontoisesti. Joskus on niitä kausia, että on aivan sama, mitä musiikkia kuuluu. Joskus taas haluaa kuunnella yhtä tai kahta laulua uudestaan ja uudestaan. Usein tähän ns. "yhden raidan"-kauteen kuuluu sekin, että minulla soi päässä koko ajan joku biisi tai jokin tietty kohta biisistä. Yllättävää kyllä, aika usein se päässä soiva kappale on tuntunut olevan jokin täysin holtiton laulu, joka ei sovi mitenkään mihinkään elämäntilanteeseen. Viimeisin tällainen raita on ollut Zen Cafén Tahdon halvan naisen.

Minusta on ollut koomista, että kyseinen raita on ainakin ollut soittokiellossa radioasemilla. Sitä pidettiin sanoituksensa puolesta liian loukkaavana. Minua se ei ole koskaan loukannut. Jotenkin ymmärrän sen sanoituksen takana olevan ajatuksen. Siis vaikka en olekaan mies, voin jotenkin ymmärtää, että toisinaan mies voi toivoa naisensa olevan sellainen kuin joskus seurustelun alussa. Monestihan alussa on ne viimeisen päälle laitetut ja harkitut naiset ja sitten jossain kohtaa astuvat kuvaan flanellipyjamat ja ryppyvoiteet. Tuskin mies mieluummin niitä flanellipyjamia katselee.

Sinällään on hauskaa, että lähes jokaiseen kuulemaansa kappaleeseen voi jotenkin ujuttaa oman elämänsä hetkiä. Siis melkein kaikessa musiikissa on jotain sellaista, joka riipaisee omia tunteita jollain tasolla. Jotkut kappaleet sitten jäävät pidemmäksi aikaa elämään siinä rinnalla. Toisinaan on ihan hyvä kaivella omia levykokoelmiaan ja kuunnella sieltä löytyviä aarteita. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä tänään kolahtaa. Joskus vastaavasti hakee jotain tiettyä kappaletta. Musiikki on kuitenkin musiikkia ja elämä ilman sitä olisi pirun paljon tylsempää.

Pipo kireällä...

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Ylläri...

Edellinen blogin päivittäminen katkesi vähän kesken osaltani. Minulla oli mielessä kirjoittaa jostain ihan asiastakin, mutta se jotenkin jäi, kun tuli muuta ajateltavaa. Facebook eli ystävällisemmin sanottuna naamakirja oli tietysti auki samaan aikaan ja sitä kauttahan voi jutella kavereiden kanssa samaan tapaan kuin messengerissä. Aika harvoin tulee sitä kautta juteltua ihmisten kanssa, mutta välillä sitä innostuu vastaamaan, kun joku toinen siellä alkaa jotain juttua heittää.

Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?

Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.

Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.

Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.

Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.

Exät - ja muut...

Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.

Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.

Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.

Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.

Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.

En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.

Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?

Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.

Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.

Siinä maha missä painitaan...

Siinä paha missä mainitaan ja maha missä painitaan. Pääsin vastikään valittamasta, että Mies-merkkisestä ei kuulu mitään. Taisivat hänellä korvat soida sillä hetkellä, sillä samaisena iltana hän vielä oli yrittänyt soittaa minulle. Minulla on puhelin äänettömänä öisin, ettei tarvitse kuunnella kenenkään kännipäisiä tunnustuksia yhtään mistään. Itse asiassa se puhelin menee äänettömälle juuri sillä sekunnilla, kun laitan lapsen nukkumaan. Eipähän tarvitse sen vuoksi herättää lasta, että joku soittaa jotain enemmän tai vähemmän turhaa asiaa.

Mies-merkkinen mies ei kuitenkaan tästä vastaamattomuudesta ollut lannistunut, vaan oli soittanut minun isälleni. Lapsen mielestä isoisä on Thaa-Thaa. Sellainen oli lausunto tänäänkin, kun isoisänsä näki. Joka tapauksessa isäni oli vastannut puhelimeensa ja ilmeisen yllättävä oli hänellekin kyseinen puhelu ollut. En tiedä, että Mies-merkkinen olisi koskaan aiemmin soittanut minun vanhemmilleni. Enkä erityisemmin sitä hänelle olisi suositellutkaan. Huonommalla tuurilla olisi voinut osua puhelimeen äitini kanssa, enkä usko, että siitä keskustelusta olisi jäänyt paljoakaan kerrottavaa kenellekään.

Mies-merkkinen oli kysellyt kuulemma kuulumisia hyvinkin laveasti ja ilmeisesti yrittänyt urkkia vähän kaikenlaista tietoonsa. Äitini oli sivusta kuunnellut puhelua ja yrittänyt arpoa, kenen kanssa isäni puhuu. Ilmeisesti isäni oli varsin ympäripyöreästi vastaillut kysymyksiin kertomatta liikaa yksityiskohtia. Sinällään se on hyvä asia, ettei Mies-merkkinen saanut liikaa tietoja, ettei sitten hänelle tule suurempaa kiusausta alkaa soitella tuonne vanhemmilleni. Heidän ei kuitenkaan tarvitse minun mielestäni toimia minkäänlaisena välikätenä lapsen asioissa - edes isän suuntaan.

No, tästä voisi tietysti olettaa, että Mies-merkkinen mies olisi sitten seuraavana päivänä yrittänyt vielä soittaa minulle, jotta olisi saanut lapsestaan jotain tietoa. Se oletus on väärä. Mies-merkkisestä ei tuon jälkeen ole kuulunut mitään minun suuntaani. Tuskinpa yllättää ketään - minua ei ainakaan yllättänyt.

Joskus sitä toivoo, että joskus yllättyisikin sen Mies-merkkisen suhteen ja se tekisi jotain sellaista, joka osoittaisi sen kasvaneen siinä määrin aikuiseksi, että sitä kiinnostaisi lapsensa hyvinvointi. Toistaiseksi sellaisia merkkejä ei kuitenkaan ole ollut näkyvissä. Jos oma napa on aina se lähin ja ainoa, sitä kasvamista tuskin tapahtuukaan. Aina sitä voi kuitenkin toivoa, että toinen ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni ja edes yrittäisi olla aikuinen omalle lapselleen. Se on kuitenkin yksi niitä elämän suurimpia haasteita.

Lapsi... ja sen isä...

Huomasin noita viimeisimpiä postauksia lukiessani, että olen puhunut vain lapsesta enkä ole muistanut mainita sukupuolta. No, lapsi ei ollut Jorma vaan Tuulikki. Tyttö onkin varsin kiitettävästi opetellut asioita tässä vuoden aikana. Paljon varmasti on vielä oppimattakin ja osa aivan varmasti sen takia, että äidin hermo ei kestä aivan kaikkea. Olen havainnut, että sen verran kireälle välillä vetää hermon, ettei ole miellyttävää kenenkään kannalta. Toisinaan on olo kuin sillä oravalla, jonka käpy on kuusen latvassa ja runko jäässä.

Niin paljon kuin lapsesta iloa onkin, siitä on myös huolta ja jatkuvaa tekemistä. Itse ei pääse edes toiseen huoneeseen, etteikö jotain tapahtuisi sillä välillä. Puhumattakaan siitä, että pääsisi yksin vessaan tai saisi keskeytymättä tehdä ruoan tai katsoa jonkin ohjelman. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä, kun sai katsoa elokuvan aivan rauhassa ja äänet täysillä. Nyt saa katsoa ehkä puoli elokuvaa ja sitten lapsi herää vinkumaan maitoa tai haluaa nousta jatkamaan touhuamistaan.

Kun oma aika on täysin nollassa, on huumorintajukin tiukoilla. Sen huomaa noista postauksista. Koko ajan löytyy jotain valitettavaa, kun omat ilonaiheet on niin pienissä ja arkipäiväisissä asioissa. Vastaavasti aika usein löytyy niitä asioita, jotka vastustavat ja menevät niin paljon pieleen, että ärsyttää.

Yksi suurimmista ärsytyksen syistä on lapsen isä. Mies-merkkinen mies on kaikin tavoin osoittanut, että olisi ollut parasta kaikille, jos hän ei olisi edes nimenä paperilla. Jos isä ei pidä lapseensa minkäänlaista yhteyttä, ei hoida elatusmaksuja, eikä ole nähnyt lastaan kuin kerran, ei mene kovinkaan hyvin. Toisaalta, en itse antaisi lasta isänsä käsiin, jos hän on jotain juonut ja sehän kattaa melkein jokaisen päivän. Soisin silti, että hän edes syntymäpäiväkortin lapselleen lähettäisi, jotta lapsi tietäisi isän edes ajattelevan häntä silloin tällöin. Keskiyöllä humalassa soitetut puhelut eivät herätä minussa mitään sellaista tunnetta, että Mies-merkkistä miestä oikeasti kiinnostaisi mikään muu kuin omista ongelmistaan valittaminen. Hän ilmeisesti edelleen elää jossain sellaisessa luulossa, että minua kiinnostaisi. Minun osaltani kiinnostus loppui jo aika kauan sitten.

Lapsen puolesta tuntuu kuitenkin pahalta. Miten sille joskus sitten selittää sen, ettei isä pidä mitään yhteyttä häneen? Tai oikeastaan, miten selittää sen, ettei se ole lapsen syytä millään tavalla...

Toisinaan vaan haluaisi jollain tavalla ravistella sitä ihmistä, että tajuaisi, mitä lapselleen aiheuttaa..

Son LAKKO ny!

Nyt loppui sitten sekin lysti taas, että olisi saanut katsella urheilua iltaisin. Monta iltaa pelastui sillä, että olympialaisia tuli telkkarista, mutta sinne meni sekin ilo. No okei, kyllähän sen nyt tiesi, etteivät olympialaiset kestä kuukausitolkulla...

Tavallaan on kauhean turhauttavaa, kun illat vaan istuu hiljakseen kotona ja odottaa, että aika kuluu. Toki vuoden aikana on tullut tutustuttua moniinkin uusiin ihmisiin, mutta mitään syvää sielunystävyyttä ei synny, kun on mahdotonta kenenkään kanssa rauhassa istua edes viittä minuuttia ja jutella ihan vaan kahden. Olenkin pohtinut sitä, liekö tällaisessa tilanteessa voi edes haaveilla mistään ihmissuhteesta. No, haaveilla tietysti voi, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun lapsi koko ajan kulkee mukana. Ei siinä paljon lähdetä elokuviin tai edes kahville. Se on kauhean turhauttavaa.

Tämä turhautuminen on nyt saavuttanut jo sen pisteen, että olen ihan vakavasti harkinnut, pitäisikö tässä aloittaa tästä maaliskuun alusta sellainen vuosi, ettei edes harkitsisi mitään suhdetta kenenkään kanssa. Jos vaan sulkisi silmänsä kaikilta tilaisuuksilta ja antaisi asioiden olla. Mitäänhän tässä ei pääsisi tekemään, vaikka joku sopiva ihminen kohdalle osuisikin. Epäilen nimittäin vahvasti yhdenkään miespuolisen eläjän halua osallistua tällaiseen arkeen, jossa päivät ollaan kotona ja illat yhtä lailla. Korkeintaan välillä käydään kylällä kaupassa ja sekin kävellen vaunujen kanssa.

Jos sitä ihan virallisesti alottaisi mies-lakon ja katsoisi sitä asiaa uudelleen vuoden päästä. Onhan tässä 1,5 vuotta mennyt jo epävirallisestikin sitä lakkoa...

Paksupää...

Kuinka paksupäinen mies voi olla? Siinäpä onkin taas harvinaisen hyvä kysymys pohdittavaksi. Itse voisin vastata mies-merkkisen osalta, että erittäin paksupäinen. Lupasin nähdä hänet, jotta saan omia tavaroitani häneltä takaisin ja hän saa joitain omiaan pois. No, ensinnäkään, minä en saanut yhden ainutta puuttuvaa tavaraani takaisin. Hän sanoi lähettävänsä ne postissa. Aivan varmasti taas...

Kun sitten keskusteltiin asioista, hän aivan pokerinaamalla halusi keskustella lapsen tapaamisista ja huoltajuudesta. Totesin, että muutama muu asia ensin vaikuttaa siihen, miten sen huoltajuuden kanssa käy ja sen jälkeenkin minä voin tehdä asioista juuri niin hankalia kuin haluan. Sanoin suoraan, että lapsen ei tarvitse joutua kärsimään siitä enää yhtään enempää, että isänsä on sellainen kuin on. Tähän mennessä JormaTuulikille on isästään välittynyt vain jatkuvaa huonoa oloa.

Aika kylmästi minä sanoin, että miehen täytyy ensin hoitaa omat asiansa kuntoon, jos joskus aikoo lastaan nähdä. Niin kauan, kun miehellä rahat menevät kurkusta alas ja työpaikat vaihtuvat muutaman kuukauden välein tylsistymisen takia, eikä hänen osoitteensakaan pysy pari kuukautta kauempaa samana, hänellä ei ole mitään asiaa tämän tulevan lapsen elämään. Vielä vähemmän hänellä on silloin asiaa minulle.

Tämänpäiväisen tapaamisen jäljiltä tekisi mieli raivota, huutaa ja hakata jotain. Siis tekisi mieli, jossain hyvin syvällä sisällä. Siellä, missä vielä on jäljellä jotain tunnetta. Muuten tuntuu, että aika seisoo. Sitä vaan haluaisi pois tästä koko paskasta juuri nyt. Pois tuon paksupään ulottuvilta ja mahdollisimman kauas sen vaikutuspiiristä, ettei tule itselle mitään halua tehdä jotain harkitsematonta.

Mies-merkkinen mies...

Lueskelin läpi kaikki ne postaukseni, joissa olen mies-merkkisen maininnut. Hain sieltä jotain sellaista, joka selittäisi minulle kaikki ne asiat, jotka tuon suhteen kulussa jäivät vaivaamaan. En löytänyt oikeastaan mitään. Olen kertonut siitä miehestä hyvin vähän ja yhteisestä elämästä vielä vähemmän. Oikeastaan olen järkyttävän paljon peitellyt ja pitänyt vain omana tietonani asioita, joita olisin aivan hyvin voinut kertoa.

Toki siellä takana on niitä synkkiäkin hetkiä ja asioita, joista ei ole halunnut heti kaikkien tietävän. Niistä yksi on käräjäoikeuden paperina työpöydän reunalla odottamassa, että minä esitän asiassa omat vaatimukseni. Niin, jälleen kerran voidaan ihmetellä oikein yhteen ääneen sitä, että mistä helvetistä minä kaivan esiin väkivaltaisia miehiä. Tällä kertaa tämä kaveri ei kuitenkaan tule pääsemään asiasta kuin koira veräjästä. Syyttäjä vaatii rangaistusta joka tapauksessa ja minulle pääasia on se, että hänen papereihinsa tulee siitä merkintä. Tällä minä petaan jo sitä tilannetta, kun JormaTuulikin huoltajuudesta keskusteleminen tulee ajankohtaiseksi. On paljon helpompaa perustella yksinhuoltajuuden hakemista sillä, että toinen on todistettavasti väkivaltainen kuin pelkillä villeillä väitteillä ties mistä. Sama merkintä tulee vaikuttamaan myös lapsen isän mahdollisuuksiin tavata lastaan.

Olen miettinyt, että en varmaankaan ole kirjoittanut tästä miehestä paljoakaan juuri siksi, etten missään vaiheessa uskonut tämän homman kestävän. Mies halusi aina lisää, enemmän ja heti. Hän ei ymmärtänyt sitä, etten minä halua edetä sekunnissa tutustumisesta naimisiin. Vastaavasti loppua kohden minulle alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi se, että hän ei ollut missään määrin luotettava. Jos ei voi luottaa toisen puheisiin ollenkaan, minkälainen suhde se on? Millä tavalla siinä suhteessa voisi luullakaan kasvattavansa lasta, niin vahinko kuin raskauden alku olikin?

Vaeltelua...

Viikonloppuna iski taas kerran tylsyys. Se näköjään iskee minuun välittömästi, kun on vapaata, eikä ole mitään miehen näköistäkään nurkissa pyörimässä. Se saa minut kävelemään täysin päämäärättömästi ympäri asuntoa ja availemaan kaapinovia. Ihan kuin keittiönkaapeista löytäisi jotain järkevää tekemistä...

Loppupeleissä tuo tylsyys ja siihen liittyvä toimettomuus menivät niin pitkälle, että ajoivat minut kämpästä pihalle ja työmaan tietokoneen ääreen pariksi tunniksi chattailemaan ja pelaamaan nettipelejä. Olisi varmaan voinut mennä käymään jonkun luona kylässäkin, mutta se ei oikein napannut. Piti vaan päästä ulos siitä asunnosta ja saada aivoille jotain muuta ajateltavaa kuin se, että yksinasuminen on perseestä.

Kissat eivät paljon noista vaelluskohtauksista välitä. Ne vetävät raatona sikeitä milloin sohvalla, nojatuolissa, ikkunalaudalla, tv-tasolla tai saunan lauteilla. Vähän saattaa pää nousta, jos ohi kävelee tai laittaa saunaan valot päälle, mutta ei elettäkään, että olisivat minnekään lähdössä. Ne eivät ole päiväsaikaan kovinkaan seurallisia, mutta öisin kyllä kuulee niiden juoksevan keskenään ympäri kämppää ja aukovan kaapin ovia enemmän vähemmän huonolla menestyksellä.

En jaksa uskoa, että minulla olisi läheisriippuvaisuutta, että sen vuoksi kaipaisin seuraa. Enemmän kyse on siitä, että joku hormonitaso vaan vaatii sitä toista ihmistä. Tai sitten olen vain niin tottunut olemaan jossain suhteessa, hyvässä tai huonossa. Osittain tätä tuskastumista aiheuttaa sekin, etten ole aikonutkaan purkaa puoliakaan tavaroistani tähän asuntoon ja sen seurauksena minulla on kaikki käsityöt yms. ajanvietteet tehokkaasti jossain laatikossa, jota en edes viitsi etsiä. Pitää kaiketi ostaa joku stressilelu.

Kamelin selkä...

Aina sanotaan, että jokin viimeinen korsi katkaisee kamelin selän ja minusta tuntuu vahvasti, että mies-merkkinen juuri meni latomaan sen viimeisen korren tämän kamelin selkään. Kun kuukausi on tehty muuttoa sille paikkakunnalle, jossa työmaa sijaitsee, hän päätti ilmoittaa lauantai-iltana, että saan muuttaa ihan itsekseni. Tätä tietysti edelsi pitkä episodi riitaa muista asioista, lähinnä liittyen siihen, onko hänellä mitään oikeutta viedä yhteisestä asunnosta minun omaisuuttani pois ilman lupaa. Hänen mielestään hänellä on oikeus ihan mihin tahansa, mikä häntä sattuu miellyttämään ja viimeiset 5 viikkoa hän onkin huidellut ympäriinsä käyden "kotona" vain pesemässä pyykkiä ja möykkäämässä minulle.

Minulla paloi päreet täydellisesti siihen muuttokommenttiin. Tuupin miehen pihalle asunnon ovesta ja kehotin olemaan tulematta enää takaisin minun silmieni eteen. Totesin heittäväni hänen tavaransa roskikseen, kun muuttopäivä tulee, sillä mukaani minä en niitä ota.

Nyt onkin sitten edessä todella pikainen muuttofirman etsintä. Minä en kanna yhtään mitään asunnosta ulos ja autoon, kun minulla ei edes ole sellaista autoa, johon niitä tavaroita voisi kantaa. Enkä minä tässä kohtaa halua kantaa mitään suurta ja painavaa oman terveyteni kustannuksella. Se tästä puuttuisi enää, että selkä taas napsahtaisi ja oltaisiin sairaslomalla muutama viikko. Sopii toivoa, että muuttofirma löytyy ja kohtuulliseen hintaan. Miehen varaan on turha laskea yhtään mitään. Tuli jo selväksi, minkä verran häntä kiinnostaa tuleva lapsensa.

Että onnea vaan...

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Maailma muttuu, Eskoseni...

Niin siinä on käynyt, että olen muuttanut Rovaniemelle asumaan. Enkä suinkaan asu siellä yksin, vaan mies-merkkisen miehen kanssa. Hän sai minut puhuttua siihen, että kyseisessä kaupungissa olisi parempi asua ja asumisen, ostosten tekemisen ja viihtymisen kannalta se onkin lähempänä sitä, mitä minä haluan. On huomattavasti miellyttävämpää asua sellaisessa kaupungissa, jossa kaikki eivät leimaa minua suoraan työni takia, eivätkä ylipäätään tunne minua. Nyt minä käyn toisella paikkakunnalla vain töissä.

Työmatka tosin on pidentynyt moninkertaiseksi, mutta se ei ihmistä haittaa. Olen sanonut useammalle kysyjälle, että pääni on paljon paremmassa mielentilassa istuttuani päälle tunnin auton ratissa ja pohdittuani itsekseni asioita. Se on omaa laatuaikaa minulle itselleni. Sitä aikaa kukaan muu ei voi viedä minulta.

Kuulin pitkästä aikaa myös eräästä hyvin rakkaasta ihmisestä. Hänen kamppailunsa terveyden kanssa tuntuu kääntyvän parempaan suuntaan. Parhaassa tapauksessa tauti ei enää leviä lisää, vaan pysyy siinä, missä on nyt. Vähän huonommassa tapauksessa tauti on vain hidastunut reippaasti, mutta jatkaa yhä leviämistään. Itse hän vaikutti paljon positiivisemmalta kuin viimeksi kuullessamme. Tosin, jälleen tultiin siihen, miten epäreilusti meidän välillämme aikanaan kävi. Tällä hetkellä tosin meistä kumpikin pystyi jo puhumaan sellaiseen sävyyn kuin ystävät toisilleen puhuvat. Hänen äänensä kuuleminen ei ollut minulle tuskallista, vaan raikas henkäys jostain kaivatusta.

Olen toisinaan miettinyt, miten eri tavalla asiat voisivat nyt olla, jos väliimme ei olisi tullut toisen vakava sairastuminen. Tuosta ihmisestä on jäänyt minulle kaunis muisto, jossa ei ole sellaisia negatiivisia sävyjä, joita monissa ihmissuhteissani on ollut. Hänen kohdallaan minun ei ole tarvinnut tehdä yhtään enempää kuin mihin olen kyennyt. Toisaalta, hän edelleen ymmärtää minun ajatukseni ja toimintatapani.

Aika on kuitenkin tällä hetkellä ajanut ohi tuosta ihmissuhteesta. Toivottavasti tosin hän pysyy minun ystävänäni vielä pitkään. Hänen toivettaan kunnioittaen olen antanut hänelle tilaa olla ja elää, olen vain toisinaan laittanut yksittäisiä viestejä ja kysellyt niillä kuulumisia. Nyt ehkä voi taas pitää yhteyttä vähän enemmän ja puhua samalla tavalla luottamuksella ja rajoittamatta kuin joskus aiemmin. Jos on hän muuttunut, niin olen minäkin. Maailma muuttaa meitä jokaisella pyörähdyksellä.

Miksei?

Aika kuluu kuin siivillä, kun on töitä. Viimeiset viikot ovat menneet vähän kuin sumussa. Viimeisimmän postauksen jälkeen on töissä ollut paljon suuria asioita. Näinkin kauas pohjoiseen löivät aallot Jokelan kouluampumisista. Siitä jouduttiin puhumaan paljon nuorten kanssa. Meillä se osui vielä keskimääräistä vaikeampaan kohtaan, kun jouduimme samalla puhumaan yhden omaan toimintaan kuuluneen nuoren itsemurhasta. Vaikeaa se on, mutta jonkun niistäkin asioista on puhuttava. Omalla tavallaan se avaa ihmisissä sellaisia lukkoja, joita ei muuten saisi auki.

On tähän väliin toki mahtunut iloisempiakin asioita. Ollaan käyty heittämässä perinteinen retki Etelä-Suomeen ja selvitty siitä ilman suurempia vaurioita. Henkisiä vaurioitahan ei koskaan lasketa näissä asioissa. Retken takia olen itse saanut tehdä taas muutamia ylimääräisiä puhelinsoittoja ja kirjoitella sähköposteja sinne sun tänne saadakseni kaikki järjestelyt sujumaan. Retki itsessään meni lopulta hyvin, kaikista vastuksista huolimatta.

Henkilökohtainen elämä jotenkin on vain. Puhelimen päässä on usein mies-merkkinen mies ja aina vain useammin hän on töissään kiinni. Jollain tavalla se tuntuu raskaalta, kun ei saa puhua toisen kanssa juuri silloin, kun itsellä olisi siihen aikaa ja halua. Täytyy ajatella siltäkin kannalta, että toisella on töitä ja hänen täytyy niitä tehdä. Jossain määrin sitä vaan tuntee itsensä niin kärsimättömäksi, ettei millään voisi odottaa. Välillä se sitten purkautuu turhautuneisuuteen ja siitä johtuviin tiuskaisuihin. Olisi varmasti helpompaa asua lähempänä toista ja nähdä useammin, mutta minkäs teet. En aio tehdä samaa virhettä kuin aikanaan erään nimeltä mainitsemattoman ex-aivokääpiön kohdalla. Ehkä tässä pitäisi kehittää itsessään kärsivällisyyttä jälleen kerran.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että joulu tulla jollottaa taas jo nurkan takana. Jokainen mainos on jo alkanut muistuttaa, että kohta on joulu. Se on ahdistavaa. Ei tosin ihan yhtä ahdistavaa kuin viime vuonna, mutta ei se paljoa siitä ole parantunut. Joulun aikana minulla on viikon verran lomaa, mutta en tiedä, mitä sillä teen. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Etelä-Suomessa, mutta se suunnitelma muuttui, kun mies-merkkinen mies sai töitä ja todennäköisesti jouluna on heillä suurin sesonki menossa. En tiedä. Ottaa päähän. Miksei maailma voisi pyöriä vain minun napani ympärillä?

Hajanaista...

Aika kuluu nopeasti, kun asioita tapahtuu. Työt pitävät kiireisinä päivät ja iltaisin on ollut mahdollisuus viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Nyt on hiljaista. Mies aloitti työt eräässä rinteessä ja saattaa mennä jopa kuukausi ennenkuin seuraavan kerran nähdään.

Niin outoa kuin se onkin, tavallaan on helpotus olla hetki yksikseen. Toki mielessä kaihertaa koko ajan kaipaus, mutta on ihanaa saada viettää aikaa täysin oman mielensä mukaan. Tämän voi siis tulkita niinkin, ettei kukaan toinen valtaa keittiötä tai suihkua silloin, kun minä haluan sinne. Eikä kukaan töni yöllä sängyn laidalle tai huomauttele siitä, että minä kuorsaan. Toisaalta, kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, millainen päivä minulla on ollut ja mitä siitä ajattelen. Eikä kukaan ole toteamassa johonkin typerään kysymykseen: rakastan rakastan...

Viime viikot ovat siis menneet tämän kuvion pyörittämisessä ja sen ihmettelemisessä, vieläkö sitä oppisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Näyttää hyvinkin siltä, että oppisi kyllä. Enemmän ongelma tahtoo olla siinä, ettei se toinen ihminen töidensä takia voi asua samalla paikkakunnalla. Ehkä aika kuitenkin ratkaisee tämän asian taas jollain tavalla. Töitähän saa, jos niitä aktiivisesti haluaa hakea. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos on kovin vaatelias siinä, millaisia töitä pitää saada ja mistä.

No, ehkä tämä tilanne taas ratkeaa. Jotenkin hajanaisia ajatuksia tälle päivälle...