Edelliseen postaukseen laitoin Timo Rautiaisen biisin sanat. Olen sittemmin kuunnellut varsin paljon Rautiaista. Ilmeisesti on menossa se vaihe, että tuo musiikki puree. Samalla levylautasella on pyörinyt välillä Zen Café. Jostain syystä juuri nyt vaan taas iskevät monet kappaleet niin kovasti omaan sielunmaisemaan.
Olen muutenkin huomannut, että kuuntelen musiikkia hyvin kausiluontoisesti. Joskus on niitä kausia, että on aivan sama, mitä musiikkia kuuluu. Joskus taas haluaa kuunnella yhtä tai kahta laulua uudestaan ja uudestaan. Usein tähän ns. "yhden raidan"-kauteen kuuluu sekin, että minulla soi päässä koko ajan joku biisi tai jokin tietty kohta biisistä. Yllättävää kyllä, aika usein se päässä soiva kappale on tuntunut olevan jokin täysin holtiton laulu, joka ei sovi mitenkään mihinkään elämäntilanteeseen. Viimeisin tällainen raita on ollut Zen Cafén Tahdon halvan naisen.
Minusta on ollut koomista, että kyseinen raita on ainakin ollut soittokiellossa radioasemilla. Sitä pidettiin sanoituksensa puolesta liian loukkaavana. Minua se ei ole koskaan loukannut. Jotenkin ymmärrän sen sanoituksen takana olevan ajatuksen. Siis vaikka en olekaan mies, voin jotenkin ymmärtää, että toisinaan mies voi toivoa naisensa olevan sellainen kuin joskus seurustelun alussa. Monestihan alussa on ne viimeisen päälle laitetut ja harkitut naiset ja sitten jossain kohtaa astuvat kuvaan flanellipyjamat ja ryppyvoiteet. Tuskin mies mieluummin niitä flanellipyjamia katselee.
Sinällään on hauskaa, että lähes jokaiseen kuulemaansa kappaleeseen voi jotenkin ujuttaa oman elämänsä hetkiä. Siis melkein kaikessa musiikissa on jotain sellaista, joka riipaisee omia tunteita jollain tasolla. Jotkut kappaleet sitten jäävät pidemmäksi aikaa elämään siinä rinnalla. Toisinaan on ihan hyvä kaivella omia levykokoelmiaan ja kuunnella sieltä löytyviä aarteita. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä tänään kolahtaa. Joskus vastaavasti hakee jotain tiettyä kappaletta. Musiikki on kuitenkin musiikkia ja elämä ilman sitä olisi pirun paljon tylsempää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Satuin lainaamaan siskoltani vanhoja cd-levyjä (90-luvun puolelta), ja esim. Sueden kokoelmalevy toi esiin hyvin nostalgisia tunteita. Muistin ne ajat, kun minä ja kaksi siskoani asuimme vielä kotona ja ihannoitu isosiskomme jammaili Beautiful Ones -kappaleen tahtiin valmistautuessaan bailuiltaan. Nykyään hän on uhmaikäisen lapsen äiti, joka on jymähtänyt arkeen. :P Nostalgisointi on muuten mielestäni jotenkin lohduttavaa, kun omassa elämässä on murhetta.
VastaaPoistaVanhojen tunnelmien fiilistely on toisinaan ihan terapeuttista. Olen tosin huomannut, että on musiikkia, joka kestää aikaa ja sitten on sitä musiikkia, joka ei kestä. Itselle on aina rakkaita kappaleita, joihin liittyy jotain vahvoja muistoja ja toisinaan niiden muistojen kanssa on ihan hyvä peilata nykyistä tilannettaan.
VastaaPoista