Sydän pysähtyy...

"Olen kotona. Menen takas aamulla. Minussa on jotain pahasti pielessä. Pyydettiin varautumaan pahimpaan. Varaudu myös sinä." 6 Loka 2006 20:57

Tyhjä olo.

"Minua pelottaa. En ole koskaan pelännyt mitään ja nyt minua pelottaa. Kaikki suunnitelmat menivät romukoppaan. Olin ajatellut, että meistä voisi tulla jotain." 6 Loka 2006 21:26

Tyhjä olo.

Päässä humisee.

Tässäkö se oli? Se hetken onnellisuus ihmisestä, jonka kanssa on hyvä olla. Aivan kuin sydän olisi pysäytetty.

Tyhjä olo.

Kun saisi nukuttua, ettei koko yötä itkisi. Aamulla on aikainen lähtö töihin. Miksi asiat menevät näin? Miksen minä saa olla onnellinen?

"Ei iloa monta ihmislapselle suotu. Yks kevään riemu,ja toinen kesän, ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisesta.

Ei surua monta ihmislapselle suotu. Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä voima."

Minuakin pelottaa. Pelottaa niin helvetisti, mutta olen liian ylpeä myöntääkseni sitä. Pelkään liikaa kipua, jonka sydämen särkyminen minulle aiheuttaa.

Epävarmuus...

Elämässä mikään ei ole varmaa. Epävarmuus on monesti se ainoa varmuus, joka ihmisellä voi asioiden tilasta olla. Se pätee ihmissuhteissa, työssä ja rahoissa. Sama epävarmuus miltei jokaisella on siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Jotkut uskovat pelastukseen ja ikuiseen elämään, toiset uskovat uudelleen syntymiseen ja kolmannet sanovat ihmisen vain puskevan koiranputkea siitä eteenpäin, kun kuolo korjaa.

Epävarmuus on myös inhimillinen olotila. Ihminen on epävarma omasta persoonastaan, ulkonäöstään ja oikeista toimintatavoista. Miltei jokainen on varmasti jossain vaiheessa toivonut olevansa erinäköinen tai -kokoinen tai peräti kokonaan eri ihminen. Hyväksyntää tavoitellessaan sitä voi mennä niin helposti liiallisuuksiin toiveissaan.

Tulevaisuus on aina epävarma. Tänään ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Toki me teemme suunnitelmia, ainakin minulla on ensi vuoden kesäkin jo suunniteltu työasioiden osalta. Meidän suunnitelmamme vain eivät aina toteudu. Jos minun suunnitelmani olisivat toteutuneet, minulla olisi tässä vaiheessa pari lasta, rakastava aviomies ja oma koti. Tällä hetkellä minulla on työ, kaksi kissaa, epävarmuus ihmissuhteesta ja pitkä matka lähimpään paikkaan, jota voisin kutsua kodikseni. Tällä paikkakunnalla minun asuntoni on vain minun asuntoni. Siellä ei ole koti.

Epävarmaa on sekin, miten kaikki tehdyt suunnitelmat toteutuvat. Suunnitelmat on tehty siihen luottaen, että ihmiset toimivat niin kuin minä haluan. Ne on tehty optimismilla ja realismilla, toivoen, että paras mahdollinen tulos saadaan aikaan. Myös ihmissuhteissa minä toivon, luotan ja odotan, että ihmiset toimivat siten, että tulos tyydyttää minuakin. Silti olen epävarma siitä, mitä tapahtuu. Hyvätkin suunnitelmat voivat kaatua. Ne voivat kaatua pieniin asioihin, joita ei ole edes millään tavalla osannut ottaa mukaan suunnitelmaan.

Epävarmuus iskee useimmiten silloin, kun odottaa tietoa. Niin kuin minä tälläkin hetkellä. Kello tikittää, ulkoa kuuluu koiran haukkua ja minä odotan tietynlaista soittoääntä kertomaan, että kaipaamani tieto on saatavilla.

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä...

"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."

Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.

"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."

Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.

Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.

Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.

"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."

Entä jos...?

"Entä jos minulla onkin syöpä tai osteoporoosi tai nivelreuma?"

Tuolla kommentilla mies sai minut sanattomaksi. Mitä siihen voi sanoa, jos toinen pelkää sairastavansa jotain pysyvää? Mitä yleensäkään voi sanoa ihmiselle, jolla saattaa mennä koko elämä täysin uusiksi, jos jotain todetaan?

Entä jos...?

Kävimme keskustelua siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin vakava sairaus miehellä todettaisiin. Mies haluaa omistautua siitä eteenpäin lapsilleen ja lopettaa suhteen. Mies käytti sanoja:

"En minä voi sitoa itseeni nuorta ja tervettä ihmistä, jolla on vielä elämää edessä, kuten sinulla."

Entä jos...?

Eikö minulla ole tilanteessa sanavaltaa? Eikö minulle anneta mahdollisuutta päättää itse, haluanko sitoutua ihmiseen, jolla on vakavakin sairaus? Voidaanko minut vain heittää yli laidan, jos se ei sovi toisen suunnitelmiin? Tähän asti elämä on osoittanut, että minut voidaan heittää laidan yli heti, kun löytyy itseä enemmän miellyttäviä suunnitelmia. Kokemus on näyttänyt, ettei minulla ole sanavaltaa missään tilanteessa, eikä mahdollisuutta päättää itse.

Entä jos...?

Entä jos minä haluaisin kuitenkin sitoutua? Entä jos minä haluaisin päättää? Entä jos mitään ei löydetäkään? Entä jos tämä on vain turhaa jossittelua asialla, joka on pois minun ulottuviltani?

Kuolemasta

Ajatukset ovat tänään jotenkin sekavat. Töitä on liikaa ja mielessä taka-alalla painaa huoli rakkaasta ihmisestä, jolla on vaikea päivä. Ei ole helppoa saattaa hautaan omaa isäänsä. Ei edes silloin, kun kuolema on ollut odotettavissa ja surutyötä on ehtinyt tehdä jo sairaalasängyn vierellä.

Kuolema ja sen käsitteleminen on aina vaikeaa. Työn puolella näen yleensä elämänsä huippuvireessä olevia ihmisiä, mutta heitä koskettaa monesti isovanhemman poisnukkuminen tai oman vanhemman äkillinen ja arvaamaton lähtö. Koulutus on toki antanut eväitä siihen, kuinka läheisensä menettäneen kanssa on toimittava, mutta mikään koulutus ei lopultakaan anna sitä tietoa, miten toista voi oikeasti auttaa.

Olen huomannut, että nuorille ihmisille kuolema tuntuu kaukaiselta ja kauhistuttavalta. Jokainen nuori ajattelee, ettei kuolema voi koskaan tavoittaa juuri häntä itseään. Kauhistuttavinta on, jos joku suurin piirtein oman ikäinen kuolee. Se herättää nuoressa ihmisessä kuolemanpelon. Pelon, jota ei voi järkevästi käsitellä, sillä totuushan on se, että ennemmin tai myöhemmin jokainen kuolee. Joillekin pelko on kuitenkin niin lamaannuttavaa, että ihminen lakkaa elämästä pelätessään väistämätöntä.

Rakkaan ihmisen tilanteeseen palatakseni, hän on puhunut minulle paljon asioistaan. Hän on puhunut vanhemmistaan, omista ajatuksistaan ja tunteistaan sekä lapsistaan. Minä ymmärrän sen vaikeuden, joka on olemassa, kun täytyy kertoa pienelle lapselle niinkin vaikeaselkoisesta asiasta kuin kuolema. Lapsi ei ymmärrä asiaa samalla tavalla kuin aikuinen. Monen lapsen mielestä voi kuolla tänään ja leikkiä taas huomenna. Lapsen maailmassa taikuus on normaalia. Selittämättömiä asioita voi tapahtua.

Aikuiset eivät usko selittämättömiin asioihin. Eivät sitten millään. Vaikka kuolema koskettaa jokaista, kukaan ei osaa sitä selittää. Vieläkään kukaan ei selitä, miksi ihmiset kuolevat silloin kun kuolevat ja näennäisesti sattumanvaraisessa järjestyksessä. Ystäväni sanoi isänsä kohdalla tästä kauniisti;

"isäni lähtee sitten, kun hänelle on paikka valmiina, ei aiemmin"