Kiintiöperussuomalainen tässä, hei!

Aamun varhaisina tunteina tulee pohdittua kaikenlaista. Nyt mietiskelin tasa-arvoa ja valelääkäreitä. Äkkisältään näillä kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä, mutta toisaalta niissä näkyy samoja piirteitä. Asiaa on varmaan avattava hieman, jotta siitä saa tolkkua.

Meillä yhteiskunta pyrkii edistämään tasa-arvoa eri yhteyksissä mm. kiintiöillä. Yksi typerimmistä kiintiöistä on sukupuolikiintiö. Meillä on opiskeluun hakeutuessa kiintiöpaikkoja eri sukupuolille, johtotehtävissä ja kaiken maailman puuhatoimikunnissa samoin. Ihmisiä valitaan siis tehtäviin sukupuolensa perusteella, ei sen mukaan, kuka on pätevin tai ylipäätään sopivin hommaan. Tasa-arvon näkökulmasta tämä ei kuulosta edes etäisesti oikean suuntaiselta. Sama ongelma on kaikissa kiintiöissä, ei pelkästään sukupuoleen sidotussa.

No, mitenkäs nämä valelääkärit saadaan mukaan kuvioon?

Meillähän on lääkäripula tässä maassa, kun monet vastavalmistuneet eivät halua enää tehdä töitä terveyskeskuksissa, joissa töitä on paljon, palkka huonompaa kuin yksityisellä puolella ja työajat vaihtelevat. Vastaavasti monet vanhemmat lääkärit ovat siirtyneet päivätöihin yksityiselle tai osittaiselle eläkkeelle. Näin ollen tarvitaan lisää työntekijöitä, jotka hoitavat meitä vähän köyhempiä. Meitä, joilla ei ole varaa hakeutua suoraan yksityiselle, kun flunssan ensimmäiset oireet iskevät.

Ja sitten ne valelääkärit... Valelääkärihän ei ole pätevä hoitamaan ja määräämään lääkkeitä tms. Mutta tasa-arvon periaatteellahan hänellä on kiintiö, jonka puitteissa toimia. Kun pätevyydellä ja osaamisella ei ole väliä yhteiskunnan muillakaan osa-alueilla, miksi tällainenkaan olisi poikkeus? Eikö se ole taas vääryys, jos tässä ei noudateta kiintiöperiaatetta?

Syrjiväähän se on, jos epäpätevä ei saa tehdä lääkärin töitä.. Yhtä syrjivää kuin laittaa syvästi hengellinen yli 80-vuotias neiti-ihminen päättämään pornomessujen ohjelmatarjonnasta - ihan vaan tasa-arvoon vedoten.

Minä ja mun...

On vallan kiintoisaa huomata, miten nämä mielialat heittelevät. Joku syyttäisi tästä hormoneja ja joku toinen vuodenaikaa, minä syytän puhtaasti omaa luonnettani, joka tahtoo olla toisinaan ihan hieman hankala. Onneksi elämä on edes vähän hionut niitä äärimmäisiä nurkkia tässä tempperamentissa, ettei elämä ole ihan niin vaikeaa kuin voisi olla.

Elämä on muutenkin jälleen kerran osoittanut omaa kummallisuuttaan. Kun alkaa lakkoon, ei mene aikaakaan, että jotain tapahtuu. Suurin piirtein sama kuin laihdutuskuurin aloittaessa alkaa heti sadella kutsuja kaiken maailman mässäysbileisiin. Nytkin vireillä on ehkä jotain tai sitten ei - en itse asiassa vielä aivan varma ole itsekään. Ajattelin ainakin katsoa tämän kortin, koska näyttäisi, että tällä kertaa voisi olla aivan tavallinen ihminen, eikä mikään ihme hiippari.

Oli kertakaikkisen hienoa nähdä kerrankin vastakkaisen sukupuolen edustajan suhtautuvan luontevasti lapseen. Keskivertoisesti mies-puoliset tuttavat ovat lähinnä hymyilleet vaivautuneesti ja pyrkineet pysymään mahdollisimman irti tilanteesta. Tämä katsottava kaveri istui olohuoneen lattialla lapsen kanssa melkein kaksi tuntia leikkimässä. Ei ollenkaan huono alku, että voittaa lapsen puolelleen ensi tapaamisella, kun lapsi on siinä hienossa vierastusvaiheessa, jossa kuka tahansa ovesta sisään tuleva ihminen on pelottava.

Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä tästä mahdollisesti seuraa tai on seuraamatta. Tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta jätän tähän pienen varauksen. Olen ennenkin huomannut, että alkuun monikin ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sitten se kiinnostus jotenkin latistuu minun osaltani. No, tämä olisi ainakin kunnollinen ja normaali ihminen, jos edes yrittäisi tutustua vähän tarkemmin, voisi yllättyä iloisestikin joskus.

Keskusteluyhteys...

Jotenkin aika tuntuu pysähtyneen. Näin viikolla erästä vanhaa koulukaveriani, enkä meinannut millään tunnistaa. Sitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana useampaan otteeseen, että vastaantulija on näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta ja lopulta on osoittautunut, että todellakin olisi pitänyt helpostikin tunnistaa toinen ihminen. Osittain ongelma on ehkä siinä, että nykyään menee täysin sekaisin siinä, mistä ihmisten pitäisi olla tuttuja. On vanhoja kaupantätejä, koulukavereita, harrastuskavereita, sukulaisia, tuttuja ja muuten vaan jostain yhteydestä tutuksi tulleita ihmisiä. Pohjoisessa oli helpompaa, kun ihmiset olivat tuttuja lähinnä työn kautta ja aina asiat palautuivat siihen työyhteyteen.

Aika on kuitenkin pysähtynyt minun kohdallani jotakuinkin vuosi sitten. Se ei tarkoita, että naama olisi pysynyt kuosissa tai mitään vastaavaa, vaan minun elämäni etenemistä. Mitään ei tapahdu. Arki on koko ajan samanlaista, enkä oikeastaan pysy mitenkään mukana viikonpäivissä, ellei puhelimen muistutus toimi.

Ne harvat ihmiset, joita pyydän kylään tai jotka kutsuvat itsensä kylään, ovat poikkeuksia rutiineihin. Lapsen kannalta rutiineista poikkeaminen aiheuttaa aina ongelmia ja sen vuoksi sitä yrittää välttää. Jotenkin oma hermo kestää paremmin, kun lapsen saa nukkumaan helposti tavallisella tavalla, eikä tarvitse turhan takia venyttää nukkumaan käymistä. Toki toisinaan voittaa se seuranhalu ja silloin mieluusti juo kahvit jonkun kanssa turisten ja lapsen pyöriessä pitkin tupaa omissa touhuissaan. Tänään oli niitä iltoja, kun oli kahvitteluseuraa.

Teki hyvää miettiä välillä muitakin asioita kuin tavallista arkeaan. Joskus on tarpeellista kuulla toisten puhuvan asioistaan, jotta saa perspektiiviä omiin asioihinsa. Toisinaan omat ongelmat muuttuvat suorastaan olemattomiksi ja toisinaan ne näkee vähän erilaisessa valossa. Erilaiset ihmiset antavat aika mielenkiintoisia näkemyksiä maailmanmenoon, kun näkee itse sen vaivan, että kaivaa niitä näkemyksiä esille keskustelemalla. Toki joissain asioissa tulee sitten vastaan niitä näkemyseroja, joista ei itse välttämättä aio edes neuvotella, mutta eihän sitä tarvitse sille keskustelukumppanille aina mainita. Toisinaan väittely taas on sen keskustelun suola ja joskus on vaan puhtaasti hauskaa inttää jonkun kanssa, vaikka ei olisi edes kovinkaan vankasti sitä mieltä, mitä väittää olevansa.

On varsin kiintoisaa myös huomata, miten erilaisia miehet ja naiset ovat keskusteluseurana. Jos haluaa syväanalyysiä tunne-elämästä, ei kannata valita seuraksi miestä. Tai ainakaan tähän ikään mennessä minä en ole vielä löytänyt ensimmäistäkään miestä, jolle todella kannattaisi avautua tunne-elämästä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että monet miehet eivät kestä kuulla aivan kaikkea sitä, mitä voisin kertoa elämääni ja ajatuksiini liittyen. Vastaavasti naisen kanssa joskus tahtoo mennä se keskustelu sinne juoruamiseen ja tunne-elämän ruotimiseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu jokainen keskustelu kääntyvän niin syvälliseksi, että tarvitsee hissin päästäkseen sieltä keskustelun uumenista takaisin pintaan. Sitä kuitenkin tapahtuu harvemmin puhelimessa tai muilla virtuaalisilla keinoilla, niillä kun on kuitenkin omat rajoituksensa.

Joitain ihmisiä omaan elämäänsä kaipaa säännöllisin väliajoin. On ryhmä sellaisia henkilöitä, joiden vaikutusta kaipaa. Haluaisi nähdä, jutella ja jakaa asioitaan enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei vain ole mahdollista sillä hetkellä. Välimatka on yksi niitä suurimpia ongelmia. Kaukana asuvat kaverit ja ystävät ovat usein kyllä mielessä, mutta heitä näkee aivan liian harvoin. Tässä iässä työt, perhe ja harrastukset tahtovat viedä jokaiselta ajan ja kalentereiden yhteensovittaminen vaikuttaa mahdottomalta. Aina joku on kiinni jossain tai jollain on ongelma, joka estää näkemisen. Olen ollut huomaavinani, että minun ikuisuusongelmani on se, ettei lapselle ole järjestymässä ehkä koskaan mistään hoitopaikkaa sen vertaa, että pääsisin mihinkään itsekseni. Lapsen isää ei tässä yhteydessä edes leikillään voi ajatella hoitamaan yhtään mitään.

Keskusteluyhteys pitäisi saada säilytettyä aina ja kaikkien ihmisten kanssa. Ystävien kanssa se yhteys säilyy jollain tavalla aina. Joidenkin kanssa sitä pidetään yllä päivittäin tai viikoittain ja joidenkin kanssa keskustellaan silloin, kun tilanne sitä vaatii. Joskus harvoin se yhteys katkeaa lopullisesti ja sitä menettää kaiken tiedon toisen olinpaikasta ja asioista. Nykyään tosin lähes kaikki vanhatkin ystävänsä voi löytää facebookista tai jostain vastaavasta yhteisöpalvelusta. Joihinkin ihmisiin ei sitten halua pitää yhteyttä. Ne ihmiset ovat luku sinällään. Onneksi ei ole pakko, jos ei tahdo ja toisinaan joku toinen saa kyllä ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja tehdä jotain asioiden eteen.

Big Brother...

Olen aina nauranut, kun ihmiset sanovat jääneensä koukkuun tähän ilmiöön nimeltä Big Brother tai tuttavallisemmin BB. No, erehdyin eilen katsomaan koosteen edellisen päivän tapahtumista. Jälleen kerran sellainen hyvin tuttu syvä epäuskoisuus nosti päätään, kun katselin siellä pyörivien ihmisten käytöstä. Ovatko ihmiset aivan oikeasti tuollaisia?

Tähän syvään epäuskoisuuteen pari päällimmäistä syytä löytyvät elementeistä viina ja itsekeskeisyys. Se, että väki vetää viinaa kuin pienet sienet, pyörii ympäripäissään alasti kameroiden edessä ja sitten yksi vielä nykäisee housut kinttuihin aamusella esitelläkseen penis-temppujaan. Missä ihmeessä näiden ihmisten aivot ovat? Suuri osa porukasta on työelämässä, enkä jaksa uskoa, että aivan kaikkien työnantajat ovat iloisia tätä kautta tulevasta näkyvyydestä. Voisin veikata, että jotkut työnantajat häpeävät jo nyt sitä, millaisen kuvan heidän työntekijänsä itsestään antavat. Firman käyntikortti kun tahtoo oikeasti olla se työntekijä, jonka tiedät jostain yhteydestä...

Itsekeskeisyys oli se toinen seikka, joka minua ihmetytti. Muutamat ihmiset näistä talon asukkaista ottivat oikein asiakseen valittaa, kuinka asiat eivät mene heidän oman tahtonsa mukaan ja kuinka he itse nimenomaisesti kärsivät. Ehdottomasti kummallisin oli kuitenkin erään kilpailijan kommentti toisesta, hän sanoi toista täysin turhaksi tyypiksi. Kyseinen kommentin esittäjä ei kuitenkaan ole itsekään mitenkään osoittanut olevansa erityisen tarpeellinen tai kiinnostava. Ilmeisesti kenelläkään näistä kilpailijoista ei ole kokemusta kimppa-asumisesta, jossa on pakko tehdä kompromisseja.

Vähän ihmetyttääkin se, miten nämä kilpailijat oikeasti valittiin. Ainakin minun silmääni sinne on päässyt vain sen muotin läpi, että vetää viinaa kuin sieni, hilluu humalassa typeränä ja tekee mitä vain päästäkseen kameroiden eteen ja pysyäkseen siellä. Pitkän päälle tuollaisesta härväämisestä menee maku. Ehkä osasyynä tähän täysin aivottomaan menoon on se, että nämä ihmiset ovat miltei kaikki suurinpiirtein 20v. Osa pari vuotta yli ja osa alle. Joukossa on vain kaksi vanhempaa, eivätkä hekään ole mitään iäkkäitä ihmisiä.

Jäi kuitenkin sellainen mielikuva, että edelleenkään BB:ia ei kannata katsoa. Ympäripäissään pyörivät ihmiset, jotka valittavat koko ajan viinan vähyyttä ja seksin puutetta, eivät jaksa minua kiinnostaa kovinkaan pitkään.

Ja loppukommenttina mainittakoon, että auto tuli kuntoon ja jälleen kulkee ranskan pastilli pitkin poikin pohjoista Suomea.

Ulkopuolista...

Muutaman viime päivän olen miettinyt, miksei ihminen voi elää julkisesti elämäänsä kuten haluaa. Tämä pohdiskelu on pitkälti tietysti kiinni työstä, jonka vuoksi ei voi tehdä asioita, kuten haluaisi. Toisaalta olen miettinyt paljon siltäkin kannalta, miksei asioista saa puhua. Miksi aina pitää pitää naamansa kiinni siinä pelossa, että loukkaa jotakuta toista? Miksi ylipäätään pitäisi loukkaantua siitä, mitä toiset ajattelevat minusta tai mielipiteistäni?

On kovin vaikeaa ajatella elämää, jossa voisi tehdä asioita, kuten haluaa. Jos ympäristö ei painostaisi minua pysymään tietyssä käyttäytymiskuviossa, poikkeaisiko elämäni paljonkin tämän hetkisestä? Vastaus on, etten tiedä itsekään, muuttuisiko mikään lopultakaan, jos minulla olisi vapaus. Saattaisin ehkä olla jossain määrin vapautuneempi ja helpottuneempi, kun ei olisi pakko jokaisessa välissä pohtia, miten tekemiseni vaikuttavat työhön tai siihen julkiseen kuvaan, jonka olen itsestäni luonut. Toisaalta, jos ulkopuolelta ei tulisi minkäänlaista painetta minnekään suuntaan, olisiko minulla enää käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikea sanoa siihenkään mitään.

No, eniten olen miettinyt kuitenkin sitä, miksei asioista saa puhua ääneen.

On olemassa pitkä lista asioista, joista ei puhuta tiettyjen ihmisten kanssa. On olemassa vähintäänkin yhtä pitkä lista asioista, joista ei ylipäätään saa puhua kenellekään ja vielä pidempi lista asioista, joista kukaan ei uskalla puhua mitään, vaikka jokainen tietää asian olevan olemassa. Juuri näin. Pitää puhua yleisesti, ettei vain loukkaa ketään tai osoittele sormella kenenkään suuntaan.

Joskus risoo työ, joskus vapaa-aika, joskus mies-merkkinen mies ja joskus vaan koko elämä, joka ei tunnu etenevän mihinkään, vaikka kuinka toivoisi. Aina joskus sitä vaan on turhautunut elämäänsä ja siihen hiljaisuuteen, jossa ei saa sanoa, mitä tahtoo. Toisaalta, pinnat mies-merkkiselle miehelle siitä, että hän on toistaiseksi sietänyt niitä konahduksia, joita minulle on tullut hänen kohdallaan. Niitähän tulee.

Kesäloma...

Kesäloma tuli ja meni. Nyt on jälleen töiden aika. Jokseenkin outoa huomata, että neljä viikkoa lomaa vain lipsahti jonnekin, kun norkoili vanhempiensa nurkissa ja tapasi ihmisiä, joita ei ole nähnyt parhaimmillaan useampaan vuoteen. Outoa oli huomata sekin, ettei exän äänen kuuleminen enää edes aiheuttanut suuria tunnekuohuja. Jotenkin sen miehen kaikki valta minuun on hävinnyt johonkin. Ehkä sitä on sitten itse vihdoinkin todella päästänyt irti kaikesta siitä vihastakin, jossa on yrittänyt roikkua pitääkseen mahdolliset positiiviset muistot kaukana.

Olo on hyvin levännyt kuitenkin. Siitä kielii vahvasti se, että töiden alkaminen on jokseenkin hankalaa. Kauhean paljon olisi hommia tehtävänä, mutta oikein mistään ei saa otetta. Ehkä tämä muuttuu taas arkiseksi puurtamiseksi tämän viikon loputtua. Tai ehkä ei sittenkään, koska maanantaina alkaa 10 päivän reissu Eurooppaan. No, jää nähtäväksi, josko siltä reissulta olisi jotain kerrottavaa...

Narkomaani ja nisti...

Jälleen muuttui ulkoinen olemus tällä blogilla, kun kevään lähestyminen aiheuttaa kummallista aktivoitumista tässä elämässä. Olen harkinnut vakavasti muuttamista täältä pohjoisesta pois. On vain pieniä mutkia matkassa. Ensin pitäisi löytää töitä etelästä. Töitä kyllä olisi olemassa, siitä ei ole epäilystäkään. Enemmän epäilyttää se, miten siellä tässä vaiheessa jaksaisi. Työt ovat vieneet täällä jo niin pahasti veronsa, että toisinaan tekisi mieli juosta jonnekin pensaaseen karkuun ja pysyä siellä piilossa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämän tilanteen voisi ratkaista sekin, jos elämässä olisi sellainen ihminen, jonka kanssa asiat voisi jakaa vähän kaikilla tasoilla.

Sen huomaa keväisin kaikessa, että elämä ei ole tasapainossa. Liika työnteko kostautuu juuri keväisin väsymyksenä ja ahdistuksena. Parisuhteen puuttuminen lisää sitä työn aiheuttamaan ahdistusta, kun väkisinkin aina miettii, onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika, jonka vuoksi en löydä sitä oikeaa ihmistä vierelleni. Peruspositiivisena ihmisenä tietenkin ajattelen heti perään, että kuinka monta sellaista perustavanlaatuista vikaa minussa oikeastaan onkaan. Itse löydän niitä vikoja helposti parisenkymmentäkin.

Joskus aiemmin ajattelin, että ihminen on onnellinen yksin. Toki voi ollakin. Minulle se ei kuitenkaan sovi pitkän päälle. Enhän minä täydellisen yksin ole nytkään. Minulla on työkavereita, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. On olemassa lukematon määrä niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat minun sosiaaliseen verkostooni. Minulta vain puuttuu se yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elämäni jakaa. Sukulaisiaan ja työkavereitaan kun ei voi valita samalla tavalla kuin ystävänsä. Toki sen voi valita, pitääkö kehenkään yhteyttä ja jos pitää, miten sen tekee. Minä tiedän olevani eräällä tavalla liiankin itseriittoinen. En pidä yhteyksiä yllä toisiin ihmisiin, vaan odotan toisten hoitavan sen puolen.

Lappiin muuttaminen oli aikanaan tietoinen valinta. Siinä mielessä tämä on tehtävänsä hoitanut, että olen itseni kanssa erinomaisessa tasapainossa kerrankin. Tosin olen löytänyt itsestäni sen pienen työnarkomaanin, joka on vielä perfektionistikin.

Onneksi työmaan pihan auraaja ei ole niin tarkka...

Pakko...

Jälleen voi sanoa olevansa töissä. Hassua, miten kausiluontoisesti minulla tuntuvat nämä postaukset pyörivän. Välillä sitä oikein puhkuu tarmoa ja haluaa kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä taas.. No, olette varmaan huomanneet..

Olen viimeiset pari päivää miettinyt pääni sisällä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Voin kertoa, että vastaus ei ole vielä kirkastunut. Ehkä on hyväkin, etten ole saavuttanut kaikkea sitä, mitä tiedän haluavani jossain vaiheessa. On paljon parempi tavoitella unelmiaan kuin elää ne kaikki todeksi ja huomata olevansa tyhjä. Ainakin vielä on paljon niitä asioita, joita tavoitella. Muutama asia on toteutunutkin matkan varrella ja osa niistä aukeaa uudelleen tavoiteltavaksi säännöllisin väliajoin. Suuri helpotus tässä maailmassa on se, että on töitä. Vaikka työn kanssa tahtoo väsyä jopa joskus vaarallisen paljon, on hyvä olla sitä väestönosaa, jolla töitä ylipäänsä on. Varmasti moni pitkään työttömänä ollut voisi pitää minua epäkiitollisena ja suorastaan kitisijänä, kun valitan työn kuormittavuutta, kun heillä ei ole työtä ollenkaan, vaikka sitä haluaisivat. Asia vaan on niin, että työ voi olla rasittavaakin, eikä palkka aina vastaa sitä rasitusta edes fantasiamaailmassa.

Ihmissuhteissa tuntuu taas kerran, että olen jumissa. Ehkä se on tämä talven harmaus, joka päätyy myös korvien väliin ja saa ainakin minut mahdottomaksi. Tähän aikaan vuodesta minä vaan en jaksa yhtään poikkipuolisia sanoja tai hankalaa käytöstä keneltäkään. Keväällä jaksaa paljon enemmän vastoinkäymisiäkin, kun tuntuu, että veri on juuri alkanut virrata omissakin suonissa ja virtaa on muille jakaa. Ehkä vain tämä yleinen vireystaso pitää minut irti kaikista muista.

Puhelimessa olen jutellut viime päivinä aivan väsymykseen saakka. Useamman ihmisen kanssa olen pohtinut asioita ja kuunnellut, mitä heidän elämäänsä kuuluu. Tuntuu, ettei minulla ole omasta elämästäni juuri kerrottavaa. Lähinnä vastaus on kaikkeen ollut, että minä olen tai olin töissä. Puheluissa kuitenkin nousee esille se, että minä en ole ollenkaan ainoa, jolla tuntuu elämä pysähtyneen johonkin uomaan. Pohjanmaan suuntaan jälleen kiitos siitä, että sieltä hätyyteltiin liikkeelle, jos ei muuten niin blogien kautta. Tuleepahan vaihdettua ajatuksia ja kuultua toisten kuulumisia vähän muinkinpäin. Ei pelkästään omia runoelmiaan kirjaillen. On nääs huomattu, ettei edes niin ahkera vesieläjä saukko enää pidä yllä kaikkia yhteyksiä ja tietoja. Tässähän joutuu suorastaan itse kohta soittelemaan ja viestittelemään kuulumisia.

Nyt aivan asiasta kukkaruukkuun ajatus. Olen muistellut jonkin verran aikaa taaksepäin ja miettinyt syntejä syviä. Huomasin, että minulla on ollut aika oudosti tietämys siitä, jos olen jonnekin menossa tai en ole jossain jäädäkseni. Tuohan tuli ulos selkeästi, siis pari esimerkkiä selventämään. Muistan, että jo Rauski aikana näin ilmoituksen, jossa tätä minun nykyistä työtäni kaupattiin. Se oli ilmoitus, joka oli nykäisty työvoimaviranomaisten nettisivuilta. Jotenkin se kiinnitti minun silmäni uudelleen ja uudelleen, kun se tuli auki aina vain uudestaan. Jokin pieni ääni pääni sisällä tuntui sanovan, että minun pitää sitä hakea ja tänne pohjoiseen päätyä. Täällä sitä ollaan. Toinen esimerkki koskee aikanaan ex-miehen kanssa talon ostoa. Koko sen prosessin ajan minulla oli tunne, etten minä ole jäämässä siihen taloon, jonka mies osti. Se oli aina hänen talonsa, ei koskaan yhteinen koti. Outo tunne sinällään tilanteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta rakennettiin vielä ruusuisin tulevaisuuden näkymin. Samanlainen jäämättömyyden tunne minulla on täällä. Minun piti tulla tänne, mutta ei jäädäkseni.

Eilen, kun ajelin töistä kotiin, katselin maisemia ja mietin, miten nopeasti sitä onkaan tottunut tähän kylään. Miltei kaikki sivukylät ovat tuttuja ja monet ihmiset erottaa paikallisiksi, vaikkei muistakaan, mistä heidät pitäisi tunnistaa. Tästä kylästä on huomaamatta tullut sen verran tuttu, että täältä löydän kaupat ja osoitteet helpommin kuin synnyinkaupungistani, jossa sentään asuin parikymmentä vuotta. Huolestuttavaa? No, ehkä se on sitä, että täällä on ollut pakko opetella ja etsiä niitä palveluita. Pakon edessä ihminen oppii aika paljon, kuten sen, että aamun varhaiset tunnit voi päivittää blogia. Iltapäivisin on yleensä liian kiire... ;)

"Onko pakko syödä kinkkua, jos ei taho?"

Kauneus...

Itsenäisyyspäivä oli eilen. Katselin tietenkin perinteen velvoittamana ensin Tuntemattoman sotilaan ja sitten illemmalla Linnan juhlat. Linnan juhlia katsoessa tuli harvinaisen irrallinen olo. Tein huomion, että joku iäkkäämpi nainen oli pukeutunut kirkkaan sähkönsiniseen telttaan. Minä en osaa kuvailla sitä vaatetta millään muulla nimikkeellä. Yleinen ilme oli, kuten yleensäkin varsin juhlava. Kauniit ihmiset juhlivat kauniissa vaatteissa ja kauniissa puitteissa. Jotenkin pisti miettimään, kuinka moni noista ihmisistä oikeastaan kuuluisi kategoriaan kaunis, jos asiaa tarkemmin ajattelisi.

Luin Kahlil Gibrainin tarinan siitä, kuinka kauneus ja rumuus tapasivat meren rannalla, menivät uimaan ja uimasta noustessa pukeutuivat toistensa vaatteisiin. Siitä eteenpäin ne ovat kulkeneet toistensa vaatteissa ja vain kasvoistaan ne erottaa. Se pisti minut miettimään vielä tarkemmin sitä, kuka tai mikä on kaunis. Ulkoinen kauneus häviää ihmisestä aika pian ja ruma käytös, huonot tavat ja ilkeys muuttavat kauniinkin ihmisen rumaksi toisten silmissä. Liian usein kauneutta pidetään puhtaasti ulkoisena piirteenä.

Ajatteluani muutti, kun kuuntelin Juha Tapion uusinta levyä; Kaunis ihminen. Levylle nimensä antaneessa kappaleessa kerrotaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ja todetaan, on sentään kaunis ihminen. Se kosketti jotenkin syvemmällä tasolla kuin kertomus ulkoisesti kauniista ja muotitietoisesta ihmisestä. Jos minä ihmisenä mittaisin kauneuden vain ulkoisilla avuilla, minä pian menettäisin kaiken itsekunnioitukseni ja samalla itsetuntoni.

Vanha sanonta menee: "Kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa." Se pitää edelleenkin paikkansa. Paljon täytyy vettä virrata jokaisessa joessa ennenkuin kauneus muuttuu täysin objektiiviseksi.

Ajatuksia Zoughista...

Kuinka usein minä olenkaan miettinyt sitä, miksi aina kaikki ikävät asiat tuntuvat osuvan juuri minun kohdalleni. Syystä tai toisesta minun ihmissuhteeni näyttävät olevan tuhoon tuomittuja, vaikka en itse ehtisikään tehdä mitään sellaista, mihin voisi suhteen olettaa kaatuvan. En tiedä miksi, mutta minun elämäni näyttää olevan aina täynnä kriisejä. Jos työt jotenkin sujuvatkin ja rahat riittävät vielä seuraavan viikon hernekeittopurkkeihin, sitten tökkii rakkauselämä tai sen puuttuminen.

Minä tiedän kyllä pärjääväni varsin hyvin yksinkin. Ongelma on siinä, etten minä halua elää elämääni yksin. Minä kaipaan vierelleni sitä ihmistä, jonka kanssa asiat voi jakaa. Sellaista ihmistä, joka huonoina päivinä on valmis tukemaan minua ja jota minä voin tukea hänen huonoina päivinään. Vuorovaikutustaidot ovat kova sana suhteessa, jossa minä olen toinen osapuoli. Tuntuu vain välillä siltä, että miehet eivät voi ymmärtää saati hyväksyä sitä, että minä haluan tietää asioista, hyvistä sekä huonoista. Vielä vähemmän miehet onnistuvat saamaan tajuntaansa sitä asiaa, että minä odotan tiettyä vastavuoroisuutta. En minä välttämättä ole äärimmäisen innostunut auton sytytysjärjestelmästä, mutta ymmärrän, että se voi olla miehelle tärkeää.

Jotenkin oletan, että toiset ihmiset joiltain osin lukisivat minun ajatukseni ennenkuin puen ne sanoiksi. Sen takia aina toisinaan olen varsin hämmentynyt, kun kukaan muu ei näytä ajattelevan samalla tavalla kuin minä saati ymmärtävän niitä ajatuspolkuja, joita olen vaeltanut lopputulokseeni. Ehkä kyseessä on naisille niin tyypillinen tippaleipäaivoisuus. Harvoin ne polut, joiden kautta lopputulokseen päädyn, ovat millään tavalla järjellisiä, suoralla loogisella päättelyllä saavutettavissa.

Toisinaan minua painaa juuri se, että omat ajatukseni tuntuvat olevan jossain miljoonien kilometrien päässä kaikkien muiden ajatuksista. Minä en ole juurikaan kiinnostunut muodista, toisten lapsista tai baari-illoista. Yleensä minä pohdin kaikkea turhanpäiväistä. Pohdin sitä, kuka nimesi ilmansuunnat ja mihin hän nimeämisen perusti, sitä, miksi ihminen tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, jota rakastaa, sitä, miksi oma elämäni on kulkenut sitä latua, jota on. Tuskinpa kovinkaan moni miettii samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja päätyy aina eri tulokseen. Yleensä vielä painokelvottomiin tuloksiin. (Olen henkilökohtaisen aivotyöskentelyn perusteella sitä mieltä, että ilmansuunnat nimesi kivikaudella elänyt Zough, joka ei keksinyt parempaakaan tekemistä kiviseinän tuijotukseltaan.)

Vakavasti sanoen, minä harvoin olen samalla aaltopituudella muiden ihmisten kanssa. Jotkut lentävät minun ajatuksiini nähden liian korkealla ja toiset liian lähellä maan pintaa. Jotkut seisovat niin tukevasti elämässään kiinni, etteivät edes huomaa minun ajatusteni lentoa. Kun sitten löytää ihmisen, jonka kanssa ajatukset ovat samalla korkeudella, minä en edes halua pilata asiaa virittämällä siihen mitään romanttista ulottuvuutta. Tästä on hyvänä esimerkkinä useampi ystäväni, jotka ovat omilla tahoillaan naimisissa tai muussa parisuhteessa. Minua ei kiinnosta sekoittaa heidän elämäänsä pätkän vertaa. Olen tyytyväinen siihen, että voin ajatella heidän kanssaan.

Elämä on kummallista. On ihmisiä, joille haluaisi puhua, joiden oloa haluaisi jotenkin helpottaa ja sitten on niitä, joille ei tarvitse puhua. On olemassa joukko ihmisiä, joiden kanssa voi olla hiljaa ilman, että tilanne on vaivautunut. Oli miten oli, seuraava lainaus on kokonainen laulu. Laulu, joka on tullut minulle hyvinkin tutuksi viime aikoina.

" Tämä pohjoinen kaunis maa armahduksesta nyt kuulla saa. Sillä Jumalan suuressa suunnitelmassa tämä kansa saa paikkansa. Tämä maa on niin kivinen, suota surkeaa ja korpea. Meille rukoilen viisautta välttää ansoja, toinen toisia siunatkaa. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Kivi kalliisti maksettu, sydämiimme se on suljettu. Ja sen varaan me laitamme koko elämän. Sitä murrettu koskaan ei. Tätä kansaa ei karkota hetken heikotus, sen tuuli vei. Taas on venhettä vastavirtaan tuonelan kädet rakoilla soudettu. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Vaikka routa ja ikijää kalvaa sielua ja hirvittää, tätä kansaa ei kaamoksen valta vangitse, sillä se jaksaa uskoa. Nämä pohjolan tyttäret, pojat revontulten reunalta saivat sanoman Jumalan valtakunnasta. Laulaen Luojaa kiittäkää. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

säv. & san. Kari Haapala"

Erojen syyt...

Kuinka monesti minä olenkaan mielessäni miettinyt, ettei kukaan ihminen todellakaan voi ymmärtää minua. Vähintäänkin yhtä monesti olen miettinyt, etten minä voi millään ymmärtää ketään toista. Toki näihin ajatuksiin on olemassa paljonkin perusteita, enimmät perustelut tulevat yksinkertaisesti eletystä elämästä. Harva ihminen on kokenut samanlaisia vaiheita kuin minä ja vastaavasti, minä en voi ymmärtää välttämättä ihmisiä, jotka ovat minun näkökulmastani päässeet elämässään helpommalla.

Tässä kohtaa minä korostan sitä, että kyseessä on todellakin minun näkökulmani helppoudesta ja vaikeudesta. Otetaan esimerkiksi avioliitto. Minun on vaikea ymmärtää joitain ihmisiä ja heidän valintojaan omissa avioliitoissaan, pettämisiä, jättämisiä ja kaikkea muuta. Toki tässä kohden tullaan siihen, että minun avioliittoni oli suoraan helvetistä. Vai voiko olla taivaassa säädettyä, että avioliitossa on alkoholiongelma, väkivaltaa, pettämistä ja lopulta jättäminen? Minusta se, jos mikä, on avioliitto suoraan helvetistä.

Ja nyt alkaa se hillitön arvostelu. ;)

Minä olen todella useasti miettinyt, millä perusteella ihmiset eropäätöksensä tekevät. Vaihtelunhalu ei minusta ole riittävä syy erota. Toisaalta, miten voi kyllästyä puolisoonsa, jos todella yrittää saada avioliittoaan toimimaan. Tietenkin on muistettava, että avioliitto on kahden ihmisen välinen suhde, jossa molempien pitäisi yrittää. Miten eron syy voi jollakin olla ensimmäinen tai toinen riita? Nykyään niin monet pakkaavat tavaransa ensimmäisen konfliktin tullessa. Riitaa ei edes yritetä selvittää. Kumpikaan ei halua yrittää. Joskus eron syynä on raha. Todellakin siis kyseessä voi olla se, että toinen on kyllästynyt elämään köyhyysrajalla tai haluaa vain muuten vaan löytää varakkaamman elättäjän, pahimmassa tapauksessa on jo johonkin sellaiseen silmänsä iskenytkin. Raha ei tee onnelliseksi, ei edes rauhoita. Minulla ei koskaan ole ollut suuria rahoja, enkä minä niitä kaipaa. Sen kerran, kun minua on varakas mies piirittänyt, minä menin lukkoon juuri niiden rahojen takia. Minä en halua olla pyrkyri, enkä hyppiä jonkun pillin mukaan siksi, että raha määräisi.

Sitten on lista niitä eron syitä, jotka minäkin ymmärrän. Väkivaltaisuus, alkoholi, pettäminen ja toisen lähteminen ovat sellaisia syitä, joista minä en valita. Väkivalta parisuhteessa on tuhoisaa. Olen monesti miettinyt tässä blogissakin sitä, miten se jättää merkkinsä ihmiseen. Väkivallan kokeminen ei koskaan poistu ihmisestä. Kyseiseen ihmiseen jää varovaisuutta, joka saattaa toisten ihmisten silmiin näyttää typerältä sätkyilyltä. Alkoholin kanssa on sama asia. Kyllä ihminen oppii väistämään niitä tilanteita, joissa viinaa vedetään, jos siitä on pelkkää itkua ja harmia aina ollut. Pettäminen ja suhteesta häipyminen... Niin, niistä tuskin tarvitsee mitään sanoakaan. Pettäminen satuttaa, vielä enemmän satuttaa se, kun tajuaa tulleensa jätetyksi. No, siitäkin pääsee yli ajan kanssa.

Minä olen todellakin miettinyt sitä, mikä saa ihmiset eroamaan. Joskus olen pohtinut sitäkin, onko mahdollista elää pitkään suhteessa. Minä kuitenkin uskon siihen, että pitkä, jopa elinikäinen parisuhde on mahdollinen. Suurin tekijä parisuhteessa on kompromissien tekeminen. Yksin elävä ihminen saa tehdä asiat kuten itse haluaa. Parisuhteessa on otettava huomioon myös toinen. On opittava elämään sen tiedon kanssa, että minun päätökseni, tekemiseni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat myös toiseen ihmiseen. Ehkä se nykymaailmassa on vaikeaa, kun kaikessa korostetaan sitä, että minun pitää saada oma nautintoni ja omat oikeuteni nyt heti.

Sopiikin miettiä, millaisen esimerkin me jätämme lapsille. Työn puolesta olen nähnyt paljon eronneiden perheiden lapsia, osa erittäin tasapainoisia ja osa erittäin pahoissa ongelmissa. Eron voi hoitaa monella tapaa ja se heijastuu väkisinkin lapsiin. Jotenkin vain tuntuu siltä, etteivät aikuiset ihmiset osaa itse hoitaa eroa siten, että se ei horjuttaisi lasta. En tiedä, minulla kun ei lapsia ole.

Ehkä..?

Ihmissuhteet ovat kummallisia. Joidenkin ihmisten kanssa tulee pidettyä yhteyttä helpommin kuin toisten. Omituista on sekin, että jotkut ihmiset pitävät yhteyttä aktiivisesti kaikkiin toisiin ja itse ei saa lähetettyä välillä edes joulukorttia.

Suomi on loppupeleissä pieni maa. Päästä päähän ajaessa matkaa tulee jonkin verran päälle tuhat kilometriä. Miksei siis ystäviään saa pidettyä lähellä? Mikä ihme siinä mättää, että oman puhelimen näppäimet ovat liian työläitä painella, jos kyse on siitä, että minun pitäisi soittaa jollekulle? Otanko minä jotkut ihmiset ja asiat liian itsestään selvinä? Oletanko minä, että kerta toisensa jälkeen minun ystäväni ottavat minuun yhteyttä, koska heitä kiinnostavat minun asiani vaikka minä en koskaan heiltä heidän kuulumisiaan kysele? Onko edes loogista olettaa, että kukaan jaksaa vuodesta toiseen ylläpitää yksipuolista ystävyyttä?

Vai onko niin, että toiset meistä haluavat olla tarvittuja eri tavalla kuin toiset? Ehkä minä haluan, että minuun otetaan yhteyttä, koska en halua soitella turhaan. En halua, että minä olen se, joka sopimattomalla hetkellä yrittää tavoittaa toisen. Ehkä minä pelkään torjuntaa enemmän kuin yksin olemista. Ehkä minä vain olen luuseri. Ehkä...

Ihmisen arvo

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Onko se työ, perhe tai raha?

Sitä kysymystä tässä on joutunut pohtimaan, kun työyhteisössä on istuttu koulutuksessa. Periaatteessa koulutus pyrkii siihen, että tässäkin alle 20 hengen työyhteisössä jokainen uskaltaisi sanoa, mikä mättää. No, käytännössä epäilen, ettei sellaisen hengen luominen vain ole mahdollista, kun työ on näinkin erityyppistä jokaisella.

Juttelin itse eilen iltapäivällä työyhteisökonsultin kanssa kahden kesken noin tunnin verran. Kyseinen henkilö on vanhempi naisihminen, jolla on pitkä kokemus omasta työstään. Hän halusi tietää minun menneisyydestäni ja tulevaisuuden suunnitelmistani. Menneisyyden valottaminen tuntui tietyiltä osin kauhistavan häntä. Sieltä nimittäin löytyivät avioeron, väkivallan sekä jonkinlaisen juurettomuuden möröt.

Juurettomuudella en tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, mistä olen tullut ja ketkä ovat sukuani. Tarkoitan sitä juurettomuutta, etten tunne olevani kotona juuri missään. Minulla on aina matkalaukku pakattuna ja puolet muuttolaatikoista purkamatta. Ensimmäisen muuttoni jälkeen en ole asettunut koskaan mihinkään pysyvästi. Minulla meni melkein 3 vuotta, ennenkuin aloin kutsua ex-aviomieheni ostamaa taloa kodiksi. Eikä sitä lystiäkään sitten kovinkaan pitkään kestänyt. Jotenkin tuntuu kuin siinä koti-sanassa olisi jokin taika, joka muuttaa asiat heti huonompaan suuntaan.

Avioero ja väkivalta jättävät tietysti omat jälkensä ihmiseen. Kukaan ei voi väittää selviytyneensä niistä asioista täysin samanlaisena kuin aiemmin on ollut. Ainakaan minä en voi väittää sitä itseni kohdalta.

Voisi sanoa, että perhe-elämä minun kohdallani on toistaiseksi epäonnistunut ja komeasti. Työelämään olen päässyt viime vuonna käsiksi oikein kaksin käsin ja se tuntuu onnistavan paljon paremmin. Rahat minulla eivät ole koskaan jääneet pesimään. Voinko siis päätellä, että minun ihmisyyteni on pahasti vajavaista, kun kaksi asiaa kolmesta on enemmän tai vähemmän pielessä? Vai mittaisiko minun ihmisarvoani kuitenkin jokin muu asia?

Työyhteisökonsultti sanoi kahdesti, että minä olen rohkea nainen. Hänen mielestään on ollut rohkea valinta muuttaa toiselle puolelle Suomea ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä uudestaan. Minä en ole aivan samaa mieltä.

Irtopäitä

Otsikko ei suinkaan tarkoita, että olisin giljotiinilla tai ruostuneella kirveellä käynyt katkomassa kauloja. Enemmän on kyse siitä, miten tuntuu elämässä olevan asioita kesken. On sellaisia irtopäitä, joille pitäisi löytää lopullinen sijoituskohde.. vähän niinkuin töpselin voi laittaa pistorasiaan..

Vanhat ihmissuhteet pitäisi haudata, jotta ne eivät jäisi nurkkiin kummittelemaan, vaikka sen ne taitavat tehdä joka tapauksessa. Kuitenkin on asioita, jotka pitäisi jättää lopullisesti taakseen. Entiset seurustelukumppanit ja vastaavat ovat yksi sellainen asia, joista pitäisi päästä eroon lopullisesti ja vähän äkkiä. Samalla tavalla minä haluaisin hukata elämästäni muutamia ajanjaksoja, jolloin on mennyt liian kovaa ja korkealla. Enkä nyt tarkoita, että olisi otettu mitään disperiiniä vahvempaa. Nallekarkeilla saa aikaan tarpeeksi kovan sokerihumalan...

Joitain asioita vastaavasti kaipaan. Olisi äärettömän mukavaa, jos olisi voinut nähdä kummitytön kasvun läheltä. Sitä on kuitenkin turha toivoa, kun se on mahdotonta. Kyseinen seutukunta on liian pieni siihen, että minä voisin siellä elää rauhassa, kuten haluaisin. Jotenkin ex-miehen nyrkin väisteleminen ei kuulu minun käsitykseeni rauhasta.

Monissa asioissa tuntuu siltä, että irtopäät ovat juuri vanhan avioliiton jäänteitä, joita ei pysty enää sijoittamaan minnekään. Ne ovat niitä ihmissuhteita, jotka avioerossa katkesivat ja joita ei voi hoitaa, kun ei tiedä, miten asioita on toisessa päässä vääristelty. Minua kun ei kiinnosta saada toisen valheita niskaani. En ole koskaan sietänyt sitä, että vastuu omista teoista vieritetään toiselle tai jätetään kokonaan ottamatta vastuuta. Ehkä sen vuoksi minusta enää harvoin monet vanhat ystävät kuulevat. Yksin ei viitsi pitää ystävyyttä yllä. Sen vuoksi niistä suhteista tulee irtopäitä...

Mitä ihmettä?

Ei voi kuin ihmetellä. Ihmiset luokittelevat itsensä aivan kummallisilla tavoilla. Hetken pyörähtäminen chat-huoneessa ja välittömästi minusta tehdään analyysi, jonka perusteella olen kiukkuinen, epäsosiaalinen pihtari. WHAT?

Mistä se määritelmä tuli? Kuka sen päätti? Pitääkö se muka paikkansa?

Enkö minä olekaan itse oman persoonani määrittelijä?

Miten lie?

En tiedä, onko älykästä jakaa ajatuksiaan täysin avoimella forumilla vai pitäisikö sulkea itsensä johonkin hoitolaitokseen mielenterveysongelmien vuoksi. No, ainakaan vielä eivät ole raahanneet hoitoon väkisin. Kai se kuuluu ihmisen elämään epäillä kaikkia ja kaikkea, kunnes toisin todistetaan. Minä en nimittäin usko, että ensimmäinenkään ihminen voi pitää ketään syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Ihmisen luonteeseen kuuluu se ikuinen epäilys siitä, että toinen huijaa kuitenkin. Johan se tuli todistettua Raamatun syntiinlankeemuksen kohdalla, että ihminen on herkkäuskoinen ja taipuvainen epäilemään. Eihän käärme sitä omenaa ihmiselle väkisin turpaan tunkenut. Käärme vain kysyi; "Sanoiko Jumala todella niin?"

Vähän saman tyyppiseen ajattelutapaan törmää joka päivä oman päänsä sisällä. Aina hakee merkitystä puheen takaa, vaikka sitä siellä ei olisikaan. Tietysti kun näitä asioita töissä ehtii pohtia päivästä toiseen, ei ole ihme, jos alkaa päässä vipata suuri ratas. Toisaalta olisi virkistävää joskus pohtia asioita ilman sitä tuomitsevaa asennetta, joka tuntuu tuuppaavaan toisesta laidasta aina sisälle ja sotkemaan hyvän pohdinnan. Järki aina väittää, että asioiden pohtiminen jälkikäteen on turhaa, koska kaatunutta maitoa ei enää saa takaisin astiaan.

Mitenköhän sitä saisi itsensä kehittymään siihen suuntaan, mihin haluaa? Tuntuu, että kehitys menee aina minne sattuu. Toisaalta siitä ei ole kauaa, kun havainnoin itsessäni kummallisia asenteita ja yllättävää kulmien hioutumista. Muistelen joskus nuorempana olleeni jyrkkä ja ehdoton asenteissani. Tietyt asenteet eivät ole muuttuneet minnekään, kuten asenteet perheeseen ja ystäviin, mutta enää toisten tekemiset eivät välttämättä aiheuta niin suuria tunnekuohuja. Riippuu tietenkin täysin siitä, kuka tekee ja mitä tekee.

Onkohan se kehitystä vai taantumista?

Ehkä minä vain palaan kohti sitä kehitysvaihetta, jossa ihminen päätti tulla alas puusta. Varmaan puussa olisikin helpompi elää. Ei tulisi mietiskeltyä sitä, mikä on ihmisen olemassaolon oikeutus.