Johan nyt on.. siis markkinat...

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.

Mies-merkkinen mies...

Lueskelin läpi kaikki ne postaukseni, joissa olen mies-merkkisen maininnut. Hain sieltä jotain sellaista, joka selittäisi minulle kaikki ne asiat, jotka tuon suhteen kulussa jäivät vaivaamaan. En löytänyt oikeastaan mitään. Olen kertonut siitä miehestä hyvin vähän ja yhteisestä elämästä vielä vähemmän. Oikeastaan olen järkyttävän paljon peitellyt ja pitänyt vain omana tietonani asioita, joita olisin aivan hyvin voinut kertoa.

Toki siellä takana on niitä synkkiäkin hetkiä ja asioita, joista ei ole halunnut heti kaikkien tietävän. Niistä yksi on käräjäoikeuden paperina työpöydän reunalla odottamassa, että minä esitän asiassa omat vaatimukseni. Niin, jälleen kerran voidaan ihmetellä oikein yhteen ääneen sitä, että mistä helvetistä minä kaivan esiin väkivaltaisia miehiä. Tällä kertaa tämä kaveri ei kuitenkaan tule pääsemään asiasta kuin koira veräjästä. Syyttäjä vaatii rangaistusta joka tapauksessa ja minulle pääasia on se, että hänen papereihinsa tulee siitä merkintä. Tällä minä petaan jo sitä tilannetta, kun JormaTuulikin huoltajuudesta keskusteleminen tulee ajankohtaiseksi. On paljon helpompaa perustella yksinhuoltajuuden hakemista sillä, että toinen on todistettavasti väkivaltainen kuin pelkillä villeillä väitteillä ties mistä. Sama merkintä tulee vaikuttamaan myös lapsen isän mahdollisuuksiin tavata lastaan.

Olen miettinyt, että en varmaankaan ole kirjoittanut tästä miehestä paljoakaan juuri siksi, etten missään vaiheessa uskonut tämän homman kestävän. Mies halusi aina lisää, enemmän ja heti. Hän ei ymmärtänyt sitä, etten minä halua edetä sekunnissa tutustumisesta naimisiin. Vastaavasti loppua kohden minulle alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi se, että hän ei ollut missään määrin luotettava. Jos ei voi luottaa toisen puheisiin ollenkaan, minkälainen suhde se on? Millä tavalla siinä suhteessa voisi luullakaan kasvattavansa lasta, niin vahinko kuin raskauden alku olikin?

Kauhajoki...

Kyllä eiliset uutiset vetivät väkisin hiljaiseksi. En voi rehellisesti sanoa, että tämä Kauhajoen kouluammuskelu olisi tullut yhtä suurena järkytyksenä kuin Jokela vuosi sitten. Jollain pessimistisen ajattelun tasolla sitä osasi odottaa, että kuvio tulee toistumaan, kun joku on avannut pään ja näyttänyt, että tämä onnistuu Suomessakin. Silti tämäkin nuori mies onnistui järkyttämään suurimman osan suomalaisista täydellisesti.

Olen ennenkin ihmetellyt, mikä voi ihmisen päässä napsahtaa niin täydellisesti, että täytyy nostaa ase toista ihmistä vastaan. Minun on vaikea uskoa, että pelkästään kotioloista tai kasvatuksesta olisi kiinni, että nuori ihminen valitsee noin radikaalin toimintatavan oman pahanolonsa purkamiseen. Eikä tätä minun mielestäni voi selittää silläkään, että nuoret pelaavat videopelejä, surffaavat internetissä ja kuuntelevat mieluiten heavy-musiikkia. Jossain on mennyt pieleen ja todella pahasti, kun kukaan ei ole huomannut, miten paha olo tälläkin ihmisellä on.

Kaikkein kummallisinta on se, että tämä nuori mies oli oman viestinsä mukaan suunnitellut tätä ammuskelua vuodesta 2002 asti. Hänellä oli kuusi vuotta aikaa hioa suunnitelmaansa ja hautoa vihaansa, eikä kukaan muka huomannut yhtään mitään. Kuinka täällä voi pudota niin pahasti kaiken kontrolliverkon läpi, ettei kuudessa vuodessa huomata mitään merkkejä ongelmista, jotka ovat tulossa?

Katselin eilen aiheeseen liittyen Ajankohtaista kakkosta, jossa haastateltiin Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelää. Kyseinen mies on perehtynyt nuorten henkiseen hyvinvointiin ja kouluväkivaltaan. Hänellä oli erittäin paljon sanomista siitä, miten ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret putoilevat turvaverkon läpi. Täytyy sanoa, että hän puhui monilta osin totta. Omalta opiskeluajalta muistan sen, että ammattikorkeakoulun terveydenhuoltopalveluista minulla ei ollut hajuakaan. Ei mitään käsitystä, kenen puoleen pitäisi kääntyä, jos opiskelu ottaa aivoon tai muuten tuntuisi, ettei vaan jaksa tehdä yhtään mitään millekään asialle. Ilman opiskelukavereiden muodostamaa verkostoa olisi jäänyt yksin asioidensa kanssa.

Suurta viisautta Rimpelän sanoissa osoitti minusta sekin, että hän puhui tämän hetkisestä suuntauksesta, jossa puututaan oireisiin eikä ennaltaehkäistä niitä. On harvinaisen totta, että meillä annetaan asioiden mennä todella pitkälle pieleen ennenkuin niihin yritetäänkään puuttua. Ehkä osasyytä on jokaisessa suomalaisessa ja siinä mentaliteetissa, että kotiasiat ovat kotiasioita, eikä niitä levitellä kaikille. Ainakin minä näen itsessäni sen piirteen, että kotiseinien sisällä tapahtuvat asiat haluan pitää niiden seinien sisäpuolella, vaikka ne olisivat minkälaisia. Vaikka järki käskee puhumaan asioista muille ja tekemään jotain, joku osa sisällä sanoo, että niistä ei puhuta muille, koska ne eivät ole muiden asioita. Mikä hemmetti siinä onkin, että asioista ei voida puhua suoraan, vaan niitä haudotaan yksin siihen asti, että jossain räjähtää?

Töitä...

Töissä on menossa keskimääräistä rankempi hetki. Tällä kertaa sitä ei ole aiheuttanut esimies, vaan eräs toinen ihminen. Kyseinen ihminen meni ja päätti päivänsä oman käden kautta. Ei kovinkaan herkullinen tilanne nuorten kanssa töitä tehtäessä.

Tässä on ehtinyt tuon tapahtuman jälkeen käydä läpi jos jonkinlaisen ryhmän kanssa tapahtunutta. Huomaa joutuneensa vetämään kriisiryhmää toisensa jälkeen, kun jokainen haluaa puhua ystävästään tai tutustaan, joka on kuollut. Tietysti oman sävynsä näihin keskusteluihin antaa se, että kyseessä on itsemurha. Sitä on niin turhauttavan vaikea käsittää, miten alle 18-vuotias on ajettu niin nurkkaan, että hänelle edes tulee mieleen päättää päivänsä. Samalla miettii, mitä olisi ehkä itse voinut tehdä toisin vai olisiko mitään. Ammattilainen minussa kysyy: "Olisiko minun pitänyt nähdä merkkejä, jotka ennakoivat tätä?"

Aina tuntuu, että vastaus on myönteinen. Enemmän ja paremmin olisi pitänyt tehdä ja nähdä.

Tämä on pysäyttänyt miettimään asioita, omaa työtä ja suhdetta työhön. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kohdalle osui sellainen nuori ihminen, joka on kulkenut minun työni kautta. Tähän asti nuoret, jotka ovat tehneet itsemurhan, ovat jääneet kaukaisiksi. Tällä kertaa tuli lähelle ja se herättää paljon kysymyksiä sekä ajatuksia.

Unet

Unet ovat merkillisiä. Vaikka tietääkin, etteivät ne ole todellisuutta, niissä sekoittuu mielenkiintoisella ja toisinaan mieltä kääntävällä tavalla erilaiset asiat. Hyvänä esimerkkinä tästä mieltä kääntävästä unityypistä oli eräs minun unistani pari yötä sitten.

Unessa esiintyi eräänä päätähdistä minun ex-aviomieheni, joka yritti unessa käydä kimppuuni. Soitto hätäkeskukseen tuotti unessa päivystäjältä vastauksen: "No, mitä nyt taas?" Jotenkin kuulosti karulta tavalta vastata hätäkeskuksesta, jos toinen sinne hädissään yrittää soittaa. Toisaalta, soitettuani tosielämässä pariinkin otteeseen hätäkeskukseen, tiedän, että vastaus ei todellakaan ole tuollainen.

Olen kuitenkin huomannut, että unet tuovat esiin sellaisia asioita, joita on miettinyt, muttei välttämättä yhdistele aivan samalla tavalla. Aina välillä tuppaa mietityttämään se, ovatko unet oikeasti vain sattuman varaisia vai hakeeko oma pään sisältö niillä jotain tiettyä tarkoitusta.

Minä olen taipuvainen väittämään, että unet ovat tietynlainen koonti asioista, jotka ovat olleet mielen päällä. Ne eivät ole mikään tunteiden pyrkimys mihinkään, vaan enemmänkin aivojen irroittelua. Ihan kuin aivoissa jokin tuumisi, että mitähän hässäkkää saisi aikaan, jos nämä elementit yhdistäisi näin... Ja sitten viaton nukkuja saa riesakseen omituisia hätäkeskuksen päivystäjiä ja ex-aviomiehiä sun muita. Enää puuttuu se, että joku julkkis vierailisi.

Ihmisen arvo

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Onko se työ, perhe tai raha?

Sitä kysymystä tässä on joutunut pohtimaan, kun työyhteisössä on istuttu koulutuksessa. Periaatteessa koulutus pyrkii siihen, että tässäkin alle 20 hengen työyhteisössä jokainen uskaltaisi sanoa, mikä mättää. No, käytännössä epäilen, ettei sellaisen hengen luominen vain ole mahdollista, kun työ on näinkin erityyppistä jokaisella.

Juttelin itse eilen iltapäivällä työyhteisökonsultin kanssa kahden kesken noin tunnin verran. Kyseinen henkilö on vanhempi naisihminen, jolla on pitkä kokemus omasta työstään. Hän halusi tietää minun menneisyydestäni ja tulevaisuuden suunnitelmistani. Menneisyyden valottaminen tuntui tietyiltä osin kauhistavan häntä. Sieltä nimittäin löytyivät avioeron, väkivallan sekä jonkinlaisen juurettomuuden möröt.

Juurettomuudella en tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, mistä olen tullut ja ketkä ovat sukuani. Tarkoitan sitä juurettomuutta, etten tunne olevani kotona juuri missään. Minulla on aina matkalaukku pakattuna ja puolet muuttolaatikoista purkamatta. Ensimmäisen muuttoni jälkeen en ole asettunut koskaan mihinkään pysyvästi. Minulla meni melkein 3 vuotta, ennenkuin aloin kutsua ex-aviomieheni ostamaa taloa kodiksi. Eikä sitä lystiäkään sitten kovinkaan pitkään kestänyt. Jotenkin tuntuu kuin siinä koti-sanassa olisi jokin taika, joka muuttaa asiat heti huonompaan suuntaan.

Avioero ja väkivalta jättävät tietysti omat jälkensä ihmiseen. Kukaan ei voi väittää selviytyneensä niistä asioista täysin samanlaisena kuin aiemmin on ollut. Ainakaan minä en voi väittää sitä itseni kohdalta.

Voisi sanoa, että perhe-elämä minun kohdallani on toistaiseksi epäonnistunut ja komeasti. Työelämään olen päässyt viime vuonna käsiksi oikein kaksin käsin ja se tuntuu onnistavan paljon paremmin. Rahat minulla eivät ole koskaan jääneet pesimään. Voinko siis päätellä, että minun ihmisyyteni on pahasti vajavaista, kun kaksi asiaa kolmesta on enemmän tai vähemmän pielessä? Vai mittaisiko minun ihmisarvoani kuitenkin jokin muu asia?

Työyhteisökonsultti sanoi kahdesti, että minä olen rohkea nainen. Hänen mielestään on ollut rohkea valinta muuttaa toiselle puolelle Suomea ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä uudestaan. Minä en ole aivan samaa mieltä.

Etäsuhteet

Olen miettinyt, miten etäsuhteet toimivat. Onko niillä jokin kaikkea aikaa ja avaruutta uhmaama funktio vai muodostavatko ne jonkinlaisen rinnakkaistodellisuuden itseään varten? Toisinaan olen nimittäin huomannut, että etäsuhteita eivät koske samat syyn ja seurauksen lait kuin tavallisia suhteita.

Etäsuhteet ovat eräänlainen mysteeri. Pari saattaa asua eri puolilla Suomea ja suhde voi hyvin. Molemmat kaipaavat toisiaan juuri sopivasti, kumpikaan ei ole liian mustasukkainen eikä kumpikaan kaipaa toista suhdetta. Kun pari sitten päättää asettua vakituisesti yhteen asumaan ja elämään, ongelmat alkavat. Saman katon alla löytyy äkisti yksi sitoutumiskammoinen, yksi sairaalloisen mustasukkainen, yksi pettäjä, yksi väkivaltainen alkoholisti ja vähintään kaksi sellaista ihmistä, jolla ei ole pätkän vertaa suvaitsevaisuutta toista kohtaan.

Miten niin voi käydä?

Eivätkö esim. pitkät puhelinkeskustelut ja yhdessä aiemmin vietetty aika mitenkään kohtaa todellisuutta ennen yhteen asettumista?

Ahdistaako?

Viikonloppu herätti taas ajatuksia siitä, miten ihmisen elämä ehtiikään muuttua muutamissa sekunneissa. Yksi ainoa tiedonjyvänen voi aiheuttaa sen, että koko näkökulma johonkin asiaan muuttuu.

Pitkään jatkunut, määrittelemättömästä syystä johtunut ahdistus hävisi yllättäen. Tuntuisi aivan siltä, että menneisyys on päästänyt irti otteestaan ja antanut tilaa tulevaisuudelle. Ehkä syynä on se, että ystävä kertoi asioita, jotka laittoivat minut määrittelemään itseni ja menneen elämäni uudelleen. Ehkä syynä on vain se, että päästin itse viimein irti omasta syyllisyydestäni. En tiedä.

Yksi suuri voitto on se, että voin nykyiselle rakkaalleni puhua ex-puolisostani etunimellä. Exän kaikki vaikutusvalta minuun tuntuu hävinneen. Etunimen sanominen ja asioiden muistelu ei enää herätäkään ahdistusta tai muita suuria tunteita. Tämä tärähti käytäntöön aivan yhden puhelinsoiton jälkeen. Ei siihen vaadittu kuin tieto siitä, että minä en olekaan itse syyllinen niihin asioihin, joista minua syytettiin. Siis, ex toimii nykyisessä suhteessaan kuuleman mukaan yhtä huonosti kuin ennenkin.

Minä en taidakaan olla niin hankala nainen kuin oletin...

Elämää, ei sen enempää..

Elämähän siis on. Se on tullut havaittua niin monesti ja niin karusti, että meinaa aina välillä järki irrota päänupista ja harhautua ulkomaailmaan. Ei siis sillä, että sitä järkeä juurikaan olisi tai muutakaan... Ottaa sitten tuostakin tolkun, ken pystyy. In any case homma vaan on niin, että asiat eivät elämässä mene ollenkaan suunnitelmien mukaan läheskään aina.

Henkilökohtaisella tasolla voi sanoa, että asiat menevät kaksipiippuisesti ristiin. Taakse on jäänyt elämää 26 vuotta ja niiden aikana on ehtinyt naimisiin ja eroamaan sekä ammattiin ja vakituisiin töihin. Tällä hetkellä työt pitävät poronhoitoalueella paikallaan ja toimimassa. Mieltä kiertää uusi suhde, joka ei ole alkanut ainakaan liian vauhdikkaasti. Hyvä niin...

Mitäkö kiertää? Uusi suhde siis on alkanut hitaasti, vasta muutaman kerran tavattu ja paljon puhuttu puhelimessa ja muissa viestintävälineissä. Taustalla mielessä kuitenkin siintelevät ne ajat, jolloin se kaikkein rakkain ihminen osoittautuikin kaikkein pahimmaksi vihamieheksi. Niin, viina, väkivalta ja pettäminen tuhoavat kaiken tieltään. Niistä ylitse pääseminen voi olla vaikeaa, kuten on tullut havaittua. Vielä vaikeampaa on lopettaa itsensä syyttäminen.

Itseään ihminen syyttää siitä, jos toinen pettää tai lyö. Harvinaisen typerä ajatusmalli, mutta ah niin todellinen. Ja kuinka sitä sitten muuttuu maailma, kun kuulee, että toinen ihminen on jatkanut samanlaista käytöstä seuraavankin kumppaninsa kohdalla. Ehkä vika ei siis ollutkaan minussa niinkuin luulin? Mitä se tarkoittaa? Onko minun määriteltävä itseni ja elämäni taas uudestaan?

Irtoajatuksia...