Kauhajoki...

Kyllä eiliset uutiset vetivät väkisin hiljaiseksi. En voi rehellisesti sanoa, että tämä Kauhajoen kouluammuskelu olisi tullut yhtä suurena järkytyksenä kuin Jokela vuosi sitten. Jollain pessimistisen ajattelun tasolla sitä osasi odottaa, että kuvio tulee toistumaan, kun joku on avannut pään ja näyttänyt, että tämä onnistuu Suomessakin. Silti tämäkin nuori mies onnistui järkyttämään suurimman osan suomalaisista täydellisesti.

Olen ennenkin ihmetellyt, mikä voi ihmisen päässä napsahtaa niin täydellisesti, että täytyy nostaa ase toista ihmistä vastaan. Minun on vaikea uskoa, että pelkästään kotioloista tai kasvatuksesta olisi kiinni, että nuori ihminen valitsee noin radikaalin toimintatavan oman pahanolonsa purkamiseen. Eikä tätä minun mielestäni voi selittää silläkään, että nuoret pelaavat videopelejä, surffaavat internetissä ja kuuntelevat mieluiten heavy-musiikkia. Jossain on mennyt pieleen ja todella pahasti, kun kukaan ei ole huomannut, miten paha olo tälläkin ihmisellä on.

Kaikkein kummallisinta on se, että tämä nuori mies oli oman viestinsä mukaan suunnitellut tätä ammuskelua vuodesta 2002 asti. Hänellä oli kuusi vuotta aikaa hioa suunnitelmaansa ja hautoa vihaansa, eikä kukaan muka huomannut yhtään mitään. Kuinka täällä voi pudota niin pahasti kaiken kontrolliverkon läpi, ettei kuudessa vuodessa huomata mitään merkkejä ongelmista, jotka ovat tulossa?

Katselin eilen aiheeseen liittyen Ajankohtaista kakkosta, jossa haastateltiin Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelää. Kyseinen mies on perehtynyt nuorten henkiseen hyvinvointiin ja kouluväkivaltaan. Hänellä oli erittäin paljon sanomista siitä, miten ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret putoilevat turvaverkon läpi. Täytyy sanoa, että hän puhui monilta osin totta. Omalta opiskeluajalta muistan sen, että ammattikorkeakoulun terveydenhuoltopalveluista minulla ei ollut hajuakaan. Ei mitään käsitystä, kenen puoleen pitäisi kääntyä, jos opiskelu ottaa aivoon tai muuten tuntuisi, ettei vaan jaksa tehdä yhtään mitään millekään asialle. Ilman opiskelukavereiden muodostamaa verkostoa olisi jäänyt yksin asioidensa kanssa.

Suurta viisautta Rimpelän sanoissa osoitti minusta sekin, että hän puhui tämän hetkisestä suuntauksesta, jossa puututaan oireisiin eikä ennaltaehkäistä niitä. On harvinaisen totta, että meillä annetaan asioiden mennä todella pitkälle pieleen ennenkuin niihin yritetäänkään puuttua. Ehkä osasyytä on jokaisessa suomalaisessa ja siinä mentaliteetissa, että kotiasiat ovat kotiasioita, eikä niitä levitellä kaikille. Ainakin minä näen itsessäni sen piirteen, että kotiseinien sisällä tapahtuvat asiat haluan pitää niiden seinien sisäpuolella, vaikka ne olisivat minkälaisia. Vaikka järki käskee puhumaan asioista muille ja tekemään jotain, joku osa sisällä sanoo, että niistä ei puhuta muille, koska ne eivät ole muiden asioita. Mikä hemmetti siinä onkin, että asioista ei voida puhua suoraan, vaan niitä haudotaan yksin siihen asti, että jossain räjähtää?