Ajatuksen virtaa...

Kuinkahan usein minä olenkaan täällä blogissani pohtinut miehiä? Vastaus: Päälle 70 postauksesta noin puolet ovat tavalla tai toisella käsitelleet elämäni miehiä. Sinällään hassua, sillä harvapa oikeastaan tietää, mitä minun elämässäni tulee ja menee. Todellisuutta on kuitenkin, että elämää on joskus, osa vakavampaa ja osa vähän vähemmän vakavaa.

Tässä vaiheessa kaikki sukulaiset ynnäilevät mielessään, ovatko he tietoisia kaikista miesjutuista vuosien varrella. Voi valaista, ette ole.

Jokaisella on omassa elämässään pieni musta alue, jota ei toisille näytetä. Minulla se on kautta aikojen ollut oma tunne-elämäni. Mieluummin pidän pillit pussissa siltä osin ja annan toisten olettaa, että asiat ovat jollain tolalla. Hyvin harvat ihmiset, pääasiassa menee kavereiden puolelle, tietävät, jos minulla on jotain viritteillä. Etenkään silloin en asioistani kerro, kun ne eivät ole vielä kirkossa kuulutettuja. Ennemmin järkytän kaikkia sukulaisiani samalla tavoin kuin aikanaan häitteni kohdalla. Saivathan vanhempanikin sentään varttia ennen vihkimistä tiedon...

Ehkä minä olen kuitenkin alkanut paljastaa itsestäni joissain asioissa enemmän. Olen huomannut, että siinä mielessä työskentely nuorien kanssa on varsin avartavaa. Monet nuoret haluavat puhua asioistaan ja he odottavat jonkinlaista vastakaikua. Heille pitäisi olla antamassa tukea ja joissain tilanteissa käytännön vinkkejä. Joskus se on helppoakin, mutta monta kertaa olen itse mielessäni miettinyt, kuinka paljon minä lopulta olen vastuussa siitä, mitä minä jollekin ohjeeksi annan. Huono neuvo voi olla vaarallisempi kuin terävä miekka, olen kuullut sanottavan.

Ainakin jotkut ihmiset ovat huomanneet sen, että minä olen helposti omassa kuoressani, josta minun ulos raahaamiseni voi kestää kauankin. Nuorten kanssa siellä kuoressa ei auta jököttää. Toisaalta, töissä tulee otettuakin aivan toisella tavalla ote elämään ja siihen, miten itse toimii. Olen siinä suhteessa auttamattomasti päätynyt tädiksi jo. No, ehkä se on tässä asiassa hyvästä.

Ja mitä niihin miehiin tulee.. Palataan asiaan taas myöhemmin, kun ajatus rullaa sinnepäin...

Kuuntelemisesta...

Perjantai-illasta lauantai-iltaan välillä minulle sanoi kolme eri ihmistä, toisistaan tietämättä, että minulle on helppo kertoa asioita. Ensimmäinen näistä ihmisistä on nuori nainen, 19-vuotias ja tiedän hänet työni kautta. Tämä "tyär", kuten täällä päin ihmiset sanovat, on juuri muuttanut opiskelemaan ja hän on varmaankin ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt moniin sellaisiin asioihin, joita yksin asuminen tuo tullessaan. Hän kertoi minulle aika laveasti opiskelijaelämän mukana tulleista ihmeellisyyksistä, alkaen jatkuvista bileistä ja päätyen miesasioihin. Suurta päänvaivaa tuotti liian tuttavalliseksi heittäytynyt nuori mies.

Toinen ihminen oli entinen seurustelukumppani ja nykyinen ystävä. Hän oli hieman otoksissaan soittaessaan keskiyöllä minulle. Hänen ystävänsä, miespuolinen sellainen, oli tulossa pohjoiseen päin jossain vaiheessa ja ystäväni sitten halusi, että minä hieman juttelisin tämän kaverin kanssa. Tällä kaverilla oli kuulemma ollut kovin vaikeaa ja häntä saattaisi auttaa se, että joku kuuntelee ja puhuu hänen kanssaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Kolmas ihminen, jonka mielestä minulle on helppoa puhua oli tämä ystäväni kaveri. Hän tilitti minulle asioitaan puhelimessa jonkin aikaa. Selvitti sitä, miten hänen elämänsä oli mennyt solmuun, kun nainen oli väittänyt olevansa raskaana ja totuus olikin ollut kaikkea muuta. Epäilemättä sellainen petos voi olla raskas miehelle, jos hän todellakin innostuu asiasta ja haluaa olla lapselleen isä. Siitä oli sitten kuuleman mukaan seurannut petoksen kierre, jossa mies itse oli kostanut naisille kokemaansa vääryyttä. En tiedä, oliko hän kenties uskotellut naisille olevansa itse heille raskaana...

Kuitenkin.

Minä olen miettinyt, mikä minussa on sellaista, että minulle puhuminen on helppoa. Olen itse tullut siihen tulokseen, että minä pyrin kuuntelemaan. Yritän olla keskeyttämättä toisen asiaa, yritän olla pistämättä paremmaksi. Minä todellakin yritän keskittyä siihen, mitä toinen ihminen minulle haluaa kertoa. Tietenkään minä en siinä aina onnistu. Varmasti olen yhtä monesti puhunut toisen päälle kuin todella kuunnellut hänen sanottavansa. On kuitenkin hienoa joskus saada sitäkin palautetta, että onnistuu työssään. Sillä suurin osa minun työstäni on kuuntelemista. Tavalla tai toisella minun pitäisi pystyä kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja mahdollisuuksieni mukaan minun pitäisi opastaa heitä tekemään itseään tyydyttäviä valintoja elämänsä suhteen.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Työt...

Taas on toivuttu viikonlopun työrupeamasta. Ainakin toisten ihmisten mielestä on toivuttu. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että täysi 7 päivän työviikko pitäisi kompensoitua vähintäänkin yhdellä ylimääräisellä vapaapäivällä. Tosin työnantaja ei varmasti ole samaa mieltä.

No, elämä voittaa kuitenkin. Jälleen kerran minä mietin sitä, miksi olen työni valinnut. Ketä oikeasti kiinnostaa olla nuorten kanssa viikonloput suljetuissa tiloissa ja yrittää heitä valistaa kristinuskon perusteista tai ryhmän johtamisen ja ohjaamisen taidoista? Ilmeisesti minua kiinnostaa, kun kerran työtäni teen. Toisinaan jopa pidän työstäni. Ihme ja kumma kyllä...

Minä olen monesti todennut, että yli 40-vuotiaan ei pitäisi tehdä nuorisotyötä kentällä eli riehua menemään leireillä jne. Olen aina vain vahvemmin sitä mieltä, että ainakaan minä itse en yli nelikymppisenä tee enää tätä samaa hommaa. Konttorivirka tai nk. hallinnollinen virka varmasti menisi, mutta juosta pitkin pihaa ja metsiä nuorisolauman kanssa, valvoa yöt kuunnellen teinien kikatusta ja kiroamista - no thanks! Aina tulee uusia, virkeitä ja vastavalmistuneita työntekijöitä, joilla on virtaa ja intoa tehdä nuorten kanssa.

Pitäisi vain keksiä, mitä tekee oman viisivuotis-suunnitelmansa lopuksi.

Kesä ja sääsket..

Pitkä tauko kirjoittamisessa antaa yleensä paljon aiheita uusiin ajatuksiin. Tällä kertaa sen tauon täytti viikon mittainen oleilu leirikeskuksessa murrosikäisten nuorten kanssa. Vaikka välillä risoo jo pelkkä ajatuskin siitä ajasta, välillä näyttää olevan itsellekin tarpeen päätyä leirille kuuntelemaan sitä menoa. Se opettaa paljon, kun on viikon ajan 24h/vrk teinien kanssa samassa tilassa. Muistuttaa paljon omasta murrosiästä, mutta siinä näkee ja kuulee myös sellaisia asioita, joita ei ollenkaan muista enää itsestään.

Murrosikä on rankaa. Sen huomasin jälleen kerran. Hirvittävä määrä itsestään epävarmoja nuoria ihmisiä, joista osalla on hygieniaongelmia ja osalla muita ujous-ongelmia. Jokainen pakotetaan viikon ajan jakamaan oma henkilökohtainen tilansa toisten nuorten kanssa. Se on vaativaa. Toisaalta se myös palkitsee.

Monet nuoret näyttivät osaltaan pääsevän eroon edes osasta ujouttaan, uskaltautuivat juttelemaan eri sukupuolta olevien ihmisten kanssa ja jopa toisinaan uskalsivat puhua aivan vieraille ihmisille. Varmasti jokainen muistaa vielä sen oman nuoruutensa ja ne paineet siitä, onko viehättävä vastakkaisen sukupuolen silmissä ja mitä asialle on tehtävissä.

Eikä siitä pääse eroon aikuisempanakaan. Tietenkin aikuisena ymmärtää jo sen, ettei ulkoinen olemus voi korvata sitä, jos sisältä jotain puuttuu. Ulkonäkö ei korvaa puuttuvaa rakkautta.

Tähän ajatukseen sopii minusta hyvin Timo Rautiaisen sanoituksesta pätkä:

"Rakkaus on kirosana, jos väärä mies on sanojana."

Kuolemasta

Ajatukset ovat tänään jotenkin sekavat. Töitä on liikaa ja mielessä taka-alalla painaa huoli rakkaasta ihmisestä, jolla on vaikea päivä. Ei ole helppoa saattaa hautaan omaa isäänsä. Ei edes silloin, kun kuolema on ollut odotettavissa ja surutyötä on ehtinyt tehdä jo sairaalasängyn vierellä.

Kuolema ja sen käsitteleminen on aina vaikeaa. Työn puolella näen yleensä elämänsä huippuvireessä olevia ihmisiä, mutta heitä koskettaa monesti isovanhemman poisnukkuminen tai oman vanhemman äkillinen ja arvaamaton lähtö. Koulutus on toki antanut eväitä siihen, kuinka läheisensä menettäneen kanssa on toimittava, mutta mikään koulutus ei lopultakaan anna sitä tietoa, miten toista voi oikeasti auttaa.

Olen huomannut, että nuorille ihmisille kuolema tuntuu kaukaiselta ja kauhistuttavalta. Jokainen nuori ajattelee, ettei kuolema voi koskaan tavoittaa juuri häntä itseään. Kauhistuttavinta on, jos joku suurin piirtein oman ikäinen kuolee. Se herättää nuoressa ihmisessä kuolemanpelon. Pelon, jota ei voi järkevästi käsitellä, sillä totuushan on se, että ennemmin tai myöhemmin jokainen kuolee. Joillekin pelko on kuitenkin niin lamaannuttavaa, että ihminen lakkaa elämästä pelätessään väistämätöntä.

Rakkaan ihmisen tilanteeseen palatakseni, hän on puhunut minulle paljon asioistaan. Hän on puhunut vanhemmistaan, omista ajatuksistaan ja tunteistaan sekä lapsistaan. Minä ymmärrän sen vaikeuden, joka on olemassa, kun täytyy kertoa pienelle lapselle niinkin vaikeaselkoisesta asiasta kuin kuolema. Lapsi ei ymmärrä asiaa samalla tavalla kuin aikuinen. Monen lapsen mielestä voi kuolla tänään ja leikkiä taas huomenna. Lapsen maailmassa taikuus on normaalia. Selittämättömiä asioita voi tapahtua.

Aikuiset eivät usko selittämättömiin asioihin. Eivät sitten millään. Vaikka kuolema koskettaa jokaista, kukaan ei osaa sitä selittää. Vieläkään kukaan ei selitä, miksi ihmiset kuolevat silloin kun kuolevat ja näennäisesti sattumanvaraisessa järjestyksessä. Ystäväni sanoi isänsä kohdalla tästä kauniisti;

"isäni lähtee sitten, kun hänelle on paikka valmiina, ei aiemmin"