Nyt kun lapsikin alkaa vähitellen päästä yli flunssasta, on näköjään ehtinyt käydä niin, että meidän erinomainen unirytmi ja päivärytmi ovat menneet aivan ketuilleen. Siis oikeasti nyt on homma niin reisillään, että tänäänkin sain yli puolitoista tuntia laittaa lasta takaisin sänkyyn, kun ensimmäisen kahden tunnin nukkumisen jälkeen alkoi parku. Tähän asti meillä on pärjätty yksillä noin tunnin mittaisilla päikkäreillä ja sitten käyty yöunille iltakuuden pintaan. Tänään päikkärit otettin 1,5 tuntisina ja jo viideltä oli lapsi silmät ristissä. Sitten heräsikin parkumaan seitsemän jälkeen ja taistelua riitti uudelleen nukkumaan käymisessä.
Pari päivää tässä on itsellä ollut jotain aivan ihme tarmoa, kun olen sijoittanut huonekaluja uudelleen. Samalla on tullut purettua yksi hyllykkö ja kasattua toinen tilalle. Kasatun hyllykön purkaminen oli paljon haastavampaa kuin puretun kasaaminen. Voi toki johtua siitäkin, että halusin saada kubikin purettua sillä tavalla ehjänä, että sen voi kasata vastaisuudessa uudestaan, jos siltä tuntuu. Purkamisen perusteella tosin tuli mieleen, etten taida haluta kasata sitä uudestaan.
Huonekalujen järjesteleminen olisi toki paljon hauskempaa, jos ne kalusteet saisi järjestettyä jotenkin älykkäästi eikä vain sinnepäin. Tällä hetkellä on kuitenkin pakko tehdä myönnytyksiä sekä itse kalusteiden että niiden sijoittelun suhteen. Se, että kalusteissa joutuu tinkimään johtuu tietysti siitä, ettei ole oikeasti varaa ostaa uusia kalusteita, joita haluaisi, vaan on tyydyttävä niihin, mitä on saanut lahjoituksena ja keräilyerinä jostain hankkinut. Sijoittelussa tinkimisen syy on sitten käytännöllisempi. Yritin saada olohuoneesta yhden kulman sillä tavalla eristettyä, että se olisi lapselle vieläkin rauhallisempi makuusoppi. Lapsen sänkyä kun ei pysty tunkemaan minun makuuhuoneeseeni ja yläkertaan en ala vielä tässä vaiheessa lapsen kanssa ravata ollenkaan.
Jos minä jotain huonekalua himoitsen, se on keinutuoli. Ja vielä tarkemmin määriteltynä sellainen keinutuoli, johon mahtuu kunnolla leveämpikin hanuri. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin istua sellaisessa tuolissa, joka on liian kapea. Olen sitä keinutuolia himoinnut jo varmaankin kymmenen vuotta, mutten ole vieläkään ostanut, kun aina on tullut väliin jotain tärkeämpää hankintaa. Yleisimmin sellaiset rahat on menneet joko auton korjaamiseen tai auton korjaamiseen. Tällä kertaa kuitenkaan ei ole autoa, mutta ei sen puoleen ole rahaakaan.
Elämä olisi helpompaa, jos olisi rahaa niin, ettei tarvitsisi koko ajan laskeskella, miten pärjää. Mutta ei kun ei. Yhden ihmisen rahoilla, etenkään kelan tuilla, ei kovin pitkälle pötkitä. Joskus se suorastaan ärsyttää, kun seuraa niitä ihmisiä, joilla elämä tuntuu menevän putkeen. Voi oikeasti sanoa, että olen kateellinen niille ihmisille, joilla kaikki menee niin kuin elokuvissa. Minulla ei mene niin kuin elokuvissa.
Ei mene edes niin kuin Strömsössä. PRKL! Lisää liimaa ja teippiä...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rahattomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rahattomuus. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, huhtikuuta 12, 2010
maanantaina, maaliskuuta 29, 2010
Voi vitalis...
Välillä vaan tekisi mieli huutaa.
Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.
Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.
Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.
Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!
Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.
Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.
Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.
On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.
Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.
No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...
Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.
Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.
Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.
Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!
Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.
Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.
Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.
On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.
Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.
No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...
torstaina, elokuuta 28, 2008
Kakkaa täydeltä laidalta...
Miten minusta tuntuu siltä, että kaikki kakka tipahtaa aina kerralla niskaan? Siis aivan kuin minun edelläni ajaisi joku valopää peräkärryllistä sontaa pellolle ja kippaisikin sen vahingossa - tai tahallaan - suoraan minun päälleni. Tämä tuntuu vain täydentävän sitä käsitystä, että asioiden alkaessa mennä pieleen, kaikki menee pieleen.
Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.
Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.
Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.
Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.
Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.
Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.
Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.
Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.
perjantaina, tammikuuta 26, 2007
Kultakorttireunainenmies...
Selvennetään ja päivitetään tätä tilannetta jälleen, kun siihen on tarvetta ilmennyt. Siis, aloitamme alusta.. EI ESIHISTORIASTA ASTI!!! Ja viedään ne mammutit ja neanderthalin ihmiset takaisin varastoon... Siis aloitetaan kultakorttireunaisenmiehen ensimmäisestä ilmestymisestä minun elämääni.
Tästä aikaa taakse päin parisen vuotta. Siis aivan avioeron kynnyksillä tämä mies osui minun reitilleni jostain mystisestä syystä. Satunnaisesti hetkellinen juttelu chatissä tuotti tapaamisen syntymäpäivänäni toisella puolella Suomea. Mies tuli vain käymään ja tarjoamaan ruuat, palasi sitten omaan kotikaupunkiinsa ja alkoi ehdotella vakavampaa tutustumista. Kuuleman mukaan raha ei muodostu esteeksi hänelle, koska sitä rahaa hänellä riittää. Luvattiin isoa maasturia firman bensakortilla ja vaikka mitä, jos muuttaisin pääkaupunkiseudulle ja alkaisin hänen kanssaan suhteeseen.
Minulla jotenkin paloi hermo, hirtti kiinni, jos voi sanoa.
Raha on minulle siinä mielessä toisarvoinen asia, että on kivaa, jos sitä on ja ikävää jos ei ole, mutta elämä ei pyöri pelkästään sen voimalla. Toki olisi lottovoitto löytää mies, jolla on rahaa ja hyvä ulkonäkö, mutta ehkäpä sellainen mies ei haluakaan muuta kuin hetken hauskuutta. Tämä kultakorttireunainenmies muisti moneen otteeseen tähdentää näitä raha-asioita ja se alkoi ahdistaa minua. Minä yritin selittää sitä, etten ole onnenonkija, enkä halua sellaista mainettakaan. Lopulta hermostuin sen verran, että ilmoitin, ettei kyseisen herran kannata soitella. Sitten muutin Lappiin.
Hieman ennen vuodenvaihdetta työpuhelimeni soi. Numero näytti jokseenkin tutulta, joten vastasin siihen sillä oletuksella, että tunnen ihmisen varmaankin. Puhelu alkoi pitkällä vuodatuksella siitä, miksei minun oma numeroni ole julkinen. Työnumeroni löytyy kuvan kanssa netistä, joten minut kyllä tavoittaa, jos haluaa. Vasta sen vuodattamisen jälkeen mies muisti tarkistaa, että tiedänhän minä, kenen kanssa puhun. Puhetavasta ei voinut erehtyä, joten tiesin hyvinkin. Minä olen kuulemma jäänyt vaivaamaan. Miehen omien sanojen mukaan se on harvinaista.
Tänään puhelin soi taas, samasta numerosta.
Tällä kertaa mies sanoi, että hänellä jäi jotain todella pahasti kesken minun kohdallani. Ilmeisesti jonkin verran kiinnostan, mutta onko kyse ehkä siitä, etten minä hypännyt hänen rahojensa mukaan. Ehkä häntä kiinnostaakin juuri se, että kerrankin joku kieltäytyy tekemästä hänen tahtonsa mukaan. Varmaankin se on erikoista. En tiedä, kun ei itselläni koskaan ole ollut sitä rahaa, jolla toisia hyppyyttää.
Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa...
Tästä aikaa taakse päin parisen vuotta. Siis aivan avioeron kynnyksillä tämä mies osui minun reitilleni jostain mystisestä syystä. Satunnaisesti hetkellinen juttelu chatissä tuotti tapaamisen syntymäpäivänäni toisella puolella Suomea. Mies tuli vain käymään ja tarjoamaan ruuat, palasi sitten omaan kotikaupunkiinsa ja alkoi ehdotella vakavampaa tutustumista. Kuuleman mukaan raha ei muodostu esteeksi hänelle, koska sitä rahaa hänellä riittää. Luvattiin isoa maasturia firman bensakortilla ja vaikka mitä, jos muuttaisin pääkaupunkiseudulle ja alkaisin hänen kanssaan suhteeseen.
Minulla jotenkin paloi hermo, hirtti kiinni, jos voi sanoa.
Raha on minulle siinä mielessä toisarvoinen asia, että on kivaa, jos sitä on ja ikävää jos ei ole, mutta elämä ei pyöri pelkästään sen voimalla. Toki olisi lottovoitto löytää mies, jolla on rahaa ja hyvä ulkonäkö, mutta ehkäpä sellainen mies ei haluakaan muuta kuin hetken hauskuutta. Tämä kultakorttireunainenmies muisti moneen otteeseen tähdentää näitä raha-asioita ja se alkoi ahdistaa minua. Minä yritin selittää sitä, etten ole onnenonkija, enkä halua sellaista mainettakaan. Lopulta hermostuin sen verran, että ilmoitin, ettei kyseisen herran kannata soitella. Sitten muutin Lappiin.
Hieman ennen vuodenvaihdetta työpuhelimeni soi. Numero näytti jokseenkin tutulta, joten vastasin siihen sillä oletuksella, että tunnen ihmisen varmaankin. Puhelu alkoi pitkällä vuodatuksella siitä, miksei minun oma numeroni ole julkinen. Työnumeroni löytyy kuvan kanssa netistä, joten minut kyllä tavoittaa, jos haluaa. Vasta sen vuodattamisen jälkeen mies muisti tarkistaa, että tiedänhän minä, kenen kanssa puhun. Puhetavasta ei voinut erehtyä, joten tiesin hyvinkin. Minä olen kuulemma jäänyt vaivaamaan. Miehen omien sanojen mukaan se on harvinaista.
Tänään puhelin soi taas, samasta numerosta.
Tällä kertaa mies sanoi, että hänellä jäi jotain todella pahasti kesken minun kohdallani. Ilmeisesti jonkin verran kiinnostan, mutta onko kyse ehkä siitä, etten minä hypännyt hänen rahojensa mukaan. Ehkä häntä kiinnostaakin juuri se, että kerrankin joku kieltäytyy tekemästä hänen tahtonsa mukaan. Varmaankin se on erikoista. En tiedä, kun ei itselläni koskaan ole ollut sitä rahaa, jolla toisia hyppyyttää.
Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa...
keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007
Työpäivä...
Keskimääräinen työaika on 8 tuntia päivässä. Ainakin monen ihmisen mielestä. Minun mielestäni se 8 tuntia olisi jo aika mukavan lyhyt työpäivä. Näitä mietteitä taas siivittävät ne totuudet, että tänäänkin olen aloittanut työpäivän klo 07.55 ja vieläkin istun työmaalla tietokoneen edessä. Nuoriso juoksee edelleen pingispöydän ympärillä ja pitää hauskaa. Ilmeisesti heille ei ole valjennut tähän ikään vieläkään, että minä todellakin olen ollut jo 13h töissä.
Joskus on niitäkin päiviä, että minä käyn työmaalla pyörähtämässä vain noin 4 - 5 h. Sellaisilla päivillä minä tasaan pitkiä leirivuorokausia, joita tulee vuodessa yli 30. Minä siis vietän hirvittävän määrän työajastani leireillä. Jos olisin leirillä jatkuvassa putkessa, olisin leirikeskuksessa kuukauden verran ilman taukoja. Käytännössä kuitenkin tuo määrä leirivuorokausia vastaa jopa 2kk normaalia työmäärää. Harva suostuisi elämään työpaikallaan 30 vuorokautta. Etenkään, kun työaikanasi et ole hetkeäkään vapaalla. Olet jatkuvasti vastuussa jonkun toisen lapsista. Se on raskasta.
Olen toisinaan miettinyt, missä maailmassa tästä työstä maksettava palkka vastaa työn vaativuutta. Joidenkin ihmisten mielestä nuorisotyö on äärettömän helppoa ja yksinkertaista. Menet vain ja pidät parit kerhot, leikit ja laulat. Aivan, mutta kun se ei riitä. Sen lisäksi, että sinun pitää osata lukematon määrä leikkejä ja lauluja, sinä olet vastuussa lasten ja nuorten turvallisuudesta. Etenkin leiriolosuhteissa vastuun ottaminen 20 hengestä on äärimmäisen raskasta. Jos jotain sattuu, leirin turvallisuusvastaava joutuu asian selvittämään, onko kyse ollut laiminlyönnistä vai kenties täysin ennakoimattomasta onnettomuudesta. Joskus on jopa niin, etteivät vanhemmat etukäteen suostu kertomaan, että heidän lapsellaan on vakava sairaus. Sairaskohtauksen sattuessa leirin turvallisuusvastaavaa syytetään laiminlyönnistä, kun hänelle ei ole edes suostuttu antamaan tarvittavia tietoja.
Leirityö ei muutenkaan ole aina herkkua. Parhaina hetkinä se on kuin lomaa. Pahimmillaan leiri on kuin päättymätön helvetti, jossa kaikki huutavat, ulkona sataa, eikä kenelläkään ole hauskaa. Minä vakavasti epäilen, että jokainen, joka sanoo leirityön olevan helppoa, ei ole koskaan ollut leirillä työntekijänä. Leirien ohjelmien etukäteisvalmistelu vie yllättävän paljon aikaa. Vielä enemmän vie aikaa ja hermoja niiden toteuttaminen. Jos et itse rakasta askartelua ja puuhaamista, vaatii työtä jo oikean asenteen ottaminen siksi aikaa, kun innostat toisia, yleensä vastahakoisia lapsia ja nuoria askartelemaan.
Työ palkitsee kyllä, mutta ei tilipussilla.
Harvinaisen palkitseva hetki voi olla silloin, kun äitiä parkuva lapsi vihdoin rauhoittuu, kun pääsee hetkeksi istumaan aikuisen syliin lohdutettavaksi. Palkitsevaa on sekin, kun nuoret uskaltavat puhua asioista suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Eräs palkitsevimmista hetkistä on kuulla alkuun vaikeasti työntekijä vaihdoksiin suhtautuneelta nuorelta, ettei hän halua työntekijän taas vaihtuvan.
Pitkät työpäivät pistävät kuitenkin pohtimaan, missä on mielekkyyden raja. Juuri tällä hetkellä nuorten kanssa on luotu hyvä ilmapiiri, jossa on vapaus sanoa ja tehdä, järjen ja kohteliaisuuden rajoissa. Työn tekeminen itsessään on muuttunut helpommaksi, kun rutiineja on kehittynyt. Toisinaan huomaa jopa päätyvänsä uskotuksi joillekin nuorille, turvalliseksi aikuiseksi, jolla on vielä jotain tajuntaa myös nuoren ihmisen maailmasta, vaikkakin vähenemään päin. Toisaalta jatkuvat 10 - 15 tuntisiksi venyvät työpäivät, huono palkka työmäärään nähden, esimiehen mielen mukaan vaihtuvat työtehtävät ja etäisyys kaikista omista ihmissuhteista vaativat oman veronsa. Suoraan sanoen minä olen tällä hetkellä väsynyt työhöni, henkisesti ja fyysisesti.
Henkisesti huomaa sen, että haluaisin vain nukkua koko talven, kuten karhu. Jatkuva henkinen alavireisyys heijastelee siihen, ettei tule etukäteen valmisteltua hartauksia tai kirjoitettua ajoissa tarvittavia tekstejä. Sitten viime tipassa venyttää pitkää päivää vielä parikymmentä minuuttia hoitaakseen pois jonkin pöytäkirjan tai muistion. Fyysinen väsymys on jatkuvaa. Pimeässä pitäisi minun mielestäni vain nukkua. Selkä on jatkuvasti enemmän ja vähemmän kipeä, eikä jatkuva säiden vaihtelu edes innosta menemään pihalle yhtään enempää kuin on pakko.
En tiedä. Olen miettinyt vakavasti työpaikan vaihtamista. Saa nyt nähdä milloin ja minne laitan jotain hakupapereita. Milloin katkeaa tässä suhteessa kamelin selkä...
Joskus on niitäkin päiviä, että minä käyn työmaalla pyörähtämässä vain noin 4 - 5 h. Sellaisilla päivillä minä tasaan pitkiä leirivuorokausia, joita tulee vuodessa yli 30. Minä siis vietän hirvittävän määrän työajastani leireillä. Jos olisin leirillä jatkuvassa putkessa, olisin leirikeskuksessa kuukauden verran ilman taukoja. Käytännössä kuitenkin tuo määrä leirivuorokausia vastaa jopa 2kk normaalia työmäärää. Harva suostuisi elämään työpaikallaan 30 vuorokautta. Etenkään, kun työaikanasi et ole hetkeäkään vapaalla. Olet jatkuvasti vastuussa jonkun toisen lapsista. Se on raskasta.
Olen toisinaan miettinyt, missä maailmassa tästä työstä maksettava palkka vastaa työn vaativuutta. Joidenkin ihmisten mielestä nuorisotyö on äärettömän helppoa ja yksinkertaista. Menet vain ja pidät parit kerhot, leikit ja laulat. Aivan, mutta kun se ei riitä. Sen lisäksi, että sinun pitää osata lukematon määrä leikkejä ja lauluja, sinä olet vastuussa lasten ja nuorten turvallisuudesta. Etenkin leiriolosuhteissa vastuun ottaminen 20 hengestä on äärimmäisen raskasta. Jos jotain sattuu, leirin turvallisuusvastaava joutuu asian selvittämään, onko kyse ollut laiminlyönnistä vai kenties täysin ennakoimattomasta onnettomuudesta. Joskus on jopa niin, etteivät vanhemmat etukäteen suostu kertomaan, että heidän lapsellaan on vakava sairaus. Sairaskohtauksen sattuessa leirin turvallisuusvastaavaa syytetään laiminlyönnistä, kun hänelle ei ole edes suostuttu antamaan tarvittavia tietoja.
Leirityö ei muutenkaan ole aina herkkua. Parhaina hetkinä se on kuin lomaa. Pahimmillaan leiri on kuin päättymätön helvetti, jossa kaikki huutavat, ulkona sataa, eikä kenelläkään ole hauskaa. Minä vakavasti epäilen, että jokainen, joka sanoo leirityön olevan helppoa, ei ole koskaan ollut leirillä työntekijänä. Leirien ohjelmien etukäteisvalmistelu vie yllättävän paljon aikaa. Vielä enemmän vie aikaa ja hermoja niiden toteuttaminen. Jos et itse rakasta askartelua ja puuhaamista, vaatii työtä jo oikean asenteen ottaminen siksi aikaa, kun innostat toisia, yleensä vastahakoisia lapsia ja nuoria askartelemaan.
Työ palkitsee kyllä, mutta ei tilipussilla.
Harvinaisen palkitseva hetki voi olla silloin, kun äitiä parkuva lapsi vihdoin rauhoittuu, kun pääsee hetkeksi istumaan aikuisen syliin lohdutettavaksi. Palkitsevaa on sekin, kun nuoret uskaltavat puhua asioista suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Eräs palkitsevimmista hetkistä on kuulla alkuun vaikeasti työntekijä vaihdoksiin suhtautuneelta nuorelta, ettei hän halua työntekijän taas vaihtuvan.
Pitkät työpäivät pistävät kuitenkin pohtimaan, missä on mielekkyyden raja. Juuri tällä hetkellä nuorten kanssa on luotu hyvä ilmapiiri, jossa on vapaus sanoa ja tehdä, järjen ja kohteliaisuuden rajoissa. Työn tekeminen itsessään on muuttunut helpommaksi, kun rutiineja on kehittynyt. Toisinaan huomaa jopa päätyvänsä uskotuksi joillekin nuorille, turvalliseksi aikuiseksi, jolla on vielä jotain tajuntaa myös nuoren ihmisen maailmasta, vaikkakin vähenemään päin. Toisaalta jatkuvat 10 - 15 tuntisiksi venyvät työpäivät, huono palkka työmäärään nähden, esimiehen mielen mukaan vaihtuvat työtehtävät ja etäisyys kaikista omista ihmissuhteista vaativat oman veronsa. Suoraan sanoen minä olen tällä hetkellä väsynyt työhöni, henkisesti ja fyysisesti.
Henkisesti huomaa sen, että haluaisin vain nukkua koko talven, kuten karhu. Jatkuva henkinen alavireisyys heijastelee siihen, ettei tule etukäteen valmisteltua hartauksia tai kirjoitettua ajoissa tarvittavia tekstejä. Sitten viime tipassa venyttää pitkää päivää vielä parikymmentä minuuttia hoitaakseen pois jonkin pöytäkirjan tai muistion. Fyysinen väsymys on jatkuvaa. Pimeässä pitäisi minun mielestäni vain nukkua. Selkä on jatkuvasti enemmän ja vähemmän kipeä, eikä jatkuva säiden vaihtelu edes innosta menemään pihalle yhtään enempää kuin on pakko.
En tiedä. Olen miettinyt vakavasti työpaikan vaihtamista. Saa nyt nähdä milloin ja minne laitan jotain hakupapereita. Milloin katkeaa tässä suhteessa kamelin selkä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
