"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."
Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.
"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."
Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.
Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.
Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.
"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."
