Viimeisimmät päivitykset ovat olleet varsin pikaisia. Jotenkin elämä on taas alkanut kulkea keskimääräistä nopeammin, kun iltaisin on muutakin tekemistä kuin tietokoneen näytön ihmettely. Kaima on kuvioissa aina vain tiiviimmin.
Tässä reilu viikko sitten alettiin aivan toisenlaiseen projektiin kuin pitkiin aikoihin. Kaima alkoi etsiä isompaa autoa. Hänellä on tällä hetkellä pieni punainen auto, kokoluokkaa nissan micra. Sellaiseen on todella vaikea saada mahtumaan turvaistuinta saati lapsen vaunuja. Toistaiseksi toki sinne on mahdutettu kaikki, mitä on tarvittu, mutta ainahan sitä olisi paljon miellyttävämpää hieman reilummalla tilamäärällä.
Jokunen tovi on nyt kierrelty autokauppoja Kaiman ja lapsen kanssa etsiskelemässä vähän ajettua, uudehkoa farmaria. Kahta käytiin koeajamassakin. Toinen oli alle 100 000 ajettu automaattivaihteinen ja toinen pakasta vedetty manuaali. Kun oltiin koeajettu se automaattivaihteinen, tuli samana iltana Kaimalta vielä viesti perään, että olkaa huomenna valmiina lähtöön, kun hän pääsee töistä. Hän laittoi tilaukseen sen uuden farkun. Saa nähdä, josko jo perjantaina saisi istahtaa uuden auton rattiin.
Vaikka minä en siis itse autoa ole ostamassa, olen ollut mukana valitsemassa väristä lähtien tätä tulevaa farkkua. Ja sen verran fanaattisena autoilijana olen ollut vaikuttamassa, että ajoin itsekin pienen pätkän tätä tulossa olevaa versiota. Samalla ilmoitin kyllä, että minä haluan ajaa sitä vastaisuudessakin tai en suostu istumaan koko autossa..
Tästä auto-episodista voi kuitenkin mielestäni päätellä sen, että Kaima on hyvin tosissaan minun kanssani. Toki lapsen kannalta hyvin onnellista, että hän on tosissaan. En missään nimessä halua enää leikkiä mitään leikkejä ihmissuhteissa. Huomattavasti enemmän minussa herää vastakaikua sellaiselle ihmiselle, joka pelaa avoimin kortein tässä kohtaa.
No, perjantaita ja uutta autoa odotellessa..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autot. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2010
sunnuntaina, maaliskuuta 21, 2010
Kevät toi...
Kevät taitaa oikeasti olla kohta täällä. Ei noista metrisistä hangista sitä niinkään arvaisi, mutta tirpat pihapuissa ja puskissa on alkaneet oman konsertointinsa, joka yleensä sijoittuu kevääseen. Samalla tavalla ovat konsertointiaan aloittamassa lähitalojen kollikissat. Pitkästä aikaa ensimmäiset kissan jäljet ilmestyivät pihamaalle pari päivää sitten. Ilmeisesti yksi jos toinenkin omistaja on armeliaasti pitänyt lemmikkinsä sisällä talven pakkasten ajan.
Tänään päivällä huomasi kyllä sen kevään lähestymisen siitäkin, ettei lapsen nukutuslenkki ollut lainkaan iloista ja miellyttävää tallustelua takakujilla, vaan tuskaisaa rämpimistä puolen metrin sohjon läpi. Alkaa sulaa teiltä lumipolanteet, joten vaunuthan uppoavat asfalttiin asti helposti ja siinä niitä sitten saa lykkiä sen sohjon läpi. Joissain paikoissa oli kuitenkin jo päästy niinkin pitkälle, että asfalttia oli näkyvissä. Sen pari metriä sai kävellä ihan normaalisti ja muisti, miksi kesällä on paljon mukavampaa kävellä vaunujen kanssa. Kesällä vaan ongelmaksi tulee se, että vaunuissa lämpötila nousee herkästi, jos aurinko kovin suoraan paistaa. Vähän sama kuin teltassa auringonpaisteella.
Itsessäni olen jo huomannut sen, miten eri tavalla on virtaa, kun valoa on hieman enemmän. Enää unentarve ei ole aivan ympärivuorokautista, vaan rajoittuu lähinnä 16 tuntiin iltakymmenestä eteenpäin. Tekee kuitenkin ihan hyvää tietää, että tämä vaan paranee tästä kesää kohti. Jossain vaiheessa kesää on edessä sekin vaihe, että unta tarvitsee vain 6 tuntia yössä ja on pirteä kuin pieni eläin herätessään. Olen tosin harkinnut pimennysverhojen ostamista makuuhuoneeseen, jotta olisi helpompi nukkua. Jostain syystä valoisalla nukkuminen ei vaan onnistu.
Kevään merkki on sekin, että autokuume on taas iskenyt. Tällä kertaa ei ole mitään, mitä vaihtaisi, mutta ainahan sitä voi katsella myynti-ilmoituksia. Tavoitteena olisi, että jossain vaiheessa taas sen oman auton voisi pistää. Pääsisi vähän helpommin liikkumaan minne haluaa ja vanhempien ei tarvitsisi olla valmiudessa lainaamaan omaansa silloin, kun minun täytyy päästä jonnekin vähän kauemmas lapsen kanssa. Onneksi kesää kohti mennen tämäkin homma helpottuu siinä mielessä, että lyhyet matkat on edelleen helpompi kulkea kävellen vaunujen kanssa.
Saa nähdä, mitä tämä kesä taas sitten paiskaa eteen. Jos ehkä sen kesäauton jossain vaiheessa pistäisi ja sitten voisi päästä käymään tuolla toisella puolella Suomeakin välillä. Olisi niin mukavaa välillä nähdä ystäviä, joita on viimeksi nähnyt yli vuosi sitten. No, ehkä kevät tuo muutakin kuin muurarin, maalarin, rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin...
Tänään päivällä huomasi kyllä sen kevään lähestymisen siitäkin, ettei lapsen nukutuslenkki ollut lainkaan iloista ja miellyttävää tallustelua takakujilla, vaan tuskaisaa rämpimistä puolen metrin sohjon läpi. Alkaa sulaa teiltä lumipolanteet, joten vaunuthan uppoavat asfalttiin asti helposti ja siinä niitä sitten saa lykkiä sen sohjon läpi. Joissain paikoissa oli kuitenkin jo päästy niinkin pitkälle, että asfalttia oli näkyvissä. Sen pari metriä sai kävellä ihan normaalisti ja muisti, miksi kesällä on paljon mukavampaa kävellä vaunujen kanssa. Kesällä vaan ongelmaksi tulee se, että vaunuissa lämpötila nousee herkästi, jos aurinko kovin suoraan paistaa. Vähän sama kuin teltassa auringonpaisteella.
Itsessäni olen jo huomannut sen, miten eri tavalla on virtaa, kun valoa on hieman enemmän. Enää unentarve ei ole aivan ympärivuorokautista, vaan rajoittuu lähinnä 16 tuntiin iltakymmenestä eteenpäin. Tekee kuitenkin ihan hyvää tietää, että tämä vaan paranee tästä kesää kohti. Jossain vaiheessa kesää on edessä sekin vaihe, että unta tarvitsee vain 6 tuntia yössä ja on pirteä kuin pieni eläin herätessään. Olen tosin harkinnut pimennysverhojen ostamista makuuhuoneeseen, jotta olisi helpompi nukkua. Jostain syystä valoisalla nukkuminen ei vaan onnistu.
Kevään merkki on sekin, että autokuume on taas iskenyt. Tällä kertaa ei ole mitään, mitä vaihtaisi, mutta ainahan sitä voi katsella myynti-ilmoituksia. Tavoitteena olisi, että jossain vaiheessa taas sen oman auton voisi pistää. Pääsisi vähän helpommin liikkumaan minne haluaa ja vanhempien ei tarvitsisi olla valmiudessa lainaamaan omaansa silloin, kun minun täytyy päästä jonnekin vähän kauemmas lapsen kanssa. Onneksi kesää kohti mennen tämäkin homma helpottuu siinä mielessä, että lyhyet matkat on edelleen helpompi kulkea kävellen vaunujen kanssa.
Saa nähdä, mitä tämä kesä taas sitten paiskaa eteen. Jos ehkä sen kesäauton jossain vaiheessa pistäisi ja sitten voisi päästä käymään tuolla toisella puolella Suomeakin välillä. Olisi niin mukavaa välillä nähdä ystäviä, joita on viimeksi nähnyt yli vuosi sitten. No, ehkä kevät tuo muutakin kuin muurarin, maalarin, rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin...
tiistaina, marraskuuta 04, 2008
Sokerirasitus...
No, jälleen on JormaTuulikin kanssa ravattu paikallisen terveyskeskuksen käytävillä pari tuntia tutkittavina. Oikeammin siis kävin laboratoriossa sokerirasituskokeissa. Ensiksikin, kahdentoista tunnin "syömättä ja juomatta" -paasto on silkkaa kidutusta ihmiselle, jonka suu muistuttaa beduiinin sandaalia jo neljän tunnin vedettömyyden jälkeen. Puhumattakaan siitä, että olen yrittänyt tämän kääpiön kanssa totutella siihen, että aamulla syödään aamupala, jolla sitten potkitaan menemään pitkälle päivään.
Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.
Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.
Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!
Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.
Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.
Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!
torstaina, elokuuta 28, 2008
Kakkaa täydeltä laidalta...
Miten minusta tuntuu siltä, että kaikki kakka tipahtaa aina kerralla niskaan? Siis aivan kuin minun edelläni ajaisi joku valopää peräkärryllistä sontaa pellolle ja kippaisikin sen vahingossa - tai tahallaan - suoraan minun päälleni. Tämä tuntuu vain täydentävän sitä käsitystä, että asioiden alkaessa mennä pieleen, kaikki menee pieleen.
Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.
Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.
Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.
Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.
Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.
Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.
Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.
Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.
keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007
Hiipivä joulu...
Joulu on taas iskemässä takaraivoon käsittämättömällä nopeudella. Jostain syystä en ole ehtinyt tänä vuonna edes saada stressiä joulusta. Tuntuu, että joulu menee jossakin horroksessa kokonaan ohi. Poikkeavaa on ainakin se, etten ole joululomalla suuntaamassa Etelä-Suomeen. Saa sitten nähdä, mitä tähän lomaan oikeasti saa sisällytettyä.
Tänä vuonna edes joululaulut eivät ole osuneet minun korviini marraskuun puolesta välistä asti. Jotenkin koko joulu tuntuu hiipineen kimppuun aivan yllättäen. Toki osittain kyse on varmasti siitä, että joulunalusviikko menee kokonaan uuden auton huumassa ja sen hakua järjestellen. Normaalina jouluna olisin puuhannut joulukorttien postittamista monta viikkoa, tänä vuonna ne vaan tuli tehtyä yhtenä päivänä ja lähetettyä menemään. Kaikki ilman korttia jääneet voivat sitten todeta, että en jälleen muistanut osoitteita tai muita oleellisuuksia lähetyksen hetkellä.
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, pitäisikö aivan oikeasti lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Tämä on useampien sattumien summa ja muutamaa työpaikkaa juuri nyt pukkaisi täältä pohjoiselta ulottuvuudelta. Sellaisia töitä olisivat, joita voisi hyvinkin tykätä tehdä. No, jää nähtäväksi. Ainakaan täällä eivät teinit ottaneet asiaa kovin positiivisena, kun juttelin, että voisi joskus työmaatakin vaihtaa.
Onneksi kuitenkin joulun väli on kokonaan lomaa. Saan aivan rauhassa olla ja nauttia vapaista, rapsutella kissoja ja omia varpaan välejä. Jotenkin sitä vaan odottaa jotain koko ajan. Aina tuntuu siltä, että sitä mielessään kasailee tulevaisuudelle paineita. Jos lomalta palaisi töihin virkeämpänä kuin lähti, olisi loma tehtävänsä tehnyt. Joulusiivot on kuitenkin vielä tekemättä, siis imuroimatta ja lattiat pesemättä, mitä muuta sitä muka pitäisi tehdä? Foortikin pitäisi tyhjentää omista tavaroista ja latoa kesäkumit konttiin, radio irrottaa ja myydä tarvitsevalle. Tai ehkä annan tarvitsevan itse hoitaa irrottamisen, saapahan suurin piirtein ehjänä soittimen irti, toisin kuin minä.
Joulumieli oli hukassa vuosi sitten ja tänä vuonna ei edes tunnu joululta. Ei vaan tule edes vastaan ajatus joulusta. Ehkä se hiipii niskaan jouluaattona.
Tänä vuonna edes joululaulut eivät ole osuneet minun korviini marraskuun puolesta välistä asti. Jotenkin koko joulu tuntuu hiipineen kimppuun aivan yllättäen. Toki osittain kyse on varmasti siitä, että joulunalusviikko menee kokonaan uuden auton huumassa ja sen hakua järjestellen. Normaalina jouluna olisin puuhannut joulukorttien postittamista monta viikkoa, tänä vuonna ne vaan tuli tehtyä yhtenä päivänä ja lähetettyä menemään. Kaikki ilman korttia jääneet voivat sitten todeta, että en jälleen muistanut osoitteita tai muita oleellisuuksia lähetyksen hetkellä.
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, pitäisikö aivan oikeasti lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Tämä on useampien sattumien summa ja muutamaa työpaikkaa juuri nyt pukkaisi täältä pohjoiselta ulottuvuudelta. Sellaisia töitä olisivat, joita voisi hyvinkin tykätä tehdä. No, jää nähtäväksi. Ainakaan täällä eivät teinit ottaneet asiaa kovin positiivisena, kun juttelin, että voisi joskus työmaatakin vaihtaa.
Onneksi kuitenkin joulun väli on kokonaan lomaa. Saan aivan rauhassa olla ja nauttia vapaista, rapsutella kissoja ja omia varpaan välejä. Jotenkin sitä vaan odottaa jotain koko ajan. Aina tuntuu siltä, että sitä mielessään kasailee tulevaisuudelle paineita. Jos lomalta palaisi töihin virkeämpänä kuin lähti, olisi loma tehtävänsä tehnyt. Joulusiivot on kuitenkin vielä tekemättä, siis imuroimatta ja lattiat pesemättä, mitä muuta sitä muka pitäisi tehdä? Foortikin pitäisi tyhjentää omista tavaroista ja latoa kesäkumit konttiin, radio irrottaa ja myydä tarvitsevalle. Tai ehkä annan tarvitsevan itse hoitaa irrottamisen, saapahan suurin piirtein ehjänä soittimen irti, toisin kuin minä.
Joulumieli oli hukassa vuosi sitten ja tänä vuonna ei edes tunnu joululta. Ei vaan tule edes vastaan ajatus joulusta. Ehkä se hiipii niskaan jouluaattona.
maanantaina, joulukuuta 17, 2007
TADAA!!!
Tämä muuttaa minulle perjantaina rutatun Mondeon tilalle. Ja sama auto vähän toisesta kuvakulmasta... Tulee kuvista selväksi sekin, mistä ostetaan.. ;)
keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007
perjantaina, toukokuuta 04, 2007
Isot pojat...
Isot pojat väittivät oireet kuultuaan, että "selvä tapaus, vetonivel on foortista mennyt". Muut isot pojat säestivät, että "nimenomaan ja jetsulleen, sitähän mekin arveltiin". "Ihan selvästi on vetonivel juu", tuli yhden jos toisen autoexpertin suusta ennen tätä aamua ja foortin renkaidenvaihtoa.
Paha ääni siitä lähti, kun hurautti aamusella foortin paikallisen SEOn pihalle ja parkkiin. Korjaamon sedälle annoin avaimet kouraan ja sanoin, että renkaat pitäisi vaihtaa ja samalla kurkata repsikan puolen renkaan touhuja vähän tarkemminkin, kun se pitää rumaa ääntä ja on väljä. Setä katsoi hetken aikaa siihen malliin, että teki varmaan mieli sanoa jotain naisista ja niiden autotietämyksestä. Otti kuitenkin avaimet ja lähti etsimään foorttia pihalta.
Kahvi oli puolivälissä, kun setä tuli sanomaan: "laakeri sieltä on rikki ja löytyy meiltä varastosta, jos haluat, että pistetään kerralla kuntoon". Tietystihän minä halusin, että laitetaan. Setä meni takaisin korjaamon puolelle ja puolen tunnin päästä tuli takaisin kahvitauolle. Pultti oli mennyt poikki ja joutuivat nyt poraamaan sitten pois sen. Menisi vähän pidempään.
Lopulta se sitten oli valmis. Kesägummit alla ja foortti pihalla auringonpaisteessa uusi etulaakeri kimallellen. No niin.. Eihän sitä laakeria tietysti voi nähdä, mutta sen voi kuulla, ettei se ole rikki. Mikä nautinto, 150€ laskusta huolimatta.
Isot pojat olivat jälleen väärässä...
Paha ääni siitä lähti, kun hurautti aamusella foortin paikallisen SEOn pihalle ja parkkiin. Korjaamon sedälle annoin avaimet kouraan ja sanoin, että renkaat pitäisi vaihtaa ja samalla kurkata repsikan puolen renkaan touhuja vähän tarkemminkin, kun se pitää rumaa ääntä ja on väljä. Setä katsoi hetken aikaa siihen malliin, että teki varmaan mieli sanoa jotain naisista ja niiden autotietämyksestä. Otti kuitenkin avaimet ja lähti etsimään foorttia pihalta.
Kahvi oli puolivälissä, kun setä tuli sanomaan: "laakeri sieltä on rikki ja löytyy meiltä varastosta, jos haluat, että pistetään kerralla kuntoon". Tietystihän minä halusin, että laitetaan. Setä meni takaisin korjaamon puolelle ja puolen tunnin päästä tuli takaisin kahvitauolle. Pultti oli mennyt poikki ja joutuivat nyt poraamaan sitten pois sen. Menisi vähän pidempään.
Lopulta se sitten oli valmis. Kesägummit alla ja foortti pihalla auringonpaisteessa uusi etulaakeri kimallellen. No niin.. Eihän sitä laakeria tietysti voi nähdä, mutta sen voi kuulla, ettei se ole rikki. Mikä nautinto, 150€ laskusta huolimatta.
Isot pojat olivat jälleen väärässä...
torstaina, maaliskuuta 15, 2007
Karman laki...
Niinpä niin..
Retki Rauskille näköjään jälleen noudatti tuttua kaavaa. Tällä kertaa sentään ei tullut kuin pieni kiven iskemä tuulilasiin 30km omasta kylästä ulkona. Sakot jäivät väliin ja tuokaan jälki ei ainakaan vielä alkanut pakenemaan minnekään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, se tulee sen kyllä tekemään aivan tarpeeksi pian.
Voi siis todeta, että siinä suunnassa on jokin paha karma.
Jurkele...
Retki Rauskille näköjään jälleen noudatti tuttua kaavaa. Tällä kertaa sentään ei tullut kuin pieni kiven iskemä tuulilasiin 30km omasta kylästä ulkona. Sakot jäivät väliin ja tuokaan jälki ei ainakaan vielä alkanut pakenemaan minnekään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, se tulee sen kyllä tekemään aivan tarpeeksi pian.
Voi siis todeta, että siinä suunnassa on jokin paha karma.
Jurkele...
maanantaina, maaliskuuta 12, 2007
Kevät...
Taas töissä ja aurinko paistaa. Siis aurinko ei paista sen vuoksi, että minä olen töissä, vaan siitä huolimatta. Ulkona sää on loistava. Tekisi mieli hypätä Fordin rattiin ja vain painaa kaasua. Moottoritiet alkavat aina kutsua tässä vaiheessa vuotta, kun ensimmäinen kunnollinen kevätauringon lämmittämä päivä tulee vastaan. Onneksi saan huomenna taas tyydyttää haluni ajella. Lähden jälleen käypäisemään siellä pahamaineisessa opinahjossani... Toivottavasti tämä reissu on halvempi kuin edellinen, jonka kustannukset menivät päälle tuhanteen euroon.
Niin, se edellinen reissu oli juuri se kammottava ruotsalaisuudenpäivän retki, jolloin autosta meni tuulilasi ja poliisit päättivät kerrankin tutkata pois minun ylinopeuteni. Elän siinä toivossa, että tällä kertaa minä aivan itse tajuan hillitä omaa kaasujalkaani ja ottaa vähän rennommin tuon etenemisen tuolla tiellä. Ainakin nyt minun pitäisi tajuta se, että sakot voivat osua minunkin kohdalleni. Tähän asti olen varmaan elänyt sellaisessa voittamattomuuden tilassa, jossa aivot ovat olleet sitä mieltä, että minua ei pysäytä mikään. Jos vaikka poliisit ja poro olisivat opettaneet minulle jotain...
Hyvin huomaa, että täällä on päivä pidentynyt molemmista päistä. Etenkin minua on tahtonut häiritä se, että aamuisin on kauhean aikaisin valoisaa. Onneksi tuossa kohta päästään taas veivaamaan kelloja eteenpäin ja valoisuus siirtyy kellonajoissa hieman. Tosin, ei se tule pitkälle kesää kohti auttamaan. Pitäisi varmaan oikeasti mennä ostamaan pimennysverhot ja värkätä ne paikoilleen vaikka väkisin. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, eikä viitsinyt. Koko ajan kun sattuu olemaan sellainen tunne, että en minä aio asua tuossa tuvassa loppuelämääni. Sopii siis toivoa, etten ihan kohta ole kuolemassa, mutten menee loppuelämä tuossa.
No juu, tänään on taas se päivä, kun hirtehishuumori iskee päälle. Ehkä se johtuu keväästä, ehkä jostain muusta. Minulla on virtaa asioihin, mutta tietyllä tavalla kevät myös pistää ahdistamaan joka kerran. Se ahdistaa juuri siinä, että veri virtaa nopeammin ja esittää vaatimuksia myös siitä toisen puoliskon löytämisestä. Olisi paljon mukavampaa viettää aikaa kotona kuin töissä, jos kotona odottaisi jotain muutakin kuin kissa. Tietysti, on kissakin tyhjää parempi.
Vaan olkoon taas kerran. Ehkä joskus löytyy sopiva mies, ehkä ei koskaan.
Niin, se edellinen reissu oli juuri se kammottava ruotsalaisuudenpäivän retki, jolloin autosta meni tuulilasi ja poliisit päättivät kerrankin tutkata pois minun ylinopeuteni. Elän siinä toivossa, että tällä kertaa minä aivan itse tajuan hillitä omaa kaasujalkaani ja ottaa vähän rennommin tuon etenemisen tuolla tiellä. Ainakin nyt minun pitäisi tajuta se, että sakot voivat osua minunkin kohdalleni. Tähän asti olen varmaan elänyt sellaisessa voittamattomuuden tilassa, jossa aivot ovat olleet sitä mieltä, että minua ei pysäytä mikään. Jos vaikka poliisit ja poro olisivat opettaneet minulle jotain...
Hyvin huomaa, että täällä on päivä pidentynyt molemmista päistä. Etenkin minua on tahtonut häiritä se, että aamuisin on kauhean aikaisin valoisaa. Onneksi tuossa kohta päästään taas veivaamaan kelloja eteenpäin ja valoisuus siirtyy kellonajoissa hieman. Tosin, ei se tule pitkälle kesää kohti auttamaan. Pitäisi varmaan oikeasti mennä ostamaan pimennysverhot ja värkätä ne paikoilleen vaikka väkisin. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, eikä viitsinyt. Koko ajan kun sattuu olemaan sellainen tunne, että en minä aio asua tuossa tuvassa loppuelämääni. Sopii siis toivoa, etten ihan kohta ole kuolemassa, mutten menee loppuelämä tuossa.
No juu, tänään on taas se päivä, kun hirtehishuumori iskee päälle. Ehkä se johtuu keväästä, ehkä jostain muusta. Minulla on virtaa asioihin, mutta tietyllä tavalla kevät myös pistää ahdistamaan joka kerran. Se ahdistaa juuri siinä, että veri virtaa nopeammin ja esittää vaatimuksia myös siitä toisen puoliskon löytämisestä. Olisi paljon mukavampaa viettää aikaa kotona kuin töissä, jos kotona odottaisi jotain muutakin kuin kissa. Tietysti, on kissakin tyhjää parempi.
Vaan olkoon taas kerran. Ehkä joskus löytyy sopiva mies, ehkä ei koskaan.
tiistaina, helmikuuta 06, 2007
Perverssit navigaattoristit...
Niin on taas vierinyt eteenpäin elämä viikonlopun yli. Perjantaina olin varsin valmis lyömään jo hanskat tiskiin, kun tiesin, että edessä on hirvittävä, suorastaan tuskainen leiriviikonloppu. Liian myöhäisiä nukkumaanmenoja, liian aikaisia herätyksiä ja aivan liikaa kurkku suorana kirkuvia teinejä. Se on liikaa kenelle tahansa, eikä vähiten minulle, joka en voi sietää liian lyhyitä yöunia ja metelöivää älykääpiölaumaa. Olisi tehnyt mieli ilmoittaa, että en todella ole tulossa leirille.
Perjantaina piti viedä lainaporokin takaisin laillisille omistajilleen eli autoliikkeeseen. Takaisin sieltä liikkeestä tuli oma, tuttu ja turvallinen Mondeo, jossa nyt on uutuuttaan hehkuvan valkoinen puskuri ja konepelti. Uudet ajovalot, mahdollisuus jälleen lukita ovet ja hetkittäin vilkkumaton airbagin valo. Ainoina miinuksina on havaittavissa, että edelleenkään airbagin valo ei ole koko aikaa vilkkumatta ja puskuria asennettaessa on etusiivestä lohmaistu maalia pois. Pitänee käydä näyttämässä Mondeota vielä Suomen Vakuutus Tarkastuksen toimipisteessä, jotta sanovat, onko työn jälki kelvollista heille. Minua häiritsee enemmän vilkkuva merkkivalo kuin maalipinta, mutta maalipinta on äkkiä pelkkää ruostetta, jos sitä ei heti hoida kuntoon.
Mahtui perjantaipäivään jotain positiivistakin. Siis fordin ehjäytymisen lisäksi. Käydessäni kotona hakemassa leirivarusteita, otin myös päivän postin matkaan. Postiin oli saapunut paketti Hobby Hall - nimisestä firmasta. Miltei jokainen suomalainen varmasti tietää, mikä firma on kyseessä ja minkälaista tavaraa sieltä myydään. Olen vastikään saanut maksettua pois Playstation2-pelikonsolini, joten oli selkeästi aika hankkia jotain uutta ja ihmeellistä itselleni. Pitkään on mielessä kaivellut tarve löytää perille sellaisiin kohteisiin, joissa kokoukset ja muut tilaisuudet pidetään. Nyt posti toi minulle siihen tarvitsemani välineet eli autonavigaattorin.
Leirikeskukseen reitti on onneksi minulle tuttu. Muutoin olisin varmasti rassannut itseni ojaan räpeltäessäni autonavigaattoria puolet ajomatkasta perjantai-iltana. Oli äärettömän hauskaa seurata navigaattorin näytöltä, millä tiellä mentiin ja mitä olivat risteävät tiet. Onneksi kyseinen laite ei kuitenkaan puhunut mitään, kun se ei ollut navigointitilassa. Se vain osoitti, missä ollaan. Epäilemättä vastaavanlainen tila on hyvä silloin, kun ajelee vaikkapa kesälomareissua, eikä ole oikeastaan päättänyt, minne haluaa mennä. Tällä kyseisellä koneella kun on tapana näyttää myös läheltä löytyviä nähtävyyksiä, huoltoasemia ja ties mitä hotelleja. En sitten tiedä, ovatko hotellit siellä sitä varten, että voi tarvittaessa poimia liftareita kyytiin ja ottaa maksun hotellissa. Perverssejä ovat navigaattorien ohjelmien laatijat kaikki tyyni.
Nyt olen siis leikkinyt koko viikonlopun navigaattorilla sisätiloissa ja odottanut, että tulisi hetki, jolloin sen voi laittaa tosikäyttöön. Ongelma on lähinnä se, että olen jo suurin piirtein selvillä siitä, missä minkäkin paikallisen yhteistyötahon konttorit sijaitsevat. Harvaan paikkaan enää tarvitsee suunnistusvälineitä, joten täytyy päästä oikeasti vieraaseen paikkaan käymään. Olin luullut, että tänään, maanantaina, olisi se päivä. Kissan kasat! Ulkona on -35 astetta, joten en todellakaan lähde kokoukseen toiselle paikkakunnalle. Minä en aio edes luulla, että fordi käynnistää itsensä siellä päässä roikatta kolmen - neljän tunnin seisomisen jälkeen. Ei tapahdu. Ilmoitin, etten ole tulossa kokoukseen.
On navigointilaitteista noin pitkässä juoksussa kuitenkin se ilo, että se laskee suurin piirtein tarvittavan ajoajan nopeasti ja näppärästi. Se myös näyttää, mitä reittiä pisteestä A pääsee pisteeseen B nopeimmin, tarkoituksen mukaisimmin, suurimpia teitä tai kauneinta reittiä ajaen. Todellakin, tämä Sonyn ihme tarjoaa yhtenä asetusvaihtoehtona kauneinta reittiä. En sitten tiedä, minkä norjalaisen vuonomaiseman kautta silloin joutuu kiertämään. Ehkä kokeilen sitä joskus, kun on aikaa.
Perjantaina piti viedä lainaporokin takaisin laillisille omistajilleen eli autoliikkeeseen. Takaisin sieltä liikkeestä tuli oma, tuttu ja turvallinen Mondeo, jossa nyt on uutuuttaan hehkuvan valkoinen puskuri ja konepelti. Uudet ajovalot, mahdollisuus jälleen lukita ovet ja hetkittäin vilkkumaton airbagin valo. Ainoina miinuksina on havaittavissa, että edelleenkään airbagin valo ei ole koko aikaa vilkkumatta ja puskuria asennettaessa on etusiivestä lohmaistu maalia pois. Pitänee käydä näyttämässä Mondeota vielä Suomen Vakuutus Tarkastuksen toimipisteessä, jotta sanovat, onko työn jälki kelvollista heille. Minua häiritsee enemmän vilkkuva merkkivalo kuin maalipinta, mutta maalipinta on äkkiä pelkkää ruostetta, jos sitä ei heti hoida kuntoon.
Mahtui perjantaipäivään jotain positiivistakin. Siis fordin ehjäytymisen lisäksi. Käydessäni kotona hakemassa leirivarusteita, otin myös päivän postin matkaan. Postiin oli saapunut paketti Hobby Hall - nimisestä firmasta. Miltei jokainen suomalainen varmasti tietää, mikä firma on kyseessä ja minkälaista tavaraa sieltä myydään. Olen vastikään saanut maksettua pois Playstation2-pelikonsolini, joten oli selkeästi aika hankkia jotain uutta ja ihmeellistä itselleni. Pitkään on mielessä kaivellut tarve löytää perille sellaisiin kohteisiin, joissa kokoukset ja muut tilaisuudet pidetään. Nyt posti toi minulle siihen tarvitsemani välineet eli autonavigaattorin.
Leirikeskukseen reitti on onneksi minulle tuttu. Muutoin olisin varmasti rassannut itseni ojaan räpeltäessäni autonavigaattoria puolet ajomatkasta perjantai-iltana. Oli äärettömän hauskaa seurata navigaattorin näytöltä, millä tiellä mentiin ja mitä olivat risteävät tiet. Onneksi kyseinen laite ei kuitenkaan puhunut mitään, kun se ei ollut navigointitilassa. Se vain osoitti, missä ollaan. Epäilemättä vastaavanlainen tila on hyvä silloin, kun ajelee vaikkapa kesälomareissua, eikä ole oikeastaan päättänyt, minne haluaa mennä. Tällä kyseisellä koneella kun on tapana näyttää myös läheltä löytyviä nähtävyyksiä, huoltoasemia ja ties mitä hotelleja. En sitten tiedä, ovatko hotellit siellä sitä varten, että voi tarvittaessa poimia liftareita kyytiin ja ottaa maksun hotellissa. Perverssejä ovat navigaattorien ohjelmien laatijat kaikki tyyni.
Nyt olen siis leikkinyt koko viikonlopun navigaattorilla sisätiloissa ja odottanut, että tulisi hetki, jolloin sen voi laittaa tosikäyttöön. Ongelma on lähinnä se, että olen jo suurin piirtein selvillä siitä, missä minkäkin paikallisen yhteistyötahon konttorit sijaitsevat. Harvaan paikkaan enää tarvitsee suunnistusvälineitä, joten täytyy päästä oikeasti vieraaseen paikkaan käymään. Olin luullut, että tänään, maanantaina, olisi se päivä. Kissan kasat! Ulkona on -35 astetta, joten en todellakaan lähde kokoukseen toiselle paikkakunnalle. Minä en aio edes luulla, että fordi käynnistää itsensä siellä päässä roikatta kolmen - neljän tunnin seisomisen jälkeen. Ei tapahdu. Ilmoitin, etten ole tulossa kokoukseen.
On navigointilaitteista noin pitkässä juoksussa kuitenkin se ilo, että se laskee suurin piirtein tarvittavan ajoajan nopeasti ja näppärästi. Se myös näyttää, mitä reittiä pisteestä A pääsee pisteeseen B nopeimmin, tarkoituksen mukaisimmin, suurimpia teitä tai kauneinta reittiä ajaen. Todellakin, tämä Sonyn ihme tarjoaa yhtenä asetusvaihtoehtona kauneinta reittiä. En sitten tiedä, minkä norjalaisen vuonomaiseman kautta silloin joutuu kiertämään. Ehkä kokeilen sitä joskus, kun on aikaa.
tiistaina, tammikuuta 30, 2007
Fordismia...
No niin, tuossa se nyt sitten on. Siis tässä näkyy se poro, jonka sain oman Mondeoni tilalle, kun vein sen korjaamolle. Mondeon kärsäpäätähän voi ihailla noista aiemmista postauksista. Tämä Focus on nyt ilona sitten tämän viikon loppuun ainakin. Passaa toivoa, että ei tarvitse pitää viikonlopun yli. Pääsee itse noin kaksikymmentä kertaa halvemmalla, jos menee vain tämä viikko tuossa auton korjaamisessa. Tosin setä oli tällä kertaa autoliikkeessä sitä mieltä, että siinä voi kestää, kun siinä on niin paljon laitettavaa. Ihan kuin en olisi itse huomannutkaan...
Hieman aiheutti ylimääräisiä mietintöjä tämän kyseisen kaaran osalta se, mitä ihmettä minä teen kaikilla niillä vivuilla, joita on tungettu ratin lähistölle. Osalle vivuista löytyi jo aivan järkevää käyttöä, mutta silti. Kuka ihmeen älykääpiö haluaa laittaa ratin yhteyteen pari lisävipua, joita säätäessä varmasti harhautuu pientareelle tai keskiviivalle? Varmasti on ollut suunnittelijana mies!
Hyvä puoli kuitenkin se, että kyseessä on Ford, eikä mikään Mazda tai Honda tai Renault. Noita kaikkia tarjottiin ja minä totesin, että enhän minä autolla tullutkaan, joten milläs muulla minä lähtisinkään kuin Fordilla...
keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007
Foortiremppaa...
Remppaa siis pukkaa foortin rutkuun. Käytin korjaamolla arvioitavana tuon poroeläinkolarin vahingot. Toteamus oli se, että miltei koko keula tarvitsee laittoa. Muovinen puskuri sanoi työsopimuksensa irti kokonaan jo aiemmin, siinä menivät etusumuvalotkin samalla ja ajovalojen pesimet. Pohjalevykin on kuulemma irronnut, enpä ollut osannut kaivatakaan. Johtuu ehkä siitä, etten vietä vapaa-aikaani auton alla ryömien ja pohjalevyä ihaillen. Konepeltiä eivät viitsi käydä oikomaan, vaan vaihtavat samantien kokonaan. Pääsevät ilmeisen paljon helpommalla, kun ei tarvitse purkaa kaikkia mahdollisia osia sieltä. Ajovalotkin vaativat korjausta. Näyttää siis siltä, että poro veti kuitenkin tässä törmäyksessä sen pidemmän korren.
No, joka tapauksessa ensi viikolle on sovittu korjausaika. Sitten saa ajella tyyriisti sijaisautolla ne päivät, jotka oman rutkun korjaamiseen menee. Ei vaan kehtaa pahasti sillä törmäillä. Se kävisi aivan liian kalliiksi jo.
Koomista oli käydä näyttämässä autoa. Olin etukäteen soittanut ja sopinut, minä päivänä auton tuon näytille. Koomista asiasta tekee se, että oli pitänyt erikseen sopia siitä, etten tuo sitä aamukahdeksalta vaan valoisan aikaan. Varmaan pitivät minua luolamiesaikaan jääneenä, mutta eivät valittaneet aiheesta enempää. Samalla tavalla jouduttiin sopimaan siitä, kun auto viedään korjaukseen. Tosin tällä kertaa minulle ei enää naurettu, kun sanoin, etten tuo sitä pimeällä. Harvaa ihmistä nimittäin naurattaa lähteä ajelemaan tällä pimeydellä pelkillä parkeilla. Sen verran on tällä hetkellä valotehoa autossa. Onneksi pitkät sentään toimivat vielä, mutta ei sitä voi pitkät päälläkään ajella toisia vastaan, kun tunnetusti niiden teho Fordissa on ihan kohtuullisen hyvä. On siis vältettävä pimeitä metsäteitä hetken aikaa.
Kuvissa esiintyvät molemmat etukulmat. Huomioikaa erityisesti pesuainesäiliön kaunis sijainti (oikeassa paikassa, mutta puskurittomana typerän näköinen) ja varsin kauniisti muotoiltu ajovalo (rikkinäinen lasi on uusinta uutta Lapissa) sekä ehdottomasti konepellin pehmeä muotoilu.
No, joka tapauksessa ensi viikolle on sovittu korjausaika. Sitten saa ajella tyyriisti sijaisautolla ne päivät, jotka oman rutkun korjaamiseen menee. Ei vaan kehtaa pahasti sillä törmäillä. Se kävisi aivan liian kalliiksi jo.
Koomista oli käydä näyttämässä autoa. Olin etukäteen soittanut ja sopinut, minä päivänä auton tuon näytille. Koomista asiasta tekee se, että oli pitänyt erikseen sopia siitä, etten tuo sitä aamukahdeksalta vaan valoisan aikaan. Varmaan pitivät minua luolamiesaikaan jääneenä, mutta eivät valittaneet aiheesta enempää. Samalla tavalla jouduttiin sopimaan siitä, kun auto viedään korjaukseen. Tosin tällä kertaa minulle ei enää naurettu, kun sanoin, etten tuo sitä pimeällä. Harvaa ihmistä nimittäin naurattaa lähteä ajelemaan tällä pimeydellä pelkillä parkeilla. Sen verran on tällä hetkellä valotehoa autossa. Onneksi pitkät sentään toimivat vielä, mutta ei sitä voi pitkät päälläkään ajella toisia vastaan, kun tunnetusti niiden teho Fordissa on ihan kohtuullisen hyvä. On siis vältettävä pimeitä metsäteitä hetken aikaa.
Kuvissa esiintyvät molemmat etukulmat. Huomioikaa erityisesti pesuainesäiliön kaunis sijainti (oikeassa paikassa, mutta puskurittomana typerän näköinen) ja varsin kauniisti muotoiltu ajovalo (rikkinäinen lasi on uusinta uutta Lapissa) sekä ehdottomasti konepellin pehmeä muotoilu.
lauantaina, joulukuuta 30, 2006
PORO PRKL!!!
No niin.. Eipä tämä vuosi tästä olisi enää huonommaksi voinut kääntyä. Kävin ihan asiaa hoitamassa tuolla naapurikunnan puolella ja takaisin tullessani kerrankin olin nopeusrajoituksen puitteissa. Niinpä tietenkin hyppäsi oikealta eteen poro. Jäisellä tiellä väistämismahdollisuuksia on perinteisesti liiankin kanssa, joten torvet soiden ja jarrulla kaksinjaloin seisoen tämäytin Petterin kankkuun että kopsahti.
No, onneksi vauriot olivat vain henkisiä poron osalta, se loikki iloisesti metsään, ja minun osaltani henkisiä ja taloudellisia. Autosta meni lamppua ja muuta vastaavaa, kaikkein omituisinta on, että airbagin valo vilkuttaa minulle ajon aikana. Onneksi se ei sentään lauennut silmille siinä samalla. Se se olisi puuttunutkin, että olisi saanut niskaansa senkin vielä.
Ehkä ensi vuosi menisi pykälän paremmin. Huonommin se ei ainakaan enää voi mennä...
No, onneksi vauriot olivat vain henkisiä poron osalta, se loikki iloisesti metsään, ja minun osaltani henkisiä ja taloudellisia. Autosta meni lamppua ja muuta vastaavaa, kaikkein omituisinta on, että airbagin valo vilkuttaa minulle ajon aikana. Onneksi se ei sentään lauennut silmille siinä samalla. Se se olisi puuttunutkin, että olisi saanut niskaansa senkin vielä.
Ehkä ensi vuosi menisi pykälän paremmin. Huonommin se ei ainakaan enää voi mennä...
keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006
Maanantai...
Jep jep.. Näyttää siltä, että talvi ottaa takapakkia ja Etelä-Suomen säät valtaavat myös Lapin. Täällä on satanut viimeiset kaksi päivää vettä. Ei ole ollenkaan mukavaa, että valoisuus muuttuu pimeäksi, märäksi ja ankeaksi. No, ei voi itse valita säitään.
Maanantai oli outo päivä, se meni kuin kuumeessa. Aamulla kello oli suurin piirtein 04.00, kun saavuin Turusta kotiin. 06.30 soi herätyskello ja täysin luomet turvoksissa piti valua suihkuun ja lähteä autolla kohti isompaa kylää. Taas kerran piti vaihdattaa tuulilasia autoon tai siis Fordiin. Aurauskepit vain hyppivät silmissä, kun väsytti niin perusteellisesti. Onneksi tiellä ei ollut paljoa liikennettä, joten minun harvinaisen paljon vaihtelevat ajovauhtini ja ajolinjani ei juuri ketään häirinnyt.
Vähän ennen kaupunkia eteeni kuitenkin tuli perä edellä ajelemaan lava-dasse siis joku vanha avolava. Tarpeeksi väsynyt kun olin, keskityin vain tuijottamaan kyseisen vehkeen takavaloja. Yllätyin, kun äkkiä auton jarruvalot syttyivät ja aivan selvästi dasse alkoi vetää lukkojarrutusta siinä nenän edessä. Minä en tietenkään nähnyt mitään syytä, miksi jarrutetaan, mutta pakko oli lyödä liinat lukkoon. Meni hetki ja tien varresta eteen hyppää poro. No voi V***U!
Porot ovat oikeasti typeriä eläimiä. Tämäkin yksilö jäi seisomaan keskelle tietä, vaikka minun autoni ei ollut vielä lähelläkään pysähtymistä. Sorkkiinsa tämä kaveri otti vauhtia vasta sitten, kun aloin soittaa torvea. Sitten loikittiinkin ja vauhdilla tien yli ja lähimpään pusikkoon. Lava-dasse ajeli tyytyväisenä siinä vaiheessa jo pitkän matkan päässä. Mieli olisi tehnyt tirvaista käkättimeen sitä kuskia. Varmasti huomasi, ettei ollut ihan sentin päässä enää se kolarointi ja silti vaan ajeli menemään. PRKL!
Tuulilasi vaihdettiin, 4 tunnin odotuksella sain auton pois ja pääsin ajamaan takaisin kotiin. Kello oli noin 14, kun kaaduin sänkyyn ja seuraava havainto maailmasta minulla on maanantailta kello 23.00, kun piti käydä vessassa. Samaa soittoa kuitenkin takaisin sänkyyn ja tiistaiaamuna varsin pirteänä hereille yhdeksän tienoilla. Tulipahan ainakin nukuttua osa univeloista pois. Ei vanha enää jaksa notkua vähillä unilla 4 vuorokautta putkeen. No jaa, elämä on aika usein epäreilua, ainakin minua kohtaan. Hyvä kuitenkin niin, että jonkinlaista palautumista tapahtuu edes välillä.
Maanantai oli outo päivä, se meni kuin kuumeessa. Aamulla kello oli suurin piirtein 04.00, kun saavuin Turusta kotiin. 06.30 soi herätyskello ja täysin luomet turvoksissa piti valua suihkuun ja lähteä autolla kohti isompaa kylää. Taas kerran piti vaihdattaa tuulilasia autoon tai siis Fordiin. Aurauskepit vain hyppivät silmissä, kun väsytti niin perusteellisesti. Onneksi tiellä ei ollut paljoa liikennettä, joten minun harvinaisen paljon vaihtelevat ajovauhtini ja ajolinjani ei juuri ketään häirinnyt.
Vähän ennen kaupunkia eteeni kuitenkin tuli perä edellä ajelemaan lava-dasse siis joku vanha avolava. Tarpeeksi väsynyt kun olin, keskityin vain tuijottamaan kyseisen vehkeen takavaloja. Yllätyin, kun äkkiä auton jarruvalot syttyivät ja aivan selvästi dasse alkoi vetää lukkojarrutusta siinä nenän edessä. Minä en tietenkään nähnyt mitään syytä, miksi jarrutetaan, mutta pakko oli lyödä liinat lukkoon. Meni hetki ja tien varresta eteen hyppää poro. No voi V***U!
Porot ovat oikeasti typeriä eläimiä. Tämäkin yksilö jäi seisomaan keskelle tietä, vaikka minun autoni ei ollut vielä lähelläkään pysähtymistä. Sorkkiinsa tämä kaveri otti vauhtia vasta sitten, kun aloin soittaa torvea. Sitten loikittiinkin ja vauhdilla tien yli ja lähimpään pusikkoon. Lava-dasse ajeli tyytyväisenä siinä vaiheessa jo pitkän matkan päässä. Mieli olisi tehnyt tirvaista käkättimeen sitä kuskia. Varmasti huomasi, ettei ollut ihan sentin päässä enää se kolarointi ja silti vaan ajeli menemään. PRKL!
Tuulilasi vaihdettiin, 4 tunnin odotuksella sain auton pois ja pääsin ajamaan takaisin kotiin. Kello oli noin 14, kun kaaduin sänkyyn ja seuraava havainto maailmasta minulla on maanantailta kello 23.00, kun piti käydä vessassa. Samaa soittoa kuitenkin takaisin sänkyyn ja tiistaiaamuna varsin pirteänä hereille yhdeksän tienoilla. Tulipahan ainakin nukuttua osa univeloista pois. Ei vanha enää jaksa notkua vähillä unilla 4 vuorokautta putkeen. No jaa, elämä on aika usein epäreilua, ainakin minua kohtaan. Hyvä kuitenkin niin, että jonkinlaista palautumista tapahtuu edes välillä.
keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006
Ruotsalaisuuden päivä...
Jos olen jo aiemminkin ollut sitä mieltä, ettei Ruotsista tule mitään hyvää, käsitykseni vahvistui maanantaina. Maanantai oli ruotsalaisuuden päivä ja kaikki meni persiilleen aamusta asti.
Olin sopinut jo viime kuussa, että käyn 6.11. Raudaskylällä, vanhassa opinahjossani. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että minun piti herätä aamulla kello 6, jotta ehdin käydä suihkussa ja hoitaa kaikki aamutoimet ollakseni autossa kello 7. No, heräsin 7.02, ilman herätyskellon ensimmäistäkään pihausta. Olin unohtanut painaa viimeisen kerran sitä "ok"-nappia. PRKL!!!
Jo lähdössä siis myöhässä kuin apina. Ei siinä mitään, hieman rivakampaa kaasujalkaa ja menoksi. Kemin paikkeilla näytti siltä, että olen ihan hyvin aikataulussa ja mitään hätää ole ehtimisen kanssa. Jep jep. Noin 20 km Kemistä etelään ajoin rekan perässä. Rekasta ropisi kiven murkuloita suoraan minun tuulilasilleni. Siinä meni paskaksi kuukauden vanha tuulilasi. Ei muuta kuin rekasta ohi ja kaikki mahdolliset vilkut päälle ja hidastamaan vauhtia siihen tien sivuun. Rekka pysähtyi myös. Kuljettaja veivasi ikkunaa auki siinä kohtaa, kun minä jo olin repimässä häntä autosta pihalle katsomaan, minkälaista jälkeä minun autolleni on tehty. Setä kiersi oman autonsa ympäri ja kas kummaa, kyljessä oli reikä, josta soraa putoili tielle. Vaihdettiin tarvittavat yhteystiedot ja minä kiireellä lähdin jatkamaan matkaani.
Tässä kohtaa alkoi sitten aikataulu pettää lopullisesti. Rauskille saavuin 12.02 ja kymmenisen minuuttia meni oikean paikan löytämiseen, jotta olin sopimaani hommaa hoitamassa. Rauskin päässä kaikki meni ok. Söin hyvää meksikolaista ruokaa ja pyörin tunnin verran Käppäräisellä. Sen jälkeen edessä oli taas ajomatka Lappiin.
Vähän ennen Oulua, Limingassa, katsoin, että onpas outoa, kun bussipysäkillä on auto parkkivalot päällä. Hetkeä myöhemmin edessä seisoi poliisi. Juuri näin! Veivasin ikkunan auki ja poliisisetä ilmoittaa, että olisi hieman huomauttamista kaasun käytöstä. PRKL! Ei muuta kuin auto bussipysäkille parkkiin ja sitten kuulemaan, kuinka kovaa tulikaan ajettua tutkaan. No, onneksi vain 104 ja rajoitus 80. Sakot mätkähti kuitenkin siitä hyvästä. Samalla huomasivat, että auto olisi pitänyt katsastaa 16.10. mennessä. Sakot tuli siitäkin. Mukava pikku pikavoitto niissä arpajaisissa. Kysyivät vielä, että ottavatko kilvet vai hoituuko katsastus 15.11. mennessä? Hoituihan se. 7.11. oli jo varattu aika etukäteen. Paska pajatso, että sattui edelliselle päivälle pysäytys.
Olenkin vakaasti sitä mieltä, että kaikki on ruotsalaisten syytä. Koko päivä meni aamusta asti pieleen ja vain siksi, että kalenterissa lukee ruotsalaisuuden päivä.
Olin sopinut jo viime kuussa, että käyn 6.11. Raudaskylällä, vanhassa opinahjossani. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että minun piti herätä aamulla kello 6, jotta ehdin käydä suihkussa ja hoitaa kaikki aamutoimet ollakseni autossa kello 7. No, heräsin 7.02, ilman herätyskellon ensimmäistäkään pihausta. Olin unohtanut painaa viimeisen kerran sitä "ok"-nappia. PRKL!!!
Jo lähdössä siis myöhässä kuin apina. Ei siinä mitään, hieman rivakampaa kaasujalkaa ja menoksi. Kemin paikkeilla näytti siltä, että olen ihan hyvin aikataulussa ja mitään hätää ole ehtimisen kanssa. Jep jep. Noin 20 km Kemistä etelään ajoin rekan perässä. Rekasta ropisi kiven murkuloita suoraan minun tuulilasilleni. Siinä meni paskaksi kuukauden vanha tuulilasi. Ei muuta kuin rekasta ohi ja kaikki mahdolliset vilkut päälle ja hidastamaan vauhtia siihen tien sivuun. Rekka pysähtyi myös. Kuljettaja veivasi ikkunaa auki siinä kohtaa, kun minä jo olin repimässä häntä autosta pihalle katsomaan, minkälaista jälkeä minun autolleni on tehty. Setä kiersi oman autonsa ympäri ja kas kummaa, kyljessä oli reikä, josta soraa putoili tielle. Vaihdettiin tarvittavat yhteystiedot ja minä kiireellä lähdin jatkamaan matkaani.
Tässä kohtaa alkoi sitten aikataulu pettää lopullisesti. Rauskille saavuin 12.02 ja kymmenisen minuuttia meni oikean paikan löytämiseen, jotta olin sopimaani hommaa hoitamassa. Rauskin päässä kaikki meni ok. Söin hyvää meksikolaista ruokaa ja pyörin tunnin verran Käppäräisellä. Sen jälkeen edessä oli taas ajomatka Lappiin.
Vähän ennen Oulua, Limingassa, katsoin, että onpas outoa, kun bussipysäkillä on auto parkkivalot päällä. Hetkeä myöhemmin edessä seisoi poliisi. Juuri näin! Veivasin ikkunan auki ja poliisisetä ilmoittaa, että olisi hieman huomauttamista kaasun käytöstä. PRKL! Ei muuta kuin auto bussipysäkille parkkiin ja sitten kuulemaan, kuinka kovaa tulikaan ajettua tutkaan. No, onneksi vain 104 ja rajoitus 80. Sakot mätkähti kuitenkin siitä hyvästä. Samalla huomasivat, että auto olisi pitänyt katsastaa 16.10. mennessä. Sakot tuli siitäkin. Mukava pikku pikavoitto niissä arpajaisissa. Kysyivät vielä, että ottavatko kilvet vai hoituuko katsastus 15.11. mennessä? Hoituihan se. 7.11. oli jo varattu aika etukäteen. Paska pajatso, että sattui edelliselle päivälle pysäytys.
Olenkin vakaasti sitä mieltä, että kaikki on ruotsalaisten syytä. Koko päivä meni aamusta asti pieleen ja vain siksi, että kalenterissa lukee ruotsalaisuuden päivä.
perjantaina, lokakuuta 06, 2006
Hiuksia ja pollalogiaa...
"Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa, ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan..."
YUP iskee tänään ja voimalla. Johtunee siitä, että aamulla töihin mennessäni kuuntelin YUP:n levyä Helppoa kuunneltavaa.
Eilen oli hyvä päivä, pitkä ja raskas, mutta hyvä. Kävin lähimmässä isossa kaupungissa vaihdattamassa rakkaaseen Fordiin uuden tuulilasin, jotta sen saisi katsastuksesta läpi. Koska kyseinen toimenpide vie useampia tunteja liiman kuivumisen takia, vietin päivän työkaverini kanssa itseämme hemmotellen. Työkaverini tytär on kampaaja, joten molemmat istuimme vuorollamme jakkaralla saamassa uutta ilmettä. Samasta putiikista saa myös kosmetologin ja hierojan palveluita, joten minä nautiskelin puoli tuntia niska- ja hartiahieronnasta. Meinasin nukahtaa siihen hierontapöydälle, mutta nyt ovat hartiat kosketusarat. Taisi ottaa se hieroja aika roisilla otteella.
Meillä meni siellä kampaamossa aikaa 4 tuntia. Siinä ajassa tosiaan molemmilla laitettiin hiuksia ja jotain muutakin ekstraa. Minulle siis se hieronta. Tämän jälkeen suuntasimme paikalliseen pizzeriaan ja 5€ hintaan kumpikin otti oman jättimäisen pizzansa. Mikä nautinto syödä hyvää, rasvaista ja erittäin runsasjuustoista pizzaa. Kotona ei tule paljoa sitä ruokaa harrastettua. Syömisen jälkeen sitten lähdimme kiertelemään erästä kauppakeskusta. Pari vaateliikettä, pari kenkäkauppaa ja äkkiä olikin jo kiire hakemaan Fordia pois lasiliikkeestä.
Kallista lystiä, mutta olo oli ja on osaltaan vieläkin keskimääräistä onnellisempi. Tietysti onnellisuutta lisää sekin, että mies ilmoitti itsestään edes jotain. Hän oli tutkittavana kaksi päivää sisällä sairaalassa. Vaikkei mitään tuloksia vielä olekaan, sentään kuului, että hän on elossa ja menossa töihin.
Itsensä hemmotteluun ei tule käytettyä kuukautta kohti rahaa juuri yhtään. Tuntuu, että kaikki rahat menevät elämiseen ja perusasioihin, kuten omaan ruokaan ja kissanruokaan. Eilen kyllä pistin sitten menemään senkin edestä. Tuulilasin vaihto 230€, hiusten värjäys ja leikkaus 77€, niska- ja hartiahieronta 30 min. 18€, pizza 5€ ja täysi tankillinen menovettä Fordiin 50€. Kokonaiskustannukset hyvästä mielestä 380€ eli mummonmarkoissa noin 2270mk. Siinä meni sileäksi tili, mutta onpahan edes hieman parempi olo.
Oikeastaan hassua, miten hiusten leikkaaminen ja värjääminen voi vaikuttaa ihmisen mielialaan. Kaikkein parasta terapiaa tyylin vaihtaminen on silloin, kun parisuhde menee poikki. Mitä suuremman tyylimuutoksen silloin tekee, sen paremmalle se tuntuu. Avioeron paikkeilla minä vaihdoin pitkistä vaaleista hiuksista kertarykäisyllä lyhyisiin ja tummiin hiuksiin. Edelleen se linja pitää. Lyhyttä ja tummaa on nytkin, mutta hieman taas erilaisella leikkauksella ja aivan vaaleilla, ohuilla raidoilla. Viimeksi oli päältä kokonaan vaaleat ja alta tummat. Se on sitä samaa irroittautumista kuin monet muutkin asiat eron aikana. Siinä karisee hiusten mukana moni sellainen asia, joita on kantanut parisuhteen mennessä pieleen. Ja tietysti itsestään yleensä pitää enemmän, kun hiukset on laitettu vähän siivommin ja naama näyttää edes melkein inhimilliseltä...
Jotenkin kampaamokäynnin vapauttamana sitä aina ymmärtää hieman toisiakin ihmisiä ja heidän näkökulmiaan, se on sitä "pollalogiaa". Elämä vain muuttuu mukavammaksi ja monet meistä ovat mukavuudenhaluisia...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
