Joulun jälkeen...

Joulu otti ja humpsahti ovesta sisään tuoden tullessaan joulukuusen, hajusintit ja jouluruoan. Pari päivää tehokasta kinkun syömistä, suklaalla herkuttelua ja luvallista sohvalla löhöilyä on takana. Jouluruoka alkaa jo tässä vaiheessa tulla ulos korvista, suklaa naamasta ja sohvaan tulee kohta reikä makuupaikalle. Onneksi arki on alkanut ja voi ajatella muutakin kuin ruokien, lahjojen ja siivouksen riittävyyttä.

Meillä kävi vanha punanuttukin aattoiltana. Lapsi juoksi innoissaan ovelle, pakitti takaisin metrin pukin nähtyään ja totesi sen jälkeen, että tyyppi oli vaaraton. Tämän jälkeen lapsi esitteli kaikki muut joulupukille, kätteli ja lauloi, pelleili ja esiintyi, hyöri, pyöri ja lopulta auttoi lahjojen jaossa. Olihan sitä hauska katsoa, kun paketti toisensa jälkeen oli lapselle ja niitä todellakin oli monta. Ipanan ilme oli näkemisen arvoinen kyllä avausvaiheessakin. Kaksin käsin revittiin lahjapaperia ja etsittiin suosikkilahjaa.

Nyt lahjoilla on leikittu jo pari päivää. Jostain syystä Brion junarata on lapsen mielileluja. Muistan itse tykänneeni sellaisesta päiväkoti-ikäisenä. Ehkä siinä on se, että itse saa rakennella ihan millaisia ratoja vain ja sitten junalla voi ajella niitä pitkin vaikka minne. Toinen suosikki on nyt ollut Muumi-ensitietokone. Tämä läppäri kylläkin käy minun hermoilleni. Se on taas sellainen ärsyttävästi vinkuva muovilelu, joka voisi hyvinkin hajota pudotessaan. Pitää vaan toivoa, että se pysyy ehjänä edes hetken.

No, joululahjat on nyt avattu ja seuraavaksi pitäisi keskittyä taas arkeen. Tämän vuoksi eilen jo kävinkin vaihteeksi "työkkärissä". Piti ilmoittautua, että edelleen tässä olen töitä etsiskelemässä. Vielä en ole kauhean aktiivisesti ollut itseäni joka paikkaan tyrkyttämässä, mutta eilen laitoin - pitkästä aikaa - työhakemuksen. Kovin tahmeaa oli tehdä hakemusta ja ansioluetteloa. Lopulta päädyin hyvin riisuttuihin malleihin, joihin en laittanut ensimmäistäkään vähänkään epäilyttävää työkokemusta. En jaksanut käydä luettelemaan vanhoja kesätöitä jäätelön myynnistä asfaltin tekoon, kun ne eivät liittyneet mitenkään hakemaani paikkaan. No, paikka vaikuttaa jollekulle pedatulta, mutta pakkohan sitä oli hakea, kun erikseen lähettivät kotiin lapun aiheesta. Jäädään siis odottelemaan mahdollista vastausta.

4. adventin jälkimainingeissa...

Nyt alkaa näyttää ja tuoksua joululta. Suurin siivous on tehty, verhot, pöytäliinat ja matot vaihdettu. Jouluruuat on valmistettu, niiltä osin kuin itse teen ja muuten hankittu. Piparit on tehty odottamaan glögiä ja kynttilöitä. Outoa kyllä, jouluvalmistelut ovat niin hyvässä kuosissa, että ihan odotan jo itse aattoa.

Ahdistus varmaan iskee vielä muutamaan otteeseen aattona, kun takaraivoon kaivautuu joitain sellaisia asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Vähän hermostuttaa aaton jouluateria jo nyt. Ensimmäistä kertaa olen tehnyt itse laatikot ja samalla on ensimmäinen kerta, kun minä istun omaan pöytään jouluaterialle. Tähän asti olen aterioinut aina jonkun toisen pöydässä, yleensä vanhempieni.

Jätin suosiolla joulukorttien lähettämisen väliin tänä vuonna. Aiempina vuosina olen hiki otsalla kaivanut osoitteita ja arponut, kenelle niitä kortteja lähetetään. Tänä vuonna aion kollektiivisesti joulutervehtiä kaikkia sukulaisia, tuttavia ja ystäviä sosiaalisessa mediassa. Ne, jotka eivät sieltä löydy, saavat joulutervehdyksensä tekstiviestinä. Joidenkin mielestä tämä on varmasti ärsyttävää ja persoonatonta, mutta en nyt sanoisi sarjatyönä kirjoitettua korttia sen persoonallisemmaksi ratkaisuksi. Eikö kuitenkin tässä tapauksessa ratkaise itse ajatus, eikä niinkään sen toteuttamistapa. Ainakin minä toivon niin.

Vielä pitäisi hieman viitsiä viimeistellä siivoja. Siis pyyhkiä pinnoilta pölyä ja ennen aattoa ottaa imurilla isoimmat pölypallot pois. Toisaalta, kun joulukuusi tulee, on niitä neulasia kuitenkin lattialla, joten imuroitava se on viimeistään siinä vaiheessa. Lisäksi vielä voisi leipoa pari kuivaakakkua. Sitten olisi kahvipöydässäkin valinnanvaraa. En vaan tiedä, monestiko sitä ehtii oman pöydän kulmalle kahville joulun aikana. Kunhan ehtisi edes yhden kupillisen juoda rauhassa, olisi aika lailla koko joulu hyvissä kantimissa.

Varmaan eniten odotan joululta rauhoittumista. Haluaisin ajatella, että edes päiväksi elämä rauhoittuu ja kiire poistuu. En aio ottaa stressiä jouluateriasta, lahjoista tai muustakaan. Kun aattoaamu koittaa, olen tehnyt kaiken mitä olen ja sillä hyvä. Jos joku haluaa valittaa, hän saa sitten itse pistää paremmaksi. Tärkeintä lienee se, että on jotain syötävää ja yhteistä aikaa perheen kanssa.

Joulukuu tulla jollotti

Joulukuu koukkasi taas yllättäen eteen vasemmalta. Vastahan oli elokuu ja koulut alkoivat. Minne kuukaudet tästä väliltä katosivat? Ilmeisesti pikku marakatti vei ne.

Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.

Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.

Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.

Hiipivä joulu...

Joulu on taas iskemässä takaraivoon käsittämättömällä nopeudella. Jostain syystä en ole ehtinyt tänä vuonna edes saada stressiä joulusta. Tuntuu, että joulu menee jossakin horroksessa kokonaan ohi. Poikkeavaa on ainakin se, etten ole joululomalla suuntaamassa Etelä-Suomeen. Saa sitten nähdä, mitä tähän lomaan oikeasti saa sisällytettyä.

Tänä vuonna edes joululaulut eivät ole osuneet minun korviini marraskuun puolesta välistä asti. Jotenkin koko joulu tuntuu hiipineen kimppuun aivan yllättäen. Toki osittain kyse on varmasti siitä, että joulunalusviikko menee kokonaan uuden auton huumassa ja sen hakua järjestellen. Normaalina jouluna olisin puuhannut joulukorttien postittamista monta viikkoa, tänä vuonna ne vaan tuli tehtyä yhtenä päivänä ja lähetettyä menemään. Kaikki ilman korttia jääneet voivat sitten todeta, että en jälleen muistanut osoitteita tai muita oleellisuuksia lähetyksen hetkellä.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, pitäisikö aivan oikeasti lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Tämä on useampien sattumien summa ja muutamaa työpaikkaa juuri nyt pukkaisi täältä pohjoiselta ulottuvuudelta. Sellaisia töitä olisivat, joita voisi hyvinkin tykätä tehdä. No, jää nähtäväksi. Ainakaan täällä eivät teinit ottaneet asiaa kovin positiivisena, kun juttelin, että voisi joskus työmaatakin vaihtaa.

Onneksi kuitenkin joulun väli on kokonaan lomaa. Saan aivan rauhassa olla ja nauttia vapaista, rapsutella kissoja ja omia varpaan välejä. Jotenkin sitä vaan odottaa jotain koko ajan. Aina tuntuu siltä, että sitä mielessään kasailee tulevaisuudelle paineita. Jos lomalta palaisi töihin virkeämpänä kuin lähti, olisi loma tehtävänsä tehnyt. Joulusiivot on kuitenkin vielä tekemättä, siis imuroimatta ja lattiat pesemättä, mitä muuta sitä muka pitäisi tehdä? Foortikin pitäisi tyhjentää omista tavaroista ja latoa kesäkumit konttiin, radio irrottaa ja myydä tarvitsevalle. Tai ehkä annan tarvitsevan itse hoitaa irrottamisen, saapahan suurin piirtein ehjänä soittimen irti, toisin kuin minä.

Joulumieli oli hukassa vuosi sitten ja tänä vuonna ei edes tunnu joululta. Ei vaan tule edes vastaan ajatus joulusta. Ehkä se hiipii niskaan jouluaattona.

Miksei?

Aika kuluu kuin siivillä, kun on töitä. Viimeiset viikot ovat menneet vähän kuin sumussa. Viimeisimmän postauksen jälkeen on töissä ollut paljon suuria asioita. Näinkin kauas pohjoiseen löivät aallot Jokelan kouluampumisista. Siitä jouduttiin puhumaan paljon nuorten kanssa. Meillä se osui vielä keskimääräistä vaikeampaan kohtaan, kun jouduimme samalla puhumaan yhden omaan toimintaan kuuluneen nuoren itsemurhasta. Vaikeaa se on, mutta jonkun niistäkin asioista on puhuttava. Omalla tavallaan se avaa ihmisissä sellaisia lukkoja, joita ei muuten saisi auki.

On tähän väliin toki mahtunut iloisempiakin asioita. Ollaan käyty heittämässä perinteinen retki Etelä-Suomeen ja selvitty siitä ilman suurempia vaurioita. Henkisiä vaurioitahan ei koskaan lasketa näissä asioissa. Retken takia olen itse saanut tehdä taas muutamia ylimääräisiä puhelinsoittoja ja kirjoitella sähköposteja sinne sun tänne saadakseni kaikki järjestelyt sujumaan. Retki itsessään meni lopulta hyvin, kaikista vastuksista huolimatta.

Henkilökohtainen elämä jotenkin on vain. Puhelimen päässä on usein mies-merkkinen mies ja aina vain useammin hän on töissään kiinni. Jollain tavalla se tuntuu raskaalta, kun ei saa puhua toisen kanssa juuri silloin, kun itsellä olisi siihen aikaa ja halua. Täytyy ajatella siltäkin kannalta, että toisella on töitä ja hänen täytyy niitä tehdä. Jossain määrin sitä vaan tuntee itsensä niin kärsimättömäksi, ettei millään voisi odottaa. Välillä se sitten purkautuu turhautuneisuuteen ja siitä johtuviin tiuskaisuihin. Olisi varmasti helpompaa asua lähempänä toista ja nähdä useammin, mutta minkäs teet. En aio tehdä samaa virhettä kuin aikanaan erään nimeltä mainitsemattoman ex-aivokääpiön kohdalla. Ehkä tässä pitäisi kehittää itsessään kärsivällisyyttä jälleen kerran.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että joulu tulla jollottaa taas jo nurkan takana. Jokainen mainos on jo alkanut muistuttaa, että kohta on joulu. Se on ahdistavaa. Ei tosin ihan yhtä ahdistavaa kuin viime vuonna, mutta ei se paljoa siitä ole parantunut. Joulun aikana minulla on viikon verran lomaa, mutta en tiedä, mitä sillä teen. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Etelä-Suomessa, mutta se suunnitelma muuttui, kun mies-merkkinen mies sai töitä ja todennäköisesti jouluna on heillä suurin sesonki menossa. En tiedä. Ottaa päähän. Miksei maailma voisi pyöriä vain minun napani ympärillä?

Joulusaldo...

Joulu on vihdoin ja vastoin takana. Kohtuullisen onnellisesti takana jopa. Aatonaatto meni automatkailuun kohti Etelä-Suomea, pieni mutka Kouvolan seudulla kummitytön kotona ja lopulta tyytyväisesti, ilman kolarointeja vanhempien pihassa. Pihalatu oli tosin minua varten jätetty sen verran liukkaaksi, että meinasi kissoja sekä minua kohdata selätys alamäessä. Onneksi hieman pitävämpää jalansijaa löytyi nurmikon puolelta.

Niin, kissat matkaavat myös etelään talvisin, jos ette tienneet ennestään. Pelkät muuttolinnuthan olisivat varsin typerä keksintö siltä maailmaa pyörittävältä nerokkaalta ajattelijalta, jota kutsutaan eri nimillä kulttuuritaustasta riippuen.

Jouluaatto meni hyvin syöden, tosin kahvikiintiössä oli havaittavissa vajausta alkuillasta. Melkein piti rikkoa jo joulutraditiot ja laittaa kahvia ennen joululahjojen jakoa. Johtui ehkä siitä, että aamukahvi tuli juotua jo aamuyhdeksän tienoilla ja seuraavat kahvit häämöttivät kupin pohjalla vasta klo 21 jälkeen. Harvinaisen pitkä kahviväli. No, tulipa syötyä kuitenkin ruuat ja juotua juomat. Pelattiin syntisesti korttia isoäidin ja äidin kanssa, kun kerrankin oli tilaisuus. Meillä on tapana aina pelata korttipelejä, koska siihen on vain totuttu. Jostain syystä meillä on vaan ollut tällainen perinne kotona. Sillä ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Se on isoäitiin liittyvä perinne. Sieltä minäkin olen kaikki korttipelit oppinut.

Jouluaamuna minä kirmasin jo klo 6 alkavaan jumalanpalvelukseen. Pakkohan se on käydä kuuntelemassa saarnaa välillä muuallakin kuin kotikirkossa. Jokseenkin koomista oli kuitenkin nähdä se pahennuksen määrä, jonka läsnäoloni näytti kirkossa aiheuttavan. Johtuen siitä, että seurakunnan töissä olen itsekin, minulta puuttuu turha kunnioitus tilaisuutta kohtaan. Minä ymmärrän, miten kaava toimii, millaiset esivalmistelut tilaisuuksiin tehdään ja mihin niillä tilaisuuksilla oikeastaan pyritään. Sellaiset toisarvoiset asiat kuten muiden pukeutuminen tai istuma-asento eivät juuri jaksa hetkauttaa. Kaikenlaista menoa näkee, kun tarpeeksi usein kirkossa käy. Jostain syystä minulle näytettiin yrmeitä ilmeitä, kun kehtasin mennä kirkkoon farkuissa ja vaelluspuvun takissa, puhumattakaan gore-tex-kengistä. Siitä se yrmeys näytti vain kasvavan, että minulla oli olemassa käsitys jumalanpalveluksen kaavasta. Täydellisen törkeyden rajan ylitin sillä hetkellä, kun osallistuin virsien veisaamiseen. Etiketti siis tuli rikottua kyseisessä temppelissä täydellisesti. Vaan siinähän miettivät itsekseen, millä oikeudella käyn heidän omassa naaman näyttämis-tilaisuudessaan.

Tapaninpäivänä vietin sitten aikaa ystävän kanssa, saunottiin ja puhuttiin. Kerrankin rentouttava osa joulua löytyi jostakin.

Paluu arkeen tuli keskiviikkona. Kävin kampaajalla istumassa kevyet 3,5 tuntia. Siinä ajassa päähän tuli väriä, uusi leikkaus ja parempi mieli. Kampaajalla käynti on aina terapeuttista. Jostain syystä se hiusten pesu vaan saa minut torkkumaan tuolissa. Yritä siinä sitten vaikuttaa älykäältä ja harkitsevalta, kun nukuttaa. No jaa, tulos on hyvä, kuten normaalistikin. On se hienoa ajaa 850km päästäkseen kampaajalle. Vastaavasti pääsee kampaaja kehumaan, että hänellä käy asiakkaita Lapista saakka.

Torstai kului taas auton ratissa tai siis Fordin. Ajaminen pitää huolen siitä, että on aikaa ajatella asioita. Monia asioita on tällä hetkellä auki tai kesken. Jostain syystä olen onnistunut jälleen sotkemaan itseni liian moneen liemeen yhtä aikaa. Niistä liemistä vain yksi on tämä kultakorttireunainen mies, joka Ihnan kommentin mukaan on jo klassikko. Näinhän se onkin. Mainitsin asiasta äidilleni ja hän repesi välittömästi esittämään kysymyksiä aiheesta. Yritin sanoa, että turha sitä on vielä innostua, katsotaan ajan kuluessa. Minä en oikein tiedä, miten siinä asiassa etenisin vai vetäisinkö taas liinat lukkoon, kuten viimeksi.

Tänään onkin sitten työpäivä. Sen vuoksi voikin päivittää tätä blogia, kun on työkone käytettävissä. Vanhempien ikuisuuden vanha modeemiyhteys ei oikein ilostuta silloin, kun pitäisi saada tietoa siirtymään suuntaan tai toiseen. Vielä huonomminkin voisi mennä, jos yrittäisi kotikoneellani kännykkäyhteyden kautta siirtää tietoa. Se homma kaatuisi aika nopeasti omaan mahdottomuuteensa.

Vaan, hyvää uutta vuotta kaikille rakkaille kaheleille, tutuille ja tuntemattomille, jotka tätä elämän ihmettelyä seuraatte! Toivottavasti vuosi 2007 on meille kaikille antoisampi... Perhana... Ainakaan se ei voi olla huonompi, paitsi niille, jotka kurpsahtavat heti vuoden alusta....

Tulkoon joulu...

Eilen meni illalla pitkään, kun valmistelin työkavereille niitä joululahjuksia. Suurin osa joulupussin saaneista oli kovin hämmentyneitä. Eivät varmastikaan uskoneet saavansa minulta edes joulukorttia. En viime vuonnakaan antanut kenellekään joulukorttia. Johtui suureksi osaksi siitä, etten minä miltään osin ollut vielä edes tolkuissani tämän työn suhteen silloin. Joulu tuli silloin liian nopeasti ja minä olin liian ärtynyt tehdäkseni mitään joulun eteen.

Tänään sataa lunta. On hienoa, että edes hetken maa on valkoinen. Eniten inhottaa se, että pari päivää oltiin parinkymmenen asteen pakkasissa ja nyt on taas vain pari astetta pakkasta. Millä tällaiseen lämpötilojen vaihteluun muka voisi tottua. Ei millään. Ainakaan minä en totu tähän, että viikon verran lunta saa etsimällä etsiä ja sitten tulee viikoksi hirvittävä pohjoisnapa-ilmapiiri.

Onneksi elämä ottaa osumaa otsalohkoon vain harvoissa ja valituissa tilanteissa, kuten jouluna. Juhlapyhät ovat aina yhtä tuskaa, mutta jotenkin tämä on se juhlapyhä, joka vetää pisimmän korren. Ehkä pitäisi hakeutua hoitoon tai jotain, kun ei tämä kaikkien suosikkijuhla iske muualle kuin minun lompakkooni. Pään sisällä se ei millään tavalla tunnu hyvältä, eikä odotettavalta. Enemmän minä odotan sitä, pakko tunnustaa, että näen muutaman sellaisen ihmisen, joita olen odottanut tapaavani jo muutaman kuukauden ajan. Lahjat, ruuat ja muut, viis niistä, mutta pari ihmistä on ollut listalla jo hetken.

Mikä sitten saa ihmisen ärtymään lopullisesti johonkin juhlaan? En muista koskaan nauttineeni sellaisista juhlista, joissa itse on huomion keskipisteenä, mutta jouluna kyse ei ole siitä. En ole koskaan nauttinut juhliin liittyvästä järjestelemisestä ja laittamisesta, leipomisesta ja siivoamisesta, mutta kyse ei ole siitäkään. Joulun sanomaa vastaan minulla ei ole mitään, kun sitä työksenikin toistan yhdelle jos toiselle vastaantulijalle. Mistä siis on kyse?

Ehkä, vain ja ainoastaan ehkä, kyse on siitä, että minä olen väsynyt. Ehkä jouluun minulla liittyy liikaa pettymyksen tunnetta. En sano, että olisin lapsena aina pettynyt joululahjoihin, jouluruokiin ja tunnelmaan. Lapsena kaikki oli noilta osin hyvin. Pienet pettymykset ovat hyvästä, kun kyse on siitä, saako viimeisimmän mallin Barbien vai jonkin toisen muotinuken. Ilman Barbieitakin lapsesta voi kasvaa miltei normaali, kuten havaitaan. Lapsuuden jouluja minä muistan vieläkin lämmöllä. Ongelma on aikuisiässä. Ehkä minä petyin liikaa vastauksiin ja tyhjänpuhujiin, jotka tulivat vastaan avioliiton aikana. Ne joulut, joiden olisi pitänyt olla ensimmäisiä omia jouluja, tuli lähinnä jouluhelvettejä. Riitoja siitä, kumman vanhemmilla käydään aattona syömässä ja kumman vanhemmilla joulupäivänä. Riitoja siitä, kuka on maksanut kaikille sukulaisille, tuttaville ja kummin kaimoille menevät joululahjat. Riitoja ja taas riitoja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kuinka paljon sitä riitaa voisikaan kestää?

Yksi riidan pääteemoista oli se, että minusta joulun pitäisi olla perhejuhla. Joulu on vuodessa yksi tärkeimmistä perinteiden säilyttämisen ajoista. Silloin luodaan perinteitä. Jostain syystä minun aikuisen jouluni perinteeksi on tullut riita, pahaolo ja kireys. Edelleenkin minä palaan mielessäni monta kertaa niihin riitoihin, joita ex-miehen kanssa käytiin viinan käytöstä jouluna, rahan käytöstä ja siitä, mitä jouluna tehdään. Minä joustin aina, pakon edessä. Miten aikuista miestä saa joustamaan, jos hänellä ei ole kykyä tehdä kompromisseja? Ei mitenkään. Hän oli asian päättänyt, eikä osannut muuttaa päätöstään, vaikka olisi pitänyt.

"Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu ku koitti, tiesikö kukaan, tuo ensi joulu sai muuttaa historian. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaa, silloin joulu luonamme on." (Tulkoon joulu, Pekka Simojoki)

Sika...

Joulusta ei pääse eroon sitten millään. Ei, vaikka sulkisi ovet ja ikkunat, laittaisi levylautaselle äänikirjan ja keskittyisi vain omiin asioihinsa. Joulu tunkee sisään väkisin kuin talonmies lukemaan vesimittaria. Ei talonmiestä kehtaa käytävässä seisottaa sanomalla, etten minä halua mitään vesimittarinlukua, kiitos vaan. Pakko se mies on päästää sisälle ja mahdollisimman nopeasti vielä, etteivät katit karkaa rappuun samalla oven avauksella.

Ja mitenkä tämä liittyy jouluun?

Lähtiessään talonmies toivotti hyvää joulua. Mutisin takaisin jotain sinnepäin.. Mieli teki sanoa, että saisi työntää joulun siihen paikkaan, minne ei auringonvalo koskaan paista. No, en sanonut, enkä saanut siitä sedästä vihollista. Kuka tietää, kuinka joulua rakastava ihminen siinä kyseessä oli. Ei pidä aliarvioida.

Onneksi pakolliset kuviot on miltei hoidettu. Joululahjat on haalittu kasaan, joulukortit postitettu niiltä osin, kun oli osoitteita ja työkavereiden joulumuistamiset on muutamaa sukkaa vaille valmiit. Siis ei mitään nilkkasukkia vaan vauvan villasukka jokaiselle joulusukaksi. Saavat sitten miettiä, mitä siihen joulusukkaan mahtuu. Mukaan pistän jättikokoisen sika-piparin. Miettiköön siinäkin, onko joku vinkki vai sanonko suoraan...

Jouluinho...

On se kiinnostavaa, miten paljon erilaisia ajatuksia lähestyvä joulu herättää ihmisissä. Monet ovat laittaneet kaikki joululahjat jo, ostaneet, paketoineet ja niin pois päin. Minä en ole vielä hankkinut sitä ensimmäistäkään. Siinähän ihmettelette. Olen suunnitellut jouluostokseni siten, että yhdestä kohteesta saa mahdollisimman monelle lahjat. Saa sitten nähdä, kuinka moni pitää saamistaan lahjoista. Veikkaan, että tulos on lähinnä tyrmistyttävä ja tyrmistyneitä ilmeitä saa nauraa vielä monta kertaa jälkikäteen.

Joulukorttien lähettäminen on jokseenkin komediaa. Hukkasin osoitevihkoni jo joskus aiemmin syksyllä ja eilen vietinkin sitten rattoisan tunnin puhelimessa soitellen sukulaisten ja ystävien osoitteita. Työpuhelimesta kun soittaa, ei tarvitse olla niin huolissaan niistä kustannuksista. Ainakaan toistaiseksi minulle ei ole valitettu siitä, että puhuisin omia puheluitani työpuhelimesta liiaksi. Toisaalta, enhän minä juurikaan niitä ole viime aikoina soitellutkaan.

Olen tosiaan leikannut aivan minimiin lähtevien joulukorttien määrän. Tasan 20 kpl kortteja lähtee postin mukana. Jos joku kokee vääryyttä jäädessään ilman joulukorttia, se on oma ongelmansa. Minun joulumieleni on tunnetusti jossain vasemman jalan varpaiden tuntumassa. Sopii sitten miettiä ihan itse, miksen innokkaasti kortteja laittele.

Tämä postailu näyttää olevan lähinnä sen kertomista, miksen minä joulua juhli ja miksi yksi sun toinen saa aiheesta kärsiä. Niin se vaan minun osallani on. Kyse on jouluinhosta. Eteenpäin on mentävä, mutta kadotettuja asioita ei aina saa takaisin. Toivon vain, että joskus edessä siintäisi sellainen joulu, jota valmistelee innolla ja viettää ilolla.

As if...

Edellisessä postauksessa pohdin omia jouluperinteitäni. Harvapa niistä enää nykyään toimii noin moitteettomasti ajallaan ja iloisesti. Ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei enää voi yrittääkään mennä lapsesta. Lapsena ollessa ei annettu suuriakaan vastuita minkään asiakokonaisuuden toteuttamisesta. Nyt oletetaan, että minä haluan osallistua järjestelyihin ja muuhun. As if...

Olen päättänyt, että omaan asuntooni ei tule joulua. Seinälle en laita ensimmäistäkään joulukorttia, yhtään jouluvaloa ei tule ikkunaan enkä tasan varmasti tee yhtään enempää joulusiivousta kuin normaalistikaan. Siis normaali imurointi, lattian pesu ja pölyjen poisto saa luvan riittää. Jos jollain on aiheesta valittamista, tervetuloa vaan ihan omin pikku kätösin jynssäämään. Missään ei sanota, että ihmisen pitää tappaman itsensä joulusiivoukseen.

Huono päivä tänään. Ärsyttää yli kaiken koko joulu. Johtuu ehkä siitä, että töissä on istuttu pari pitkää kokousta, joissa on suunniteltu joulunaikaa sekä tulevaa kesää. Väkisinkin tulee itselle mieleen, mahtaako ensi kesänä enää täällä olla. Kuka tietää? En minä ainakaan. Veri vetäisi jonnekin muualle jo, mutta veri ei voi olla ainoa vetävä tekijä. Pitäisi löytää jokin järjellinen syy paikan vaihtoon. Järjelliset syyt vaan ovat vähissä nyt.

En tiedä, olenko muuttunut levottomammaksi viime aikoina. Joskus nuorempana olen todennut, etten koskaan muuta kotoa mihinkään, vaan jään sinne asumaan isäni ja äitini iloksi. Nyt tuntuu, että kaksi päivää sitä menoa riittää repimään minun pelihousuni täydellisesti. Pinna kiristyy, verenpaine villiintyy ja siitä sitten saadaan aikaan ympärivuotinen sota. En siis enää voisi asua vanhempieni kanssa, koska en yksinkertaisesti kestä heidän tapaansa tehdä asioita ja toimia. Olen muuttunut liikaa niistä ajoista, jolloin heidän tapansa tuntuivat ainoilta oikeilta tavoilta toimia. Toisaalta olen huomannut, etten tahdo kotiutua juuri mihinkään. Täällä pohjoisessa on kyllä sinällään hyvä olla ja elää. Minä vain en ole kotonani.

Levottomuus tahtoo iskeä aina näiden erilaisten juhlapyhien ja vapaiden yhteydessä. Olen luvannut jouluksi laskeutua Etelä-Suomeen, mutta en ole ajatellut koko jouluvapaatani sijoittautua vain vanhempieni kartanoon. Olen luvannut käydä tapaamassa myös muutamaa ystävääni, jotka asuvat samoilla suunnilla (noin 100km säteellä). Siinä on yksi huippuesimerkki siitä levottomuudestani. Minä vaan en voi pysähtyä paria päivää pidemmäksi aikaa jonnekin olemaan. Minä juoksen päättömästi ympäri Suomea, enkä löydä omaa paikkaani. Vanha kotikaupunki ahdistaa, tämän hetkinen kotikunta ei vain tunnu omalta, ahdistaa omalla tavallaan tämäkin, ettei ole missään anonyymi. Ruokakaupassakaan ei voi käydä ajattelematta sitä, että joku toinen kyttää kassalla, mitä minä kotiini ruuaksi ostan.

Pitäisi varmaan löytää itselleen elämäntarkoitus. As if...

Joulumieli?

Joulu lähestyy ja perinteinen jouluahdistus lähestyy myös. Syystä tai toisesta, erosta alkaen minua on joulun tienoilla ahdistanut aina oikein urakalla. Ensimmäisen joulun eron aikoihin minä vietin sataprosenttisesti sisätiloissa. En suostunut lähtemään hautausmaakierrokselle, en jouluaterialle muiden kanssa, enkä muistaakseni käynyt joulukirkossakaan. Muistaakseni, koska en todellakaan muista, kävinkö kirkossa vai en. Yleensä joulukirkot jäävät mieleen tavalla tai toisella.

Joulun pitäisi olla iloinen ja onnellinen perhejuhla, josta kaikki nauttivat. Viime aikoina siitä on tuntunut itselle tulevan lähinnä vaikea ja masentava juhla, josta nauttivat kaikki muut paitsi minä. Joulusta on tullut vaikea.

Jos muistelen lapsuutta, jouluun kuuluivat tietyt perinteet. Joulusiivous tehtiin aatonaattona ja silloin haettiin grilliruokaa kaikille, koskapa kukaan ei ehtinyt tai jaksanut laittaa enää ruokaa itse. Toki kaikki odottivat muutenkin jo jouluruokia, kinkkua, laatikoita ja herneitä. Ketäpä tuossa vaiheessa olisi innostanut käydä tekemään kastiketta ja makaroonia. Jouluaattona heräsi aina aikaisin kinkun tuoksuun, joulukinkku kun paistetaan aina aattoaamuksi. Kun on saanut silmät jotenkin auki, voi hiippailla alakertaan katsomaan tv:stä jouluaaton piirrettyjä.

Puolen päivän aikaan Turusta julistetaan joulurauha. Se julistus meillä on aina katsottu. Samoihin aikoihin valmistuu riisipuuro, jonka jokainen maustaa oman makunsa mukaan sokerilla, kanelilla ja maidolla. Puurossa on yksi kokonainen, kuorittu manteli, jonka saajalle meillä lankeaa joululahjojen jako. Perinteistä on sekin, että minä en ole kertaakaan saanut rehellisellä pelillä mantelia. Jos minun puurokupistani löytyy manteli, se on tarkoituksella sinne sijoitettu. Niin, puuro syödään savikupeista puisilla lusikoilla. Siinä on perinnettä kerrassaan.

Joskus iltapäivällä aletaan sitten valmistella niitä kunnon mässäyksiä. Siis aletaan lämmittää laatikkoruokia, asetella juustoja tarjottimelle ja keitellä perunoita yms. Jouluateria on perinteisesti meillä kestänyt pitkään. Siihen menee vähintäänkin puolitoista tuntia, että jokainen on saanut pari kierrosta lempijouluruokiaan ja kaikki ovat päässet jälkiruuan loppuun. En jaksa muistaa, että siitä pöydästä olisi koskaan kovin nopeasti noustu. Siinä on aikaa jutella asioista, maistella ja muistella. Se on yksi parhaita joulumuistoja, jonka jälkeen ei koskaan mene housujen ylin nappi enää kiinni.

Ruuan jälkeen käydään hautausmailla. Tuolloin on jo pimeää ja kynttilöiden loiste hautausmailla luo oudon, juhlavan tunnelman. Olen joskus miettinyt, miksi jouluna ylipäänsä käydään hautausmailla. Tuolloin hautausmaat ja kuolema tuntuivat minusta ahdistavilta ja pahoilta asioilta. Sittemmin olen huomannut, että on olemassa kuolemaakin pahempia asioita.

Kun kylmissään palaa kotiin, on jostain kuusen alle ilmestynyt läjäpäin lahjoja. Osa suuria ja osa pieniä, mutta kasoittain lahjoja kuitenkin. Lapsena piti aina yrittää kurkkia, kenelle menee suurin paketti. Viis siitä, oliko paketin sisältö mitenkään itseä kiinnostava, mutta huutava vääryys se oli, jos joku toinen sen suurimman paketin sai. Lahjojen jakamista ei yleensä ole tuossa vaiheessa pitkitetty yhtään. Lahjat jaetaan vauhdilla ja avataan vuorotellen. Tässäkin perinteessä on tehty muutoksia viime vuosina. Kun olin lapsi, nuorin sai avata lahjansa ensin, koska oli kaikkein kärsimättömin. Nykyään vanhin saa avata lahjansa ensin, koska on kaikein kärsimättömin. Hyvä tapa sinällään, että kaikki avaavat lahjansa vuorotellen. Siinä sitten jokainen näkee, mitä toiset saavat lahjaksi. Ei tarvitse myöhemmin ihmetellä ja kysellä.

Lahjojen avaamisen jälkeen on kahvipöytä valmis. Juodaan joulukahvit, syödään joulutorttuja ja joulupipareita. Oikeat joulupiparit ovat muuten possun muotoisia, sanokaa mitä sanotte.

Perinteet ovat aina tehneet minulle joulun. Muutama viime joulu ei kuitenkaan ole enää tuntunut samalta. Epäilemättä paljon tekee se, että oma avioero osui joulun paikkeille. Sen ensimmäisen joulun minä vietin täydellisessä sumussa. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen, etten suostunut syömään toisten kanssa, enkä halunnut tehdä mitään muutakaan. Suurilla myönnytyksillä minä osallistuin lahjojen jakoon ja kahveihin. Siitä joulusta lähtien kaikki on muuttunut. Minusta on tullut väsyneempi, vanhempi ja jollain tavalla olen menettänyt sen uskon joulun ihmeeseen. Joulumieli on hävinnyt.

Ehkä se tulee takaisin tänä vuonna...

Adventti...

"Päivät kuluu hukkaan kaikki hauska tapahtuu jossain muualla. Sielun maisemani siivottoman valo paljastaa, kuu esiin purjehti. Päivät kuluu lasken niitä ja luvuksi paljon saan. Päivät kuluu, päivämäärä ei vaihdu ollenkaan..."

Kolmas Nainen pyörii mielessä näillä erää. Joulun lähestyminen alkoi taas aivan puskasta. Kaikessa rauhassa käytin aikaani marraskuuhun ja yllättäen ollaan taas siinä tilanteessa, että veronpalautukset on käytetty, palkka on käytetty ja joululahjat pitäisi hankkia. Millä lihaksilla, kysyn vaan...

Joulun pitäisi olla sitä aikaa, jolloin ihmisen mieli lepää ja tuntee syvää rauhaa kaiken luomakunnan kanssa. Kissan kakka sille ajatukselle. Viimeksi olen tuntenut syvää rauhaa eilen herätessäni, kun tiesin, ettei tarvitse lähteä töihin edes käymään. Tosin sekin syvän rauhan tunne hävisi, kun huomasin olohuoneessa, että villalankakerä, joka oli sukkapuikoissa kiinni, oli saanut kyytiä ympäriinsä. Kivaa aloittaa aamu lankaa etsimällä. Se löytyi kyllä, kunhan ensin oli pyörittänyt muutaman kierroksen ympäri jokaista asunnossa olevaa tuolin jalkaa ja pöydän jalkaa.

No jaa, joulu tulee ja ehkä ne joululahjatkin tulee tehtyä tai hankittua. Voi tosin olla, että tänä vuonna pääasiassa päästään niihin itse tehtyihin lahjoihin, kun aikaa on, mutta valuuttaa ei. Olisi kyllä kiva joskus voida laittaa vähän paremmat lahjat, mutta talous on mikä on, se on vaan ymmärrettävä. Elämä kaikkinaisuudessaan on.

Ehkä pääasia on kuitenkin se, että muistaa ihmisiä jouluna.

Adventti ei oikein iske. Johtuu ehkä siitä, että kouluilla saa väsymiseen asti käydä läpi ensimmäisestä adventista neljänteen aihetta. Joskus tuntuu, että kyllähän nuo lapsetkin tämän tietävät, joten turhaan minä näitä toistan. Toisaalta, vastikään tuli havaittua se, etteivät välttämättä tiedä tai muista enää sitä, mitä on vuotta aiemmin puhuttu. No, adventti on joulun odotusta ja valmistelua, joten ei muuta kuin valmistelemaan.

"Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää, kadulla adventtisohjoa kyntää. Joku ihmisistä katsoo, kääntää pään, kun ihminen rypee läävässään ja lapset laulaa: "Jouluntähti on ehdoton"..."