Big Brother 2011

Vihdoinkin rutistus on ohi ja Isoveljen kisaan löytyi voittaja. Ohjelma sinällään on niin koukuttava, että minun on ollut pakko liimautua tv-vastaanottimen ääreen joka ilta. Varsinaiset päälähetykset olen tallentanut digiboksille ja katsonut seuraavana päivänä. Finaalilähetyksenkin katsoin tänään päivällä, kun lapsi nukkui päiväuniaan. Meillä on päiväunipakko voimassa.

Seurasin koko kauden varsin tiiviisti, millaisia juttuja eri kilpailijoista kerrottiin ja sitä, millä tavalla he toimivat talossa. Jokaisessa kilpailijassa oli piirteitä, jotka ärsyttivät ja jokaisessa oli myös piirteitä, joilla olisi ansainnut voiton. Mitä kauden voittajaan tulee, minun mielestäni palkinto meni oikealle ihmiselle. Viimeistä kilahdusta lukuunottamatta Janica käyttäytyi talon asukkaista miellyttävimmin. Pääsääntöisesti hän oli hiljaa, jos jonkun toisen naama ärsytti. Enkä muista sitäkään tapahtuneen, että hän olisi jatkuvasti raivostunut mupitättömistä asioista. Toki hän puhui toisten selän takana yhtä paljon kuin muutkin ja muistan "taivas ja helvetti"-viikkotehtävän lopulla tilanteen, jossa Janican käytöstä ruodittiin oikein isolla porukalla. Kuulostaa ehkä omituiselta, mutta minä pidin Janican tietynlaisesta korrektiudesta ja suoraselkäisyydestä. Hänelle ei ollut ongelma, että hän toisena työnään strippaa ja sen tiedon perusteella hänet leimataan heti tietynlaiseksi ihmiseksi. Hän kuitenkin seisoi sanojensa ja tekojensa takana. Se on paljon enemmän kuin esimerkiksi Benin touhut ja selitykset haaremiviikon päätteeksi.

Tämän vuoden kilpailijoissa oli kaikenlaisia tyyppejä. Ehkä pahiten minua vastakarvaan hankasi alusta asti Annika. Hänen jatkuva kaakatuksensa, huomion hakeminen ja "hi-hi-hi, en mä tiedä" -vastauksensa kävivät hermoon. Hänen kohdallaan kovin aikaisessa vaiheessa aloin ihmetellä, kun nimeämisperusteissa aina toistuivat sanat: "meillä ei ole mitään yhteistä..." Sama kun jatkui viikosta ja ihmisestä toiseen, alkoi tuntua, että sen vian täytyy nyt olla jossain muualla kuin niissä nimetyissä.

Kausi kuitenkin päättyi ja jopa oikean kilpailijan voittoon. Mitähän telkkarista nyt katselisi?

Big Brother...

Olen aina nauranut, kun ihmiset sanovat jääneensä koukkuun tähän ilmiöön nimeltä Big Brother tai tuttavallisemmin BB. No, erehdyin eilen katsomaan koosteen edellisen päivän tapahtumista. Jälleen kerran sellainen hyvin tuttu syvä epäuskoisuus nosti päätään, kun katselin siellä pyörivien ihmisten käytöstä. Ovatko ihmiset aivan oikeasti tuollaisia?

Tähän syvään epäuskoisuuteen pari päällimmäistä syytä löytyvät elementeistä viina ja itsekeskeisyys. Se, että väki vetää viinaa kuin pienet sienet, pyörii ympäripäissään alasti kameroiden edessä ja sitten yksi vielä nykäisee housut kinttuihin aamusella esitelläkseen penis-temppujaan. Missä ihmeessä näiden ihmisten aivot ovat? Suuri osa porukasta on työelämässä, enkä jaksa uskoa, että aivan kaikkien työnantajat ovat iloisia tätä kautta tulevasta näkyvyydestä. Voisin veikata, että jotkut työnantajat häpeävät jo nyt sitä, millaisen kuvan heidän työntekijänsä itsestään antavat. Firman käyntikortti kun tahtoo oikeasti olla se työntekijä, jonka tiedät jostain yhteydestä...

Itsekeskeisyys oli se toinen seikka, joka minua ihmetytti. Muutamat ihmiset näistä talon asukkaista ottivat oikein asiakseen valittaa, kuinka asiat eivät mene heidän oman tahtonsa mukaan ja kuinka he itse nimenomaisesti kärsivät. Ehdottomasti kummallisin oli kuitenkin erään kilpailijan kommentti toisesta, hän sanoi toista täysin turhaksi tyypiksi. Kyseinen kommentin esittäjä ei kuitenkaan ole itsekään mitenkään osoittanut olevansa erityisen tarpeellinen tai kiinnostava. Ilmeisesti kenelläkään näistä kilpailijoista ei ole kokemusta kimppa-asumisesta, jossa on pakko tehdä kompromisseja.

Vähän ihmetyttääkin se, miten nämä kilpailijat oikeasti valittiin. Ainakin minun silmääni sinne on päässyt vain sen muotin läpi, että vetää viinaa kuin sieni, hilluu humalassa typeränä ja tekee mitä vain päästäkseen kameroiden eteen ja pysyäkseen siellä. Pitkän päälle tuollaisesta härväämisestä menee maku. Ehkä osasyynä tähän täysin aivottomaan menoon on se, että nämä ihmiset ovat miltei kaikki suurinpiirtein 20v. Osa pari vuotta yli ja osa alle. Joukossa on vain kaksi vanhempaa, eivätkä hekään ole mitään iäkkäitä ihmisiä.

Jäi kuitenkin sellainen mielikuva, että edelleenkään BB:ia ei kannata katsoa. Ympäripäissään pyörivät ihmiset, jotka valittavat koko ajan viinan vähyyttä ja seksin puutetta, eivät jaksa minua kiinnostaa kovinkaan pitkään.

Ja loppukommenttina mainittakoon, että auto tuli kuntoon ja jälleen kulkee ranskan pastilli pitkin poikin pohjoista Suomea.

Karmivaa...

Eilen illalla seurasin tv2 puolelta Silminnäkijää. Siinä puhuttiin eläinten heitteille jätöstä. Ohjelma pysäytti minut täydellisesti jälleen kerran. Kuvissa näytettiin kissoja, jotka olivat kuin luurankoja, yksi kissoista oli sytytetty palamaan ja viskattu kerrostalon 4. kerroksesta alas, eräässä kuvassa oli miltei 30 samanlaista mustavalkoista kissaa, jotka olivat kuolleita. Kuvat olivat järkyttäviä. Muutama likainen, nälkiintynyt koirakin kuvissa esiintyi. Vannoutuneena kissaihmisenä kuitenkin nuo kissojen kuvat järkyttivät enemmän. Toki, näytetyissä kuvissa nimenomaan oli järkyttävämpiä kuvia juuri kissoista.

Kaikkiaan tuo ohjelma sai minut miettimään sitä, miten raaka ja julma ihminen voikaan olla. Tuo raakuus ja julmuus kun ei jäänyt noissakaan tapauksissa pelkästään omiin lemmikkeihin kohdistuneeksi, vaan monissa tilanteissa koiranjätöksiä pursuavasta asunnosta löytyi vielä lapsiakin, jotka olivat aivan yhtä huonossa jamassa. Mikä pistää ihmiset hankkimaan lemmikkieläimiä, joista he eivät huolehdi riittävästi? Mikä vastaavasti saa ihmisen hankkimaan lapsia, jos heistä ei huolehdi?

Minun käsityskykyni on tässä suhteessa äärimmäisen rajallinen. Jos lapsi otetaan huostaan siitä syystä, ettei vanhempi häntä hoida kuten pitää, pitäisi jossain soida hälytyskellojen. Vielä huolestuttavampaa on se, että tällainen ihminen, jolta on jo kertaalleen viety lapsi, alkaa tehtailla lisää lapsia, koska hän itse niitä haluaa. Ei lapsia "tehdä", koska niitä halutaan. Lapsen pitäisi olla suuri lahja vanhemmilleen, ei lelu, joka on hauska niin kauan kuin on uusi. Ei lasta voi laittaa sivuun sitten, kun hän ei enää ole pieni ja suloinen nyytti, vaan raivokas, naama punaisena protestoiva uhmaikäinen. Ja kuitenkin moni tekee juuri näin lasten suhteen. Lapsia halutaan, koska vauvat ovat suloisia, mutta unohdetaan kokonaan, että muutaman vuoden sisällä on jo kyseessä sen verran itsenäinen yksilö, että joudutaan käymään tahtojen taistelua.

Eivätkä lemmikitkään ole omistajiensa täydellisessä vallassa. On aivan harhainen ajatus, että omalle koiralleen tai kissalleen voi tehdä, mitä haluaa. Eläimilläkin on omat oikeutensa. Harva vain muistaa sitä sillä hetkellä, kun suuttuu toiseen ihmiseen ja purkaa vihansa viattomaan lemmikkiin.

Pistää vihaksi. En silti aio piestä Ronttia siitä hyvästä, että toiset ihmiset ärsyttävät minua.

4D ja tosielämän dokumentit...

Eilen puhuin messengerin välityksellä opiskelukaverini kanssa. Hän totesi, että minä olen muuttunut paljon. Asia jäi siihen, mutta olen miettinyt, mitä hän sillä tarkoitti. Totta kyllä, minä olen muuttunut reilussa viidessä vuodessa paitsi ulkoisesti myös sisäisesti. Ulkoisesti suurimpana muutoksena ehkä näkyy ikuinen hiustyylin vaihtelu. Varsinkin opiskeluaikana sitä tapahtui miltei joka kuukausi. Annoin ystävälleni kohtuullisen vapaat kädet värien suhteen ja välillä siitä sitten seurasikin vaaleanpunaista, kun yritettiin punaisesta lähteä vaalentamaan. Herttainen näky epäilemättä. Minä kuitenkin epäilen, että hän tarkoitti puheissa enemmän sisäistä muutosta. Viimeisen puolentoista vuoden aikana minä olen muuttunut aivan varmasti paljon. Reilu vuosi sitten virallinen tuomiopaperi avioerosta, sitä edeltäneet rumat erovaiheet ja vielä rumemmat taistelut avioliiton edestä. Eroaminen pakotti itsenäistymään uudella tavalla. Se pakotti myös ottamaan elämän sillä tavalla omiin käsiinsä, että minä lähdin taas aivan nollatasolta liikkeelle, taloudellisesti sekä ihmissuhteiden osalta.

Minä muistan sanoneeni isoäitini kuoleman aikoihin eli miltei kaksi vuotta sitten, että minusta tuntui, että olen vanhentunut kymmenellä vuodella. Tällä hetkellä tuntuu, että se toteamus hyvinkin pitää paikkansa. Minusta on karissut monta sellaista ehdotonta asiaa, jotka olivat olemassa vielä jokin vuosi sitten. Toisaalta tilalle on tullut ehdoton tarve kontrolloida tilannetta, pitää homma hanskassa. Enää minä en pysty lähtemään tilanteisiin, joissa pitäisi luottaa ihmisiin sokeasti. Elämä on opettanut, ettei sitä voi tehdä, saamatta pahasti turpaansa. Luottamus ja sen puute ovat nykyään hallitsevia piirteitä niissä ihmissuhteissa, joita minulla on. Helpommin menettää kuin saavuttaa luotettavuuden minun silmissäni. Jotkut ihmiset ovat sen viime aikoina huomanneet liiankin hyvin. Toisaalta kiitos siitä, että minulla on edes yksi ihminen, jolle voin puhua kaikki asiat sellaisina kuin ne itse koen. On suunnaton siunaus saada lähipiiriinsä sellaisia ihmisiä.

Katsoin tiistai-iltana 4D-dokumenttia ja mielessäni mietin sitä, miten kammottavia olivat nämä pariskunnat, joissa nainen oli parhaimmillaan 39 vuotta miestään vanhempi. Se sotii jotenkin minun ajatusmaailmaani vastaan ja minä mielessäni hain vikoja niistä miehistä. Ajattelin, että he ovat jotenkin omituisia, ehkä vajaita mieleltään tai jotain. Vikaa heissä täytyi olla, jos esim. yli 30-vuotias mies oli vielä neitsyt ja ihastui 70-vuotiaaseen naiseen. Minua suorastaan inhotti tuollaiset parit. Sitten aloin miettiä omaa suhdettani. Minä olen syntynyt vuonna -80 ja mies, jonka kanssa olen suhteessa, vuonna -69. Hmm.. 11 vuoden ikäero? Ikäerona tuo on enemmän kuin olen koskaan suvainnut ajatellakaan. Minä olen aina pitänyt sopivana ikäerona noin viittä vuotta. Kuitenkin, minä tunnen olevani samalla planeetalla kyseisen miehen kanssa. Hän tuntuu ajattelevan asioista samalla tavalla, siis pitää samoja arvoja tärkeinä. Toki on erojakin, joista välillä puhutaan, mutta hänen kanssaan minä harvoin tunnen olevani äärettömän nuori tai vastaavasti ikivanha. Ex-aviomiehen kanssa minulla oli jatkuvasti niitä tunteita, että me olemme aivan eri maailmasta. Ja meillä oli ikäeroa vain 4 vuotta.

En tiedä miksi joidenkin ihmisten kanssa voi olla niin hyvin samalla aaltopituudella ja toisten kanssa ei. Toisaalta, ilman omaa historiaani minä en olisi sama ihminen kuin nyt. Kaikkien kokemusteni kautta minusta on muovautunut tämä persoona, joka yrittää joskus pohtia omaa elämäänsä ja miettiä, miksi, miten ja milloin.