4. adventin jälkimainingeissa...

Nyt alkaa näyttää ja tuoksua joululta. Suurin siivous on tehty, verhot, pöytäliinat ja matot vaihdettu. Jouluruuat on valmistettu, niiltä osin kuin itse teen ja muuten hankittu. Piparit on tehty odottamaan glögiä ja kynttilöitä. Outoa kyllä, jouluvalmistelut ovat niin hyvässä kuosissa, että ihan odotan jo itse aattoa.

Ahdistus varmaan iskee vielä muutamaan otteeseen aattona, kun takaraivoon kaivautuu joitain sellaisia asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Vähän hermostuttaa aaton jouluateria jo nyt. Ensimmäistä kertaa olen tehnyt itse laatikot ja samalla on ensimmäinen kerta, kun minä istun omaan pöytään jouluaterialle. Tähän asti olen aterioinut aina jonkun toisen pöydässä, yleensä vanhempieni.

Jätin suosiolla joulukorttien lähettämisen väliin tänä vuonna. Aiempina vuosina olen hiki otsalla kaivanut osoitteita ja arponut, kenelle niitä kortteja lähetetään. Tänä vuonna aion kollektiivisesti joulutervehtiä kaikkia sukulaisia, tuttavia ja ystäviä sosiaalisessa mediassa. Ne, jotka eivät sieltä löydy, saavat joulutervehdyksensä tekstiviestinä. Joidenkin mielestä tämä on varmasti ärsyttävää ja persoonatonta, mutta en nyt sanoisi sarjatyönä kirjoitettua korttia sen persoonallisemmaksi ratkaisuksi. Eikö kuitenkin tässä tapauksessa ratkaise itse ajatus, eikä niinkään sen toteuttamistapa. Ainakin minä toivon niin.

Vielä pitäisi hieman viitsiä viimeistellä siivoja. Siis pyyhkiä pinnoilta pölyä ja ennen aattoa ottaa imurilla isoimmat pölypallot pois. Toisaalta, kun joulukuusi tulee, on niitä neulasia kuitenkin lattialla, joten imuroitava se on viimeistään siinä vaiheessa. Lisäksi vielä voisi leipoa pari kuivaakakkua. Sitten olisi kahvipöydässäkin valinnanvaraa. En vaan tiedä, monestiko sitä ehtii oman pöydän kulmalle kahville joulun aikana. Kunhan ehtisi edes yhden kupillisen juoda rauhassa, olisi aika lailla koko joulu hyvissä kantimissa.

Varmaan eniten odotan joululta rauhoittumista. Haluaisin ajatella, että edes päiväksi elämä rauhoittuu ja kiire poistuu. En aio ottaa stressiä jouluateriasta, lahjoista tai muustakaan. Kun aattoaamu koittaa, olen tehnyt kaiken mitä olen ja sillä hyvä. Jos joku haluaa valittaa, hän saa sitten itse pistää paremmaksi. Tärkeintä lienee se, että on jotain syötävää ja yhteistä aikaa perheen kanssa.

Voi väsytys!

Voi haukotus!

Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.

Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.

Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.

Pölykoira...

Työ pitää taas otteessaan aika sataprosenttisesti. Aina kun ehtii hetkeksi istua koneen ääreen, tulee viereen joku toinen kertomaan jotain työasiaa. Välillä sitä tulee vain sellainen tunne, ettei ehdi tehdä mitään. Sen puoleen on saanut jäädä blogin kirjoittaminenkin hetkeksi vähemmälle huomiolle.

Eilen olin tarmokas ja siivosin. Ne, jotka tuntevat minun tapani olla ja elää, eivät varmasti hämmenny, kun sanon, että keskellä olohuoneen lattiaa oli sunnuntai-iltana niin suuri pölykoira, että siihen olisi voinut kaatua ja murtaa lonkkansa. Oli siis pakko siivota. Niinpä minä maanantaiaamuna heti sängystä noustuani kaivoin esille imurin, mopin ja moppisangon ja tein historiaa. En sentään tehnyt suursiivousta, mutta kuitenkin. Imuroin, pesin lattiat ja pesin puolet vaatekaappini sisällöstä. Leirin jälkeen on aina pakko pestä kaikki vaatteensa, kun ne haisevat pahalle kuitenkin, oli niitä käyttänyt tai ei. Samaan konkurssiin pesin parit lakanatkin ja vaihdoin kuivausrummusta tulleet puhtaat lakanat tilalle. On se onni, että taloyhtiöllä on kuivausrumpu, kun lakanoita on tylyä yrittää kuivattaa omassa asunnossa.

Tänään sitten jatkuvassa tarmonpuuskassa heitin pihalle yhden ruukkukasvin, joka oli heittänyt henkensä ja toisen kasvin vanhat mullat. Ensimmäinen kasveista kitui koko talven ajan ja kuoli, ilmeisesti vähäiseen valoon. Jälkimmäinen rehu sai kokea kissojen tuhovoiman. Itse kasvista, siis rahapuusta, onnistuin säilyttämään hengissä yhden oksan. Nyt se oksa on vesilasissa ikkunallani. Tavoitteena on jossain vaiheessa saada se uudelleen juurrutettua multaan. Ainakin se kasvattaa pieniä juuria sinne veteen.

Ilmeisesti tekee kevättä päässäkin, kun on tullut tarve siivota nurkkia ja tehdä kotitöitä. Talvella ei kyllä pätkääkään haitannut jättimäinen pölykoira lattialla. Nyt se ahdisti katseellaan. Ehkä se oli tekemässä hampaita jo tai jotain. Alkoi suorastaan pelottaa pimeässä...

Muuttohaukka matkalla...

Ihminen saa välillä kummallisia tarmon puuskia. Ne ovat oikeasti kummallisia, kun ajattelee, että normaalioloissa juuri ja juuri saa hoidettua kotona pakolliset toimet. Toisina päivinä sitten tulee se tarmo, jolla kannetaan matot ulos ja mopataan lattiat. Omituisinta on, jos samalle viikolle osuu kolme tarmo-päivää. Kolmannella moppauskierroksella viikon sisään alkaa kyseenalaistaa oman toimintansa.

Onneksi minulla harvoin tulee vastaan tarmo-päiviä. Tällä viikolla niitä on ollut tähän mennessä kolme. Minä sentään olen ovelasti kanavoinut tarmon muuallekin kuin lattian moppaamiseen. Olen hoitanut asioita, jotka ovat tähän asti olleet nurkissa odottelemassa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että olen lähettänyt stereoni korjattaviksi, hakenut uutta asuntoa ja mopannut lattiat vain kertaalleen. Sen lisäksi olen tietenkin onnistunut kuluttamaan hirvittävän määrän aikaa tietokoneen ääressä kirjoittelemassa joutessani.

Muuttaminen on ajatuksena sykähdyttävä. Tällä hetkellä kotini on kerrostalon kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa sijaitseva kaksio, johon kuuluu keittokomero. Minulla ei ole parveketta eikä omaa saunaa, eikä sen puoleen mahdollisuutta saada asunnossa aikaan edes läpivetoa. Kotonani on jatkuvasti kuuma, eikä se edesauta minun kärsimätöntä luonnettani tekemään mitään. Päin vastoin kuumuudessa minua jatkuvasti ahdistaa ja ärsyttää. Sen takia olen välillä kuin takapuoleen ammuttu karhu.

Miten ihanaa olisikaan asua rivitalossa. Sellaisessa maan tasossa olevassa asunnossa, jossa olisi oma sauna ja mahdollisesti jopa pienesti omaa maaplänttiä, jolla voisi aamukahvilla istuskella. Se olisi tässä kohtaa unelmien täyttymys. Ei paljoa vaadittu, vai mitä?