Keskusteluyhteys...

Jotenkin aika tuntuu pysähtyneen. Näin viikolla erästä vanhaa koulukaveriani, enkä meinannut millään tunnistaa. Sitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana useampaan otteeseen, että vastaantulija on näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta ja lopulta on osoittautunut, että todellakin olisi pitänyt helpostikin tunnistaa toinen ihminen. Osittain ongelma on ehkä siinä, että nykyään menee täysin sekaisin siinä, mistä ihmisten pitäisi olla tuttuja. On vanhoja kaupantätejä, koulukavereita, harrastuskavereita, sukulaisia, tuttuja ja muuten vaan jostain yhteydestä tutuksi tulleita ihmisiä. Pohjoisessa oli helpompaa, kun ihmiset olivat tuttuja lähinnä työn kautta ja aina asiat palautuivat siihen työyhteyteen.

Aika on kuitenkin pysähtynyt minun kohdallani jotakuinkin vuosi sitten. Se ei tarkoita, että naama olisi pysynyt kuosissa tai mitään vastaavaa, vaan minun elämäni etenemistä. Mitään ei tapahdu. Arki on koko ajan samanlaista, enkä oikeastaan pysy mitenkään mukana viikonpäivissä, ellei puhelimen muistutus toimi.

Ne harvat ihmiset, joita pyydän kylään tai jotka kutsuvat itsensä kylään, ovat poikkeuksia rutiineihin. Lapsen kannalta rutiineista poikkeaminen aiheuttaa aina ongelmia ja sen vuoksi sitä yrittää välttää. Jotenkin oma hermo kestää paremmin, kun lapsen saa nukkumaan helposti tavallisella tavalla, eikä tarvitse turhan takia venyttää nukkumaan käymistä. Toki toisinaan voittaa se seuranhalu ja silloin mieluusti juo kahvit jonkun kanssa turisten ja lapsen pyöriessä pitkin tupaa omissa touhuissaan. Tänään oli niitä iltoja, kun oli kahvitteluseuraa.

Teki hyvää miettiä välillä muitakin asioita kuin tavallista arkeaan. Joskus on tarpeellista kuulla toisten puhuvan asioistaan, jotta saa perspektiiviä omiin asioihinsa. Toisinaan omat ongelmat muuttuvat suorastaan olemattomiksi ja toisinaan ne näkee vähän erilaisessa valossa. Erilaiset ihmiset antavat aika mielenkiintoisia näkemyksiä maailmanmenoon, kun näkee itse sen vaivan, että kaivaa niitä näkemyksiä esille keskustelemalla. Toki joissain asioissa tulee sitten vastaan niitä näkemyseroja, joista ei itse välttämättä aio edes neuvotella, mutta eihän sitä tarvitse sille keskustelukumppanille aina mainita. Toisinaan väittely taas on sen keskustelun suola ja joskus on vaan puhtaasti hauskaa inttää jonkun kanssa, vaikka ei olisi edes kovinkaan vankasti sitä mieltä, mitä väittää olevansa.

On varsin kiintoisaa myös huomata, miten erilaisia miehet ja naiset ovat keskusteluseurana. Jos haluaa syväanalyysiä tunne-elämästä, ei kannata valita seuraksi miestä. Tai ainakaan tähän ikään mennessä minä en ole vielä löytänyt ensimmäistäkään miestä, jolle todella kannattaisi avautua tunne-elämästä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että monet miehet eivät kestä kuulla aivan kaikkea sitä, mitä voisin kertoa elämääni ja ajatuksiini liittyen. Vastaavasti naisen kanssa joskus tahtoo mennä se keskustelu sinne juoruamiseen ja tunne-elämän ruotimiseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu jokainen keskustelu kääntyvän niin syvälliseksi, että tarvitsee hissin päästäkseen sieltä keskustelun uumenista takaisin pintaan. Sitä kuitenkin tapahtuu harvemmin puhelimessa tai muilla virtuaalisilla keinoilla, niillä kun on kuitenkin omat rajoituksensa.

Joitain ihmisiä omaan elämäänsä kaipaa säännöllisin väliajoin. On ryhmä sellaisia henkilöitä, joiden vaikutusta kaipaa. Haluaisi nähdä, jutella ja jakaa asioitaan enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei vain ole mahdollista sillä hetkellä. Välimatka on yksi niitä suurimpia ongelmia. Kaukana asuvat kaverit ja ystävät ovat usein kyllä mielessä, mutta heitä näkee aivan liian harvoin. Tässä iässä työt, perhe ja harrastukset tahtovat viedä jokaiselta ajan ja kalentereiden yhteensovittaminen vaikuttaa mahdottomalta. Aina joku on kiinni jossain tai jollain on ongelma, joka estää näkemisen. Olen ollut huomaavinani, että minun ikuisuusongelmani on se, ettei lapselle ole järjestymässä ehkä koskaan mistään hoitopaikkaa sen vertaa, että pääsisin mihinkään itsekseni. Lapsen isää ei tässä yhteydessä edes leikillään voi ajatella hoitamaan yhtään mitään.

Keskusteluyhteys pitäisi saada säilytettyä aina ja kaikkien ihmisten kanssa. Ystävien kanssa se yhteys säilyy jollain tavalla aina. Joidenkin kanssa sitä pidetään yllä päivittäin tai viikoittain ja joidenkin kanssa keskustellaan silloin, kun tilanne sitä vaatii. Joskus harvoin se yhteys katkeaa lopullisesti ja sitä menettää kaiken tiedon toisen olinpaikasta ja asioista. Nykyään tosin lähes kaikki vanhatkin ystävänsä voi löytää facebookista tai jostain vastaavasta yhteisöpalvelusta. Joihinkin ihmisiin ei sitten halua pitää yhteyttä. Ne ihmiset ovat luku sinällään. Onneksi ei ole pakko, jos ei tahdo ja toisinaan joku toinen saa kyllä ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja tehdä jotain asioiden eteen.

Että onnea vaan...

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Asteikko...

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...

Väliin jääneet...

Edellisestä postauksesta on aikaa pari kuukautta. Aika tuntuu rynnivän jossain eri ulottuvuudessa kuin minä. Pari viimeistä kuukautta on mennyt uuden kotikaupungin hahmottamiseen, asuntoon muuttamiseen ja huonekalujen järjestelemiseen, puhumattakaan töistä, töistä ja töistä. Pari kuukautta on mennyt univelkaa keräten ja välillä sitä lyhentäen. Jotenkin koko elämä on jollain sellaisella vaihteella, ettei tunnu löytyvän mitään kerrottavaa, vaikka koko ajan jotain tapahtuu.

Äitini kertoi löytäneensä netin ihmeellisestä maailmasta blogini. Sanoi lukeneensa pari iltaa näitä postauksia ja ihmetelleensä, mitä kaikkea olen kirjoittanut. Käytiin pitkä puhelinkeskustelu siitä, millainen minä olen ihmisenä. Kirjoittaminen on yksi helpoista tavoista purkaa ajatuksia selviksi, konkreettisiksi asioiksi. Sanojen kautta kipeätkin asiat saavat jonkinlaisen käsinkosketeltavan muodon, jota voi lähteä työstämään eteenpäin. Harvoin minä olen suostunut asioistani, varsinkaan tunteistani ääneen puhumaankaan. Siihen ovat varmasti törmänneet kaikki minun tuttuni.

Jotenkin minulla on sellainen irrallinen olo oman elämäni suhteen juuri nyt. Aivan kuin olisi jäänyt bussipysäkille välillä ja odottelisi siinä seuraavaa oikeaan suuntaan menevää autoa. Ihmettelee vain ohikulkevaa liikennettä ja miettii, miksi ihmeessä hyppäsi väärällä pysäkillä pois kyydistä. Toisaalta jotenkin tätä tilaa kuvaa myös tuossa muutama päivä sitten sattunut tilanne. Kaupan tunnistimella toimivat liukuovet hyökkäsivät päälle. Oli harvinaisen väliin jäänyt olo...

Ulkopuolista...

Muutaman viime päivän olen miettinyt, miksei ihminen voi elää julkisesti elämäänsä kuten haluaa. Tämä pohdiskelu on pitkälti tietysti kiinni työstä, jonka vuoksi ei voi tehdä asioita, kuten haluaisi. Toisaalta olen miettinyt paljon siltäkin kannalta, miksei asioista saa puhua. Miksi aina pitää pitää naamansa kiinni siinä pelossa, että loukkaa jotakuta toista? Miksi ylipäätään pitäisi loukkaantua siitä, mitä toiset ajattelevat minusta tai mielipiteistäni?

On kovin vaikeaa ajatella elämää, jossa voisi tehdä asioita, kuten haluaa. Jos ympäristö ei painostaisi minua pysymään tietyssä käyttäytymiskuviossa, poikkeaisiko elämäni paljonkin tämän hetkisestä? Vastaus on, etten tiedä itsekään, muuttuisiko mikään lopultakaan, jos minulla olisi vapaus. Saattaisin ehkä olla jossain määrin vapautuneempi ja helpottuneempi, kun ei olisi pakko jokaisessa välissä pohtia, miten tekemiseni vaikuttavat työhön tai siihen julkiseen kuvaan, jonka olen itsestäni luonut. Toisaalta, jos ulkopuolelta ei tulisi minkäänlaista painetta minnekään suuntaan, olisiko minulla enää käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikea sanoa siihenkään mitään.

No, eniten olen miettinyt kuitenkin sitä, miksei asioista saa puhua ääneen.

On olemassa pitkä lista asioista, joista ei puhuta tiettyjen ihmisten kanssa. On olemassa vähintäänkin yhtä pitkä lista asioista, joista ei ylipäätään saa puhua kenellekään ja vielä pidempi lista asioista, joista kukaan ei uskalla puhua mitään, vaikka jokainen tietää asian olevan olemassa. Juuri näin. Pitää puhua yleisesti, ettei vain loukkaa ketään tai osoittele sormella kenenkään suuntaan.

Joskus risoo työ, joskus vapaa-aika, joskus mies-merkkinen mies ja joskus vaan koko elämä, joka ei tunnu etenevän mihinkään, vaikka kuinka toivoisi. Aina joskus sitä vaan on turhautunut elämäänsä ja siihen hiljaisuuteen, jossa ei saa sanoa, mitä tahtoo. Toisaalta, pinnat mies-merkkiselle miehelle siitä, että hän on toistaiseksi sietänyt niitä konahduksia, joita minulle on tullut hänen kohdallaan. Niitähän tulee.

Tyttöjen ilta...

Elämä on sitten raskasta toisinaan. Tyttöjen viikonloppua vietettiin Keski-Suomen tietämillä. Käytännössä siis tämä uudislappilainen otti ja lähti lauantaiaamuna liikkeelle kello 0500, ehtiäkseen ihmisten aikaan jonnekin. Kokkolan suunnalta otettiin lisämatkustaja, joka sitten intoutui välietapilta lähtien ajamaan. Välietapilla könötti yksi krapulainen vesieläjä, joka piti saaman matkaan myös. Harvinaisen krapulassa olikin, kun yritti nukkua matkan ajan takapenkillä ja vielä koko lauantai-illankin valitteli oloaan. No, se ei onneksi haittaa tahtia sillä ihmisellä, joka kerrankin pääsee irti töistään ja saa käydä Alkossa ilman mummojen tuijotusta. Nautinnollista todellakin!

Keski-Suomi, siis Jyväskylä, vaikutti ihan kauniin keväiseltä. Siis se osa, jota katseltiin ikkunan läpi, kun ketään ei suuremmin inspiroinut viettää baari-iltaa. Ehkä se johtui siitäkin, että vain kaksi meistä olisi todella voinut hakeutua jatkoille, mutta toinen heistäkin oli siinä kunnossa, ettei edes aloitellut. Niinpä niin. Istuttiin, syötiin, puhuttin, pelattiin, puhuttiin, syötiin, juotiin, puhuttiin, kuunneltiin musiikkia, puhuttiin, pestiin hampaat, puhuttiin, yritettiin nukkua, puhuttiin ja äkkiä syvä hiljaisuus, kun kaikki nukahtivat melkein kesken lauseen.

Sunnuntaiaamu tuli 6 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jostain syystä kirkonkellot soivat häiritsevän kovaa. Voi tietysti johtua siitäkin, että on tottunut täyteen hiljaisuuteen. Kuitenkin, omatoimisesti kahvinkeittoon alkaminen ei ollut kovinkaan tehokasta. Ensin piti yrittää paikantaa kahvit, suodatinpussit ja keittimen kaikki osatkin. Olipa harvinaisen hankala elämä siinä kohtaa. Löytyi kuitenkin ja samalla sekunnilla oli jalkeilla emäntäkin, kun vieraat alkoivat omatoimisesti kaivaa kaappeja. Tehokkain tapa herättää nainen on siis selkeästi se, että alkaa kaivella tämän keittiönkappeja omatoimisesti.

Surkealta tuntui siinä kohtaa iltaa, kun piti startata pois päin. Liian lyhyt aika on yksi ilta. No, on kuitenkin ihmisillä taas muisteltavaa.

Auto suuntasi vesieläjän välietappikohteeseen. Siellä seurasta poistui Kokkolan suuntakin. Yöllinen saunonta tosin alkoi sitten tipauttaa minuakin, kun päätin jäädä yöksi välietappiin. Ei niin mitään jakoa siihen, että olisin lähtenyt kiireessä pudottelemaan vielä pohjoiseen. Kuuluisa "yks-kaks-naps"-nukahtaminen iski miltei kesken sanan. Ei kuulunut minun korviini saukon vaellus, eikä mikään muukaan luontoääni tuona yönä. Aamullakaan ei tullut tajuntaan saakka viestin merkkiääni, vaikka viestiä selvästikin oli pukannut.

Maanantaipäivä meni sitten saukon työmaahan tutustuen, hiuksia värjäten ja puhuen. Jostain syystä tuntuu, että nyt on saanut puhua puolen vuoden tarpeet niiltä osin, mitä on tähän asti jäänyt puhumatta. Teki selkeästi terää. Ei työmaallaan voi, eikä halua puhua aivan kaikkea ja kuitenkin ystävillä on tapana antaa älykkäitä kommentteja välillä niihin asioihin, joiden kanssa itse hakkaa päätään seinään. Toivottavasti muillakin tilaisuuteen osallistujilla on samanlainen olotila asian suhteen. Ainakin minua se virkisti kummasti.

Maanantai-iltana kellon ollessa jossain 1600 tienoilla, starttasi Mondeo taas pohjoiseen. Vähän seitsemän jälkeen sijainti oli Oulu. Sanotaan siitä vaikka sen verran, että niskassa on puremajälki. Hyvinkin hiusrajassa, mutta pitää varoa, että hiukset varmasti peittävät sen niin kauan kuin on tarvis.

Kotosalla olin aamuyöllä kello 0300. Rontti oli harvinaisen onnellinen kissa, kiehnäsi jalkoja ja jutteli ja pyöri. Meinasin kampata itseni kissaan vielä illan päätteeksi. Onneksi kuitenkin päädyin omaan sänkyyni ilman sen suurempia temppuja. Uni tuli saman tien.

Pakko...

Jälleen voi sanoa olevansa töissä. Hassua, miten kausiluontoisesti minulla tuntuvat nämä postaukset pyörivän. Välillä sitä oikein puhkuu tarmoa ja haluaa kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä taas.. No, olette varmaan huomanneet..

Olen viimeiset pari päivää miettinyt pääni sisällä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Voin kertoa, että vastaus ei ole vielä kirkastunut. Ehkä on hyväkin, etten ole saavuttanut kaikkea sitä, mitä tiedän haluavani jossain vaiheessa. On paljon parempi tavoitella unelmiaan kuin elää ne kaikki todeksi ja huomata olevansa tyhjä. Ainakin vielä on paljon niitä asioita, joita tavoitella. Muutama asia on toteutunutkin matkan varrella ja osa niistä aukeaa uudelleen tavoiteltavaksi säännöllisin väliajoin. Suuri helpotus tässä maailmassa on se, että on töitä. Vaikka työn kanssa tahtoo väsyä jopa joskus vaarallisen paljon, on hyvä olla sitä väestönosaa, jolla töitä ylipäänsä on. Varmasti moni pitkään työttömänä ollut voisi pitää minua epäkiitollisena ja suorastaan kitisijänä, kun valitan työn kuormittavuutta, kun heillä ei ole työtä ollenkaan, vaikka sitä haluaisivat. Asia vaan on niin, että työ voi olla rasittavaakin, eikä palkka aina vastaa sitä rasitusta edes fantasiamaailmassa.

Ihmissuhteissa tuntuu taas kerran, että olen jumissa. Ehkä se on tämä talven harmaus, joka päätyy myös korvien väliin ja saa ainakin minut mahdottomaksi. Tähän aikaan vuodesta minä vaan en jaksa yhtään poikkipuolisia sanoja tai hankalaa käytöstä keneltäkään. Keväällä jaksaa paljon enemmän vastoinkäymisiäkin, kun tuntuu, että veri on juuri alkanut virrata omissakin suonissa ja virtaa on muille jakaa. Ehkä vain tämä yleinen vireystaso pitää minut irti kaikista muista.

Puhelimessa olen jutellut viime päivinä aivan väsymykseen saakka. Useamman ihmisen kanssa olen pohtinut asioita ja kuunnellut, mitä heidän elämäänsä kuuluu. Tuntuu, ettei minulla ole omasta elämästäni juuri kerrottavaa. Lähinnä vastaus on kaikkeen ollut, että minä olen tai olin töissä. Puheluissa kuitenkin nousee esille se, että minä en ole ollenkaan ainoa, jolla tuntuu elämä pysähtyneen johonkin uomaan. Pohjanmaan suuntaan jälleen kiitos siitä, että sieltä hätyyteltiin liikkeelle, jos ei muuten niin blogien kautta. Tuleepahan vaihdettua ajatuksia ja kuultua toisten kuulumisia vähän muinkinpäin. Ei pelkästään omia runoelmiaan kirjaillen. On nääs huomattu, ettei edes niin ahkera vesieläjä saukko enää pidä yllä kaikkia yhteyksiä ja tietoja. Tässähän joutuu suorastaan itse kohta soittelemaan ja viestittelemään kuulumisia.

Nyt aivan asiasta kukkaruukkuun ajatus. Olen muistellut jonkin verran aikaa taaksepäin ja miettinyt syntejä syviä. Huomasin, että minulla on ollut aika oudosti tietämys siitä, jos olen jonnekin menossa tai en ole jossain jäädäkseni. Tuohan tuli ulos selkeästi, siis pari esimerkkiä selventämään. Muistan, että jo Rauski aikana näin ilmoituksen, jossa tätä minun nykyistä työtäni kaupattiin. Se oli ilmoitus, joka oli nykäisty työvoimaviranomaisten nettisivuilta. Jotenkin se kiinnitti minun silmäni uudelleen ja uudelleen, kun se tuli auki aina vain uudestaan. Jokin pieni ääni pääni sisällä tuntui sanovan, että minun pitää sitä hakea ja tänne pohjoiseen päätyä. Täällä sitä ollaan. Toinen esimerkki koskee aikanaan ex-miehen kanssa talon ostoa. Koko sen prosessin ajan minulla oli tunne, etten minä ole jäämässä siihen taloon, jonka mies osti. Se oli aina hänen talonsa, ei koskaan yhteinen koti. Outo tunne sinällään tilanteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta rakennettiin vielä ruusuisin tulevaisuuden näkymin. Samanlainen jäämättömyyden tunne minulla on täällä. Minun piti tulla tänne, mutta ei jäädäkseni.

Eilen, kun ajelin töistä kotiin, katselin maisemia ja mietin, miten nopeasti sitä onkaan tottunut tähän kylään. Miltei kaikki sivukylät ovat tuttuja ja monet ihmiset erottaa paikallisiksi, vaikkei muistakaan, mistä heidät pitäisi tunnistaa. Tästä kylästä on huomaamatta tullut sen verran tuttu, että täältä löydän kaupat ja osoitteet helpommin kuin synnyinkaupungistani, jossa sentään asuin parikymmentä vuotta. Huolestuttavaa? No, ehkä se on sitä, että täällä on ollut pakko opetella ja etsiä niitä palveluita. Pakon edessä ihminen oppii aika paljon, kuten sen, että aamun varhaiset tunnit voi päivittää blogia. Iltapäivisin on yleensä liian kiire... ;)

"Onko pakko syödä kinkkua, jos ei taho?"

Tiedonkulkua...

Ihmisen elämä on niin kertakaikkisen ärsyttävää toisinaan. Jos toinen ei ota puhelinta käteen ja ilmoita itsestään, ollaan sitten syvässä epätietoisuudessa molemmat. Minä olen varma, että tässä vaiheessa mies jo tietää jotain enemmän kuin on minulle kertonut. Vaan kun olemme sopineet, että hän ilmoittaa ajallaan, en minä voi tehdä tässä vaiheessa mitään. Odottavan aika on pitkä ja mielikuvitus villi.

Olen ehtinyt hahmotella mielessäni varmaankin noin puolen vuosisadan verran traagisia rakkaustarinoita, kun olen miettinyt, mitä seuraa mistäkin vaihtoehdosta. Jos mies on todellakin pysyvästi sairas, minulla ei paljon vaihtoehtoja ole. Muissa tapauksissa en tiedä. Ainahan saa elää siinä toivossa, että vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Joskus ne toiveet vaan jäävät toteutumatta. Silloin sitä joutuu aina kiertymään takaisin omaan itseensä ja ihmettelemään, miten tässä jälleen kävi näin.

Tiedonkulku on tässä maailmassa yleensäkin se, mikä tökkii. Työpaikalla tieto ei välttämättä kulje kahden metrinkään päähän. Yleensä tietoa pitäisi osata kysyä itse, mutta milläs kysyt, jos asia on sellainen, ettet ole alunperinkään koskaan missään kuullut siitä yhtään mitään. Sitten vain oletetaan, että kaikki tietävät, mistä on kyse. Sama pätee normaaleissa ihmissuhteissa. Jotkut putoavat aina tiedotuksen ulkopuolelle ja sitten ihmetellään, että: "Etkö sinä muka tiennyt, että se on raskaana ja nyt sillä on vauva?" No en, en tiennyt, kun kukaan ei ole asiasta halaistua sanaa sanonut!

Yritä siinä sitten olla siivosti, kun et saa mitään tietoa mistään. Ainakin kaikki pitävät täysin idioottina, kun aukaisee suunsa. Vaan se on ollut sama trendi olemassa jo pitkään. Ainahan minä onnistun nolaamaan joko itseni tai puoli sukua, kun avaan leipäläpeni. Siinähän sitten saavat hävetä, mitäs jättävät kertomatta minulle... ;)

Ajatuksia Zoughista...

Kuinka usein minä olenkaan miettinyt sitä, miksi aina kaikki ikävät asiat tuntuvat osuvan juuri minun kohdalleni. Syystä tai toisesta minun ihmissuhteeni näyttävät olevan tuhoon tuomittuja, vaikka en itse ehtisikään tehdä mitään sellaista, mihin voisi suhteen olettaa kaatuvan. En tiedä miksi, mutta minun elämäni näyttää olevan aina täynnä kriisejä. Jos työt jotenkin sujuvatkin ja rahat riittävät vielä seuraavan viikon hernekeittopurkkeihin, sitten tökkii rakkauselämä tai sen puuttuminen.

Minä tiedän kyllä pärjääväni varsin hyvin yksinkin. Ongelma on siinä, etten minä halua elää elämääni yksin. Minä kaipaan vierelleni sitä ihmistä, jonka kanssa asiat voi jakaa. Sellaista ihmistä, joka huonoina päivinä on valmis tukemaan minua ja jota minä voin tukea hänen huonoina päivinään. Vuorovaikutustaidot ovat kova sana suhteessa, jossa minä olen toinen osapuoli. Tuntuu vain välillä siltä, että miehet eivät voi ymmärtää saati hyväksyä sitä, että minä haluan tietää asioista, hyvistä sekä huonoista. Vielä vähemmän miehet onnistuvat saamaan tajuntaansa sitä asiaa, että minä odotan tiettyä vastavuoroisuutta. En minä välttämättä ole äärimmäisen innostunut auton sytytysjärjestelmästä, mutta ymmärrän, että se voi olla miehelle tärkeää.

Jotenkin oletan, että toiset ihmiset joiltain osin lukisivat minun ajatukseni ennenkuin puen ne sanoiksi. Sen takia aina toisinaan olen varsin hämmentynyt, kun kukaan muu ei näytä ajattelevan samalla tavalla kuin minä saati ymmärtävän niitä ajatuspolkuja, joita olen vaeltanut lopputulokseeni. Ehkä kyseessä on naisille niin tyypillinen tippaleipäaivoisuus. Harvoin ne polut, joiden kautta lopputulokseen päädyn, ovat millään tavalla järjellisiä, suoralla loogisella päättelyllä saavutettavissa.

Toisinaan minua painaa juuri se, että omat ajatukseni tuntuvat olevan jossain miljoonien kilometrien päässä kaikkien muiden ajatuksista. Minä en ole juurikaan kiinnostunut muodista, toisten lapsista tai baari-illoista. Yleensä minä pohdin kaikkea turhanpäiväistä. Pohdin sitä, kuka nimesi ilmansuunnat ja mihin hän nimeämisen perusti, sitä, miksi ihminen tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, jota rakastaa, sitä, miksi oma elämäni on kulkenut sitä latua, jota on. Tuskinpa kovinkaan moni miettii samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja päätyy aina eri tulokseen. Yleensä vielä painokelvottomiin tuloksiin. (Olen henkilökohtaisen aivotyöskentelyn perusteella sitä mieltä, että ilmansuunnat nimesi kivikaudella elänyt Zough, joka ei keksinyt parempaakaan tekemistä kiviseinän tuijotukseltaan.)

Vakavasti sanoen, minä harvoin olen samalla aaltopituudella muiden ihmisten kanssa. Jotkut lentävät minun ajatuksiini nähden liian korkealla ja toiset liian lähellä maan pintaa. Jotkut seisovat niin tukevasti elämässään kiinni, etteivät edes huomaa minun ajatusteni lentoa. Kun sitten löytää ihmisen, jonka kanssa ajatukset ovat samalla korkeudella, minä en edes halua pilata asiaa virittämällä siihen mitään romanttista ulottuvuutta. Tästä on hyvänä esimerkkinä useampi ystäväni, jotka ovat omilla tahoillaan naimisissa tai muussa parisuhteessa. Minua ei kiinnosta sekoittaa heidän elämäänsä pätkän vertaa. Olen tyytyväinen siihen, että voin ajatella heidän kanssaan.

Elämä on kummallista. On ihmisiä, joille haluaisi puhua, joiden oloa haluaisi jotenkin helpottaa ja sitten on niitä, joille ei tarvitse puhua. On olemassa joukko ihmisiä, joiden kanssa voi olla hiljaa ilman, että tilanne on vaivautunut. Oli miten oli, seuraava lainaus on kokonainen laulu. Laulu, joka on tullut minulle hyvinkin tutuksi viime aikoina.

" Tämä pohjoinen kaunis maa armahduksesta nyt kuulla saa. Sillä Jumalan suuressa suunnitelmassa tämä kansa saa paikkansa. Tämä maa on niin kivinen, suota surkeaa ja korpea. Meille rukoilen viisautta välttää ansoja, toinen toisia siunatkaa. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Kivi kalliisti maksettu, sydämiimme se on suljettu. Ja sen varaan me laitamme koko elämän. Sitä murrettu koskaan ei. Tätä kansaa ei karkota hetken heikotus, sen tuuli vei. Taas on venhettä vastavirtaan tuonelan kädet rakoilla soudettu. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Vaikka routa ja ikijää kalvaa sielua ja hirvittää, tätä kansaa ei kaamoksen valta vangitse, sillä se jaksaa uskoa. Nämä pohjolan tyttäret, pojat revontulten reunalta saivat sanoman Jumalan valtakunnasta. Laulaen Luojaa kiittäkää. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

säv. & san. Kari Haapala"

Luottamusta vai testi?

Tuossa aiemmin mietin kuuntelemista ja siinä yhteydessä kerroin puhelusta, jonka ystävältäni sain. Siis tämä kaverini löi omalle ystävälleen puhelimensa ja kehotti tätä minulle vierasta miestä juttelemaan kanssani. Tähän tilanteeseen liittyen tapahtui seuraavaa, joka on minua mietityttänyt.

Tämä mies, jonka kanssa juttelin, halusi saada minun puhelinnumeroni. Päissään kun oli, hän selvitti minulle laveasti sitä, missä hänen mummonsa, kumminsa ja kaimansa asuvat. Kuuleman mukaan hän oli tulossa heitä tapaamaan pohjoiseen, kun hänen työnsä loppuvat. Tämän saman luettelon asuinpaikoista ja henkilöistä kuulin ainakin kahdesti. Hän halusi puhelinnumeroni, jotta voisi tavata minut. Olisi kuulemma mukavaa tavata uusia ihmisiä, kun kerran liikkeellä on. Ei mitenkään romanttisessa mielessä, eikä edes irtoseksin merkeissä, eikä mitään. Hänestä vain olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin.

No, minä olen harvinaisen rehellinen tällä hetkellä sille miehelle, jonka kanssa olen suhteessa. Näin ollen sanoin tälle Timpalle (keksitty nimi, tietenkin!), että minun täytyy harkita asiaa ensin itse ja sitten mieheni kanssa. Yritin selittää sitä, että omia ihmissuhteitani minä en aio edes vahingossa pilata sillä, että toimisin typerästi. Tämä mies sitten vakuutteli, ettei todellakaan kyse olisi mistään muusta kuin juttelemisesta. Saatan minä sen uskoakin, jos kyse on tapaamisesta sellaisessa paikassa, jossa ei tarjota mahdollisuuksiakaan mihinkään. Lupasin kuitenkin harkita asiaa ja palata siihen viestittämällä yhteiselle ystävällemme, jolla jo oli minun numeroni.

Samana iltana laitoin rakkaalleni viestiä. Ne viestit olivat äärettömän epätarkkoja ja epäselviä, eikä niistä selvinnyt ollenkaan, mitä olin tarkoittanut ja mitä oikeasti oli tapahtunut. Eipä siinä mitään. Minä onnistuin hieman pahoittamaan mieltäni, kun luulin, ettei mieheni oikeasti välitä, mitä minä teen asian suhteen. Aamu kuitenkin kirkasti mieltäni sen verran, että luin lähettämäni viestit uudelleen läpi, ajatuksen kanssa. Tässä vaiheessa minä ymmärsin paremmin sen, mitä mies oli niistä viesteistä lukenut. Otin uudelleen yhteyttä mieheen ja sain hänet tällä kertaa langan päähän oikein juttelemaan. Tässä yhteydessä sitten käytiin keskustelu, johon tämän pohdimman otsikko viittaa.

Mies sanoi, että hän luottaa minun arvostelukykyyni asioiden suhteen. Hänen sanoi, että voin tehdä niinkuin tahdon. Ainoa toive hänellä oli, että jos tapaan tuon ystäväni ystävän, tekisin sen julkisella paikalla, jossa on muitakin. No, minä olin jo siinä vaiheessa itse päätynyt samaan ajatukseen. Minä en mistään hinnasta lähtisi tapaamaan ketään vierasta sellaiseen paikkaan, josta ei voi poistua silloin kun itse haluaa. Muutenkaan minä en halua joutua tilanteisiin, joissa on vaarana joutua tekemään jotain sellaista, mitä itse ei halua. Näin ollen julkinen paikka on ainoa, jossa yhtään ketään vierasta edes harkitsisin tapaavani. Tähän mieheni sanaan luottaen minä annoin ystävälleni luvan antaa numeroni eteenpäin.

Nyt on kuitenkin nähtävissä pieniä ongelmia. Minä en oikeastaan tiedä, mitä mieheni ajattelee siitä, jos minä tämän kaverin kaverin tapaisin. Enkä minä tiedä, haluanko minä sitä ihmistä tavata. Pääosin olen ollut sitä mieltä, ettei minussa ole mitään nähtävää, eikä mitään syytä siis niin muodoin tavatakaan. Sitten se toinen puoli minussa herää näihin hoivavietteihin. Minä kun tiedän kyseisen ihmisen ongelmista jo jotain ja haluaisin auttaa niiltä osin kuin voin. Tietenkään minä en voi parantaa koko maailmaa, enkä ole valmis auttamaan ihan kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Varsinainen ongelma kuitenkin on se, etten tiedä, luottaako mieheni minuun aivan todellisesti vai testaako hän minun luotettavuuttani. Ehkä hän toivoo minun toimivan hänen toiveittensa mukaisesti, mutta ei tajua, etten minä tiedä hänen toiveitaan, ellei hän sano niitä ääneen.

Kysymys siis ei ole siitä, tapaanko tai haluanko minä tavata miehen. Minulla on yksi mies, jolle olen antanut ison osan sydämestäni. Sen tilalle minä en halua muuta, enkä minä näin ollen halua omaa rakastani loukata. Minä vain ihmettelen, voiko mies luottaa minun arviointikykyyni rehellisesti vai haluaako hän minun tekevän jotain väärää voidakseen osoittaa, että minä olen huono nainen. Toivottavasti saan vielä keskusteluyhteyden tässäkin asiassa, jotta saan sen selville, tähän asti asiat ovat selvinneet puhumalla.

Kuuntelemisesta...

Perjantai-illasta lauantai-iltaan välillä minulle sanoi kolme eri ihmistä, toisistaan tietämättä, että minulle on helppo kertoa asioita. Ensimmäinen näistä ihmisistä on nuori nainen, 19-vuotias ja tiedän hänet työni kautta. Tämä "tyär", kuten täällä päin ihmiset sanovat, on juuri muuttanut opiskelemaan ja hän on varmaankin ensimmäistä kertaa elämässään törmännyt moniin sellaisiin asioihin, joita yksin asuminen tuo tullessaan. Hän kertoi minulle aika laveasti opiskelijaelämän mukana tulleista ihmeellisyyksistä, alkaen jatkuvista bileistä ja päätyen miesasioihin. Suurta päänvaivaa tuotti liian tuttavalliseksi heittäytynyt nuori mies.

Toinen ihminen oli entinen seurustelukumppani ja nykyinen ystävä. Hän oli hieman otoksissaan soittaessaan keskiyöllä minulle. Hänen ystävänsä, miespuolinen sellainen, oli tulossa pohjoiseen päin jossain vaiheessa ja ystäväni sitten halusi, että minä hieman juttelisin tämän kaverin kanssa. Tällä kaverilla oli kuulemma ollut kovin vaikeaa ja häntä saattaisi auttaa se, että joku kuuntelee ja puhuu hänen kanssaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Kolmas ihminen, jonka mielestä minulle on helppoa puhua oli tämä ystäväni kaveri. Hän tilitti minulle asioitaan puhelimessa jonkin aikaa. Selvitti sitä, miten hänen elämänsä oli mennyt solmuun, kun nainen oli väittänyt olevansa raskaana ja totuus olikin ollut kaikkea muuta. Epäilemättä sellainen petos voi olla raskas miehelle, jos hän todellakin innostuu asiasta ja haluaa olla lapselleen isä. Siitä oli sitten kuuleman mukaan seurannut petoksen kierre, jossa mies itse oli kostanut naisille kokemaansa vääryyttä. En tiedä, oliko hän kenties uskotellut naisille olevansa itse heille raskaana...

Kuitenkin.

Minä olen miettinyt, mikä minussa on sellaista, että minulle puhuminen on helppoa. Olen itse tullut siihen tulokseen, että minä pyrin kuuntelemaan. Yritän olla keskeyttämättä toisen asiaa, yritän olla pistämättä paremmaksi. Minä todellakin yritän keskittyä siihen, mitä toinen ihminen minulle haluaa kertoa. Tietenkään minä en siinä aina onnistu. Varmasti olen yhtä monesti puhunut toisen päälle kuin todella kuunnellut hänen sanottavansa. On kuitenkin hienoa joskus saada sitäkin palautetta, että onnistuu työssään. Sillä suurin osa minun työstäni on kuuntelemista. Tavalla tai toisella minun pitäisi pystyä kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja mahdollisuuksieni mukaan minun pitäisi opastaa heitä tekemään itseään tyydyttäviä valintoja elämänsä suhteen.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Miehet...

Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä miehiä. Siinä on laji, jonka toiminta- ja ajatustapa vain ei millään mene minulle jakeluun. Mies voi helpostikin todeta, että hänen lastensa äiti on huora, lehmä ja ties mikä vatipää. Minulle tuottaa ongelmia sanoa ex-aviomiestäni edes paskiaiseksi, koska välittömästi tuntuu siltä, että mikäpä minä olen arvostelemaan ja nimittelemään toista. Ja kyse ei ole edes siitä, etteikö minulla olisi syytä nimitellä exääni...

Miehillä on muutenkin aivan erilaiset palikat, mitä kommunikointiin tulee. Mies voi oikeasti kuluttaa kolme päivää täydessä hiljaisuudessa. Nainen luulee pitävänsä mykkäkoulua ja mies vain ajattelee, että tässähän me nyt elämme mukavasti ja sopuisasti yhdessä. Aivan oikeasti! Pitääkö olla jotenkin vajaa, jos ei tunnista mykkäkoulua?

Toisaalta tiedän, että minä olen naiseksikin välillä vaikea. Hormonia sisältävät pillerit eivät ollenkaan tee minusta mukavampaa persoonaa. Ne vain lisäävät mieliala heilahteluja ja sitä myöten räjähdysherkkyyttä. Joskus voi riittää se, että toinen sanoo, ettei pidä karmiininpunaisesta. Siitä voi saada aikaan hirvittävän tragedian...

Muutenkin minä olen vaativa. Tämä vaativuus ei niinkään kohdistu miehen ulkoiseen olemukseen. Toki minä pidän enemmän kaksimetrisestä ja satakiloisesta kaapista kuin - 150 cm kädet pystyssä ja pipo päässä - taistelukääpiöstä, mutta se ei ole ainoa ja tärkein asia. Minä vaadin mieheltä aika paljon korvien välissä. Miehen täytyy olla henkisesti vahva. Minulla on tarpeeksi komplekseja itsestäni ja elämästäni, jotta jaksaisin ja haluaisin kuunnella kaiket illat sitä, kun mies valittaa kuin akka. Miehen pitää myös kestää kyyneleet.

Siinä oli ex-mieheni akilleen kantapää. Ex onnistui aika useinkin siinä, että liikutti minut kyyneliin, nyrkillä tai muulla tekemisellä. Tämän jälkeen alkoi täysin käsittämätön farssi. Joka ainoan kerran. Ex tarttui minua hartioista ja alkoi ravistella huutaen samalla:

"Etkö sinä saatana nyt voi sanoa, mitä vittua sinä itket?!"

Aivan kuin tuollaiseen huutoon saisikin vastauksen... Minä tarvitsen miehen, joka tietää mitä tehdä silloin, kun se parku pääsee. Huutaminen ja käsiksi käyminen ei ole koskaan sellaiseen oikea ratkaisu. (Ihan vaan tiedoksi, jos jäi jollekin miehelle epäselväksi.)

Minä en epäile sitä, etteikö älykkäitäkin miehiä ole. Tiedän kokemuksesta, että on olemassa myös niitä miehiä, jotka osaavat reagoida itkuun, ahdistukseen ja vitutukseen. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin tulla halatuksi silloin, kun on siipi maassa.

Mitä ihmettä?

Ei voi kuin ihmetellä. Ihmiset luokittelevat itsensä aivan kummallisilla tavoilla. Hetken pyörähtäminen chat-huoneessa ja välittömästi minusta tehdään analyysi, jonka perusteella olen kiukkuinen, epäsosiaalinen pihtari. WHAT?

Mistä se määritelmä tuli? Kuka sen päätti? Pitääkö se muka paikkansa?

Enkö minä olekaan itse oman persoonani määrittelijä?